Soita torvea, älä suutasi!

Aina joskus huomaa, että sitä löytää peilistä harvinaisen fiksun ja nöyrän ihmisen, kun jälleen pystyin ymmärtämään mitä ruotsalaiset ajattelevat. Toisaalta vähän pelottaa, sillä he saattoivat ratkaista yhden aikamme suurimmista yhteiskunnallisista ongelmista. Voi veljet!

Todistusaineisto 1

Eilen ihmeteltiin kovaan ääneen, kun Ruotsin valtionjohto on löytänyt selityksen maataan repivälle jengisodalle: se on ganstarap-musiikki. Eli siis se sama mitä esimerkiksi Tampereen blockfest-festareilla soitetaan. Se on lyyrinen yhdistelmä äärimmäistä omakehua, rankan elämän markkinointia hienona ja suositus tappaa kaikki muut. Vähän kuin rakennusyhtiö Kreaten mainos, siis.

Mitään uuttahan aiheessa sinänsä ei ole. 1980-luvulla USA:n viisaat olivat löytäneet metallimusiikin syyksi kaikkiin yhteiskunnan huoliin.

Vaan ei tässä vielä kaikki!

Todistusaineisto 2

Jos gangstarap on syy niin ratkaisu on myös selvä: armeija kaduille. Rauhaa rakastavalle maalle pieni muistutus sotilasdiktatuureista tekee ehkäpä ihan hyvää.

Mutta.

Kukaan ei älynnyt laskea tätä pidemmälle. Jos ongelma on huono musiikki, mitä armeija sille voi tehdä? Takavarikoida lasten vinyylit ja c-kasetit? Ehei. Hyvät ystävät, tässä on paljon, paljon raaempi keino mielessä.

Se keino ovat armeijan soittokunnat.

Luit oikein. Ruotsi aikoo lähettää jokaiseen ongelmalähiöön armeijan soittokuntia partioimaan. Torvet ja rummut ovat heti valmiudessa, jos yksikin nuori meinaa kävellä punaisia päin. Jokainen väärä sävellaji korjataan reippaalla marssilla. Armeijan täsmällinen tahti marssittaa lapset kouluun askel askeleelta. Lavean tien kulkijat saavat saman tahdin askeliinsa, marssien jämptisti poliisilaitokselle antautumaan. He voivat myös halutessaan soittaa ja tunnustaa Jerrylle sovinnolla.

Näin. Jengiväkivalta on ratkaistu, eikä siihen tarvittu kuin vähän instrumentteja sekä soittotaitoisia varusmiehiä. Kuten Atlantin toisella puolella on jo pitkään tiedetty: All it takes are a few good men.

Stiller ja toimittajat: Marinin valinta

Ruben Stiller otti haastatteluun politiikan toimittajat Eeva Lehtimäki (MTV) ja Marko Junkkari (HS). Jutussa Marinin henkilökuvan luonti vertaantui luontevasti Kekkoseen ja monia muitakin ovelia tärppejä, kehuttavaa ja kritisoivaa löytyi. Keskustelu karensseista sen sijaan loi aika synkän varjon.

Valtiosihteeri ja pomo

Kuten tiedämme, valtion korkeat virkailijat joutuvat viran loputtua palkalliselle karenssille. Aiheesta on puitu aikojen varrella. Jutussa muistutettiin, miten Marinin valtiosihteeri nauttii tällä hetkellä tästä ansaitsemattomasta edusta melko rahakkaasti. Sen sijaan valtiosihteerin pomo itse, eli siis Marin, ei ole karenssiin päätynyt. Valtaan äänestettyjä asia ei ole koskenut eikä koske, eikä sitä ongelmattomasti voisi tehdäkään, eli tässä ei ole mitään Marin-spesifistä.

Entinen pääministeri-uhkapeluri Esko Aho siirtyi valtakautensa jälkeen venäjän valtion leipiin maksamaan pokerivelkojaan. Paavo Lipponen ei ollut uhkapeluri, mutta ei myöskään pahastunut putinin heilutellessa setelinippua nenän edessä. Vanhanen ja Katainen tyytyivät siirtymään hieman paremmin päivänvaloa kestäviin virkoihin. Ja nyt, toimittajat spekuloivat Marinin ottaneen mallia Lipposesta ja siirtyneen Saudi-Arabian palvelukseen. Toimittajat toki korostivat ettei tämä ole syytös, vaan puhdasta spekulointia. Spekulointia se oli aluksi Ahon ja Lipposenkin osalta.

Kuten toimittajat jutussa muistuttivat, moni asia mitä Marin teki, mihin hän uskoi, mitkä olivat hänen aatteensa, olivat sinänsä tuttua ja turvallista. Oikeastaan ainoa suuri ero oli hänen massiivinen näkyvyytensä maailmalla. Hän mitä ilmeisimmin pyrki maksimoimaan etua Suomelle tältä osin. Siinä hänen voidaan katsoa onnistuneen, vaikkakin samalla jättikin kotimaan politiikan velvollisuuksia hoitamatta. Vaan minkälainen lie ollut suuren maailman houkutus? Aatteet ovat kivoja, mutta raha on vielä kivempaa, kenelle tahansa.

Totuus antaa vielä odottaa

Ohjelmassa keskusteltiin myös demarien sisäisestä jakolinjasta sekä perkaamatta jääneistä lähihistorian tapahtumista. Toimittajille tuli selväksi, että monella demarilla on jäänyt jotain kerrottavaa Marinin ajasta, mutta vielä he eivät halua sitä kertoa. On tarpeetonta spekuloida onko siinä hyvää vai pahaa, mutta selvää on että kaikkea emme tiedä. Emme esimerkiksi vieläkään tiedä, miksi Marin avasi uudelleen asekaupan Saudi-Arabian kanssa, vastoin hallituskumppanien tahtoa. Eihän tämä mitään todista, mutta kun ajatus on pöydällä, eivät toimittajat taatusti jätä kiviä kääntämättä.

