Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Onko Eurooppa konservatiivinen?

EU:lla ei mene kaikilla tavoin ihan hyvin. Tuon tuosta syyksi tarjoillaan EU:n jämähtäneisyyttä ja toisaalta esimerkiksi ulkoministerimme mielestä EU:n johto ajaa liberaalia agendaa vastoin kansalaisten toiveita. Minua kiinnostaa tämä kysymys: onko Eurooppa konservatiivinen vai liberaali?

Väärä kysymys!

Termit ”konservatiivinen” ja ”liberaali” ovat toivottomia. Jos kriteerit ovat joko-tai, vastaus on jyrkkä ehkä. Täten haukun heti oman sanavalintani. Ehkäpä kysymys voidaan muotoilla näin: pitääkö eurooppalaisten enemmistö kristillisiä perinteitä osana identiteettiään? Mielestäni vastaus on kyllä, ainakin jos ymmärretään kristilliset arvot taustavaikuttimena, ei Jumalan sanana ja ukaaseina. Kristillinen reformaatio on sekin eurooppalainen keksintö ja etenkin pohjoisemmassa euroopassa kaukana historiassa ovat Paavin ylivallan ajat. Jopa eteläisimmässä euroopassa on Paavi pudonnut pari askelta alaspäin, vaikka häntä yhä arvostetaankin.

Sitten on se toinen kysymys: onko EU:n johto ajanut aggressiivisesti edellisten kanssa ristiriidassa olevia liberaaleja toimia? Mielestäni varauksin kyllä. Suomen media on jo ihmetellyt miten suurimmissa puolueissa puolueen johto, sen rivijäsenistö ja äänestäjät ovat monista asioista kovin eri linjoilla. Mielestäni sama pätee turhan lavealti EU:ssa. Ehkäpä selkein esimerkki maamme rajojen ulkopuolelta löytyy Saksasta, jossa Merkelin voimakas liberalisaatio karkotti äänestäjiä ja pakotti hänet jättämään pelin kesken. Vastaavia vastareaktioita löytyy hieman liian monesta Euroopan maasta jotta ilmiötä voitaisiin kutsua yksittäiseksi harhaksi.

Kolmas kysymys: miksi moinen ristiriita? EU:n johtoportaassa istuvat ovat varsin eristettyjä ihmisistä ja Euroopasta, monet täynnä unelmia ja sinänsä aivan hyvää tahtoa. Komissaareiksi ja muihin johtotehtäviin lähetetään EU-maista useimmiten henkilöitä jotka ovat menettäneet loistonsa kotimaassaan. Siellä on hyviä puhujia, erinomaisia politiikan pelin tuntijoita, mutta melko huonoja reaalimaailman ymmärtäjiä. Kun sujuva ranska soljuu, samppanja virtaa ja diplomatian suudelmat lentävät, ei ole ihme että syntyy eurooppalaisia unelmia. Eikä se mitenkään ruma asia ole että unelmoidaan hyvästä. Ongelmaksi se muuttuu kun pienen ryhmän unelma muutetaan koko kansan imperatiiviksi. Pidän kuitenkin erityisen tärkeänä korostaa etten näe merkkejä laajasta pahantahtoisuudesta, ainoastaan huonosta toteutuksesta.

Viimeinen kysymys: mitä Eurooppa on parin vuosikymmenen päästä? Kaikki merkit viittaavat ainakin tiettyjen liberaalien aatteiden nousuun. Seksuaalivähemmistöjen perusoikeudet alkavat päästä pöydälle ja ympäristöaiheista välitetään. Eurooppa liberalisoituu ainakin jos se ymmärtää tehdä sen oikeaa tahtia. Tietyissä asioissa, kuten ympäristön hoidossa, on vähän pakkokin hosua. Jos samalla hosutaan kaikki muukin, voidaan olla varmoja että nimet kuten Orban, Wilders, Le Pen, Kaczyński tai Salvini eivät murjota vaalipäivinä. Tietenkin Euroopan pitää mennä eteenpäin eikä taaksepäin kohti mustaa surmaa. Eteenpäin voi kuitenkin mennä eri tahtiin ja eri tyyleillä, myös kunnioittaen sitä tosiasiaa että hosumalla voi tulla rankasti takapakkia. Tämä on ymmärrys joka meiltä uupuu, vaikka omakin historiamme on täynnä esimerkkejä.

