Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Suomessa vihatut, Euroopassa rakastetut

Mikä yhdistää Alexander Stubbia, Erkki Liikasta ja Olli Rehniä? Kaikkia sovitellaan EU:n ja euroalueen huippuvirkoihin lähiaikoina. Kaikki ovat EU:n kabineteissa rakastettuja, mutta Suomesas he ovat hankkineet varsin huonon maineen. Onko EU-virkaan pako kenties yllättävänkin toimiva tapa karistaa vanhat ikävyydet jaloista ja hankkia uusi, puhtoinen maine?

Kiusaaja, keinottelija ja sadisti

Aloitetaan puoluekollega Alexander Stubbista. Hän edustaa aika lailla kaikkia niitä mielikuvituksen karikatyyrejä joilla vasemmistopuolueet porvareita mollaavat. Hän on koulukiusaaja, työpaikkakiusaaja, kroonisen epäluotettava, kykenee valehtelemaan kirkkain silmin korkea-arvoisissa poliittisissa tehtävissä ja kykenee aina olemaan äärimmäisen ilkeä, jopa puhuessaan kiltisti. Hänet ovat hylänneet niin oma puolue, media kuin äänestäjätkin. Toisaalta, hän on etuoikeutetussa asemassa kasvanut, osaa kieliä, taitaa diplomatian temput (eli siis sen kauniin valehtelun) ja pystyy hurmaamaan. Jos hän ei koskaan edes kyennyt pyytämään anteeksi aiempia kiusaamisiaan vaan on aina jatkanut etsimään uusia uhreja, miten hän voisi EU-virassa toimia yhtään toisin? Suomalaisuuden maine voisi saada ihan uusia uria jos hän pääsee EU:n ruoriin. En ole ilahtunut ajatuksesta.

Erkki Liikanen on huomattava neutraalimpi tapaus ja melko suoraselkäinen. Muistamme kuitenkin aivan liian hyvin SPR:n taloussuhmuroinnit hänen valtakaudellaan. EU-viroissa hän on kerännyt kyseenalaista mainetta kaappaamalla valtaa joka ei hänelle kuulu. Hän on oikeastaan aika perinteinen rahamies: hän kerää kyseenalaisin, mutta laillisin keinoin omaisuutta itselleen ja lähipiirilleen, pröystäilee sillä toisessa lauseessa ja esittää köyhää seuraavassa. Hänessä nouseekin ehkä parhaiten esiin suomalaisuuden erikoispiirre. Me emme pidä rahalla pröystäilijöistä ja itseään muiden kurjuudella rikkaaksi tekevistä, kun taas vaikkapa USA:ssa ja Englannissa moinen on ihailtava hyve. Ehkäpä hän voisi virassaan tuoda esiin semmoista suomalaisuutta jolla maineemme jopa paranee.

Olli Rehn on vaarallinen mies. Hän kuritti laman uhreja 90-luvun alussa, auttaen Ahoa ajamaan tuhansia suomalaisia itsemurhaan. Saman vuosikymmenen jälkipuolella kun rahaa taas valtiolta löytyi, ehti hän sotkeentumaan urheilukorruptioon. Myöhemmin hän on heittänyt kapuloita Supon rattaisiin uhmaamalla riippumatonta poliisityötä. Hänen toimiaan EU-viroissa vuosina edeltäen Kreikan kriisiä on kritisoitu rankasti halki mantereen. Moni on valmis väittämään häntä jopa yhdeksi Kreikan kriisin pääsyyllisistä. Siellä hän aiheutti suuremmassa mittakaavassa kreikkalaisille sen mitä pari vuosikymmentä sitten omille maanmiehilleen. Hän on täydellinen vastakohta suomalaiselle ajatusmallille jossa ystävää autetaan hädässä. Hän ei ystävää auta vaan työntää junan alle. Häntä eivät isommatkaan veritahrat käsillä tunnu haittaavan, joten jokainen voipi pohtia mitä tulee kun sellaiselle miehelle annetaan valtaa.

Pyrkyrille suunnitelma B

Se ihmetys tässä on, että Suomessa on niin vasemmalla kuin oikealla myös erinomaisia poliitikkoja, joilla olisi sekä taito että asenne EU-luottamustoimissa selviämiseen. Heitä ei kuitenkaan kysytä, tarjota, eikä heitä oikeastaan kiinnostakaan. Tuntuukin hieman siltä kuin EU-viroissa pätisivät täysin eri säännöt kuin Suomessa – tai sen puoleen missään EU:n jäsenvaltiossa. EU:n huippuvirat ovat täynnä kotimaissaan ryvettyneitä, viroistaan potkittuja paskiaisia. Pitää melkein kysyä, onko pimeä menneisyys kenties vaatimus EU:n johtotehtäviin?

Ehkäpä tässä kohtaa on myös hyvä muistaa miten käy EU-pyrkyreille, kuten Paavo Lipposelle. Hän halusi jos johonkin korkeaan virkaan, mutta mihinkään ei kelvannut. Pian hän löysi itsensä lobbaamasta Putinin energiaprojekteja. Verrattuna korkeaan EU-virkaan, minun on vaikea sanoa onko tuo parempi vai pahempi kohtalo. Lukija päättäköön.

