Sopivan mansellismielinen blogialusta
Pirkan Blogien palvelinalustalla tehdään päivityksiä lähipäivinä. Palvelussa on muutamia katkoksia, 5-20 minuutin mittaisia. Taustatekniikan ohjelmia päivitetään ja suorituskykyä lisätään.
Jos et pääse perille, kokeile hetken kuluttua uudestaan.
päivitys 13.11. klo 13.20: Hitain osa siirrosta on tehty. Seuraava vaihe on optimointeja, niiden katkokset ovat lyhempiä. Jos jotakuta kiinnostaa jutella yksityiskohtia, sekin järjestyy…
Tein tuossa päivänä muutamana pientä testiä presidenttiehdokkaistamme – monenko heidän kampanjaa pyöritetään tietotekniikan kantilta Suomesta ja montako ulkomailta? Lyhyt vastaus on, että kaikki ehdokkaamme ovat tämän asian ryssineet, tosin eri tavoin.
Juttu tuli poikkeuksellisesti julkaistavaksi Uuteen Suomeen mutta kommentoitakoon sitä täälläkin jos aihe kiinnostaa.
Tässä hieman sairastelleena taas viime aikoina rupesin pohtimaan mielessäni että kun olo paranee, minkälainen olisi minun unelmien kaupunkiviikonloppu. Havaitsen, että pienistä unelmista kirjoittelu hoputtaa koko kehoa paranemaan nopeammin, josko sitä taas ensi kevääseen mennessä olisi parempi vauhti päällä. Älkää sitten herran tähden matkimaan ruvetko, vaan etsikää ja jakakaa omia unelmianne.
Lauantai
Olen nukkunut edellisen yön riittävillä unilla ja vähillä heräämisillä. Herään rauhassa, kuuntelen radiouutiset ja luen Aamulehteä sängyssä kahvikupin kera. Syön jotain ihan pientä, laitan kengät jälkeen ja lähden ulos. Kello voi olla jotain 10 ja 12 välillä. Suuntaan ”johonkin suuntaan” ilman suunnitelmaa. Yle Areena poikkeuksellisesti toimii pätkimättä ja kuuntelen lenkillä historiaa, ajankohtaista aihetta ja muuta sivistävää puheohjelmaa. En katso kännykästä viestejä, kuuntelen vain. Välillä otan kuulokkeet pois ja kuuntelen ympäristöä. Pysähdyn ajoittain kaupalle tai kioskille hakemaan suklaapatukan, proteiinipirtelön tai vissypullon. Jatkan matkaa kunnes tuntuu että olen kävellyt tarpeeksi.
Kello on palattuani jotain 17-20 luokkaa. Menen saunaan, otan saunakaljan. Vietän loppuillan lähipiirin kanssa katsellen leffaa tai muuta vastaavaa. Syön aika vähän illasta. Optiona voi olla myös jokin pienen porukan yhteinen saunailta. Menen nukkumaan kun on väsy.
Sunnuntai
Aamu noudattaa lauantain mallia mutta riistoporvarina otan kahvin sijaan cappucinon tai latten. Katselen vähän viikon papereita kasaan, siivoilen hieman ja kirjoittelen ajatuksia. Lähden pienelle lenkille esim. naapurikylän lähikauppaan, ihan vain saadakseni askelmittarin tilaston pysymään voimissaan, sillä en ole vuosiin missannut tavoitetta. Palaan tunnin-parin päästä ja päädyn ruokapöytään. Saattaa olla että tulee myös haettua kotio jotain syötävää jos laiskottaa. Sitten uppoudun tunneiksi jonkun ajattelua vaativan pelin äärelle. Illasta tarkistelen vielä tulevan maanantain aikataulut ja paperit läpi välttääkseni aamupaniikin. Kaiken kaikkiaan koitan sunnuntaina tehdä aika vähän.