Pahimmillaan entinen pääministerimme on myynyt maamme arkaluonteisimmat valtionsalaisuudet pilkkahintaan yhdelle maailman julmimmista diktatuureista. Parhaimmillaan hän on auttamassa em. diktatuuria löytämään paremman linjan ja tien ulos tuosta pahuudesta. En missään nimessä kiellä itseäni toivomasta, että kyse on jälkimmäisestä. Totta puhuen hyvin harva suomalainen siihen pystyisi ja yksi niistä harvoista on entinen pääministerimme.

Korrekti maailma on pieni

Länsimaat ovat heränneet viime vuosina vahvaan itsesensuuriin ja -ruoskintaan. Kaikki paha pitää poistaa maailmasta, eikä mikään hinta ole liian kova. Ja se hinta ei ole enempää tai vähempää kuin sivistyksen täydellinen tuho. Tällä kertaa referenssiä pariin suuntaan Amerikan mantereelle.

Oikeisto tai vasemmisto, sama tulos

Olemme Suomessakin kuulleet uutisia Floridasta, jossa väkevän äärikonservatiivinen hallinto on käynyt kirjojenkin kimppuun. Sanovat, että tämä on hyvä juttu ns. woke-ilmiötä vastaan, että nyt poistetaan lapsilta haitallinen altistus väärennetylle historialle, sukupuolivähemmistöjen asioille, ym. Lopputulos kuitenkin on, että kouluissa ja kirjastoissa on vaihdettu hyllyissä kirjat hämähäkinseitteihin.

Kanadassa puolestaan puhaltavat vasemmistolaiset tuulet. Jos kirja haluaa olla esillä, on ensin varmistuttava että se ei käytä negatiivisia stereotypioita vähemmistöistä, siinä on eri etnisyydet tasa-arvoisesti edustettuna ja muutoinkin aatemaailma modernin puhtoinen. Lopputulos? Tyhjiä kirjahyllyjä, kuinkas muutenkaan.

Kirjasta – ja siten tieteestä, historiasta ja oppimisesta – on tullut molempien ääripäiden yhteinen vihollinen. Pitäisikö sentäs kehua heitä fiksuiksi? Ymmärtävät, että kirjoissa on voimaa ja niiden lukeminen voi tehdä ihmisestä fiksun ja ajattelevan. Sellaiset historian hienot nimet kuten Mao, Pol Pot ja Hitler, ymmärsivät rajattomassa viisaudessaan käydä kirjan ja varmuuden vuoksi myös lukijan kimppuun. Heidän ylvääseen joukkoon astuvat nyt nimet kuten Ron DeSantis ja Justin Trudeau.

Paha teko, mutta vain pahiksille

Osaamme toki tuomita täällä henkilöt aatteemme mukaan. Oikeistoliberaali jyrähtää Trudeaulle, kun taas vasemmalla päin DeSantis on tulilinjalla. Molemmat toki kritiikkinsä ansaitsevat, mutta tässä menee vanha sanonta toisinpäin: kun toiselle pyllistää, toiselle kumartaa. Pöyristymme kun ”ne” tuhoavat kirjoja, mutta ymmärrämme kernaasti kun ”me” teemme sitä.

Näin ollen sivistyksen tuhoaminen jatkuu hurraahuutojen saattelemana. Kukaan ei välitä sodasta kirjoja vastaan, kunhan vain oikeat henkilöt ovat sotaa käymässä. Vuosisatoja sitten, Euroopan käydessä vastaavaa sotaa sivistystä vastaan, pelastui iso osa klassisesta kirjallisuudesta Lähi-Idän maihin. Arabimaiden sivistyksen aika oli lyhyt, mutta se riitti turvasatamaksi, josta kadonneeksi luultu tieto pelastettiin myöhemmin takaisin. Kun olemme nyt toistamassa historiamme pahimpia virheitä, kysymys kuuluu: missä on sivistyksemme turvasatama tällä kertaa?

Yhteiskunta tarvitsee maskuliinisuutta

Ilta-Sanomien paketti nuorisorikollisuudesta puhuu paljon rumaa kieltä. Kaksi merkittävintä nostoa ovat maahanmuuttajataustaiset sekä pojat ja nuoret miehet. Keskityn nyt näistä tilastoryhmistä jälkimmäiseen ja ehdotan, että olemme hylänneet psykologiset perusasiat.

Geenit vie, halusimme tai emme

Mitä yksinkertaisin, syväluotaavasti toistasataa vuotta tutkittu ja vuosituhansien ajan tunnettu asia kuuluu näin: keskiverto miespuolinen ihminen on keskimäärin taipuvainen toimimaan tietyllä tavalla. Yksinkertainen termi tälle on maskuliinisuus. Tässä kohtaa moni lööppimedia on jo kauhusta raivoissaan, eikös tämä ollut juuri sitä hirveintä ikinä? Toksinen maskuliinisuus on saanut yhtäläisyysmerkin maskuliinisuuden kanssa. Asiaa helpottaa vertailu: vesi on elämälle välttämätöntä ja kaikin puolin hyvä asia, mutta liika määrä vettä tappaa, kuten myös sen pääte. Sama pätee maskuliinisuuteen.

Keskiverto poika tarvitsee haasteita, seiniä eteensä kiivettäväksi, tiukkoja haasteita ja anteeksi nyt vaan, mutta jonkin verran tuskien kohtaamistakin, kompastelua ja puusta putoamista. Kodin pitää tarjota ehdotonta rakkautta, mutta ei hermeettistä kuplaa. Pojilta pitää vaatia paljon ja antaa mahdollisuus yrittää ensin itse. Poika tarvitsee vapauksia, mutta myös tiukkoja reunaehtoja.

Vanha kansa osasi

Vanhan kansan kasvatusneuvot opettivat pojille paljon asioita, joille on käyttöä tänäkin päivänä. Pojan pitää kantaa vastuuta itsestään ja läheisistään. Pitää olla sanansa mittainen tai ei ole mies ensinkään. Naista ei saa lyödä. Tunteita opetetaan käsittelemään fysiikan kautta. Kyllä mies itkeä saa, mutta viha käsitellään nostamalla rautaa, juoksemalla, iskemällä nyrkkeilysäkkiä tai potkimalla palloa. Se ei tarvitse järjestäytynyttä urheilua massiivisine lisenssimaksuineen, ainoastaan paikan, köykäiset välineet sekä esimerkin. Pojalle on hyvä olla joku mies jota katsoa vähän ylöspäin, sekä esimerkkinä että haasteen kohteena.