Julkaistu

Urkintalaki heikentää turvallisuutta

Vakoilulaki, urkintalaki, tiedustelulaki – monta nimeä mutta sama periaate. Ykkösaamussa toimittaja tivasi käytännön esimerkkiä miksi lakia tarvitaan, moneen kertaan vieläpä, mutta vastausta ei saatu. Yksin tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja, etenkin tulevat kustannukset huomioiden. Jos se ei kuitenkaan riitä, tarjoan lisää. Kannattaa lueskella myös Effin lausunto, jossa on osin samoja pointteja.

Koska kaverit haluavat

Poliitikot nostavat esille usein sen, että naapurimme vakoilevat ja me emme. Se johtaa siihen että Suomi saa tietoja kotimaan asioista ulkomailta ja siihen ettemme voi tarjota vastapalvelusta. Vastapalvelus tarkoittaa, että kun jokin kumppani sanoo ”vakoilkaa tuota” niin me vakoilemme. Suomen kansalaisia voi siis joutua vakoilun kohteeksi perustuen vaikkapa Trumpin tai Erdoganin tahtoon, sillä viestinvaihtoa on tarkoitus tehdä avoimesti Nato-maiden kanssa. Epäilemättä tarkistuksia tehdään, mutta tiedämme hyvin että emme saa vierailta mailta tarkkoja tietoja. Se on ymmärrettävää, he eivät voi noin vain luovuttaa salaisen tutkinnan tietoja muualle. Joten voimme vain luottaa siihen että diktaattorit ovat hyviä ihmisiä ja välittävät Suomen parhaasta. Eikä siihen aina diktaattoria tarvita, vaikkapa Ruotsissa ja Saksassa on vakoiltu oppositiopuolueita.

Vannon kautta kiven ja kannon

Laissa on tuomioistuin osapuolena varmistamassa vakoilun tarve. Se on de jure hyvä ratkaisu, mutta teknisesti mitätön. Järjestelmä on vapaasti viranomaisten käytettävissä, eikä siihen rakenneta mitään tuomarin hallittavissa olevaa teknistä estettä vaan valvonta on puhtaasti tahroja paperilla. Pahimpina vuosina poliisia vastaan nostetaan tässä maassa satoja syytteitä urkinnasta, heille kuulumattomien tietojen lukemisesta järjestelmistä, ym. Nyt näille tahoille annetaan oikeus vakoilla aivan kaikkea ja luotamme ettei houkutus kasva. Mitään toimia ei olla tekemässä aiempien ongelmien korjaamiseksi, annamme vain lisää leluja käyttöön. Tiukka valvonta de jure on mitätöntä, jos tekniikka ei sitä seuraa.

Ei ole kohdennettua vakoilua

Tässä kohtaa eduskunnan absoluuttinen tietotekninen osaamattomuus tulee vahvasti esille. Ei ole olemassa tapaa seurata vain yhtä tahoa. Seuraat aina siihen liittyviä tahoja lavealti. Esimerkiksi vakoilun kohteena voisi olla tietty verkkopalvelu jota epäillään ikävästä vaalivaikuttamisesta. Siten jokainen Facebookista linkkiä klikannut on nyt seurattavana. Vakoilun perusideana on tutkia kontaktiverkostoja, luoda sosiogrammeja, selvittää terveydentilaa, etnisyyttä, seksuaalista suuntautumista, ihmissuhteita, yms. profiloinnin muotoja. Lainkuuliaisimmillakin kansalaisilla on usein syytä huoleen jos heidän yksityisasiat paljastuvat. Viattomien kohtalo voi olla viranomaistyössä paljon syyllisiä ikävämpi – ja koska tieto on harvoin absoluuttista ja usein oletettua, johtopäätös voi olla väärä. Tästä on hurja määrä esimerkkejä Yhdysvaltojen vastaavasta vakoilujärjestelmästä. Ihminen voi menettää työnsä ja perheensä algoritmin toimesta, vaikkei olisi edes punaisia päin kävellyt.

Kallista

Valtion tietotekninen hallinto on surkeaa. Valtiontalouden tarkastusvirasto muistuttaa jatkuvasti jopa miljardiluokan hävikeistä. Julkinen sektori ei osaa ostaa tietoteknisiä palveluita. Olemme ulkoistaneet konsulteille myös hankinnan, emme vain tuotantoa. Se on oma keskustelunsa, mutta johtopäätös on sama: tästä tulee kallista. Hyvin kallista.

Portti on löysällä

Huonon tietotekniikan hankinnan toinen puoli on huono tulos. Reseptilääkkeitä väärille ihmisille, jatkuvia katkoksia tunnistuspalveluissa, verkkohyökkäyksiä jotka olisi voitu torjua amatööriosaamisella yksityisellä sektorilla. Poliisi heittää arkaluonteisia terveystietoja avoimeen roskikseen kadun varrelle, moniin järjestelmiin murtautudaan tiuhaan, poliisin nykyisiäkään urkintoja ei osata teknisesti estää, sairaaloissa potilastietojen hoito on retuperällä, yms. Tietoturvan ja tietosuojan taso on huono. Niistä lähtökohdista ei pitäisi lähteä tuomaan lisää arkaluonteista tietoa sisään, kun nykyisistäkään ei saada pidettyä huolta.

