Tekijä: Viljo Asikainen

Uskonnottomatkin (ja juuri he) tunnustavat raamatun länsimaisen sivilisaation merkittävimmäksi filosofiseksi perusteokseksi. Sieltä löytyy perusteluja ja vahvistusta mille tahansa ajattelulle. Juuri tämä ristiriitaisuus on ominaista kaikelle filosofialle. Absoluuttisen varmoja vastauksia ei löydy koska sellaisia ei voi olla olemassa.

Kun Jeesus Nasaretilainen kerrankin puhui kansalle oli Rooman keisari juuri määrännyt lisää verorasituksia. Jeesuksen ainaiset vastustajat, fariseukset ja kirjanoppineet, kysyivät ovela ilme kasvoillaan häneltä että tuleeko keisarin määräämät lisäverot maksaa vai ei. Kysyjät taktikoivat että jos Jeesus vastaa että pitää maksaa, kansa vihastuu ja hylkää hänet. Jos hän vastaa että ei pidä, saadaan hänet syytteeseen kapinoinnista ja majesteettirikoksesta. Nyt tuo kirottu rettelöitsijä ja rauhanhäiritsijä on kiikissä.

Jeesus antoi erään filosofian historian loistavimman vastauksen. ”Antakaa keisarille se mikä keisarille kuuluu”

Vastaus pitää sisällään jatkoajatuksen että se antakaa nurkumatta, mutta ei yhtään enempää. Samoin ääneen lausumaton ajatuksellinen jatko on että jokaisen velvollisuus on herkeämättä aina puntaroida mielessään sitä mikä keisarille kuuluu.

Tuulentupien rakentelun mestarismies, mainostoimisto-Jungner, esittää tulevaisuuden Suomen politiikan kahden blokin, oikeiston ja vasemmiston kamppailuna. Näennäisen realistinen kuva, mutta kuitenkin vain tuulentupa. Kahtiajakoon ja poliittiseen sisällissotaan kansa ei terveen aineksensa vaikutuksesta sorru.

Ratkaisu on nyt kuten usein ennenkin kansanrintama, moderni kansanrintama. Sen runko on sama kuin ennenkin SDP – Keskusta. Kuitenkaan Keskusta ei kutistumisensa takia ole enää rintaman toinen pääjalka, vaan sen paikan ottaa Kokoomus. Tämä edellyttäen että Kokoomus pystyy sisäisesti tekemään 1930-luvun ”paasikivet” ja hylkäämään Perussuomalaiset kuten Paasikivi toimi IKL:n suhteen.

SDP + Kokoomus + Keskusta – siinä 2020-luvun moderni kansanrintama. Koalitio ei parlamentaariseen enemmistöön tarvitse eikä sen pidä missään nimessä liittää itseensä ainoatakaan täytepuoluetta soppaa hämmentämään

Uudella kansanrintamalla on edessään vähintään yhtä riitaisa ja erimielinen taival kuin vanhallakin mutta myös vähintään yhtä komeat saavutukset.  Teesi  –  antiteesi  –  synteesi.

 

 

Posti perustettiin Suomeen, silloisen Ruotsin itäisiin maakuntiin, jo 1600 luvulla. Siitä lähtien aina 1980-luvulle saakka valtiovalta maksoi Postin ylläpidon. Sitten naiivi Pekka Tarjanne ensin liikenneministerinä ja sitten Postin pääjohtajana sai päähänsä pettää itseään ja muita perusteettomalla haavekuvalla että Posti voisi omalla liiketoiminnallaan kattaa omat menonsa.

Tämähän ei voi onnistua missään päin maailmaa. Valtakunnallisen postitoimen hoitaminen voi onnistua vain valtiovallan toimesta riittävän juridisen säännöstön ja monopolin suojaamana aivan kuten mikä tahansa julkinen palvelu.

