Tajuan nyt, kuinka kyllästyny olinkkaan siihen, että ihmisten puhheet on eri paria tekojen kans. Tarkotan yhteiskunnallisia kysymyksiä ja ihan yksityisiä ihmisiäki.
En itte ole parempiko kukhan, mutta avomielinen lapsellinen rehellisyys ja totuudellisuus on mulle parasta, puhistaa ainaki minun sielua.
Minun vajavaiset mielipitheet ja kannanotot on perustunheet ainaki vilpittömmään uskomukseen, miten asiat on ja olheet sitä, mitä ja miten mie itte asiat ja ilmiöt näen ja käsitän.
Ussein järkytin ja järkytän ihmisiä, häiritten hyviä ihmisiä, mutta rehellisin ja vilmpittömin syämminkö puhun, jään niinko itte vappaaksi, se on minun tapani ja keinoni jatkaa matkaani.
Eli jos niiaan sinne ja tänne, menetän vappauteni, jään niinko orjaksi, nouattaan toisen ihmisen jotaki ajatusta tai katsomusta tai tapaa.
Olen puhunu itteäni vaphaaksi, mutta lienenkö sen tien nyt kulkenu.
Nythän olen alkanu vaikenheen ainaki yhteiskunnallisista epäkohista. Ole hiljaa ja asiat hoituu, sannoo joku viissaus.
Siis ussein minun tie näyttää johattavan minut toissiin maisemhiinko toisten tiet, minun oma oikeani on toisenlainenko sinun oikeasti. Mie hoijjan ommaa puutarhaa hoijja sie ommaasti niinko itte haluat, ei meän tartte silti vihollisiksi alkaa, rauha kanssasti, rauha kanssanne.
Omasta mielestäni olen nöyrä elämän eessä, mutten ehkä ossaa olla nöyrä ihmisten eessä, vaikken välitäkkään puhua rumasti, taistella enkä tapella, en semmosta tehe, mutta omalla tavallani jumaloin elämää ja myös ommaa elämääni ja maksan siittä oman hintani, nöyrästi, mutta ilomielin.
No siis, mie seuraan ommaa tähteäni, seuraa sieki vaphaasti omhaasti, ainaki minun puolesta, ja voi hyvin, voi niin hyvinko sulle on mahollista.
– Hilkka Laronia