Aina on hyvis vallassa

Valvonta ja hallinta järjestelmässä on poliittista. Muutamme perustuslakia, eli toimenpide ei ole peruutettavissa ilman raskaita toimenpiteitä. Kysymys siis kuuluu, voimmeko luottaa siihen että Suomen hallitus on aina hyvä, vilpitön ja puhdas? Vaikka Sipilää ei hurjasti rakasteta, on hänellä kuitenkin suht. demokraattisesti toimiva hallitus ympärillään. Kauas ei Euroopassa tarvitse matkata että on käynyt toisin ja vallassa on tahoja joita eivät demokraattiset pelisäännöt kiinnosta. Entäpä jos jokin hallitus päättää että pahin uhka on vaikkapa AY-liike, jokin etninen vähemmistö tai tietyn puolueen kannattajat? Annamme heille tässä keinot ennennäkemättömään vihanpitoon. Ehkäpä äänestämme vastakin oikein, mutta jos toisin käy, emme voi enää mitään. Turkki on surullisen hyvä esimerkki miten käy kun valtaan äänestetään diktaattori ja hän ryhtyy etsimään kansan joukosta vihollisia vihamielisen tiedustelun avulla.

Terroristitkaan eivät (aina) ole idiootteja

Massavakoilu tai ei, tehokkaasti salakirjoitetut sisällöt eivät ole luettavissa. Jos rikollinen taho tekee työnsä todella hyvin, valtiollinen vakoilukoneisto on toimeton. On meidän onni että rikolliset tekevät typeriä virheitä ja siten paljastuvat, mutta ne virheet paljastuvat perinteisin keinoin. Nettivakoilulla saa kiinni pikkurikollisia, mutta harvemmin isoja tekijöitä.

Poliisityö on tärkeämpää

Yhdestä asiasta olen 100% samaa mieltä päättäjien kanssa: vakavien rikosten torjunta on tärkeää. Suomi on onnistunut erinomaisesti tässä ja jos viestit olisivat kulkeneet, olisi Turun iskukin estetty helposti, ilman laajamittaista nettivakoilua. Massavakoilua tekevät maat, kuten Ruotsi tai Saksa, ovat epäonnistuneet pahasti. USA:n kongressin tutkimuksessahan tätä setvittiin jo vuosia sitten: nettiurkinta vie hurjasti aikaa ja rahaa, ja se on lopulta pois perinteisestä poliisityöstä. Perinteinen poliisityö ja asioiden tutkiminen, se on yllättävän tehokasta. Nyt se on tulilinjalla. Jokaisessa maassa missä on siirretty painopistettä verkkovakoiluun, on poliisityö heikentynyt ja rikolliset juhlivat.

Tästä tulee otsikkoni pointti. Tietokone ei pysäytä rikollisia, sen tekee poliisi. Tietokone on vain työkalu. Kun ulkoistamme kansallisen turvallisuutemme huonosti hankitulle ja surkeasti hoidetulle työkalulle, kotimaan turvallisuus heikkenee. Se, ennen kaikkea muuta, pelottaa minua. Ostamme sadoilla miljoonilla kansan turvattomuutta. Se on huono diili.

Julkaistu

Koodi on huonoa

Pohjautuen Nikita Prokopovin erinomaiseen blogaukseen modernista tietokoneohjelmoinnista ja ohjelmistojen kehityksestä, nostan samaa kissaa pöydälle. Hän nostaa esille teknologian absoluuttista tehottomuutta ja hukkaan heitettyjä resursseja. Vaikka aihepiiri on kovin tekninen, itse asia on sangen kansankielinen.

Kuu lähellä, sähköposti kaukana

Olemme kaikki lukeneet miten pikkuriikkisellä laskentataholla saatiin lähetettyä ihminen kuuhun ja takaisin. Moni on ollut töissä 1980-luvun tietotekniikan kanssa ja oppi ymmärtämään mitä koneet tekevät pitääkseen tehtaan pyörimässä tai kirjanpidon kasassa. Tietotekniikka oli korutonta, ohjelmointi oli vaativaa. Käyttö oli toki usein myös turhan vaikeaa mutta sen kanssa tuli toimeen. 1990-luvulla modernit Macintosh- ja Windows-tietokoneet tekivät asioita helpommiksi. Värillinen, graafinen käyttöliittymä auttoi hahmottamaan asioita. Vuoden 1995 graafinen käyttöjärjestelmä vie 30 megatavua tilaa ja muistutti jo laajalti nykypäivän järjestelmiä. Tämän päivän käyttöjärjestelmä vie 133-kertaisen määrän tilaa. Satakolmekymmentäkolme. Nikita Prokopov kysyy onko se kaiken tämän kasvun väärtiä ja olen vastaukssta samaa mieltä: ei ole. Nykytietotekniikka on laajalti osin tuhlailevaa, paisunutta ja tehotonta.