Kun seinä tuli vastaan Tarjanne itsensä sentimentaalisesti uhriuttaen lausui: ”Luulin että Postia voisi hoitaa kuin modernia liikeyritystä” ja erosi ja pakeni politiikan hyväveliverkoston junailemaan kansainväliseen järjestövirkaan. Pekka Vennamo sitten eleettömästi korjaili savuavia raunioita Postissa.

Käärmeenpesässä, valtiovarainministeriön terävässä päässä, yhä eläteltiin toiveita Postin liikelaitoksena pärjäämisestä. Niin savustettiin Pekka Vennamo ulos ja istutettiin tilalle kuuliaisia kloonattuja nollia kuten Saviaho, Alho ja kehityksen huippuna rosvoparonien sääty markkupohjoloineen ja heikkimalisineen.

Nämä rosvoparonit – yhteen linja-autoon mahtuva joukko – ovat suljettu sääty jotka toinen toisiaan hallintoneuvostoihin ja hallituksiin nimittäen ja toistensa palkkioita korotellen nostavat huimaavan suuria palkkioita ja tuhoavat johtamiaan yhteisöjä joihin eivät omaa mitään todellista intressiä ja tuntemusta. Kyynisesti he nimittävät itseään hallitusammattilaisiksi.

Sipilän hallituksen oikeistoradikaalisia tuotoksia puretaan. Aktiivimalli, Bernerin (lue:Sipilän) raideliikenteen yksityistäminen ja taksiliikenteen turmeleminen saavat nyt mennä roskakoriin. Ja hyvä on niin – sinne harkitsemattomat radikalismin tuotteet joutavatkin.

Mutta, mutta; Sama on edessä Rinteen hallituksen hallitusohjelmaan kirjattujen radikaalien ylilyöntien suhteen viimeistään neljän vuoden kuluttua – ehkä aikaisemminkin – kun heiluri heilahtaa taas äärilaidasta toiseen äärilaitaan ja maassa on oikeistohallitus, entistä radikaalimpi. Rinteellä on vielä mahdollisuus välttää näin käymästä, mutta tuskin hänellä on malttia ja ennen muuta kykyä ja voimia viisaaseen maltillisuuteen. Hallitusohjelman avokätiset lupaukset kaikkea kaikille huutavat toteuttamistaan.

Toisen peräkkäisen yksisilmäisen radikaalin hallituksen töiden vesittyminen olisi hyvinkin voitu välttää jos Rinne olisi ajatellut järjellä eikä tunteella ja valinnut hallitusyhteistyön kokoomuksen ja vihreiden kanssa viisikon asemesta. Aikaansaannoksia ei olisi tällöin syntynyt samalla tavalla liukuhihnalta kuin nyt, mutta se mitä olisi syntynyt olisi ollut oikeisto – vasemmisto-konsensuksen läpi puserrettua ja kestävämmällä pohjalla.

Sipilä teki aikanaan ratkaisevan virheen hylätessään sosialidemokraatit. Rinne teki ratkaisevan virheen hylätessään kokoomuksen. Voidaan tietenkin olla teoreettisen kaavamaisia ja ajatella että Sipilän ja Rinteen hallituskaudet muodostavat pitkän toisiaan tasapainottavan kehityskaaren. Mutta siinä on kahdeksan hukkaan heitettyä vuotta.

 

 

Katselin uudelleen kai kolmatta kertaa Yle Areenasta fantastisen hienon historiasarjan Sodan ja rauhan miehet. On muuten käsittämätöntä miksi 1970-luvun Neuvostoliitto ja sen vanavedessä Suomen taistolaisliike näkivät sarjassa neuvostovastaisuutta ja tuomitsivat sarjan jopa raivokkaasti. Sarjahan nimenomaan realistisesti ymmärtää Neuvostoliiton vaikuttimia maailmansodan alla.

