Kyuu Eturautti

5.2.2019

Huawei-kammossa farssin piirteitä

Yle julkaisi mukavan jutun kiinalaisyritys Huawein haasteista läntisillä markkinoilla. On totta ettei savua ilman tulta, mutta suurin savupilvi on generoitu Trumpin kellarissa. Ylireagointeihin ei ole varaa.

Vähän savua, paljon bisnestä

Kirjoitin vuosi sitten Huawei-kokemuksiani ylös. Olen käyttänyt heidän konesalilaitteita, mutta myös kuluttajapuolen tavaraa. Seassa on laatua, mutta myös hutilointeja ja ikäviä oikopolkuja, toisin sanoen samaa mitä jokaisella valmistajalla. On Huawei-tuotteita joita pidän ehdottomina suosikkeja ja sellaisia jotka mieluiten jätän hyllylle ja valitsen mieluummin amerikkalaisen valmistajan. Olen myös seurannut silmä tarkkana Huawein ympärillä vellovaa skandaalia joka saa monen fantasiakirjan näyttämään tylsältä.

Kuten todettua, savuakin löytyy. Huawei on kärähtänyt yritysvakoilusta seitsemän vuotta sitten ja se oli aika säälittävä tempaus. Lisäksi on syytä epäillä että he eivät ole noudattaneet USA:n Iranin vastaisia sanktioita. Ei siis täysin viatonta toimintaa. Sen sijaan vielä on näkemättä todisteita valtiollisesta vakoilusta heidän osalta. Toisin on USA:n ja Israelin osalta, useat heidän yritykset ovat kärähtäneet juuri siitä toiminnasta mistä he Huaweita syyttävät. Tietenkin Kiina harjoittaa valtiona vakoilua siinä missä muutkin suuret maat, mutta se ei tarkoita Huawein laitteiden sisältävän valtiollista vakoilutekniikkaa.

Itse asiassa Huawei on ollut maailman mittakaavassa poikkeuksellisen avoin teknologioistaan. Heillä on erittäin positiivinen asenne avoimiin standardeihin ja hyvin mittaviin testauksiin puolueettomien tahojen toimesta. Ounastelen Kiinan valtion ymmärtävän että firmoista on parempi pitää näpit irti ja antaa pehmeän vallan löytää paikkoja maailmalta, aivan kuten he tekevät maailmankaupan kanssa. He haluavat näppinsä bisnekseen eivätkä mieluusti käytä liian kovia keinoja sen ympärillä.

Tutkia voi myös lisää

Suomessakin usea suuri yritys ja operaattori käyttää Huawein tuotteita, eikä asiaan liity politiikkaa vaan hinta ja laatu. Joissain tuotteissa Huawei kulkee tekniikan kärjessä. Jos markkinat toimivat, kilpailijat oppivat tästä ja kirivät. Jos lähdemme Trumppilaiseen taloussotaan, heikennämme myös omien yritystemme kaupan mahdollisuuksia, jolloin kaikki kärsivät. Lisäksi aiheutamme miljarditappiot paikallisille operaattoreille. Jos EU haluaisi olla viisas, se teettäisi entistä laajemmat puolueettomat testit jokaisesta valmistajasta joka toimittaa mobiiliverkkoja ja varmentaisi niiden turvallisuuden. Tieto on paras lääke panikointiin.

Jos taas EU lähtee Trumpia miellyttääkseen kauppasodan tielle, se heikentää jo ennestään surkeaa asemaamme tietotekniikan alalla. Olemme jo kirjoittaneet lähes kaikki tämän aiheen lait uusiksi USA:n lobbarien sävelin, kun pitäisi käyttää vähän enemmän asiantuntemusta. Käyttäkäämme tätä asiantuntemusta valppauden edistämiseen, niin Huawein kuin muidenkin yritysten edessä. Jätetään vihainen huutaminen Trumpille.

4.2.2019

Jätetään tuomitsematta

Syytetty on todettu syylliseksi henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin, törkeisiin talousrikoksiin ja useiden viranomaisohjeiden laiminlyönteihin. Syytetty jätetään tuomitsematta, koska tuomarilla on käsi väsynyt ja tuomitsemisohjeet olisivat vasta kirjan seuraavalla sivulla. Tässä tiivistelmä kotimaisesta kilpailutuksesta, oli puhe sitten vanhustenhoidosta, tietojärjestelmistä tai mistä vaan.

Epäreilu kilpailu on yritysten haitta

Minua voi kaikessa rauhassa kutsua kapitalistisiaksi, sillä olen yrittäjä ja Kokoomuksen jäsen. Juuri siksi että olen yrittäjä, haluan että yritykset saavat toimia samalla viivalla. Epäreilu kilpailutus haittaa koko yrityskenttää. Minä en tee mitään kauppoja julkisen sektorin kanssa, luojan kiitos, mutta näen jatkuvasti hyvin läheltä miten sairasta se toiminta on. Kas, jos minä ryssin oikein huolella jonkun asiakkaani tietojärjestelmän ja vika osoittautuu minun firmani tekemäksi, voin olla aivan varma että uusia kauppoja ei synny. Se on pelin henki – virheistä joutuu vastaamaan. Julkisella sektorilla tämä ei toteudu ja tätä perustellaan kiireellä sekä EU-pykälillä. Edellinen on huono tekosyy ja jälkimmäinen suora valhe. Jopa meppimme ovat kritisoineet Suomen huonoa kykyä lukea EU:n kilpailutussäännöt loppuun asti. Me katsomme vain hintaa, vaikka sen pitäisi olla vain yksi tekijä, eikä suinkaan tärkein.