Tietenkin uuttakin nykypäivänä tunnetaan. Vaikkapa sukupuoli käsitetään laajemmin, eikä siinä mitään, joskin olisi hyvä siinäkin muistaa vanha tieto. Jungin teoria anima ja animus vuosisadan takaa korosti, miten tärkeää on jokaisen miehen löytää sisältään hiljainen feminiininen puoli sekä vastaavasti naisilta maskuliininen puoli. Jokaiselta tämä löytyy, vahvan yksilöllisenä, ja viisautta on oppia kohtaamaan se. Joissain maissa on merkkejä, että tämän täysin luonnollisen jaakobinpainin on annettu sekoittua sukupuolidysforian yliherkkään diagnosointiin. Ne ovat eri asioita ja molemmille on paikkansa. Transsukupuolisuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta se koskee harvoja. Feminiinisen puolen tunteminen koskee sen sijaan pojista ja miehistä jokaista.

Hyväksy luontosi ja käytä sitä

On hyvä asia, että yhteiskunta ymmärtää vähemmistöjen ja harvinaisempien yksilöiden erityistarpeita, mutta sen ei tarvitse edellyttää enemmistöjen väheksyntää. Pääosalle kasvavista lapsista on eduksi seurata vaistojaan ja fiiliksiään. Niitä pitää tukea, niitä pitää rohkaista ja niille pitää antaa selkeät reunaehdot. Niin kodin kuin koulunkin pitää tarjota riittävät määrät sekä tukea että kuria. Yksi ei pärjää hetkeäkään ilman toista. Etenkin pojan pitää kohdata väärien tekojensa seuraukset ja tuntea ne (metaforisesti!) nahoissaan. Fyysinen kuritus on surkein idea, mutta epämukavuuden tunteen kohtaaminen on tärkeä osa kasvamista. Osa kivuista pitää kohdata, ei selittää ja lääkitä.

Loppuun linkkaan – taas – Tiedeykkösen jakson nuorten pahoinvoinnista. Tässä kontekstina oli koulu, mutta yleinen muistutus oli tärkeää: kasvava lapsi ja nuori tarvitsee turvallisen, vakaan paikan ja tilan jonka ympärillä kasvaa ja oppia. Täyttä huuhaata ovat puheet lasten vahvasta itseohjautuvuudesta sekä kaverivanhemmuudesta. Lapsi ei ole pieni aikuinen.

Surullisin puoli on, että kaikki ylläoleva on hyvin tunnettua, tutkittua ja ymmärrettyä asiaa, kasvatuspsykologian perusoppeja. Jokainen tämän päivän ongelma on aiheutettu yksinkertaisesti katastrofaalisen surkealla politiikalla ja muulla huonolla johtamisella. Virheitä ei ole tapahtunut, vaan ne on tehty. On harhaisesti kuviteltu, että trendikäs aate ohittaa vuosisadan verran opittua tietoa. On verrattain pieni ihme, että tutkittu ja varmistettu tiede olisi tässäkin asiassa ollut parempi tuki kuin säkillinen muodikkaita ismejä.

Olisiko vihreillä revanssin paikka?

Hallituksella on lievästi sanoen haastavat paikat ja skismat näkyvät jatkuvan. Demareiden henkilövalinnat ovat suoraan kuun pimeältä puolelta, Marin petti äänestäjänsä karvaasti eikä kepu viitsi, osaa tai kykene ottamaan kantaa. Voisiko vihreillä olla käsissä voittajan kortit?

Yhden epäonni on toisen onni

Politiikan kylmän rehellinen tosiasia on, että muutokset lähtevät munauksista. Sama pätee toki globaalisti, putinin suuri emämunaus laittoi poliittiset mannerlaatat uusiksi. Suomessa hallituksen lukuisat haasteet ja avainhenkilöiden synkät taustat ovat herättäneet huomattavaa kansalaiskeskustelua. Opposition ykköspuolueen henkilövalinnat tarjosivat jo pohjaa melkoiselle vihalle, eikä Marinin vaalien jälkeiseksi myöhästetty ero tule auttamaan heitä yhtään.

Henkilökohtaisesti pidän eduskunnan puoleista demareita, kokkareita ja vihreitä niinä kolmena puolueena, joilla on tarvittaessa kykyä yhdistää kansaa yli ydinkannattajiensa. Kaksi heistä rypee suossa, yksi on jäljellä. Mutta tilaisuudesta ei tule mitään ellei siitä ota kiinni.

Lyhyt vai pitkä voitto?

Vihreät voivat toki lähteä kaivamaan tutut aiheensa ja lisäämään volyymiä, toistoa, kampanjointia. Toivoisin, että ainakaan Ville Niinistön ajan räyhähenkeä ei enää nähtäisi, vaan olisi mieluummin Touko Aallon tyylistä strategista ajattelua. Ei siinä toki mitään vikaa ole, että vihreät ajavat ydinkannattajiensa ydinasioita tehokkaasti, sehän on demokratian ydintä. Se ei kuitenkaan auta nostamaan kannatusta kovinkaan paljoa.

Strateginen valinta voisi olla jättää terävimmät puukot kaappiin ja lähteä miekkailun sijaan boffaamaan. Vihreät voisivat nostaa keihäänkärjeksi asiat, joista kansan selvä enemmistö on samaa mieltä ja jättää alaotsikoiksi pahemmin polarisoivat asiat. Tällä hetkellä olisi otollista maaperää ilmastonmuutokselle, vihreän siirtymän oikeudenmukaisuudelle ja eläinten oikeuksille, vain muutama mainitakseni. Ei muusta tietenkään pidä luopua, mutta viestinnän kärki kannattaa kohdistaa otollisimpaan maaperään.