Oikeastaan sarjan kaikkein kiinnostavin sisältö tulee esiin alkuosien Jartsev-neuvotteluissa ja edelleen Suomen valtuuskunnan neuvotteluissa Moskovassa ennen talvisotaa. Se kaikki on muutettavat muuttaen kuin tätä päivää. Neuvostoliitto toistamistaan toistaa huolestuneisuutensa siitä että jokin suurvalta kävisi sen kimppuun Suomen alueen kautta Suomen pystymättä sitä estämään. Ja Suomen edustajat toistamistaan toistavat,, suorastaan jankuttavat, vastauksena tähän että Suomen ulkopolitiikka perustuu pohjoismaiseen puolueettomuuteen ja Suomi tulee taistelemaan kaikkia maahan tunkeutuvia vastaan. Puhutaan traagillisesti aidasta ja aidan seipäästä. Tuo Suomen pohjoismainen suuntaus ei venäläisiä vakuuta – onhan koko linja Suomessa aivan uusi ja tuore, parin kolmen vuoden ikäinen pitkäaikaisen reunavaltiosuuntauksen jälkeen. Todellisuudessa se oli siihenkin aikaan olemassa vain poliittisen johdon itsepetoksellisissa illuusioissa.

Jälkikäteen katsoja tietää että toteutuneessa historiassa tuo Neuvostoliiton pelko suurvallan hyökkäämisestä kimppuunsa Suomen alueen kautta toteutui kesällä 1941 vieläpä siten että talvisodan muodossa tekemänsä pahan virheen takia Neuvostoliitto sai kimppuunsa myös typerästi revanssia hakeneen Suomen sen kautta hyökänneen suurvallan kanssasotijana.

Jumala loi. Luomistyössään hän käytti sitä metodia jonka Charles Darwin selitti. Kun oli tultu ajanlaskussamme 1800-luvun puoliväliin jumala tuli siihen tulokseen että on jo aika antaa hänen omaksi kuvakseen luomansa ihmisen saada hieman enemmän tietoa elämän kehittymisestä luomakunnassa. Tässä tarkoituksessa hän antoi Charles Darwinin, hartaasti uskovaisen miehen, päästä perille ja kertoa lajien synnystä. Jumala katsoi näin hyväksi korjata ja kumotakin niitä ihmisen omiksi tarpeikseen tekemiä kertomuksia joita juutalaiset kiihkoilevat rasistit olivat Babylonian vankeudessa sepitelleet pyhiksi kirjoikseen säilyttääkseen ympäröivässä kansojen meressä rotunsa puhtaana.

Ensimmäistä käynnistäjää ei ihmiskunta tunne. Se merkitsee sitä x:llä. Kirjaimelle x voidaan antaa samaa tarkoittavia arvoja kuten sana jumala tai jokin muu sana tai merkki.  X:n aikavälit ovat pitkät – joka tapauksessa pitemmät kuin 6000 vuotta.  Sen ihminen jo tietää että jumala loi ajan mutta piru kiireen.

 

Tuleeko Keskustalle myös eduskunnan puhemiehen paikka?

Hetki sitten keskusteltiin kiivaastikin protokollan edellyttämästä tavasta valita eduskunnan puhemies. Muodollisesti asia on tietenkin selvä; Eduskunta valitsee kenet haluaa.

Protokollan suhteen esiintyi kaksi eri mielipidettä. Halla-aho oli sillä kannalla että valitaan suurimman ei-pääministeripuolueen edustaja. Orpo esitti että valitaan toiseksi suurimman hallituspuolueen edustaja. On vain asian sekoittamista yleensä puhua toiseksi suurimmasta puolueesta. Yksiselitteisen selkeää on molemmissa tapauksissa puhua suurimmasta ei-pääministeripuolueesta.

Vieläköhän Orpo ja siis Kokoomus ajaa vaatimustaan että puhemiehen on oltava hallituspuolueesta? Hallituspuolueet saisivat halutessaan ehdokkaansa puhemieheksi läpi koska ovat parlamentaarinen enemmistö. Tämä edellyttäisi että ne äänestäisivät sitoutuneen yhtenäisesti Orpon taannoisen kannan mukaan. Tällöin puhemiehen nuija tulisi Keskustan edustajalle. Keskusta on eduskunnan neljänneksi suurin puolue – epäluotettavien gallup-tietojen mukaan ehkä vasta viides.