Tietenkin virheitä sattuu kaikille ja ensisijaisesti ne korjataan. Ei ensimmäisestä puuttuvasta i:n pisteestä nosteta haloota. Sadistisiin hoitopalveluihin erikoistunut Esperi sen sijaan ohitti ensimmäiset puolen tuhatta varoitusta parin vuoden ajan kunnes päätyi tähän tilaan. Jo puolivälissä tätä farssia olisi pitänyt firman pisteytykseen tulla miinus julkiselle sektorille. Nämä voisivat mennä esimerkiksi näin.

Toistuvia pikkuvirheitä – laskunmaksu jäihin kunnes virheet on korjattu.
Vähän isompi virhe – yritys saa miinuspisteitä kilpailutuksessa mutta saa osallistua kilpailutukseen kunnes virheet on korjattu.
Iso virhe – yritys ei saa osallistua kilpailutukseen kunnes virheet on korjattu ja asia varmistettu kolmannen osapuolen tarkituksessa, jossa kolmannen osapuolen valitsee julkinen taho ja tarkistuksen maksaa yritys.
Toistuvat isot virheet tai isot virheet jätetty korjaamatta pitkään – kuten edellinen, mutta sulkuaika kilpailutukseen jatkuu vielä kolme vuotta virheiden korjaamisen jälkeen.

Edelliset eivät tietenkään poista korvausvelvollisuutta, mutta ne tiedämme jo tehottomiksi, ja niistä on helppo livetä oikeusteitse. Sen sijaan sulkeminen pois kilpailusta on jäätävän paha riski yrityksen taloudelle. Tähän kun lisätään esim. Tanskan malliset julkiset tarkastusraportit ja pisteytykset, alkaa yrityksillä vähitellen olemaan pientä intressiäkin asioiden hoitamiselle. Todennäköisesti tarvitaan vielä lisätarkistuksia jotta yrityksen omistajat eivät vaan perusta toista yritystä kiertämään edelliselle asetettua kieltoa.

Vain yksi intressi

Yrityksen tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen, ei enempää eikä vähempää. Kautta historian yritykset ovat tehneet paljon hyvää, löytäneet uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin, uusia toimintatapoja ja lisääntynyttä tehokkuutta. Yrittäminen ei ole ongelma, mutta ostajan pitää muistaa yrityksen tarkoitus. Niin kauan kun voiton tuottaminen ei häiriinny sopimuksen laiminlyönnistä lainkaan, ei yrityksellä ole mitään syytä noudattaa sopimusta. Kun taas voitot ovat uhattuna huonosta asianhoidosta, on yrityksellä kaikki intressi hoitaa sovitut tehtävät.

Niin simppeliä tämä kaikki on: yritys pyrkii löytämään parhaan tavan voiton tuottamiseen. Ei parasta tapaa vanhusten hoitoon, ei parasta tapaa IT-järjestelmän toteutukseen tai Kela-taksikyytien ajoon, vaan ainoastaan paras tapa voiton tuottamiseen. Ei tuo ole moraalitonta tai liioittelua. Se on yritystoiminnan kulmakivi. Jos julkishallinto ei edes sitä tajua, olen hieman huolissani.

2.2.2019

Mietelauseita

Eräs tuttavani on melkoinen haka haastamaan minua pohtimaan psykologiaa ja ihmisluonteita. Päätin ottaa sen vastaan päänsäryn sijaan pienenä haasteena, joka taisi lähteä liikkeelle historian merkkihenkilöiden tutkimisesta. Ohessa muutama mieleeni herännyt mietelause, jotka epäilemättä joku minua viisaampi on sanonut aiemmin toisessa muodossa. Toisaalta, kaikki luova työ on johdannaista.

Tunteista ja yhteiskunnasta
Hallitse yhteiskuntaa ilman tunteita, jotta jokaisen ihmisen omassa tilassa on niille mahdollisuus.

Tulkinta: tunteet ovat jokaisen omia, jokaisella erilaisia. Hallitsijan ei sovi ottaa tunteellisia puolia, vaan käyttää järkeä. Vain siten hän voi taata kaikille kansalaisille tasavertaisen oikeuden omiin tunteisiinsa, oman sydämensä ääneen. Jos hän hallitsee tunteella, hän kieltää sekä tunteet että järjen.

Lain oikeudenmukaisuudesta
Hyvä laki on sellainen, joka tuntuu oikelta myös vuosi tapahtuman jälkeen.

Tulkinta: tapahtuman hetkellä kosto on päällimmäisenä mielessä. Lailla ei ole varaa kostoon, vaan sen on kestettävä myös tunteiden rauhoittumisen jälkeinen aika.

Erilaisuudesta
Ihmisen oikeus olla idiootti on tärkein vapaus.

Tulkinta: jokaisella meistä on mielipide, jota joku toinen pitää idioottimaisena. Olemme siis jokainen idiootteja, mutta yhdessä on elettävä. Kunnioittakaamme siis tätä ihmiskunnan aksioomaa.

Ymmärryksestä
Puheväleistä on pitkä matka tanssiaisiin.