Totuus
Vaikka minulla olisi ns. vapaa viikonloppu, faktuaalisesti tämä unelma ei juuri koskaan toimi. Ihmisillä on suunnaton halu elää kellon mukaan. Pitää olla siellä kello tämä, pitää tehdä homma kello sitä. Nuoret tai vanhat, himo kelloataulun orjuuttamana eloon on liian vahva. Sitten on vielä se porukka jonka täytyy koko ajan elää viestintävälineiden perässä. Yksi asia on olla puhelimen perässä hätätapauksia varten, mutta eikö se muu voisi hetkeksi helpottaa? Ja jos ei itse tästä voi luopua, voisiko sen suoda edes muille? Tai ehkäpä pitäisi katsoa peiliin ja kysyä voisinko suoda töistä armoa itselleni edes yhden päivän viikossa? Eipä se tällä työmäärällä ole tapahtumassa, mutta unelmointi on sallittua.
Olen aina sanonut, että tee työnä sitä mitä osaat ja harrastuksena sitä mitä haluat. Haluan että työllä ja harrastuksella on kontrastia. Yhtä lailla haluan että arjella ja viikonlopulla on eroja. Ehkäpä tämä on sitä Juicen laulamaa kaksoiselämää? Mikäs siinä sitten, sopivia pillereitä odotellessa…
Tässä olisi yksinkertainen kysymys.
Kuten tiedämme, Pirkan Blogit ei ole kaupallinen eikä takana ole siis journalistista yritystä. Emme voi olla virallisesti JSN:n jäseniä. Mielestäni voisimme kuitenkin kirjata sääntöihin, että pyrimme toimimaan JSN:n yleisöaineiston ohjeiden (sivun alareuna) mukaisesti.
Käytännön eroahan nykyohjeisiin ei ole, mutta monelle uudelle käyttäjälle voi olla nopeampi ymmärtää sääntöjen luonne kun referoimme tuttuun säännöstöön. Uusia käyttäjiä kuitenkin putkahtelee ja haluaisin tehdä kaikille selväksi että tämä ei ole mikään ns. vastamedia.
Kommentteja?
Kari Salminen kirjoitti 4.9. Aamulehden Jumala vai Darwin -artikkelissaan monia ajatuksia tieteen politisoitumisesta. Jutun lopussa muistutetaan myös miten uskontokriitikko voi hetkessä muuttua yleisönsä suosikista ykkösviholliseksi, kun hän kohdistaa samat kritiikit uskonnon A sijasta uskontoon B. Asiaa aikani sulateltuani ja ihmeteltyäni pohdin miten meillä on jatkuvia haasteita hyväksyä samoja kriteerejä eri uskontojen analysointiin – joten mitä jos vain paheksuttaisiin niitä kaikkia?
Uskonto on uskonto.
Lopulta kaikissa uskonnoissa on aika lailla samat pelisäännöt. On rikasta mytologiaa, on perinteisiä neuvoja ja oppeja puettuna uskonnollissävytteiseen kirjallisuuteen. Uskonnothan eivät oikeastaan ole keksineet mitään sisältöä, ainoastaan hyvän tavan saada ihmiset kuulemaan ja lukemaan niitä. Uskonto on hieno kattaus ja tyylikäs esillepano, onnistunut lööppi tai vaikka sitten klikkiotsikko. Se on tapa saada myytyä ihmisille jotain. Nykypäivänä raha tulee useimmiten peliin heti alusta pitäen, mutta yhtä lailla perinteinen poliittinen valta on mukana väkevästi. Uskonto on tapa kontrolloida valtaa ja omaisuutta, enemmän tai vähemmän, tyylillä tai toisella.
Tekeekö sitten uskonto hyvää? Väitän, että ei. Väitän, että ihmiset tekevät hyvää uskonnon varjolla. Oli se sitten seurakunta tai yhteisö, sen jäsenet eli ihmiset haluavat tehdä jotain hyvää. Väitän, että ihminen jolla on halu tehdä hyvää, löytää tavan tehdä hyvää yhtä lailla uskonnon varjolla kuin ilmankin sitä. Ihminen on ihmiselle ihminen, siitä se lähtee, kaikki se hyvä jota tapahtuu pitkin poikin temppeleissä, kirkoissa, moskeijoissa, rukoushuoneissa sun muissa. On uskonnosta kiinni kuinka pyyteetöntä ja armollista se apu saa olla. Joskus se on tiukempaa, rajatumpaa ja ehdollisempaa, joskus avoimempaa. Yhtä kaikki, perustyö on samaa, erot ovat nyansseissa. Kaikki hyvyys mitä uskonnosta löytyy on ihmisen hyvyyttä.