Ajan ja tapausten kulku kallistaa vaakaa Halla-ahon kannalle. Puhemies siis suurimmasta ei-pääministeripuolueesta, joka voi olla myös oppositiopuolue.

Juhani Putkinen kirjoitti Pirkan Blogeihin blogin otsikolla “SKP-SKDL-Vasemmistoliitto”. Laitoin siihen seuraavan kommentin. Putkinen poisti sen välittömästi.

”Omituista on kuinka niin monet (tässäkin blogissa) samastavat marxilaisuuden nykyiseen Venäjään. Marxilaisuudelle alkoi uusi terveen kukoistuksen ja hedelmällisen edelleen kehittymisen aika kun sen vulgaari vääristymä marxismi-leninismi kuoli pois.

Omassa tuttavapiirissäni olen havainnut miten vaikea paikka älyllisesti tämä kehitys on ollut vaistonvaraisen kirkonkyläläisoikeistolaisuuden läpitunkemille. Heille on ollut suorastaan korvaamaton menetys, josta eivät pääse yli ja eteenpäin, marxilais-leninistisen Neuvostoliiton kaatuminen. Ovat menettäneet käyttökelpoisen viholliskuvan, mutta eivät tätä menettämistä halua (osaa) mieltää tapahtuneeksi ja käyttäytyvät kuten se ei tdellisuutta olisikaan.

Patologisen venäläisvihan voi ymmärtää vaikka sitä ei epä-älyllisyytensä vuoksi voisikaan hyväksyä. ”Sinne jäivät suvun sahat ja myllyt Karjalaan.” Mutta marxilaisuuden kytkemistä tähän venäläisvihaan ei voi edes ymmärtää.

Jos menettää ystävän on se korvattavissa uusilla ystävillä. Mutta vihamiehen menetys on vaikeampi paikka. Se ei läheskään aina ole korvattavissa.”

”Saksa ei suinkaan ollut syyllinen Ensimmäiseen Maailmansotaan. Syyllinen oli todellisuudessa Venäjä ja Venäjän liittolainen Serbia.”

Tämän kaltaista on Putkisen ”historiointi”. Sarajevon murha-attentaatin jälkeen Itävalta esitti itsenäiselle Serbialle sen suvereniteettia loukkaavia vaatimuksia, joihin Serbia yllätys, yllätys, suostui. Kuitenkaan Serbian äärimmäisen pitkälle menneet myönnytykset eivät Itävaltaa tyydyttäneet. Se näki tilaisuuden kukistaa kokonaan Balkanin laajenemispolitiikkaansa hankaloittava täivaltio Serbia, julisti Serbialle sodan ja hyökkäsi sen kimppuun. Sarajevon attentaatin taustalla olivat sitäpaitsi Itävallan itseensä liittämän Bosnian kansallismieliset serbit, ei itsenäinen Serbian valtio. Tämä Itävallan uhkapeli laukaisi automaattisesti eurooppalaisten suurvaltojen liittoutumajärjestelmän – sodanjulistukset sinkoilivat joka suuntaan – ja synnytti suursodan.

Kuten Iivo Putkisen poistamassa  kommentissaan totesi on Putkisen tarkoituksena aina julistaa Venäjä pahaksi ja poimia tätä tukevia sitaatteja sivunumeroineen kirjallisuudesta. Putkisen ”historioinnilla” on aina lopputulema valmiina. Hän vain etsii siihen sopivia perusteluja. Iivo totesi senkin että kukaan Putkisen lähteinään pitämistä arvostetuista mutta vanhentuneista historiantutkijoista tms. ei ole milloinkaan itse julistanut olevansa oikeassa ja löytäneensä totuuden. Ainoastaan Putkinen tekee näin.