Tulkinta: Jungilainen psykologia opettaa tunnistamaan sisältään varjon, olemaan sen kanssa puheväleissä, käyttämään sitä – mutta et silti esittele varjosi luonnetta edes läheisillesi. Laajemmin katsoen, kunnioitus ja kyky ymmärtää eivät edellytä yksimielisyyttä. Paitsi että voit kunnioittaa täysin eri mieltä olevaa, se on usein myös viisasta.

Persoonallisuustyypeistä
Persoonallisuutesi on korttipakka, ei lopputulos.

Tulkinta: Tämä on varmasti helpoin ja tylsin näistä. Voit analysoida ja tuntea persoonallisuustyyppisi eri tavoin ja sitä kautta nähdä hieman minkälaiset kortit saat käteesi. Pelin saat kuitenkin pelata itse eikä lopputulos ole kiveen hakattu. Samoista korteista syntyy niin rakastettu rauhantekijä kuin hirveä diktaattorikin.

1.2.2019

Rutger Bregman toi vuosisadan ykkösviestin

Ilmastonmuutos, maahanmuutto vai valeuutiset? Ei, näiden ongelmien yläpuolellakin on lopulta raha, niin surullista kuin se onkin. Mitään edellisistä ongelmista et hallitse ellei siihen ole varaa, eikä verovarojen riittävyys haittaa myöskään koulutuksen tai sote-palveluiden toteutusta. Siten olenkin valmis nostamaan kaikkein isoimman hattuni historioitsija Rutger Bregmanille.

Verot, verot ja vielä kerran verot

Bregmanin ulostulo (The Guardian, Uusi Suomi) oli napakymppi varallisuuden keskittymisen ydinongelmaan: rikkaat eivät maksa veroja. Rikastuminen ei ole missään määrin huono asia, varallisuuserotkin ovat tiettyyn pykälään asti hyvä asia, mutta vastuun välttely on järkyttävä ongelma. Globaalisti menetämme varovaisimpienkin arvioiden mukaan satoja miljardeja vuosittain.

Globalisaatio on aikaansaanut hirveän oravanpyörän. Valtiot eivät uskalla verottaa rikkaita liikaa, koska he pelkäävät rikkaiden pakenevan maasta. Siten ne vähentävät rikkaiden verotusta ja veronkierron valvontaa ennestään tämän pelon myötä. Muut valtiot reagoivat tähän ja löyhentävät säännöstöä entisestään ja länsimaistakin löytyy jo aimo pino maita joissa rikkaimpien ei käytännössä tarvitse maksaa mitään veroja. Joissain maissa rikkaudesta jopa palkitaan ja miljardituloja tekevä saattaa saada valtiolta rahaa hurjat määrät lähinnä kiitoksena siitä että hän on olemassa. Se on sairasta, eikä mitään muuta.

”Verot, verot, verot – kaikki muu on hevonpaskaa”, totesi historiotsija Bregman. Vasta-argumentit muistuttivat rikkaiden luovan työpaikkoja, mutta tuo argumentti ei syvällisessä tarkastelussa pidä vettä lainkaan. Itse asiassa rikkaiden firmoissa poljetaan useammin työehtoja, maksetaan liian matalaa palkkaa ja laiminlyödään työntekijöitä. Maailman rikkain mies on Jeff Bezos, joka käsittelee työntekijöitään täysin sadistisesti, rekrytoi heitä rasistisin kriteerein ja tuhoaa ympäristöä uskomattomalla tahdilla. Onko tuollainen työnantaja se millä maailma parannetaan? Nyt siteeraan vuorostani itseäni: ei helvetissä! Silti Suomen valtiokin rahoittaa hänen hirmutekojaan suurilla summilla. Monen väkivaltaisen huumeparoninkin toiminta on moraalisempaa.

Selvä ongelma, mahdoton ratkaisu

Ongelma on mielestäni täysin selvä. Ei rikkaille tarvita sadan prosentin verotusta, mutta jos edes jonkinlainen. Ratkaisu sen sijaan on vaikeampi. Niin kauan kun mikään valtio tarjoaa pakoreitin veroilta pois, tämä ei voi toimia. Jos verotusta vaativat valtiot taas rupeavat kovin vahvasti tätä ajamaan, voivat muut haastaa nämä esimerkiksi maailman kauppajärjestö WTO:ssa. Jos EU ei edes rajojensa sisällä ole kyennyt ongelmaan puuttumaan lainkaan, miten se voisi toimia Atlantin yli? Minulla ei totta puhuen ole mitään realistista ehdotusta miten tämä asia pitäisi toteuttaa, vaikka tottavie se pitäisi.

Heitän siis kaksi villi teoriaa pöydälle. Ensinnäkin, jos jokin upporikas miljardööri päättäisi että tilanne on väärin ja lähtisi muuttamaan asiaa ns. sisältäpäin, se voisi kääntää venettä. Toinen optio on, että kansalaiset ympäri maailman lähtevät vaatimaan tätä niin lujaa, että sen paremmin päättäjät kuin jättifirmoja omistavat miljardööritkään eivät voi enää kritiikkiä hiljentää. Kumpikin optio on kaukaa haettu, mutta juuri nyt en parempaakaan keksi. Ainakin asia pääsi vihdoin otsikoihin, kai sekin on jo jotain.