Ei tietenkään ole haitaksi että moni ohjelmointiteknologia on tullut helpommaksi. Nykyään on tarjolla ns. rakennussarjoja (framework) monimutkaisiin ohjelmointeihin. Rakennussarja itsessään on ohjelmoitu modernilla, helpotetulla ns. korkean tason koodilla ja se perustuu laajoihin yleiskirjastoihin jotka yleensä perustuvat toisiin kirjastoihin. Tehokkuus on samaa luokkaa jos Ratinan kauppakeskukseen saisi mahtumaan vain 10 neliötä liiketilaa. Moderni rakentaminen on äärimmäisen tehokasta, kaikki tila otetaan käyttöön ja hukkaa ei katsota sen paremmin neliöissä kuin rakennusmateriaaleissakaan. Tietotekniikalta emme kuitenkaan edellytä tehokkuutta.

Olen nähnyt suomalaisen lääkärin ottaman videopätkän, jossa hän uusi reseptiä eräällä julkisen sektorin järjestelmällä. Pitkiä odotuksia, puolen tusinaa eri ikkunaa, hirmu määrä klikkailua ja naputtelua – ei sitä itkemättä voinut katsoa. Ei toki yksityinenkään sektori mitenkään viaton ole, olen päässyt tutustumaan liiankin moniin paikkoihin ja käytäntöihin, niin pienissä kuin isoissakin ohjelmistotaloissa missä ns. pohjatason koodaajia ei välttämättä talossa enää edes ole ja jos on, heitä on vähän. Tämä osin selittää pilvipalveluntarjonnan suosiota, kun on aivan liian helppoa vain ostaa lisää suorituskykykä kompensoimaan ala-arvoista koodia. Terveydenhuolto, maksuliikenne, kauppa, verotus, uutiset – joka alalla pääasiallinen ratkaisu on mennä sieltä mistä aita on matalin. ”Heitetään rahaa ongelman päälle” on yleinen sanonta. Miksi tehdä hyvää kun rahalla voidaan pyörittää huonoa? Ongelmia ei edes yritetä ratkaista.

Diginatiivi tunari

Nykypäivän yläkoulussa tapahtui taannoin niin, että oppilaiden piti hakea netistä kuvia, tallentaa ne koneelle ja ladata ne koulun sisäverkkoon. Vain yksi kymmenestä oppilaasta osasi sen tehdä. He kyllä osaavat käyttää tablettia ja mobiililaitteita, mutta itse tietotekniikan järjestelmien osaamista ei ole. En tietenkään syytä lapsia tästä, mutta tämä on hyvä esimerkki siitä miten tietotekniikka lisääntyy samalla kun sen osaaminen vähenee. Tällainen ”kyllä kone/järjestelmä/kirjasto/alusta/pilvitarjoaja hoitaa” -tyyppinen asenne on toki merkki siitä että koneet ovat helppoja, mutta myös tuhoisa. Tehokasta koodia pitäisi osata tehdä muuallakin kuin NASAn tai CSC:n kaltaisissa huippuyksiköissä.

Media murehtii täysin aiheellisesti diginatiivin kansan puutteellisista käytöstavoista verkossa. Ehdotan että eipä se diginatiivi välttämättä osaa verkossa paljoa muutakaan. On hyvin mahdollista että tässä maassa on kaltaisiani, aiheesta huolestuvia ihmisiä yksi bussilastillinen ja muiden mielestä tilanne on ihan jees. Katkerasti väitän kuitenkin seuraavaa: katsoi asiaa ympäristön, talouden tai elinikäisen oppimisen kannalta, mielestäni tämä tie ei vie voittoon.

Julkaistu

Opposition moraali herää hitaasti

Soinia grillataan abortin vastaisista toimista eikä hallituskaan pidä rivejään kasassa. Soinin toimet ovat sinänsä sataprosenttisesti vastaan maamme linjaa eivätkä ne kestä edes objektiivisen loogista tarkastelua, mutta eipä kestä opposition kampanjakaan. Tässä touhussa on hieman vaalikampanjan makua.

Kas, nyt herätään

Jos nyt asia tiivistetään, Soini on vuosien varrella tehnyt massiivisia ulostuloja jotka ovat räikeän homofobisia, naisvihamielisiä ja demokratian vastaisia, vain muutama mainitakseni. Niitä on ilmennyt myös ministeriaikana. Oppositio on kuitenkin tyytynyt lähinnä Hesarin mielipidekirjoituksiin. Edes vahvimman oppositioaikansa aikana Vihreät eivät yrittäneetkään tuoda epäluottamuslausetta peliin ja vasemmisto on tyytynyt ihailemaan peilistä omaa täydellisyyttään. Vaikkapa homofobia on ilmeisesti siis ihan okei niin kauan kun vaalit eivät ole nurkan takana.