Haavistosta vetoapua

Avainpalikka paketissa on Pekka Haavisto, joka on valitettavasti tehnyt vähän pöhkön tempun esittämällä puolueen ulkopuolista ehdokasta. Nimenomaan esittämällä, sillä hän on puolueen avainhenkilöiden kovinta kastia eikä muuksi muutu – eikä sitä nähdäkseni tarvitsisi hävetä. Hänellä on pitkään ollut näkyvyyttä yli puoluerajojen ja kaapissa olevien luurankojen määrä on kilpailijoihin nähden siedettävä.

Arvaukseni on, että laittamalla Haavisto tuomaan viestiä toisesta suunnasta ja puolueen uusi puheenjohtaja toisesta, sopivan helposti pureskeltavalla ja siltoja rakentavalla sanomalla, voisi käsissä olla värisuoran ainekset. Tällaisia tilaisuuksia ei jaeta usein, eivätkä ne ole tarjolla pitkään. Onko ottajia?

Uskonnon ja rasismin vaikea suhde

Kesän-syksyn harrastusprojektini on tutkia rasismin olemusta monilta eri kannoilta. Pian huomasin että viikon sijaan tähän pitää varata kuukausia. Yksi monista kulmista mihin matkalla törmäsin on uskonnon ja rasismin monella tapaa vaikea suhde.

Ongelma yksi: uskonto länsimaisessa yhteiskunnassa

Kaikkiin laajalti käytettyihin rasismin määritelmiin on kirjattu, että yksi sen muoto on syrjintä uskonnon perusteella. Tämä ei oikein osu yhteen länsimaiden, esimerkiksi EU:n arvojen ja lakien kanssa. Täällä uskontoon liittyminen tai siitä eroaminen on nopea, pikainen prosessi, joka vertaantuu kaupan kanta-asiakaskortin hankkimiseen. Toisin sanoen, uskonto on yksinkertainen henkilön valinta, de jure. Erityisen vahvaa akrobatiaa ei aasilta tarvita jotta päädytään vertaileviin kysymyksiin: pitäisikö henkilön syrjiminen Plussakortin omistamisen vuoksi myös laskea rasismiksi? Juridisesti katsoen kyse on vastaavasta asiasta.

Historia osin selittää tämän outouden rasismipykälissämme, mutta historiaa paljon paremmin sen selittää ongelma numero kaksi, alla.

Ongelma kaksi: uskonnon rasismin mahdollistajina

Viimeisen vuosituhannen aikana islam ja kristinusko ovat toimineet orjuuden ja kaiken sen ympärillä olevan äärimmäisen vihan, syrjinnän ja rasismin mahdollistajina. Molempien uskontojen osa orjuuden tukemisessa, kehittämisessä ja oikeuttamisessa, kuten myös orjien kohtelun äärimmäisessä julmuudessa on valtava. Hieman lähemmästä historiasta löytyy vaikkapa rohingojen kansanmurha Burmassa, jossa puolestaan buddhalaisuus toimi hirveän rikoksen tukijana, suunnittelijana ja toteuttajana.

Pienemmässä mittakaavassa uskontokunnat saarnaavat yhtenään syrjintää monissa muodoissa. Juutalaiset ja islamilaiset liputtavat seksuaalisen vähkivallan puolesta. Kauaa ei tarvitse hakea suomalaista kristittyä pappiakaan, joka mieluusti pistää ihmisiä eriarvoisiin lokeroihin synnynnäisiin ominaisuuksiin perustuen. Yhä useampi uskontokunta ympäri maailman rajaa toimintaansa ihonvärin perusteella, milloin sanoin ja milloin väkivallan avulla. Tässä on enemmän kuin vähän rasismia.

Uskontokuntien pääjehut tietävät, että viha myy. Siksi heille on tärkeää suojella itseään kritiikiltä lobbaamalla lainsäädännön nykylinjan puolesta. Kun olet rasisti uskonnon nimissä, olet yleisesti kritiikin yläpuolella tämän ansiosta.

Johtopäätös

Johtopäätös on selvä: yksi isoimpia rasismia mahdollistavia, tukevia ja pahentavia voimia maailmassa ovat uskontokunnat. Niin ei tarvitsisi olla. Rasismi ei ole uskon tai uskonnon edellytys. Jokin kaunis päivä meidän on käytävä vakava keskustelu perustuslain 6 ja 7 pykälän välisistä prioriteeteista, sekä vastaava keskustelu vähintään EU-tasolla. Muuten emme ikinä pääse rasismista eroon.

Saako kehitysyhteistyöltä vaatia vastinetta?

Kehityshteistyövarojen valumisesta pois Afrikasta on nostettu melkoista haloota eri medioissa. Kieltämättä epäröin itsekin monien uusien ministerien kykyä ymmärtää näin monimuotoista asiaa. Tarinassa on kuitenkin useita puolia, joista muutaman käyn alla.

Onko Ukraina hyvä tuen kohde?

Hyökkäyssodan uhriksi joutuminen on toki ilmiselvä peruste, mutta entäpä pidemmälle? Mielestäni Ukraina näyttää esimerkkiä molemminpuolisuudesta. He ovat lähteneet mittaviin toimiin korruptiota ja huonoa hallintoa vastaan. Ukrainasta tulevien työhalut ja -taidot ovat mainioita. Muutto painottuu naisiin ja lapsiin. Ukraina kantaa raskaan vastuun ja ymmärtää tuen vastikkeellisuuden. Väärinkäytöksiä on tutkittu tarkkaan. Tämä kaikki lisää tuen mielekkyyttä.

Perusteltuja valintoja

On perusteltua tukea kehittyviä maita, se on lopulta meidänkin etu, mutta olkoon tämä hyvä hetki muistuttaa ettei meidän ole pakko olla idiootteja. Ministerit lupaavat uusia reunaehtoja ja kukaties niissä olisi järkeä? EU – Suomi mukaanlukien – tuki Nigeriä mielettömillä rahasummilla, vain nähdäkseen lopputuloksena julman sotilasvallankaappauksen ja venäjän leiriin ajautumisen. Selkeästikin olemme tehneet jotain pahasti väärin. Joskus käy niin että lisäraha vain heikentää tilannetta.