31.1.2019

Mielipide: Lasten liikuntatutkimuksesta löytyy ilon siemen

Tuore lasten liikuntatutkimus oli surullista luettavaa, mutta pinnan alta löytyi myös hyödyllisiä numeroita. Esimerkiksi kiinnostus kilpailemiseen on varsin matalalla kun taas halu yrittää parhaansa on loivassa nousussa. Maailmassa jossa kaikki on jatkuvaa kilpailua ja koko ajan pitää teeskennellä, voin nähdä näissä kahdessa numerossa toivoa ja mahdollisuuksia. Ensin meidän pitäisi vain olla valmiita murtamaan maan tapa nimeltä urheilun ja liikunnan epäpyhä liittouma. Meillä on tilaisuus tarjota liikunnasta koko tulevalle sukupolvelle tilaisuus rentoutumiseen ja itsestään huolehtimiseen, asioihin joiden merkitys voi vain kasvaa hurjasti.

Ei urheilussa tarvitse mitään vikaa olla, se on viihdetuotantoa ja liiketoimintaa siinä missä moni muukin ala. Männä vuosituhannen ajatus urheilusta liikkuvan nuoren inspiraationa on kauas kadonnutta kansanperinnettä. Tänä päivänä urheilu pitää nähdä aggressiivisen kilpailun liiketoimintana. Pitkään ei tarvitse katsoa urheilun nuoriin suuntaamia tempauksia ymmärtääkseen mikä on pelin henki. Hyväntekijöinä esiintyvät sponsorit kilpailuttavat lapsia verisesti vuosiluokan parhaan löytämiseksi, jotta hänet voidaan ottaa erityiseen ohjaukseen. Sankarista tulee arvokas lisä brändille kun taas ne muut – noh, liekö niillä niin väliä? Vain paras pärjää bisneksessä ja muilla on oikeus katsella sen parhaan menestystä netistä, sopivaa maksua vastaan toki.

Urheiluun laitetun julkisen rahan määrä on huikea ja vahvassa kasvussa. Jopa kauan alalla toimineet ovat esimerkiksi Yle Puheen keskusteluohjelmissa kritisoineet tämän sokean rahan lappaamisen ja nuorten urheilijoiden tehotuotannon mielekkyyttä. Asia ei innosta lapsia juurikaan eivätkä kansalliset urheilutuloksetkaan ole mairittelevia, mittavista lisäpanostuksista huolimatta. Eihän mikään liiketoiminta voikaan kehittyä jos rahantulo lisääntyy tuloksista riippumatta. Jossain tulee se hetki kun pitää ymmärtää luovuttaa ja vaihtaa ajatusmallia. Nähdäkseni se hetki oli jo vuosikymmen takaperin, joten nyt voisi olettaa päättäjienkin sen tajuavan.

Kaikenikäisten liikunta on löytänyt uusia tuulia hyvinvoinnista, hauskanpidosta ja rentoutumisesta ilman rajua kilpailuhenkeä. Jos ymmärrämme tarjota sitä iloa myös lapsille ja nuorille, koko liikuntatutkimuksen uhkakuva voi kääntyä erinomaiseksi mahdollisuudeksi niin henkisen kuin fyysisenkin kansanterveyden osalta. Voisimme rohkeasti ottaa liikuntasuunnitelmat takaisin omiin käsiin, pois liiketalouden intresseiltä. Koululiikunnan tehtävä ei ole kasvattaa seuraavaa gladiaattoria, vaan elämästään nauttivia ja hyvinvoivia tulevia aikuisia. Meillä on hyvä koulujärjestelmä ja erinomaiset opettajat. He ansaitsevat tuekseen julkishallinnolta terveempiä asenteita. Kyllä se urheilubisnes pyörii ihan hyvin omillaankin.

Juttua on tarjottu myös Aamulehden mielipideosastolle

29.1.2019

Nokkimisjärjestys estää hoitajista huolehtimisen

Hoitajien tilanne ei ole kovin kehuttava, mutta populististen heittojen lisäksi apuja ei paljoa ole tarjolla. Ongelman ymmärtäminen vie takaisin siihen samaan haasteeseen jonka äärellä jokainen puolue heittää hanskat tiskiin. Syöksyttäköön siis työmarkkinapolitiikan suohon.

Hyvä tahto kuolee vanhoihin tapoihin

Minä aivan vilpittömästi uskon että demareista löytyisi halua ajaa hoitajien työehtoihin parannuksia, vaikka vähän pitäisi harmaata kiveäkin puskea pää edellä. Tässä kohtaa on apua siitä, että demarit ja AY-liike ovat samaa organisaatiota – lisäpalkka tai paremmat ehdot sopivat molemmille. Samasta suunnasta tulee kuitenkin ongelma, jota voi kutsua AY-liikkeen nokkimisjärjestykseksi. Ongelma on varsin tuttu edelliseltä kertaa kun naisvaltaisille aloille ajettiin palkankorotuksia, eikä ole mitään merkkiä että ongelma olisi katoamassa. Itse asiassa ongelma voi olla pahentunut, nyt kun molempien laitosten kaikki de facto johtoportaat on käytännössä miehitetty vanhan valtakunnan äijäköriläillä. Antti Rinteen naisviha ei liene jäänyt kenellekään politiikkaa seuraavalle epäselväksi.