Turhuuksien turhuus
Väitän siis, että uskonto on turhaa. En väitä, vaadi tai ehdota että uskonnon pitäisi olla kiellettyä. Väitän vaan, että se ei ansaitse juridista erityisasemaa, eikä mahdollisuutta asettua kritiikin yläpuolelle. Ennen kaikkea väitän että tämä pätee tasaveroisesti aivan jokaiseen uskontoon. Joka ikiseen. Minun on turha niitä nimetä tässä, koska ne ovat vain nimiä. Ei ihmisenkään hyvyys tai pahuus tule nimestä, sillä nimen voi antaa tai ottaa mustekynän sutaisulla. Samalla mustekynän sutaisulla voimme poistaa uskontojen erityisaseman laista ja antaa jokaisen ihmisen päättää antaako hän sille erityisaseman sydämessään.
Uskonnot ovat osa perinteitämme. Mitkään muut perinteemme ja tapamme eivät tarvitse erityissuojelua. On puhtaasti maallinen, kaupallinen ja poliittinen päätös että jonkinmuotoiset organisaatiot saavat meistä ylivallan. Siitä päätöksestä on aika jättänyt.
Jopa tällainen somesta eristäytynyt tollo on altistunut sen verran näkemyksille viime lauantain uusnatsien säälittävästä ilmauksesta, että pistää väkisinkin ajattelemaan enemmän. Vastamielenosoituksen nimi oli ”koko Tampere vihaa natseja”. En pienin varauksinkaan kritisoi vastamielenosoituksen olemassaoloa, mutta ehdotan että sen sanoma on turhan pieni osa totuudesta.
He vihaavat natseja
On hyvin perusteltua vihata SVL:n tai esim. Odinin soturien kaltaisia järjestöjä, eli siis lyhyesti natseja. Miksipä sitä ei vihaisi järjestöä joka muuttaa avoimen torialueen väkivallan pesäksi? Miksi ei vihaisi järjestöä, joka yhdistää rotuopin avoimeen väkivallan käyttöön? Heidän vaaransa ihmisille on osoitettu toistuvasti ja kun tällainen vaara vaikuttaa vapaasti turuilla ja toreilla, viha on ymmärettävää.
En kuulu tähän ryhmään, sillä en usko tulen kaatamiseen tulella. Mielestäni viha ei ole ratkaisu parempaan huomiseen. Viha synnyttää lisää vihaa ja kuten huomasimme, lauantaina osa vihaajista osoitti vihaavansa myös esimerkiksi virkavaltaa. Olen saanut monesta lähteestä ymmärtää, että tämä ryhmä oli joukossa hyvin pieni vähemmistö, mutta kuitenkin muistutus siitä mihin vihassa eläminen voi viedä. Olen nähnyt liian paljon esimerkkejä siitä, miten sinänsä erinomaisen hyvää aatetta ajava ryhmä pystyy hyvin ikäviin toimiin istumalla porisevan vihapadan äärellä tarpeeksi kauan. Ymmärrän vihan syyt, mutta toivon parempaa.
He pelkäävät natseja
Ounastelen, että merkittävä osa asiaa aktiivisesti seuraavista kansalaisista kuuluu pelkääjien ryhmään. Perusteet tulivat jo edellä, eli pelko on hyvin perusteltua. En osta trendikästä ”älä anna pelolle valtaa” mainoslausetta juurikaan, vaan uskon psykologiseen pelkojen esiintuomiseen ja käsittelyyn. Tampereen käräjäoikeudella on tämän pelon käsittelyyn keinot olemassa. Medialla on myös mahdollisuus asian käsittelyyn hieman lööppihysteriaa paremmin. Ennen kaikkea voimme auttaa toinen toisiamme eli siis olla ystävänä, tukena.
