Olen ollut ja yhä olen uskontokriitikko, vaikka välillä kommentointi onkin osaltani mennyt pahasti sivuraiteille. Uskonto on aihe joka herättää nopeita reaktioita ja siten uskontokritiikki kaipaa tuon tuosta kertausta, niin itselleni kuin muillekin. Kyse ei ole uskonnon kieltämisestä tai summittaisesta vastustamisesta. Terve uskontokritiikki on skeptiseen pohdiskeluun pohjautuvaa rakentavaa kritiikkiä minkä tahansa uskonnon varjolla tapahtuvista lieveilmiöistä.
Sama viiva tai ei viivaa
Uskontokritiikki voi toimia vain niin kauan kun uskontoja käsitellään samoin kriteerein. Aiheesta on tarjolla Kari Salmisen erinomainen artikkeli. Uskontokritiikin pitää perustua malttiin, järkeen sekä tieteeseen. Tänä päivänä sen pahimpia uhkia on laajalti poliittiselle kentälle levinnyt tiedevastaisuus, josta Aamulehden juttu löytää runsaasti esimerkkejä. Sen sijaan uskonnoista yllättävän monet ovat avoimia rakentavalle kritiikille sekä debatille oman toimintansa tulevaisuudesta. Tästä parhaana osoituksena lienee Ylen Horisontti-ohjelma tai hieman toiselta kantilta lähestyvä Mahadura & Özberkan.
Tämä johtaa blogini otsikon pointtiin. Uskonnon parista saattaa lähteä liikkeelle radikaali, vihamielinen voima, vaan yhtä lailla saman uskonnon parista voi lähteä myös korjausliike vihan hillitsemiseen. Juuri tässä Laura Huhtasaari teki pahimman mahdollisen virheen leimatessaan koko islamilaisen kentän. Todennäköisesti islamin sisällä on parhaat mahdolliset välineet radikaali-islamin sekä länsimaisen oikeusvaltion vastaisen vihasaarnaamisen hillitsemiseksi. On toki tarpeen varmistaa toimiiko esimerkiksi Suomen islamilainen yhteisö tässä parhaalla tapaa, en tiedä onko asiaa täällä tutkittu missä laajuudessa. Yhtä lailla on tarpeen keskustella hillitseekö evlut-kirkkomme tarpeeksi tehokkaasti vaikkapa lestadiolaisten ihmisvastaisuutta. Jos vastaus on kieltävä, on reaktion silti oltava muuta kuin vihanpitoa. On puhuttava niin ongelmista kuin myös ratkaisuista.
Kunnioittamani kosmologi Kari Enqvist ehdottaa, että tieteen on ryhdyttävä puolustuksen sijaan hyökkäykseen tieteellisen maailmankatsomuksen puolesta. Itse haluaisin lähteä asiaan perustuslaki edellä. Näin tiivistetysti sanoisin että uskontojen pitäisi toimia perustuslain alaisuudessa eikä sen yläpuolella. Voimme kunnioittaa tinkimättömästi yksilön uskon- ja uskonnonvapautta kuitenkin varmistaen että esimerkiksi sukupuoli-identiteetin tai muun synnynnäisen ominaisuuden perusteella syrjiminen on aina kiellettyä. Juuri tämä aihe on minulle kaikkein tärkein. Usko on korvien välissä mutta uskonto on organisaatio, yritys tai yhdistys. Etenkin jos organisaatio käyttää julkista valtaa tai rahaa, sen toimintaa on voitava katsoa erityisen kriittisesti. Tällöin kriteerien pitäisi olla lähestulkoon samat oli organisaatio sitten uskontokunta, urheiluseura tai joku muu.
Uskontoa voi myös kiittää
Se, että lestadiolaisten piirissä toimitaan epäinhimillisesti ei poista valtionkirkkomme erinomaista työtä inhimillisyyden puolesta vaikkapa perheiden, senioreiden tai maahanmuuttajien kanssa. Se on arvokasta työtä joka ansaitsee kunnioituksen. Myös monet islamilaiset yhteisöt ovat tehneet hyvää työtä, edesauttaneet integraatiota, eikä yhden saman uskonnon jäsenen hirmuteko vähennä hyvien tekojen arvoa. Hyvyydestä on huutava pula tänä päivänä ja katson että maailmaan mahtuisi vähän enemmänkin kiitosta. En koe sen vähentävän asiallisen kritiikin tehoa millään muotoa, vaan vaikutus on usein peräti päinvastainen. Ystävä kun vastaanottaa kritiikin vihamiestä paljon paremmin.
Dialogissa ja arvomaailmojen sovittamisessa uskonnon ja valtion välillä on ikuinen haaste joka jatkuu aikakaudesta toiseen. Haasteita tulee nostaa pöydälle, mutta tällaisen vihapuheen ja ääripäiden aikana paras tapa ei ole hyökkäys uskontoja vastaan. Jos ongelmat ilmaisee rakentavasti löytää myös nopeasti ne vastapuolet jotka ovat valmiita asialliseen keskusteluun. Aion muistuttaa itseänikin yhä tiuhemmin siitä, miten viisas kritiikki on työtä hyvän puolesta, vihasta kohti parempaa.