Käytännössä asia menee niin, että jos hoitajalle halutaan satanen kuussa lisää palkkaa, on ahtaajan tai paperimiehen saatava siitä hyvästä kolme satasta. Äänekkäimmät, miesvaltaisimmat ja huonoiten käyttäytyvät alat ovat nokkimisketjun kärjessä. Mitä huonommat tavat ja mitä herkempi lakkovalmius, sitä suurempi kunnioitus AY-pöydässä. Pahnanpohjimmaisena ovat sitten naisvaltaiset alat sekä monet akateemiset toimijat, jotka eivät näe itseisarvoa jatkuvien kriisien aloittamisessa. Ilmiön näkee myös sosiaaliturvan uudistuksissa viime vuosikymmenillä. Mikäli peruspäivärahaan tulee kymppi lisää, on ansiosidonnaisiin laitettava satanen tai heti ollaan torilla.

Suomella ei oikein ole varaa nostaa kenenkään palkkoja. Jokainen vähänkin puolueettomampi tutkija varoittaa kestävyysvajeesta ja velaksi elämisestä. Yhtä kaikki, meillä ei myöskään ole varaa siihen että terveydenhoito heikkenee vielä entisestäänkin. Jos oikein tahtoa ja halua löytyy, meillä todennäköisesti olisi mahdollista helpottaa hoitajien työtaakkaa. Semmoista mustaa magiaa ei kuitenkaan maailmasta löydy jolla voisimme tehdä tämän AY-liikkeen periaatteen mukaisesti, toisin sanoen nostamalla muita palkkoja moninkertaisesti. Se ajaisi meidät mitä surkeimpaan tilaan – niin surkeaan, että edes populisti ei sinne herkästi meitä haluaisi viedä.

Työmarkkinauudistus on puolueita isompi asia

Puhumme työnantaja- ja työntekijäliikkeen taistoista melko yksinkertaisin termein. Totta puhuen mielestäni siellä on molemmin puolin kenttää sikailevia, omaa valtaansa pönkittäviä veronkiertäjiä. Työmarkkinoiden jäykkyydestä voi haukkua molempia osapuolia, mutta ongelmat eivät ole vain isoissa otsikoissa. Tämä nokkimisjärjestys on yksi pinnan alle hukkuvista ikävistä ilmiöistä, yksi niistä jotka osoittavat miten huonosti 1960-luvun malli sopii 2010-luvun Suomeen. Se myös osoittaa minkälaisen rahan ja mahdin voi puolessa vuosisadassa kasata kun ei ole kenellekään tilivelvollinen.

Ei työmarkkinoita pidä uudistaa koska demarit tai kokoomus haluaa, tai koska se on EU:ssa trendikästä. Ne pitää uudistaa meitä kaikkia varten. Hinaamme kuivalla maalla valtameritankkerillista saavutettuja etuja, byrokratiaa, hyvävelikerhoja ja suojatyöpaikkoja. Sitä menoa ei vaan voi niska kestää. Ehkäpä joku päivä tajuamme että siitä ei hyödy sen paremmin duunari kuin pomokaan.

27.1.2019

Persuilla on asiaa muttei asiallisuutta

Aion yllättää tämän tekstin lukijat toteamalla, että Perussuomalaiset on puolue ja Jussi Halla-aho on ihminen. Joku pöhkö saattaa tämän uskoa, mutta tuskin sen puolueen jäsenet. Siinä se ongelma vähän onkin.

Naapurin paha hesari kiusii!

Minusta on suoraan sanoen masentavaa lukea joka toisella vapaalla blogialustalla tuon tuosta siitä miten persut itkevät kun heitä sorsitaan. En sano että se on täysin perusteeton väite, kyllä media on ajoin iskenyt alle vyön. Persut eivät kuitenkaan ole ainoa puolue jota media ärhentelee. Kieltämättä tämä tarkoituksella väärin ymmärtäminen on journalisteilta toheloa toimintaa, mutta se on ajan ilmiö, jotain mistä kaikki kärsimme. Jatkuva uhrin esittäminen on kuitenkin lähinnä säälittävää. Sillä ei enää ole edes väliä onko se totta vai ei, kun persupoika on huutanut sudesta kurkku kipeänä jo vuositolkulla. Jos pääosa viestinnästä on vain jalan polkemista, se vähä asiapitoinen ulosanti jää alle piiloon.

Persuilla olisi paljon asiaa, monia ajankohtaisia aiheita ja lukuisia pitkäaikaisempia. He ovat nostaneet pöydälle epämukavia asioita esimerkiksi 90-luvun laman uhreista – asioita, joihin muut eivät uskalla edes vilkaista. Heillä tuntuu myös olevan muita puolueita realistisempia näkökulmia yrittäjyyteen. Kun päästään akuutista öyhötyksestä yli, heiltä irtoaa myös asiapitoisia ja toteutuskelpoisia ideoita maahanmuuton ympärille, esimerkiksi kotoutuksen kehittämiseen ja byrokratian sujuvoittamiseen. Ihmisoikeusasioissa heillä on vähän enemmän kömmähdyksiä, mutta siinäkin tilanne on parantunut hurjasti Soinin lähdettyä pakoon ovet paukkuen. Kaiken kaikkiaan jotain hyvää ja jotain huonoa – kuten siis muissakin puolueissa.