He ovat suruissaan natseista
Itse lasken kuuluvani ryhmään, joka on hyvin surullinen kun yhteiskunnastamme nousee tällaisia voimia. Se on mielestäni osoitus siitä, että yhteiskunnassa on jokin epäonnistunut. En usko olevani yksin, vaan uskon monen muunkin katsovan surullisesti miten avoin kaupunkikeskustamme muuttuu äärimmäisen vihan keskipisteeksi. Osana tätä surua ymmärrän myös, että ongelma ei poistu nopeasti tai voimakeinoilla. Natsiryhmiä syntyy kun niillä on tilaa kasvaa. Jos sen tilan täyttää jollain paremmalla, on pahalla vähemmän polttoainetta. Kyllä, edellinen on ideologista höttöä, mutta hyvää sellaista.
Bonustehtävä: he vihasivat sotaa
Haluaisin loppuun jakaa hyvän muiston. Ennen Irakin sodan alkua osoitettiin Suomessa ja myös Tampereella laajalti mieltä sotaa vastaan. Osallistuin itsekin mielenilmauksiin innolla. Meteliä oli paljon, ulosanti sisälsi voimasanoja, mutta sanoma oli selvä. Me vastustimme sotaa sekä George Bush tyhmempää, mielipuolista sotaloordia. Emme vastustaneet poliisia, emme USA:n kansalaisia, vaan poliittista päättäjää ja poliittista päätöstä. Oli ääntä, oli toivoa, oli tahtoa paremmasta. Taustalla oli pitkälti samoja poliittisia värejä ja järjestöjä mitä viime lauantainakin. Väitän, että aate oli aivan yhtä vahva, terävä ja kunnioitettava silloinkin. Jostain syystä vain metodit ovat koventuneet. Modernimpi vertaus olisi, että haluaisin kyllä marssia Israelin laittomia siirtokuntia vastaan, mutta en halua samalla julistaa Hamasia rauhanjärjestöksi ja Israelin kansaa murhaajiksi. Toivottavasti joku ymmärtää mitä ajan takaa.
Tampere ja Suomi ovat parempia paikkoja ilman natseja, tästä tuntuvat olevan samaa mieltä kaikki ihmisryhmät, kaikki ikäluokat, kaikki puolueet – jopa persut kirjoittivat SVL:stä suorat sanat. Haluaisin, että tämä mielessä juhlistaisimme parempaa Tamperetta. Mitä jos mentäisiinkin keskustorille laulamaan? Mitäpä jos käveltäisiin koko kylä Pyynikin ympäri? Mitäpä jos rakentaisimme sen paremman, natsittoman paikan mitä haluamme? Mitäpä, jos pystyisimme siihen ilman vihaa?
Kotikaupungissani Tampereella oli vaihteeksi ollut ihan ehta natsimiekkari ja heitä vastassa toki tuplat suurempi anarkisti/antifaryhmä. He saivat aikaan paljon henkilökohtaista hyvää minulle. Olisi epäkohteliasta olla kiittämättä siitä.
Maisemia oikealla budjetilla
Kiitos natsikekkereiden ja laajan oheisohjelman, päädyin päivän kävelylle pitkin eteläisemmän Tampereen alueita. Näin Valkaman, Lahdesjärven, Nirvan ja Koivistonkylän mukavia pientaloalueita ja paljon metsää. Sain hengittää paljon raittiimpaa ilmaa kun mitä aiemmin pohdittu keskustalenkki olisi tehnyt. Säästin samalla sen rahan, mitä keskustassa syöminen ja kahvittelu olisi vienyt. Pari tuntia raitista ilmaa ja 10-20 euron säästöt. Kaiken tämän saivat aikaan natsit!
Tämä johtaa minut pohtimaan kansanterveyttä vähän laajemminkin. Mielenosoitustoimintaa ja kansanterveyttä pitäisi mielestäni tuoda yhteen. Ehdotan, että seuraavat räyhääjämiekkarit kannattaisi järjestää metsäisessä maisemassa ja siihen pitäisi sisältyä vähintään parin tunnin luontolenkki. Tusinoiden poliisien sijaan valtiovalta voisi kustantaa paikalle oppaan joka kertoisi alueen luontoarvoista ja maisemista. Mielenosoituksen henki paranisi ja mielenosoittajien terveydelle tehtäisiin hyvää. Näkyvyys nyt kuitenkin tänä päivänä tulee somessa joten sille ei olisi mitään vaikutusta. Idea ei ole edes uusi – onhan varsin kiihkomielinen suviseuratkin käytännössä keskellä peltoa, eikä se tunnu bileitä heikentävän tai uhoa vähentävän.