Mistä mittareita?

Moni asiantuntija on kritisoinut länsimaita siitä, että koitamme pakottaa kehitysyhteistyön kohdemaat länsimaiseen yhteiskuntamuottiin. Se on todellakin melko typerää. Meidän olisi valittava mittareita, jotka katsovat lopputulosta, eivät metodia. Sellaisia ovat vaikka lapsimäärän lasku, kouluun päässeiden lasten suurempi osuus, korruption väheneminen, verotuksen tehostuminen, ym. Annetaan afrikkalaisten ystäviemme itse löytää tie, mutta sanotaan suoraselkäisesti mihin pitäisi päästä jotta rahallista tukeamme saa. Heillä on luonnollisesti oikeus kieltäytyä, jolloin meidän on syytä poistua.

Väärinkäytösten osalta pitäisi olla selvä peli. Ensimmäisestä kerrasta varoitus ja perään tutkinta, toisesta kerrasta peli poikki.

Pois tuen varasta

Jokaisen kehitysyhteistyöprojektin pitäisi olla määräaikainen, tavoitteena maan nostaminen siihen tilaan että se pärjää omillaan. EU:lle suurin läksy tästä on nähdä kaupan vapauttaminen osana prosessia. Autetaan esimerkiksi maanviljely kasvuun, verotus toimivaksi ja sitten ruvetaan ostamaan tuotteita asialliseen hintaan. Jos vaikkapa viidessä vuodessa ei päästä selvästi tätä kohti, rahamme valuvat käytännössä hukkaan.

Maahanmuuton hillintä

Surullinen tosiasia on, että kehitysyhteistyön tarkoituksena myydään hädänalaisten auttamista lähtömaissa, mutta lopputulos on päinvastainen. Kun työntekijämme kovasti mainostavat Eurooppaan muuttamista, päädymme vain lisäämään tulijavirtaa. Kun tuemme sotalordeja ja sisällissodan aseistusta, tahti vain kovenee. Tähän ei ole mitään ässää hihassa itselläni, mutta näkökulmaa täytyy painottaa. Jos todellakin voimme tukien avulla auttaa ihmisiä pärjäämään kotimaissaan, se on hyvin käytettyä rahaa. Merkit viittaavat tällä hetkellä päinvastaiseen, joten meillä on peiliin katsomisen paikka.

Loppusanoina korostan, että kehitysyhteistyön kritiikki kohdistuu meihin, ei kohdemaiden ihmisiin. Me olemme mahdollistaneet tunaroinnin. Tehtävämme ei ole tuomita muiden maiden ihmisiä, vaan hoitaa omat hommamme. On paljolti meistä kiinni näemmekö heidät ystävinä ja yhteistyökumppaneina vai moraaliposeerauksen välttämättöminä kuluerinä. Jos teemme työmme oikein, leikkaamme myös rasismilta paljon tehoa pois.

Presidentti Jussi Halla-aho?

Rakastan spekulointia ja pohdiskelua sekä taustasyiden miettimistä. Tällä kertaa päätin pohdiskella missä olosuhteissa ja millä keinoin Jussi Halla-aho voisi voittaa tulevat presidentinvaalit. Tämä on spekuloiva ja pohdiskeleva kirjoitus, jonka tarkoitus ei ole ennustaa, kannustaa tai vastustaa. Rohkaisen myös kommentoijia haastamaan itsensä ja miettimään parempia vastauksia kuin ensimmäisen sekunnin takapuolituntuma.

Presidentin kaksi puolta

Mutkia suoristaen, presidentiltä tarvitaan kahta asiaa. Maailmanpolitiikan osaamista ja kykyä yhdistää kansa, eli toimia ns. unilukkarina.

On vaikea kiistää Halla-ahon kykyjä ensimmäisessä osassa. Etenkin viime vuosien maailman kehitys on osoittanut, että hän on ollut määrätietoisen oikeassa, mitä tulee totalitaaristen diktaattorien kanssa leikkimiseen. Hän tuntee Euroopan ja venäjän syvästi, tiedon ja tunteen tasolla. Hän tiesi idän uhan varhain, eikä muuttanut mieltään vaikka sai aiheesta nenilleen rajusti. Hän vaikuttaisi myös ymmärtävän kauempaa idästä tulevan uhan. En tiedä onko hänellä miten syvää osaamista Yhdysvalloista tai Afrikasta, mutta ounastelen ettei osaaminen voi ainakaan kovin huonoa olla.

Sitten se toinen puoli. Myönnetään, että maamme presidenttien historiassa on ollut monia päteviä henkilöitä, joiden karisma on ollut pakkasella, mutta ei näin paljon pakkasella. Halla-aholla on yhtä suuri mahdollisuus lähestyä humaanisti toista ihmistä kuin keskiverto turnipsilla. Asiaa ei suinkaan auta se, että puolet kansasta pitää häntä ilmestyskirjan petona. Hänen aiemmat puheet ja teot ovat olleet niin kovia, että hän on tehnyt itsestään absoluuttisen vihollisen merkittävälle osalle kansaa. Tämä osa kansasta ei olisi valmis edes antamaan hänen puhua, saati että olisivat halukkaita kuulemaan häntä.

Lähtökohta on lievästi sanoen haastava. Onko se muutettavissa?

Mahdollista, mutta epätodennäköistä

Presidentinvaalikampanjoihin usein sisältyy merkittävä määrä vierailuja ja kohtaamisia eri yhteisöissä. Mika Aaltolan vierailuista herätysliikkeiden parissa on jo nostettu numeroa suuntaan ja toiseen. Vuosia sitten Pekka Haavisto vieraili Desucon-tapahtumassa ja herätti mielenkiintoa. Halla-ahon tarvitsisi löytää kalenterista aikaa melkoisen moneen aaterajat ylittävään kohtaamisen. Hänen pitäisi pystyä osoittamaan kykyä kohdata monenlaisia ihmisiä, monenlaisissa konteksteissa, monenlaisten aaterajojen yli. Jos on tarkoitus olla koko kansan presidentti, pitää olla valmis kohtaamaan koko kansa. Ilahtuisin yli ymmärryksen jos tällaista toimintaa näkisin, mutta en ole ihan vakuuttunut että hänellä olisi intressiä toimia muuta kuin omiensa parissa.