Asialla ei kuitenkaan ole merkitystä mikäli taito asiallisuuteen puuttuu. Tilannetta heikentää ennestään kyvyttömyys myöntää virheitä. Kuten todettua, Jussi Halla-aho on ihminen kuten muutkin persut. Välillä sieltä on tullut ulos harkitsemattomia lausuntoja, hiukan turhan villejä teorioita, joskus jopa ihan tökeröjä valheita. Eikä siinä mitään, samasta voi syyttää jokaista puoluetta. Ero tulee siinä että ainakin joskus useimmat puolueet ottavat myös vastuuta. Vaikkei vika olisi edes oma, sitä voidaan pahoitella ja todeta että asiassa oli ehkä väärinkäsitystä. Ei kyse ole syyllisyydestä vaan kohteliaisuudesta. Kun käyttäydyt huonosti, on kaikki todennäköisyys että myös sinua kohtaan käyttäydytään huonosti. Se on aivan sama kuka riidan aloitti – se on helppoa. Vaikeampaa on lopettaa riita ja niellä ylpeytensä. Siihen vaaditaan kanttia, vai pitäisikö sanoa että jopa perus_suomalaista jämäkkyyttä.

Sitä saa mitä tilaa

Lopulta silläkään ei ole väliä, että journalisteissa on ehkäpä hitusen verran yliedustusta punavihreän kuplan puolelta. Kysymys on siitä minkälaisen julkikuvan antaa. Onko se jalkaa polkeva ja uhriutuva vässykkä, vai onko se suoraselkäinen, vastuun kantava kovan sarjan poliittinen voima joka kestää myös vastoinkäymiset? Jos tarkoitus on korostaa suomalaista sisua, siihen ei jalan polkeminen sovi. Persuilla on kykyä olla vahva ja määrätietoinen muutosvoima, mutta ilmeisesti ei halua. Katsoen kannatuslukuja, sanoisin että halua kannattaisi ehkäpä etsiä. Heille on petattu olosuhteisiin nähden varsin kohtuullinen vaalimenestys, mutta kaikki ruutuaika käytetään uhrin esittämiseen ja jälkiviisasteluun. Ei kannata olettaa suomalaisen äänestäjän ostavan moista ruikutusta ikuisesti.

Persut pysyvät puoluekartan outolintuina juuri niin kauan kuin he sitä itse haluavat. He voivat päättää astuvansa muiden joukkoon tai jatkaa nykyistä voivottelun linjaa ja hyväksyä sen lieveilmiöt. Persuja itseään siteeraten: sitä saa mitä tilaa.

25.1.2019

Mindfulness, huuhaata vai hyötyä?

Luin Ylen uutisen mindfulness- eli tietoisuusharjoituksista. Juttu ei herättänyt pientä hymyä enempää tunteita, mutta jutun kommentit olivat toinen puoli. Ihmiset olivat silminnähden vihaisia sille että uutinen edes kirjoitettiin. Asia kaipaa lisää keskustelua.

Apu se on vähäkin apu

Tunnen itse lajia melko vähän, mutta sen verran olen kokeillut näitä harjoituksia että tiedän mistä on kyse. Parempi aloittaa ensin siitä mistä ei ole kyse. Se ei ole ihmelääke, se ei tee sinusta eri ihmistä, eikä se ole millään etäisellä muodollakaan uskonnollinen rituaali. Se ei myöskään ole mitenkään erityisen nykyaikainen ilmiö vaan melkoisen perinteikäs opin aihe. Siinä on mielestäni myös monia samoja aatteita kuin C.G. Jungin psykoanalytiikan opeissa, jotka ovat vankka osa länsimaista psykiatrian tiedettä.

Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim kuvailee mindfulnessin terveysvaikutuksia monipuolisesti ja jalat maassa. Rohkenen itse kuvailla asiaa niin, että vaikutukset ovat vähän samanlaisia kuin terveet elämäntavat. Lenkkeile ja syö vihanneksia niin kroppasi voi paremmin. Siihen päälle toki tarvitaan vielä mielen huolto. Jotkut huoltavat mieltä luonnossa, toiset käyttäen mielen harjoitteita, kuten esimerkiksi nyt mainittua mindfulnessia.

Omalta osaltani olen havainnut kymmenen minuutin päivittäisen harjoittelun parantavan kaamosmasennuksen oireita, kehittävän keskittymiskykyä ja miten sen nyt sanoisi – vähentävän vatutusta. Ennen kaikkea huomaan olevani vähemmän ilkeä itselleni, valmiimpi oppimaan virheistäni. En murehdi aivan niin paljoa asioista joihin en voi vaikuttaa. Nämä vaikutukset eivät ole mitään salamaniskuja kirkkaalta taivaalta, lähinnä pieniä tönäisyjä parempaan päin. Viisauden sanotaan asuvan ärsykkeen ja reaktion välissä ja ehkäpä juuri siihen väliin tämä harjoitus osuu. Osaan ottaa sen ylimääräisen sekunnin silloin tällöin pohtiakseni miten reagoin tilanteeseen. En tietenkään sano etteikö sitä voisi oppia muillakaan tavoin. Korostan myös mitä voimallisimmin, että nämä ovat minun henkilökohtaisia kokemuksia, eikä niistä voi tehdä johtopäätöksiä massoihin. Kuuntele kroppaasi ja lääkäriäsi.

Turvasatama huuhaan myrskyissä

Tänä aikana kun huuhaalääketieteet, homeopatiat ja rokotevastaisuudet leviävät, on ilahduttavaa lukea jalat maassa kirjoitettuja tekstejä helpoista, kaikille saatavilla olevista ja tieteellisesti pätevistä avuista. En usko että olemme keskimäärin valmiita uskomaan ihmelääkkeisiin, mutta otamme mieluusti vastaan ajatuksia joilla suuntaa voi kääntää paremmaksi. Ylen kommenttien perusteella se rima on vain todella korkealla, jotkut ihmiset suorastaan pelkäävät ajatusta että ongelmia voi korjata muilla kuin pillereillä tai myrkyillä.