Seuraavaksi voisimme siirtää myös osan vaalien äänestyspisteistä metsään telttoihin. Kunhan huonosti liikuntakykyisille tarjotaan optio, muut voitaisiin ohjeistaa kansanterveyden nimissä marssimaan maisemareitti. Perillä voitaisiin tarjota kuppi kahvia tai teetä – se nyt jotain maksaa, mutta todennäköisesti säästää yhteiskunnalta lääkärikuluja rutkasti enemmän. Jos idea saa tuulta purjeisiin, myös terveysaseman kiireettömien palveluiden ajanvaraus voitaisiin pitää keskellä metsää. Lisäksi metsään voitaisiin siirtää ilotulitukset, niin kaupunkien ilmanlaatu paranisi.
Ei tätä voi vakavasti ottaa
Ihan totta puhuen, ei sen paremmin murhamielisten natsien kuin järjestyshäiriöisten anarkistienkaan mielenilmauksia voi mitenkään vakavasti kommentoida. Kukaan oman ydinryhmän ulkopuolella ei heidän toimiaan arvosta tai kunnioita. Molemmat aiheuttavat häiriöitä ja suurta yhteiskunnallista rahanmenoa, joskin toki mittakaavassa on ero. Vaikka pidänkin esimerkiksi invalidin hakkaamista joukolla äärimmäisen törkeänä tekona, jää se kauas murhasta. Natsit voisivat puolestani hypätä koskeen ja anarkistit puolestaan lähteä em. metsäretkelle.
Vaan joku edellisiä ryhmiä yhdistää mitä varmimmin: kummallakaan ei ole mitään tarvetta käyttää Internetiä. Siellä molemmat ovat täysin tasa-arvoisesti äärimmäisiä paskiaisia. Metsä auttaisi tähänkin – kohmeisin sormin nettivihaa syntyy paljon rauhallisempaan tahtiin.
Viimeksi tänään EU sai lunta tupaan rahanpesusta, eikä vastaavia otsikoita tarvitse suurennuslasilla etsiä. Analyysit Kiinan nousevasta roolista tuovat esiin pelkoja Kiinan määrätietoisuuden mahdollisuudesta jyrätä heikko EU kansainvälisessä kaupassa. Olen itsekin kritisoinut EU:ta kyvyttömyydestä, vaan leikinpä kunnon skeptikkoa ja kyseenalaistan ajatukseni.
Vauhdilla – jos niin halutaan
Mennäkseni suoraan asiaan, mainitsen Kreikan pelastamisen. Päätös saksalaisten pankkien pelastamisesta tuli aika lailla kuin apteekin hyllyltä. Vaikka pientä show-diplomatiaa laitettiinkin ja meidän Jutta Urpilainen koitti vähän jarrutella, käytännössä päätökset ja toimet tapahtuivat nopeasti ja varmasti, eikä aikataulu pettänyt missään kohdassa. Tässä operaatiossa puhuttiin paljon suuremmista rahoista kun mitä vaikkapa siirtolaiskriisiin tai harmaaseen talouteen liittyy, mutta siitä huolimatta päätöksenteko ja toimeenpano sujuivat käytännössä viiveettä.
Myös rajasopimus Turkin kanssa oli esimerkillisen nopeaa. Ehdittiinkö julkisuudessa paria viikkoakaan asiasta pohtimaan kun sopimus oli jo käytössä? Mitään vaikutusta tulijavirtoihinhan tällä ei ollut mutta ilmeisesti juuri tuolloin löytyi jokin tarve lahjoittaa Turkille merkittävä määrä rahaa. Lienen sata vuotta täyttänyt siihen mennessä kun tapahtuman totuus päätyy kirjan kansien väliin. Yhtä kaikki, prosessi oli ripeä ja määrätietoinen – jotain mihin munattoman EU:n ei pitäisi kriitikkojen mukaan kyetä.
Kuka vaihtelee vaihteita?