Vaikken pidä hallituksen kaatamista hyvänä tavoitteena näin kylmän pragmaattisesti ajatellen, tunteellinen minäni nauttisi ajatuksesta että Soini kaadetaan lopullisesti ja häpeällisesti. Hän on ollut pölhöpopulismin ja vihapolitiikan kärkinimi jo pitkään. Olisi ilo nähdä hänen kaatuvan kivuliaasti pienen Sipilöinnin ja selkäänpuukotuksen jälkeen. Ihmisvihamielisen petturin kohtalon sietäisikin olla surkea. Hänen salonkikelpoinen syrjintä on pahempaa kuin mihin koko jäljelle jäänyt persujoukko pystyy yhdessä.

Hallitus tuskin kuitenkaan kaatuu jolloin jäljelle jää lähinnä pohdiskelua. Pohdiskelua siitä milloin ihmisoikeuksilla on väliä ja milloin ei. En ole Vihreiden kanssa samaa mieltä vihasta yrittäjiä kohtaan tai ydinvoimavastaisuudesta, mutta olen aina syvästi kunnioittanut ja kaivannut heidän kykyään puolustaa ihmisten oikeutta erilaisuuteen. Touko Aalto toteutti sitä lähes moitteettomasti, kun hän jätti edeltäjänsä tökerön populismihuutelun taakse. Vaan niin se kai lienee että vihreätkin on vain puolue ja puolueen on elettävä vaalidemokratian realiteeteissa: aatteen puolustaminen kannattaa vain vaalien lähestyessä, muuhun aikaan se on hyvien ammusten kuluttamista hukkaan.

Melkein kaikessa on jotain hyvää

Lähes joka poliitikossa ja puolueessa on jotain hyvää. Sinisiäkään en kykene summittain haukkumaan. Esimerkiksi Sampo Terho on ylivoimaisesti paras kulttuuriministerimme vuosikymmeniin, mutta hänen reipas asenne elämään hukkuu Soinin mielikuvitusnostalgian pohjattomaan kyynelteen saaviin. Soinista en pysty löytämään mitään hyvää. Hän on paha ystäville ja vihollisille. Hän pettää. Hän valehtelee. Hän vihaa kaikkea hyvää mitä ihmiskunnasta on jäljellä. Hän kuuluu äärimmäisen lyhyeen listaani poliitikkoja jotka ovat tehneet vain pahaa pahan jälkeen.

Täten koen olevani dilemmassa. En tiedä mitä tämä tekee uskolleni ns. vihervasemmiston ihmisoikeusnäkemyksiin. En tiedä mitä haluaisin hallitukselle tapahtuvan. Tiedän että kepu pettää aina, mutta muilta osin en tiedä mihin uskoa. Kuulen jonkun koputtavan korvalehdelleni, kuiskaten: ”sitä kutsutaan länsimaiseksi demokratiaksi”. Noh… sille?

Julkaistu

Käyttökatko ja moderointihuomio

Kaksi pikaista asiaa.

1. Palvelussa oli käyttökatko klo 21.30 tienoilla. Eräs samalla alustalla pyörivä järjestelmä onnistui jumittamaan pahasti huonon määrityksen vuoksi. Pirkan blogit oli ns. sivustakärsijä tässä, mutta täällä ei sinänsä ollut mitään vialla.

2. Täysin ala-arvoisesta ja hyökkäävästä kielenkäytöstä on jaettu porttikielto.

Julkaistu

Sen mitä Juice lauloi…

Ollaan ihmisiksi. Noin, olette lukeneet koko tämän blogauksen sisällön.

Ihmisyyden perustat blogosfäärissä

Tämä ei ole viesti jota kaupallisen blogialustan ylläpito lähettäisi. Minulle tämä on kuitenkin harrastus. Olen pyörittänyt verkkoyhteisöjä 21 vuoden ajan, väitän osaavani sitä kohtuullisesti, mutta tämä ei ole minun elanto tai ego. Tämä on mukava harrastus ja siksi sitä teen. Pääosa touhusta on todella mukavaa. Se mikä ei ole mukavaa on opettaa aikuisia ihmisiä semmoisissa perustason käytösasioissa joita minulle opettiin jo päiväkoti-ikäisenä.

Hyvät ihmiset, voitaisiinko olla ihmisiksi? Voitaisiinko muistaa että toisia ihmisiä ei haukuta!. Tähän tiivistyy aika lailla 99 prosenttia palautteista ylläpitoon.

Muistutan: jos olisimme samaa mieltä asioista, meillä ei olisi mitään keskusteltavaa. Olisi tylsää. Se on hyvä että ihmisillä on täysin idioottimaisia mielipiteitä asioista. On ihmiskunnalle kriittisen tärkeää että kanssakeskustelija on täysi idiootti joka ei tajua mistään mitään. Älkää panikoiko vaan ilahtukaa! Muistakaa myös, että vastapuoli voi joskus ajatella sinusta samoin. Hänenkin silmissä voit olla tunareista tuhoisin. Sekin on hyvä asia.