Minä en suosittele kenellekään mindfulnessia mihinkään nimenomaiseen ongelmaan. Sen sijaan suosittelen avointa mieltä kaikkiin hyviin, tieteellisesti päteviin keinoihin tehdä jokaisesta päivästä hieman parempi. Syö porkkana, mene metsään tai meditoi. Tee se itsellesi.

21.1.2019

Yksi progressio riittää, kiitos

Vaalien alla ovat taas rikkaat tulilinjalla. Solidaarisuusvero pitää tuplata, lapsilisät poistaa, lähes jokainen julkinen maksu saatava progression piiriin. Varakkaiden on ehdottomasti kannettava vastuunsa, mutta tapa millä sitä ajetaan on pahimman luokan hölmöläisyyttä. Meidän pitää osata erottaa se mitä lukee paperilla ja se mikä tapahtuu todellisuudessa – ja todellisuudessa moni varakas ei maksa veroja juuri lainkaan.

50% kaikesta vai 100% ei mistään?

Tällä maalla on paljosta kiittäminen Supercell-miljonäärejä ja monia muitakin äveriäitä, jotka tienaavat isot ansiotulot ja maksavat siitä globaalissa mittakaavassa varsin hulppeat verot. Rikkaus ei ole synti vaan yhteiskunnalle siunaus. Ongelma on siinä, että jokaista Ilkka Paanasta kohti on aina yksi Matti Halmesmäki. Tässäkin maassa varakas ihminen voi järjestellä rahansa niin että veroja maksetaan vähän tai ei ollenkaan ja sekin vähä maamme rajojen ulkopuolelle. Voit nostaa ansiotuloverotuksen vaikka sataan prosenttiin, mutta veronkiertäjä vain nauraa röhöttää vierestä. Koska hänen veroasteensa on nolla, se on sama vaikka moninkertaistat verotuksen, sillä sata kertaa nolla on yhä nolla.

Koska aidat ja muurit ovat trendikäs juttu, tarjoan niiden avulla metaforan. Sinulla on sadan metrin pituinen raja johon pitää rakentaa aita että eläimet eivät pääse karkuun. Rakennat viidenkymmenen metrin matkalle hienon aidan. Jostain syystä eläimet kuitenkin pääsevät yhä karkuun. Katsot ongelmaa aikasi ja päätät tuplata rakentamasi aidanpätkän paksuuden sekä korkeuden ja lisäät siihen valvontakamerat. Syystä, jota et mitenkään ymmärrä, eläimet vieläkin karkaavat siltä puolelta rajaa jossa ei ole aitaa lainkaan. Tämä kuvastaa sitä ongelmaa mitä nykykeskustelussa on. Olemme valmiit tekemään mitä vain kiusataksemme sitä puolta varakkaista jotka jo nyt kantavat vastuunsa. Toimia pohtiessamme emme vilkaisekaan sitä puolta joka laistaa vastuunsa.

Mikään ratkaisu joka ei ole reilu kaikille, ei voi toimia. Veropakolaisuus, verosuunnittelu tai muu verokikkailu eivät ehkä absoluuttisina lukuina edusta valtion budjetissa hurjia summia, mutta ne syövät luottamusta ja nostavat ansaitusti eripuraa. Ongelman korjaamiseksi monimutkaistamme jo ennestään liian monimutkaista verojärjestelmäämme. Periaatteiden pitäisi olla selviä: verotetaan kerran, kohdistetaan progressio yhteen paikkaan ja tehdään työnteosta aina kannattavaa. Päättäjien on turha piilotella kansainvälisten sopimusten taakse jatkuvasti. Joko ongelma korjataan täällä tai EU:ssa, mutta se korjataan. Mikään muu ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Verolainsäädännössä saavutetut edut eivät saisi olla minkään arvoisia, ellei niille löydy vankkaa perustetta numeroista.

Kosto on suloinen – ja tehoton

Ei siis ole mikään ihme että pölhöpopulistisia heittoja lentelee ja aina kun pitäisi rahaa heittää kaivoon, keksitään vallankumouksellinen idea että otetaan vain rikkailta ja heti kaikki on paremmin. Verotuksen tarkoituksena ei ole kateellinen kosto tai silmitön ryöstö, vaan yhteinen puhallus yhteen hiileen. Populistille moinen ei kuitenkaan sovi, heille riittää yksi tokaisu ja kansan hurraahuudot tulevat perään.

Verot ja valtiontalous ovat erinomaisia vaaliteemoja jotka ansaitsisivat erinomaisen tasokasta debattia. Haluaisin kuulla ehdotuksia jotka kestävät myös altistuksen tosielämälle. Eiköhän sitä jo yritystukien selvitysdraamasta opittu, että reaalipolitiikassa on myös realistista olettaa tekevänsä vaikeitakin töitä.

19.1.2019

Television kohokohdat – avaan keskustelun

Kirjoitin taannoin interaktiivisesta TV-elokuvasta Bandersnatch oman jutun. Kuten todettua, koin sen aika vahvasti. Se pisti miettimään muita televisiosarjojen herättämiä tunnekokemuksia. Tarjoan pari omaani ja sitten vain koko yleisö mukaan keskusteluun.