Rahan määrä tai aihealue sinänsä ei näyttäisi vaikuttavan juurikaan asiaan. Jos EU haluaa, sen ylin johto toimii nopeasti, jyräten tarvittaessa niin jäsenmaat kuin parlamentinkin alleen. Miksi esim. Turkin raja- ja pakolaissopimus saatiin aikaan käytännössä sormia napsauttamalla, mutta vastaavasta ratkaisusta Välimeren reitillä on vain jaariteltu vuosien ajan? Sen koommin taloudellinen näkökulma kuin kuolonuhrien määräkään ei tunnu juuri Merkeleitä tai Junckereita liikuttavan. Miksi yksi talousongelma korjataan rivakasti, samalla kun toisen annetaan hiertää kengässä vuosikymmeniä? Miksi ajoin kriittisiä äänensävyjä käsitellään kunnioituksella ja asiapitoisesti, kun taas toisella hetkellä asiallisinkin kritiikki EU:n hallinnosta leimataan Euroopan vastaiseksi fasismiksi? Montako päätä EU:lla on? Heitetäänkö siellä näistä noppaa?
Onko ongelma suunnassa?
Spekuloin, että yksi ongelma voi olla yleinen suunnan puute. Jos on sopivan rauhallinen hetki, median huomio sopivasti muualla ja sopivan vähän päättäjiä huoneessa, on helppoa ratkaista isojakin asioita nopeasti ja varmasti. Jos on vähänkin haasteita tai joku esittää sopivan fiksun kysymyksen, alkaa korttitalo huojumaan. Kun EU:lta puuttuvat yleinen suunta ja yhteiset tavoitteet, on vaikea kiinnittää huomiota haastaviin asioihin. EU on kyllä onnistunut laatimaan byrokratiapykälistöä siihen miten mikäkin asia hoidetaan. Osaamme vastata siihen jotta miten, mutta emme siihen mitä, emmekä taatusti siihen miksi. Byrokratia byrokratian vuoksi on huonoa hallintoa – sen pitäisi olla työkalu, ei päämäärä. Ongelman näkee vaikka tuoreesta tietosuojadirektiivistä, jossa onnistutaan käyttämään useampi sivu noin yhden lauseen mittaisen asian sanomiseen.
Lopulta EU:n johto voi aivan itse päättää haluaako se onnistua vai epäonnistua. Kykyä asioiden hoitoon on ja mieluusti näkisin positiivista kehitystä muutamissa avainasioissa. Resurssit ovat, tekijät ovat ja tahtotilakin on joissain asioissa yllättävän selkeää. Kertokaa nyt fiksummat minulle, mikä tässä mättää? Onko EU:n johtoon pesiytynyt osa-aikainen (ellei peräti tukityöllistetty) känkkäränkkä?
Keskiviikkona vietettiin tyttöjen päivää ja ryhmä osaavia teinejä päästettiin tuuraamaan valtakunnan vaikuttajia. Koulujärjestelmämme sanotaan perustuvan siihen että kaikilla on tällaiseen mahdollisuus. Tosiasiassa ohjaudumme yhä eliittivetoisempaan malliin, jossa teemme harvoja voittajia ja massoittain häviäjiä jo alakoulusta alkaen.
Hyvä idea turhan harvoille
En missään nimessä kritisoi ajatusta päästää teinityttöjä tutustumaan työelämään johdon huipulla. Kyse oli mahtavasta työssäoppimisesta ja ajatusten vaihdosta ja valitut teinit esiintyivät edukseen. Sukupuolineutraalisti jotain tällaista sietäisi tapahtua useamminkin. Ei myöskään ollut haitaksi nostaa esille kehittyvissä maissa olevia yhteiskunnallisia jättihaasteita joihon kieltämättä naisten aseman parantaminen auttaisi todella paljon. Ehkä asian esiin nostaminen onnistui nyt, eikä siinä siis mitään huonoa.
Hiukan vähemmälle maininnalle jäi se, että näihin eliittiharjoituspaikkoihin todellakin pääsivät vain eliittiin kuuluvat. Käytännössä tavallisilla 14-17 -vuotiailla ei ollut mahdollisuutta edes hakea tähän hommaan, vaan pohjalla piti olla melkoinen erityisasema jossa perheen nokassa asuvien hopealusikoiden määrä oli isona tekijänä. Yle kyllä mainitsi asiasta epäsuoraan, mutta ei nähnyt ongelmaa. Ehkäpä se tuntui vaan niin luonnolliselta kun tähän on totuttu. Heitetäänpä siis toinen esimerkki.