Yksi kulma on toki kampanjatiimissä. Aivan kuten James Hirvisaarella oli aikanaan eduskunta-avustajana vihreisiin kuuluva maahanmuuttajanainen, voisi Halla-ahon kampanjatiimissä oli poliittista diversiteettiä, eikä vain persujen ydintiimin ydinporukkaa. Pitäisi olla ihmisiä jotka avaisivat hänelle ajatuksia ja kulmia juurikin edellä mainittuun koko kansaan. En epäile etteikö persuilla, kuten muillakin isoilla puolueilla, olisi teknisesti pätevää porukkaa kampanjan ajamiseen. Epäilen vaan että heidän katsantakanta on liian kapea presidentin instituutiota ajatellen.

Molemmat edellä mainitut saattavat tuntua monelta Halla-ahon kannattajasta typeriltä ehdotuksilta. Hänellä on oma joukkue ja oma porukka, parempi suutarin pysyä lestissään. Tällä tavoin hän on voittanut lukuisat vaalit. Tässä on kaksi sudenkuoppaa. Ensimmäinen on presidentin instituutio, joka eroaa täysin puoluepoliittisista luottamusasemista. Toinen on lähtökohta, jossa hän on yksinkertaisesti aivan liian vihattu aivan liian monen suomalaisen mielestä. Harvalla muista ehdokkaista on noin rankkaa painolastia. Siksi strategian on oltava toisenlainen.

Kaikella todennäköisyydellä…

Edellä olevan spekulaation voi heivata pikareittiä ö-mappiin. Kuten totesin, spekuloin ja pohdiskelen, en neuvo saati komenna. Presidentinvaalit ovat vaan hemmetin kiehtova tilaisuus, etenkin kun ei ole toista kautta hakevaa ennakkosuosikkia mukana. Näissä vaaleissa on yksinkertaisesti niin erilainen kulma, erilaiset panokset ja erilaiset painotukset kuin missään muualla. On kaksitoista vuotta siitä, kun viimeks pääsimme nauttimaan tästä demokratian kruununjalokivestä. Aion nauttia tästä täysin siemauksin.

Kaikki todennäköisyys on kuitenkin siis sen puolella, että Jussi Halla-aho tekee perussuomalaisten tukemana erittäin perussuomalaisen presidentinvaalikampanjan ja jää viidennelle sijalle. Kampanjasta saatetaan silti saada vetoapua tuleviin vaaleihin, mutta mannerlaattoja ei siirretä. Fanittajat fanittaa ja vihaajat vihaa. Me muut tuemme popcorn-teollisuuden kasvua.

Media ylläpitää muotiteollisuuden ongelmia

Media on kiitettävän halukas puhumaan pikamuodin ongelmista – paitsi isoimmasta, eli itsestään. Epämiellyttävä totuus on, että vaatteiden tarpeeton ylikulutus on laajalti median luoma, ylläpitämä ja kasvattama ongelma. Myös ratkaisu on median käsissä, jos vastuullisuus sattuisi kiinnostamaan.

Linnan juhlien puvut

Väliotsikko kertoo jo liikaakin. Media on täynnä tarinoita missä kerrotaan puolitoista sivua henkilön pukeutumisesta ja pari lausetta ihmisestä itsestään. Aivan sama onko poliitikko, muusikko, rötösherra vai kätilö, vaatetus kiinnostaa aina. Toki tätä rikastetaan sosiaalisessa mediassa. Osta uusi vaate jota et tarvitse niin sinut huomataan! Jos poliitikko ei pääse muuten lehtien sivuille ennen vaaleja, asiaan auttaa uusi takki tai kaunis mekko. Jos poliitikko taas on pääsemässä ikävien juttujen takia sivuille vääristä syistä, sopivan kantaaottava takki tai hattu päätyvät otsikkoon isommalla kuin itse asia.

Media luo kuvaa, että kaikki on elämässä saavutettavissa ostamalla uusi vaate. Ja taas uusi. Huomenna taas. Kas kun ei Aamulehti kerro etusivullaan miten tärkeäksi avuksi ovat Bangladeshin pikkulasten työllisyysasteelle. Voin auttaa ilmoituksen muotoilussa, kokeilkaapa vaikka tällaista: ”Ilman muotisivujamme nämäkin lapset kävisivät koulua”. Jo syöksyisi joka ukko ja akka Stockalle siltä istumalta.

Tulkaamme sokeaksi turhuudelle

Eräs tuttava kertoi minulle, miten Yle oli taannoin uutisoinut jalkapallo-ottelusta mainitsematta pelaajien sukupuolia. Sehän on ihan hyvä se, tokkopa sukupuoli peliin mitenkään vaikuttaa. Media oli päättänyt, ettei anna naisista alempiarvoista kuvaa. Se oli ja on oikea teko. Vastaavasti media on muuttanut ajan mukana katsantakantaa esimerkiksi maahanmuuttajataustaisiin, seksuaalivähemmistöihin ja eri uskontoihin. Media voi myös muuttaa kantaansa muotiuskovaisuuteen niin halutessaan. Lupaan, vannon, takaan ja alleviivaan että juttuja piisaa yhä. Jos oikein villiksi heittäydytte, voitte halutessanne jopa kertoa ihmisen teoista, mielipiteistä ja suunnitelmista.