Tiedettä ja luontoa

Ennen Bandersnatchia, edellinen kerta kun sain TV-sarjasta vahvoja kokemuksia lienee alkuvuosi 2015 ja sarjana japanilainen animaatio Sword Art Online, toinen tuotantokausi. Lähitulevaisuuteen sijoittuva sarja kertoi sen ajan nettipeleistä ja niiden pelaamiseen käytettävistä virtuaalipäähineistä, jotka veivät pelaajan hyvin syvästi fiktiivisen tarinan ääreen. Kauden viimeiset jaksot ottivat käsiin todella vakavan aiheen, kuolemansairaan ja sairaalapetiin vangitun ihmisen mahdollisuuden kokea elämäniloa virtuaalisessa maailmassa. Tunnelataus oli valtava, aihe erittäin haastava ja myös lähellä meitä. Monet sarjan tapahtumista ovat ehkä lähellä totuutta vuosikymmenen tai parin päästä. Seitsemän jaksoa käsittävä tarinakokonaisuus oli erittäin kaunis ja koskettava.

Aamulehden blogeissa opin aikanaan, että Star Trek: Uuden sukupolven (The Next Generation) faneja oli useampiakin. En ole ihan varma mitä kaikkea se opetti, mutta ainakin toivoa ja monimuotoisuutta. Sukupuolikäsitykset, ihmisten erilaisuus, ymmärrys ja käsitys mahdollisuuksien tulevaisuudesta – siinä muutama oppi jotka eivät ojaan kaataneet. Star Trek -universumin myöhemmistä sarjoista ei enää löytynyt niin paljon sydäntä ja etenkin viime vuosina alkuperäinen sydän on hiljentynyt. 90-luvulla vielä yritettiin, esimerkiksi Deep Space Nine esitti uskontojen väliset kiistat tavalla jotka heijastavat nykypäiväämme kovasti. Voyager puolestaan tarjosi muutamia todella ovelia ja ajatusta herättäviä tarinoita useammistakin aiheista. Tuorein sarja Discovery jättää toivomisen varaa, ehkä pahimpana ongelmanaan se että sarja koittaa pureskella kaikki vastaukset valmiiksi, eikä jätä mitään katsojalle. Juuri katsojiin herätetyt moraaliset pohdiskelut olivat aiempien sarjojen vahvuus.

Luontodokumentit ovat erinomainen tapa nähdä luonnon eri särmiä, mutta joskus fiktio onnistuu myös rikastuttamaan luontokuvaamme. Erittäin avartavasta, monimuotoisesta ja luonnon syvimpään kauneuteen menevästä fiktiosta annan hatunnostot kahdelle japanilaissarjalle. Natsume Yuujinchou kertoo nuorukaisesta joka pystyy näkemään luonnon näkymättömiä olentoja, ja hänen yhteiselosta heidän kanssa. Mushishi puolestaan kertoo miehestä joka vaeltaa ympäri maan, kohdaten niinikään luonnon monenlaisia voimia. Tarinat ovat fiktiota, mutta niiden esittämä rakkaus luontoon on varsin todellista.

Kunniamaininnat

Tuore ja monin tavoin pirteä scifisarja The Orville on tarjonnut erinomaista viihdettä ja ajateltavaa monestakin aikamme vakavasta aiheesta. Se on onnistunut scifin ja huumorin keinoin käsittelemään äärimmäisen kovia aiheita, kuten uskonto, demokratia, huuhaalääketiede, moraali sodankäynnissä ja paljon muuta. Sarja ei kerro miten pitäisi ajatella, vaan jättää pohdiskelun siitä kiinnostuneelle katsojalle. Olen varsin toiveikas että sarjan jatkuessa se saattaa onnistua tekemään vielä yhden täysin tajuntaa ravistelevan jakson. Aivan oman jokerinsa tuovat ammattikriitikkojen ja yleisön väliset riidat. Ymmärsin, että yli puoli vuosisataa sitten Rovaniemen Markkinoilla oli yleisön rakastama ja kriitikoiden vihaama elokuva maassamme. Orville tekee juuri nyt samaa maailman mittakaavassa. Yleisö rakastaa hurjasti, kriitikot vihaavat sydämensä kyllyydestä. Tämä eripura on aikaansaanut melkoisia debatteja ja paljastanut myös niin poliittisia kuin kaupallisiakin ristiriitoja näkyvien kriitikoiden ympärillä.

Scifipuolelle annan myös kaksi pikaista mainintaa, sarjoille The Expanse (näytelty) ja Planetes (animaatio). Näiden nostamista esiin perustelen ns. hard scifin tekemisellä viihteelliseksi. Hard scifillä tarkoitetaan vahvasti realistista teknologian kuvausta, sellaista jossa sarja ei ota oikoteitä ohi fysiikan lakien viihteen nimissä.

Keveämmistä sarjoista pitää lyhykäisesti mainita parin vuosikymmenen takainen komediasarja Frasier, jolle haluan nostaa hattua terapeuttisesta vaikutuksesta. Kun on ollut kipeänä tai mieli apeana, se on onnistunut kerta toisensa jälkeen tuomaan voimia huumorin ja älyn yhdistelmällä. Se ei ole tyytynyt vain taputtelemaan pärjäämisiä, vaan on auttanut pohdiskelemaan omaa vointia ja siten placebovaikutuksellaan parantanut jaksamista.