Nyt kun tämä ymmärretään, voin vaikka kunnon agnostikkona siteerata herra J:tä ja muistuttaa siitä mitä haluatte toisten tekevän teille, tehkää tekin heille. Haluatteko että sinua haukutaan henkilökohtaisella tasolla niin että tulee suru? Haluatko pahan mielen loppupäiväksi? Tuskin. Käännä tämä siis toimintaohjeeksi.

Joku voi toki sanoa ”mutta tuo aloitti”. Ehkäpä näin. Tappelun aloittaminen on helppoa joten on aivan turha edes katsoa kuka aloitti. Parempi kysymys on: kuka lopettaa? Siihen vaaditaan jo selkärankaa. Vilkaisepa peiliin, sinultakin voi sellainen löytyä.

Aivan turhaan siteeraan yksittäistapauksia, sillä vastaus on aina sama: Ollaan ihmisiksi. Miten olisi?

Julkaistu

Mitäpä jos verorahoilla ei ryypiskeltäisi?

Ajatus lähti viinalaskua kritisoineen päättäjän potkuista liikkeelle. Rupesin tässä pohtimaan että onkohan mitään syitä miksi sinun ja minun verorahoilla ylipäänsä täytyy ruokkia valtakunnan pahinta terveysongelmaa? Avaan keskustelun, kuulen mieluusti perusteita suuntaan jos toiseenkin.

Ehdotukseni kuuluu näin

Ehdottaisin siis itse, että julkista sektoria kiellettäisiin kategorisesti käyttämästä rahaa alkoholitarjoiluun. Kyse ei ole anniskelun kiellosta – jos tilaisuudessa on soveliasta olla anniskelua, voisi kukin hankkia omaan piikkiinsä omat juomat. Tämä ei ole mitenkään harvinaista eri organisaatioissa, että vaikkapa firma maksaa sapuskat ja alkoholittomat, mutta viinakset pitää noutaa itse tiskiltä.

Tässä olisi periaatteellisena sanomana se, että mielestäni verorahoja pitää käyttää kansan hyväksi, ei haitaksi. Tasa-arvon puolesta taas puhuu se, että raittiit ihmiset tai kuskeina toimivat eivät olisi vastedes eriarvoisessa asemassa ryypiskelijöiden rinnalla.

Todennäköisesti vähän nokankoputtamista voisi tulla tiettyjen kansainvälisten delegaatioiden kanssa, kun tietyissä kohdin alkoholi mielletään osaksi kulttuuria ja diplomatiaa. Allekirjoitan näkemyksen ja miksei tästä voisi joustaa – mutta toisaalta, miksi pitäisi? Eikö Suomessa voida elää Suomen tavoin? Rohkenen jopa väittää että tekisimme maamme imagolle palveluksen tarjoamalla vaikkapa kuusenkerkkä-, herukanlehti-, tai tyrnipohjaisia alkoholittomia mestariteoksia ranskalaisen tusinaviinin sijaan. Suomalaisen luonnon maussa ei ole mitään hävettävää.

Viisasten juoma

En edelleenkään ole sitä mieltä että alkoholin täyskielto on minkään sortin realismia edes rajatummissa konteksteissa. Kyllä minäkin ajoittain Alkoon pennosiani kannan. On kuitenkin täysin eri asia sallia alkoholi kuin tehdä siitä julkisen sektorin tukema harrastus. Alkoholin perusteleminen palkitsemisena ei mielestäni kestä päivänvalon vilkahdustakaan.

Täten palaan alkuperäiseen kysymykseeni: onko mitään syytä juoda viinaa veronmaksajien rahoilla?

Julkaistu

Anteeksi, mutta…

En aio nimetä mitään kansanryhmää tai henkilöä idiooteiksi, mutta onneksi tämä ei suojele luottamustehtäviä. Pahoittelen edelleen, mutta tosiasia on että ruotsalaiset johtavat poliitikot ovat idiootteja. Mitä enemmän sieltä kuuntelen asiaa, sitä vaikeampi on välttää tätä. Vaan voimmeko oppia tästä jotain – tai voimmeko katsoa peiliin?

Kun kaikki on hyvin, se on huonosti

Voimme oppia jotain sopimuksista joilla kielletään faktat. Kyllä, nauramme jenkeille jotka vaativat lakia jonka mukaan piin arvo on 3. Nauramme ruotsalaisille valtapuolueille heidän tehdessään (sittemmin onneksi kuolleen) sopimuksen jonka mukaan vain nykyiset valtapuolueet voivat koskaan muodostaa hallituksen. Toisaalta, olemme säätäneet tähänkin maahan sensuurilakeja jotka tekevät virkavallan kritisoinnista rangaistavaa ja kovasti se koko kansan massavakoilukin on sieltä ensi hallituskaudella tulossa. Absurdistan ei ole Pohjanlahden saati Atlantin tuolla puolella vaan yllättävän lähellä.