Kun huomio kääntyy pois vaatteiden muodikkuudesta, alkaa yhdellä jos toisellakin ihmisellä muistumaan mieleen perusasiat. Vaatteen pitää olla sopiva ihmiselle, eli oikea koko, tuntuu mukavalta ja sopiva säätilaan. Vaatteen tulisi olla pääpiirteittäin ehjä ja hyvin pidetty, toisin sanoen sen ei pitäisi haista pahalle. Siinä on rima ja sen reilumpi ylittäminen olkoon jokaisen oma asia, ei ylhäältä määritelty ihannetila. Bangladeshin lapset menköön kouluun ja vaatteiden tekemisestä tulkoon jälleen arvostettu ammatti, jolla voi elää. Sukkia ja kalsareita saataneen robotitkin pian tekemään.

Suurin shokki pikamuodin uhrilla voi kuitenkin olla sama kuin tupakoinnin lopettavalle ketjupolttajalle. Yhtäkkiä tilillä on rahaa useita satasia kuussa enemmän. Yhtäkkiä kaksiossa onkin kaappitilaa kaikelle tärkeälle. Yhtäkkiä ulos lähteminen on helppoa ja nopeaa. Yhtäkkiä stressitaso laskee. Moiset muutokset ovat pelottavia ja ehkäpä niiden pelossa onkin suuri syy ongelmaamme?

Yleisötapahtumien vastuullisuudesta

Japanin pop-kulttuurin harrastajien yleisötapahtumien kentälle palannut, kaupallisesti järjestetty Animecon World -tapahtuma on herättänyt närää jo lukuisin tavoin. Lukuisista heidän virheistään omaan nenääni osui kuitenkin eniten heidän väite ympäristövastuullisuudesta, joka on emävale. Vastuullisuus on monimutkainen ja vaikea, mutta äärimmäisen kiehtova aihe johon haluan tarttua. Avaan tässä hieman niitä tapoja, joilla alan tunnetuimmat, epäkaupalliset tapahtumat ovat asiaa lähestyneet.

Termi venyy laidasta laitaan

Olen keväällä työstänyt tutkimusta tietotekniikan vastuullisuudesta ja yksin siitä tuli pelkkiä päätason otsikoita useita kymmeniä. Asiaan liittyy ihmisiä ja laitteita, palveluja ja konsepteja, lainsäädäntöä, hyviä käytäntöjä, tieteellisesti päteviä laskentakeinoja sekä arvopohjaisia valintoja. Etenkin isommat yritykset tarvitsevat vastuullisuuden toteutukseen ulkoisia sertifiointeja ja selvityksiä. Vastuullisuutta voi kuitenkin toteuttaa aivan jokainen yksilö ja yhteisö. On hyvä ymmärtää mitkä teot ovat merkityksellisimpiä, mutta ei kannata murehtia vaikka monimutkaisimpiin laskelmiin ei olisikaan rahkeita. Vastaavasti on myös hyvä muistaa sudenkuopat. Ikävänä esimerkkinämme toimivassa animecon worldissa vastuullisuusväitteet pohjautuvat päästökompensaatioon, joka on verrattain ongelmallinen konsepti.

Sosiaalisesta vastuullisuudesta saa yksin kirjoitettua paljon. Se on ihmisistä välittämistä, erilaisuuden hyväksymistä, turvallisen kokemuksen luomista niin kävijöille kuin vapaaehtoisillekin. Tämä on äärimmäisen laaja aihe ja myös sellainen, jossa tapahtumat alati sparraavat toisiaan sekä sisäisten että kävijälähtöisten ideoiden pohjalta. En mene siihen syvemmin, sillä aiheesta on paljon parempia osaajia, ja jutusta tulisi äkkiä meripeninkulman mittainen.

Ympäristövastuu

Ympäristövastuun osalta conitapahtumat ovat mielestäni tehneet oikeita liikkeitä. Yksi sen kulma on kiertotalous. Tapahtumat lainaavat tarvikkeita toinen toisilleen ja pyrkivät kasvattamaan käyttöastetta. Moni tarvikkeista on alun perinkin hankittu tai saatu käytettynä tai muutoin epäkuranttina. Lopputuloksena jokaisen tapahtuman ei tarvitse hankkia samoja tarpeita, ainakaan kaikkea. Usein liikkuvia tavaroita ovat vaikkapa järjestyksenvalvojien liivit, A-kyltit, kahvinkeittimet, erinäiset työkalut, jatkojohdot, toimistotarvikkeet ja lukuisat muut pientarvikkeet.

Tieto- ja av-tekniikan vastuullisuus on itselleni tärkein aihe. Leijonaosa tarvittavaa tekniikkaa on kiertotalouslähtöistä. Ne on saatu yrityksiltä lahjoituksina, kunnostettu ja laitettu yleiseen lainapooliin conien, larppien ja muiden epäkaupallisten toimijoiden käytettäväksi. Joukossa on läppäreitä, näyttöjä, kameroita, valoja, mikrofoneja, äänentoistolaitteita ja muuta. Läppäri on hyvä esimerkki avata paremmin: kun sitä ei enää poolissa tarvita, se kunnostetaan vielä kerran ja lahjoitetaan kolmannelle sektorille, esimerkiksi sosiaalitoimien kautta vähävaraisten käyttöön. Tämän myötä käyttöikä laitteilla pyörii kymmenen vuoden paremmalla puolella. Elektroniikkaromua tulee hyvin vähän. Valitettavasti mobiililaitteille ikä jää vielä tätä lyhyemmäksi, mutta EU:n korjattavuutta vaativien asetusten voi toivoa parantavan tilannetta.

Verkkopalvelut kuluttavat myös resursseja. Verkkopalveluiden vastuullisuus on verrattain uusi trendi, josta laajempaa tutkimusta on tehnyt lähinnä Greenpeace. En lupaa tai kiellä ettenkö saattaisi tästä aiheesta julkistaa materiaalia joskus tulevaisuudessa. Em. animecon world -tapahtuman päätös käyttää kaikkein ympäristövastuuttominta toimijaa verkkosivujensa toteutukseen oli ensimmäinen varma merkki heidän vilpillisyydestään. Pääosa maamme conitapahtumista käyttää kotimaisia palveluntarjoajia ja puhdasta energiaa. Kotimaisuus parantaa myös tietosuojan vastuullisuutta. Lisäksi verkkopalvelun taustalla olevien laitteiden käyttöikää hilataan yhä pidemmäksi. Hyvä osa tapahtumissa käytettävistä verkkolaitteista ovat kiertotalouslähtöisiä, pohjautuen kotimaisten konesalioperaattorien lahjoituksiin.