IT-rahoista taistelee koko koulu
Olin pari vuotta sitten IT-yritys Decensin markkinointitilaisuudessa. Decensillä oli aika paljon maineessa kirimistä pahojen tunarointien myötä, joten asiaa koitettiin paikata PR-kampanjalla. Toimitusjohtaja nousi lavalle ja kertoi miten he sen tekevät. Hän kertoi yrityksensä rahoittavan ohjelmaa, jossa kouluista valitaan potentiaaliset eliittiurheilijat ja heitä ryhdytään rahoittamaan ja treenaamaan pienestä pitäen. Pieni taustatutustuminen kertoi enemmän kun olisin halunnut tietää: jo hyvin nuoret koululaiset laitetaan käytännössä taistelemaan paikastaan ja vain yksi voidaan määritellä hyväksi tyypiksi. 500 hengen koulussa voi olla yksi voittaja ja muille tehdään selväksi, ettei heistä ole mihinkään. Vain voittajan asema kelpaa ja jos et siihen pysty, olet epäkelpo. Yleisö hurrasi tälle ohjelmalle ja näki sen mahtavana yhteiskunnallisena tekona. Minä näin sen syynä katkaista kaikki suhteet tähän firmaan.
Vähästä kaikille, paljosta harvalle
Pienoinen asian lueskelu ja keskustelu johtavat karrikoituun tiivistelmään. Kouluissa on aina palkittu hyvin työnsä tekeviä oppilaita, mutta perinteinen sanoma kertoi jokaisen pystyvän siihen, jokaisella on mahdollisuus. Tämä on vähitellen muuttunut ”vain yksi voi olla hyvä” malliin. Se ei edistä sukupuolten, etnisyyksien tai minkään muunkaan tason tasa-arvoa. Se edistää syrjäytymistä, masennusta ja kukaties on osasyynä Pisa-tulosten huonoon suuntaan. Kun tähän vielä lisätään halu käyttää synnynnäisiä perusteita koulutyön sijaan em. kärkipaikan voittajan valintaan, voitaneen selittää erinäisiä ikäviä trendejä vaikkapa poikien tai ammattikouluopiskelijoiden heikentyneessä opiskelumoraalissa.
Kun Suomella oli vähemmän, annoimme vähästäkin tasaisemmin kaikille koululaisille. Nyt kun meillä on enemmän, emme osaa enää arvostaa vanhaa oppia. Koulutusleikkaukset ovat ikäviä, mutta ikävämpää on koulutuksen tasavertaisuudesta leikkaaminen. Tarvitsemmeko todella koululaitosta jonka tehtävä on kouluttaa lapset uskomaan omaan alempiarvoisuuteensa? Aivan turhaan me lapsia ja nuoria syytämme siitä, että opetamme heidät huonosti. Lapset kyllä kehittyvät, vaan yhteiskunta surkastuu.
Nykyaikaamme kutsutaan totuuden jälkeiseksi ajaksi, perustuen siihen miten valhe ja tarina valtaa alaa totuudelta niin politiikassa, bisneksessä kuin muussakin kanssakäymisessä. Ehdotan toista näkökulmaa, ei niinkään kiistämään tätä vaan katsomaan sitä eri kulmalta. Nykyään teko ei ole puun istuttaminen, naapurin auttaminen tai hyvän rakentaminen – huudoista on tullut tekoja ja sankari on suositun facebook-julkaisun kirjoittaja. Tekojen sijaan tänä päivänä merkitsee sosiaalisen median imago.
Olen pohtimassa aiheesta blogisarjaa ja olen heitellyt aiheesta ilmoille ajatuksia tuttavien piirissä, sekä nyt myös näin blogissa. Kerään vähän ajatuksia.