En pidä ajatuksesta että vaikkapa kristillisdemokraatit tai siniset päättävät naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Toisaalta en pidä myöskään ajatuksesta että hallituksesta päätetään ennen vaaleja. Suomessa ei olla vielä yhtä pitkällä kun Ruotsissa, mutta olemme hiton hyviä matkimaan ja usein myös menemään pidemmälle. Meidän ei pidä pelätä sitä että kansa äänestää väärin, vaan rakastaa sitä. Jos kansa ei äänestäisi väärin, ei se olisi kansa vaan robottiarmeija. Väärän äänestystuloksen pitää voida johtaa väärään hallitukseen ja vääriin päätöksiin jotka väärin äänestänyt kansa löytää edestään ja oppii. Tai mitäpä jos löytyy mystinen aine nimeltä hallituskompromissi joka poistaa paketista pahimmat yliyönnit?

Ruotsissa kiellettiin monista asioista keskusteleminen täysin. Se ei ole mitään muuta kun absoluuttista, täydellistä typeryyttä, järjen köyhyyttä vailla vertaa. Vaan katsokaapa #metoo-kampanjaa Suomessakin. Katsokaa monien päättäjien puheita Venäjästä, Natosta tai EU:sta. Katsokaa keskustelua, tai sen puutetta tiedustelulaista. Katsokaa keskustelun puutetta yleissitovuudesta tai veronkierron kitkemisestä. Emme kenties ole ruotsalaisten toveriemme tavoin kieltäneet keskustelua metodisesti, mutta hiljaisesti olemme päätyneet samaan lopputulokseen mihin he päätyivät äänekkäästi. Meneekö meillä siis yhtään paremmin?

Keskikenttä tyhjenee ja kello käy

Moni media on noteerannut koko Euroopassa vallalla olevan liikehdinnän jossa keskellä olevat puolueet kuihtuvat ja äärimmäiset voimat nousevat. Pahimmillaan tästä tulee vain haukkumasota, parhaimmillaan keskustelu syistä. Ehkäpä politiikan keskikentällä ollut hitusen liian turvallista? Ehkäpä on tullut liikaa suojatyöpaikkoja, hyvävelikerhoja, liikaa etäisyyttä kansaan ja ongelmia metsän erottamiseen puista?

Emme voi Suomessa elää Ruotsin vaaleja, mutta voimme katsoa peiliin. Nyt on korkea aika vaihtaa poliittiset kivitauluihin kirjailut lyijykynään. Maailma muuttuu ja ihmiset mukana. Huolestukaamme aina, kun jokin poliittinen vaikuttaja on hieman liian rakastunut nykytilaan, saati menneisyyteen. Minun kelloni kulkee eteenpäin. Jos se ei ole normaalia toimintaa, kertokaa se minulle.

Julkaistu

13525 ja siihen menneet 606327

Moni meistä on kuullut pelillistämisestä. Se ei ole mitenkään pöhkö idea kun kaikesta voi tehdä pelin, pienen seikkailun ja haasteen. Otsikon numerot kertovat miten sen voi tehdä kävelemisestä.

Maailma vastassa ja on niin vaikeaa

Nimestään huolimatta kaikkien valmistajien Android-puhelimissa toimiva Samsung Health on yksi lukuisista sovelluksista terveyden ja elämäntapojen seurantaan mobiililaitteilla. Jokin aika sitten he aloittivat kävelyn kuukausihaasteet, jossa on aina jokin teema ja graafinen ilme. Askeleet siirtävät merkkiä pelilaudalla kuin Afrikan tähdessä ja maisemina on puistoja, metsiä ja sen semmoisia sekä eläimiä. Tarpeeksi askeleita tulee niin saat tähtiä. Mikä tärkeintä, kisaat sekä kavereitasi että koko maailmaa vastaan.

Elokuussa minun sijoitukseni tässä kisassa oli siis 13 525. Ei aivan kärkikahinoihin ole asiaa, joskin osallistujiakin oli 1 277 035 kappaletta. Tätä sijoitusta varten piti kuukauden aikana kävellä 606 327 askelta eli 19 559 askelta päivässä. Ei mikään huippumenijän lukema mutta ylittää terveysviisaiden antaman ehdottoman minimin joka sanoo että 10 000 askelta päivässä pitäisi talsia. Ja eiväthän nämä mittarit täysin tarkkoja ole, olen huomannut että joskus laite on hidas heräämään ja ottamaan joka askeleen – enkä minä tätä mittarina toimivaa kelloa aina pidä ranteessa.

Turhaa ja tarpeellista

Yhtä kaikki väitän että tämä pöhkö peli jossa pandakarhu tai kettu tsemppaa minua ajoittain, on aika hauska. Se todennäköisesti saa minut liikkumaan enemmän kuin muuten vaan. Peli on siis aika lailla latinan kielen sanonta ”vanitas vanitatum et omnia vanitas”. Toisaalta, jos se saa ihmisiä liikkumaan enemmän, parantaa kansanterveyttä ja ihmisten mielialaa, voihan sitä joku laskea että se on jopa hieno teko maailmanrauhan puolesta. Toisaalta, ehkäpä ei.