Pilvipalveluitakin conit toki käyttävät, joista merkittävin tarjoaja on Google. Googlen työtä ympäristövastuun pidetään laajalti suurista toimijoista parhaana sekä jatkuvaa kehitystä positiivisena. Googlea voi myös kehua sosiaalisesta vastuullisuudesta, sillä moni heidän kaupallinen palvelu on saatavilla maksutta epäkaupallisten toimijoiden käyttöön.

Kiertotalous tuo myös sosiaalista vastuullisuutta merkittävien kulusäästöjen muodossa: koska voiton tavoittelu ei yhdistykselle kuulu, kulusäästöt näkyvät aina lopulta pääsylippujen hinnoissa.

Kertakäyttötavaran vähentäminen

Valitettavasti kertakäyttötavaraakin on. Nestehukan välttäminen kävijöissä on kriittisen tärkeä osa sosiaalista vastuullisuutta, mutta sen kääntöpuolena on ympäristövastuun kärsiminen kertakäyttömukien muodossa. Omien juomapullojen tuomiseen rohkaistaan, mutta muutos vie aikansa. Vapaaehtoisia rohkaistaan tuomaan omat mukit matkaan. Ohjelmalehdet ovat toinen ikävä kertakäyttötuote, mutta yleisön halukkuus siirtyä sähköisiin versioihin ei ole suurenmoinen. Sähköisen ohjelmalehden suosion kasvattaminen on kuitenkin mahdollista. Tämän vuoden Tampere Kuplii -sarjakuvafestareilla iso viestintäkampanja sähköisen ohjelmalehden puolesta tuotti pieniä, mutta havaittavia merkkejä muutoksen mahdollisuudesta. Painosmääriä voisi kenties hieman tarkastaa alaspäin lähitulevaisuudessa.

Muilta osin paperin määrää on kohtuullisesti pyritty vähentämään. Laminointia on myös ainakin Tampere Kuplii- ja Tracon-tapahtumissa vähennetty pieneen murto-osaan muutaman vuoden aikana, käyttämällä hieman paksumpaa paperia ja rajaamalla laminointi vain ulkokäyttöön tuleviin tarpeisiin. Osa tällaisista lapuista, kuten opasteet ja ohjeet, on uusiokäytettäviä. Sen sijaan esimerkiksi kilpailijoiden numerolaput ovat kertakäyttöisiä. Kertakäyttöisiä ovat myös muoville tulostetut vapaaehtoisten tunnisteet ”badget”, joihin ei ole vielä löytynyt realistista vaihtoehtoa. Muovikorttien hävikin pienentämisessä on kuitenkin nähty positiivista kehitystä. Tässäkin sosiaalinen ja ympäristökulma haasvat toisensa, sillä selkeät tunnisteet ovat osa vastuullista turvallisuussuunnittelua.

Kumppanivastuu

Yleisötapahtumaa ei rakenneta yksin. Isoimpien tapahtumien suurin kuluerä ovat tilat ja sen palvelut, jolloin kumppanina on laitoksia kuten Messukeskus, Sibeliustalo tai Tampere-talo. Tilojen osalta valinnanvara on pieni, mutta toisaalta vastuullisuus on näillä pääpiirteittäin hyvässä mallissa. Tämän ulkopuolella tulevat vaikkapa painotalot, joissa pyritään yhä enemmän käyttämään vastuun ymmärtäviä kotimaisia toimijoita. Otan vapauden kehua tamperelaista PK-Painoa tässä kohtaa. Sanoisin, että kumppaniyhteydet ovat yksi kohta, jossa coneilla on mahdollisuus kehittyä. Helppo idea on vaikkapa vastuullisuuskysymysten esittäminen rutiniiniomaisestikin kaikille potentiaalisille tavaran ja palvelun toimittajille.

Kansainvälisissä kumppanuuksissa on tullut osumaa. Cosplayn mm-kilpailuja järjestävä World Cosplay Summit on saanut reilusti lunta tupaan aloitettuaan äärimmäisen vastenmielisen yhteistyön Saudi-Arabian kanssa. Kyse on urheilupesuun verrattavasta toiminnasta. Suomen mm-karsintoja hoitava Tracon on nostanut aiheen esille ja on selvää että pyykkiä ei ole vielä pesty, ei Suomessa eikä globaalisti. Keskimäärin kansainvälisen yhteistyön ongelmat ovat olleet melko pieniä vastuullisuuskulmasta katsoen, mutta huomio ei saa herpaantua vastakaan. Yhdysvalloissa kuohunta aiheen ympärillä on yleisempää, yleensä keskittyen tapahtumaan kutsuttuihin kunniavieraisiin.

Kehittyvä vastuullisuus

Vuonna 2002-2003 Suomen cosplayhteisö kokoontui ja keskustelunaiheisiin nostettiin mm. eri sukupuolivähemmistöjen huomiointi. Conien ulkopuolinen tapahtumakenttä seurasi viisitoista vuotta perässä. Häirintäyhdyshenkilöiden käytössä oltiin myös etunenässä ja lainatarvikkeiden yhteiskäyttöä aloitettiin jo vuonna 2005. Monta asiaa on tehty oikein, mutta edelläkävijyyden ylläpitäminen vaatii työtä. Tällä hetkellä paljon on verkkoja vesillä etenkin turvallisemman tapahtuman suunnittelussa. Viime päivät myös osoittavat, että halua suorituksen parantamiseen on reilusti.

Minulla on perusteltu syy uskoa, että vastuullisuustyö epäkaupallisten conien parissa jatkuu tehokkaasti. Perustelen tätä ennen kaikkea yhdellä syyllä. Vastuullisuus on asia, jota pyöristysvirheellä kaikki tapahtumien tekijät haluavat kehittää. Se on positiivinen haaste, jonka onnistumisista tulee hyvä mieli.