Lööpin mittainen elämä
Usea tuore tutkimus (esim. tässä) on osoittanut, että ihminen on paljon valmiimpi auttamaan yhtä yksittäistä ihmistä kuin ihmisryhmää. Jos samalla rahalla voi auttaa joko yhtä ihmistä tai tuhatta, haluamme auttaa yhtä. Tämän päivän sankaritarina noudattelee samaa kaavaa, usein jopa hyvin triviaalit teot riittävät sankaruuteen. Jos jutulle saa somessa nostetta ja se on ennen kaikkea tarpeeksi yksinkertainen (lööpin mittainen) niin siihen on helppo samaistua. Emme halua lukea tarinaa vuosia kestäneestä työstä jossa on pelastettuja satoja henkiä tieteellisellä työllä. On paljon helpompi juhlia naapurin koiran kadulta pelastanutta ohikulkijaa. Vain toisesta näistä saa helpon paketin.
On toki kilttiä pelastaa koira hädästä, mutta aina ei tarvita edes sitä. Tämän päivän sankariteoista iso osa ei ole edes tekoja. Ne ovat kommentteja somessa jotka saavat suosiota – usein täynnä vihaa tai muita voimatunteita, enemmistötapauksissa enemmän tai vähemmän sepitettyjä. Ja miksipä ei – Enkeli-Elisa oli loistava bisnes, vaikka perustui täysin valheeseen. Tarinan keksinyt sai rahat eikä joutunut valheesta ongelmiin. Eihän somessa valehtelu tai fiktiivisen kirjan kirjoittaminen rikos toki olekaan, eikä kirjoittajaa ole tuomittu mistään rikoksesta. Useimmiten toki somehuudolla haetaan vain mainetta eikä rahaa. Joskus juttu on toki myös tosi, mutta juuri koskaan se ei ole kokonaisvaltainen, vaan jättää tarinasta oleellisen osan kertomatta. Edelleen, ei se ole rikollista, mutta kiintoisa nykyajan ilmiö.
Tähtitieteilijä Esko Valtaoja muistuttaa erinomaisessa jutussa, että ”taustalla maailma kyllä menee edelleen oikeaan suuntaan”. Maailmassa kyllä tehdään yhä, tutkitaan, kehitetään, parannetaan ja parannutaan. Tällä hetkellä pitkäjänteinen työ, ehkäpä se ns. luterilaisen työmoraalin korkein tavoite, ei vaan ole enää valokeilassa. Pahimmillaan sen arvostus laskee ja voisipa joku teorisoida että nykyään yhä lisääntyvä töiden välttely voisi olla yksi oire tästä. Miksi tehdä työtä ja parempaa maailmaa, kun kaverit vain herjaavat siitä. Jos taas istut kotona ja valittelet somessa miten kaikki on väärin, kaverisi rakastavat sinua ja voit tehdä itsestäsi pienen julkkiksen. Sosiaalinen paine rohkaisee pois tekemisestä emmekä saa koskaan vähätellä sosiaalisen paineen merkitystä ihmiselämässä. Se on sama voima joka aikanaan piti kasassa kyläyhteisöjä ja se sama voima joka sai vuonna 1917 veljet aseisiin toisiaan vastaan.
Henki ei palaa pulloon
Saattaapi olla, että yksi suomalaisia vähemmän opettavaisia kansanviisauksia ”sillä se lähtee millä se tulikin” saattaa toimia tähän parhaiten. Kuten ”Facebook on saatana?” blogisarjassani kirjoitin, ei somea voi kieltää eikä se mitään auttaisikaan. Ei sen puoleen voi kieltää kiirettä tai jos mennään perusasioihin, emme voi kieltää ihmisiä tuntemasta sitä mitä tuntevat. Lopulta ratkaisu lienee vain teknologioiden kypsyminen. Moni teknologia on alkuvaiheessa hurjan kiinnostava mutta kömpelö ja täynnä sivuvaikutuksia. Seuraavat versiot vaikka sosiaalisen median algoritmeista voivat olla yhteiskunnille paljon rauhaisampia.
Ounastelen että tutkimalla asiaa vähän, rapsuttamalla pintaa sieltä täältä sekä lukemalla lisää psykologien näkökulmia, löytyy tarinasta useita valoisia puoliakin sekä monta parempaa suuntaa eteenpäin. Mitä olet mieltä? Elämmekö tekojen jälkeistä aikaa?