Ei ole hurjasti aikaa siitä kun Pokemon Go -peli sai lapset liikkumaan – ja seniorit paheksumaan kun lapset eivät liikkua paremmilla motiiveilla. Moni varmaan nauraa minullekin että hittoakos minä jotain korealaisten piirtämää kettua tarvin lenkkeilyä vauhdittamaan. Tämä nauru heille suotakoon, mutta itse väitän että asioiden tekeminen hauskoiksi on varsin vanha ja koettu tapa parantaa maailmaa. Tämä on yksi tämän päivän teknologian tavoista sen tekemiseen. Mitä tulee huomenna?

Julkaistu

Digiministeri on hyvä idea vain teoriassa

Lukuisat mediat toivat esille toiveen digiministeristä tänään. Ehdotuksessa on kosolti päteviä perusteita asiaan, mutta se ei kestä poliittisia realiteetteja. Ministerien valintakriteereissä kun ei paina osaaminen, eikä itse asiassa edes valtion tulevaisuuden tahtotila.

Osaaminen, konsultointi ja asenne

Tosiasia on että käytännössä nykyään ns. digiministerinä toimiva viestintäministeri ei ole koko Internetin olemassaolon aikana tiennyt mitä se on. En halua kyseenalaistaa ministerien muita osaamisia enkä taatusti paheksua heitä ihmisinä, mutta tosiasiassa vaikkapa Anne Bernerin että vaikkapa Suvi Lindénin lausunnoista IT-asioissa on tullut huumorin kestohittejä. Eivät he tietenkään ole mitään erityisiä esimerkkejä digiosaamisen puutteista, sillä koko eduskunnasta ei tällaista osaamista löydy kuin yhdeltä tai kahdelta henkilöltä. Tämähän on tietenkin se kuuluisa äänestäjien vika, digiosaajat eivät ole kuumaa valuuttaa nettisensaatioina tai puolueiden vaikuttajina, eivätkä siten herätä vastakaikua äänestäjissä – ainakaan vielä.

Toinen asiaan liittyvä ilmiö on jotain mitä usein konsultokratiaksi kutsutaan. Tekniikka&Talous -lehden kyselyssä puhuttiin saunakavereiden välisestä rahan kierrätyksestä. Vaikka tämä olisi hieman liioittelevaa, hyvävelikerho on voimissaan. Mielestäni tätäkin pahempi ongelma on delegoidun päätöksenteon määrä. Ei ole väärin delegoida suorittavan portaan työnjohtoa ulkopuoliselle taholle, mutta kriittiset ylemmän tason tekniset päätökset pitäisi olla tilaajan – valtion – yksin tekemiä. Tämä edellyttäisi vahvaa osaamista tilaajaportaaseen ja sehän meiltä siis uupuu. Jos asiakas ei osaa tilata, ei paraskaan toimittaja osaa toimittaa.

Kolmas tekijä on ihan puhtaasti kulttuurissa ja asenteissa. Tietojärjestelmät eivät ole mitään ihania trendejä joilla tulee pusipusi kivaa kaikille, vaan puhtaasti työkaluja. Puhuimme sitten 80-luvun tyhmistä päätteistä tai 2010-luvun monipilvi-infrastruktuureista, tietojärjestelmän tehtävä on auttaa töiden suorituksessa. Hyvä työkalu hyvissä käsissä auttaa, huono työkalu tekee päinvastaista. Tämän olemme nähneet etenkin sotepuolella jossa huonot tietojärjestelmät syövät lääkärien aikaa pois potilaiden hoidosta. Julkinen sektori kaipaa täyden asennemuutoksen tietoteknologiaan. Se on nähtävä työkaluina ja hankintaan on suhtauduttava kylmäpäisesti, asiantuntevasti sekä terveen kriittisesti.

Merkki oireesta

Kysymys digiministeristä on siis tavallaan hieman sivussa itse asiasta, sillä ongelma vaatii vähintään koko valtioneuvoston heräämisen ongelmaan. Digiministerin puute on oire, ei syy. Julkinen hallinto on delegoinut tietotekniikan ja -liikenteen hoidon lobbareille, konsulteille, parhaassakin tapauksessa alemmille virkamiehille. Virkamiehistöstä ajoin löytyvä asiantuntemuskaan ei kuitenkaan suuresti auta, sillä toiminta on altistettu poliittiselle ohjaukselle sellaisten tahojen toimesta jotka eivät kykene tekemään asiantuntevia päätöksiä. Kun päättäjä ulkoistaa päätöksenteon lobbarin myymälle konsultille, ei tulos yksinkertaisesti voi olla kovinkaan kaunista.

Ehkäpä paras apu voisi alkaa keskustelun yksinkertaistamista. Sen paremmin lääkäri, opettaja kuin kansanedustajakaan ei tarvitse pilviteknologiaa, serverless-arkkitehtuuria tai oman firman tuotteita hanakasti myyviä konsultteja. He tarvitsevat tietojärjestelmän joka täyttää heidän tarpeensa ja toimii jouhevasti. Yksityisellä sektorilla moisesta on reilusti hyviä esimerkkejä eikä vaatimus siten voi olla julkisellekaan mahdoton. Yksi ministeri lisää ei tilannetta kuitenkaan korjaa.