Mahdoton kysymys, mahdollinen tulevaisuus

On absoluuttisen mahdotonta vastata kysymyksiin kuten ”onko Eurooppa konservatiivinen” tai ”onko Eurooppa liberaali”. Sen sijaan on mielekästä ymmärtää arvojemme taustoja ja niiden erilaisuutta. Mikään rouva- tai herrakerho Brysselissä ei voi päättää mitä EU:n tai Euroopan asukkaiden tulee ajatella. Heidän on kuultava enemmän, huudettava vähemmän. Jos he todella pelkäävät populistien nousua, heidän on vastattava kansan huoliin. Hätääntyneelle kansalaiselle on heitettävä pelastusrengas viereen, ei kiveä otsaan.

Varmaa on että Eurooppa liberalisoituu. Epävarmaa on suoriudummeko muutoksesta tyylikkäästi vai surkeasti. Haluaisin liputtaa hallitun muutoksen puolesta, johon sisältyisi kunnioitusta myös ja erityisesti ns. väärää mieltä olevien suuntaan. Tuota subjektiivisempaa loppukaneettia en osaa kirjoittaa.

Julkaistu

”Tärkeintä ovat rangaistukset”

Otsikko on huonon kieliopin mukaisesti ”hipsuissa”, sillä tämä on siteeraus useammaltakin puoluejohtajalta vaalipuheissa, kun puhe tulee seksuaalirikoksiin. Niin vasemmiston kuin oikeistonkin parissakin pidetään kovia rangaistuksia parhaana reaktiona seksuaalirikoksiin. Minä olen tietenkin täysin eri mieltä, eihän tästä muuten blogausta syntyisi.

Niin helppo ja turha lupaus

Lupaus kovista rangaistuksista on toki ymmärrettävää vaalien alla. Se on helppo lupaus, siitä kaikki pitävät ja se saa äänestäjiin hetkellisen tunteen oikeudenmukaisuudesta. On helppo luvata kivoja asioita joista kukaan ei ole eri mieltä ja jotka eivät vaadi poliittisen pääoman pistämistä peliin. Vaan kun siinä on ongelmia.

Ensinnäkään kovemmat rangaistukset eivät pääosassa tapauksia tarjoa ennaltaehkäisevää vaikutusta. (Se on todettu. Toki rangaistusten koventamisesta on se ehdoton hyöty että rikollinen ei pääse kovin pian uusimaan tekojaan.

Toisekseen vankilalaitos on aika kallis. Jos vankeja tulee satoja lisää, ihan muutamalla miljoonalla emme selviä. Valtion kirstu on yksi ja sama – yksi vanki lisää on yksi hoitaja vähemmän, näin karrikoidusti sanoen. Kun poliitikot vaativat kovempia rangaistuksia, haluaisin kuulla myös mistä rahat niihin otetaan.

Moralistien uhrit

Jos nyt jälleen kärjistetään hieman, homma menee näin: mitä tiukemmat moraalilait, sitä moraalittomampia rikoksia. Maissa joissa on hyvin liberaali suhtautuminen pornoon omaavat keskimäärin vähemmän seksuaalirikollisuutta. Vaan voinemme olla varmoja ettet löydä poliitikkoa joka puolustaisi julkisesti esimerkiksi fiktiivistä eli uhritonta lapsipornoa vaikka miten numerot osoittaisivat että se suojelisi lapsia. Aika hissua on löytää myöskään puolustuspuheita pedofiilien ennaltaehkäisevään hoitoon. Totta puhuen aika vähän tuntuu olevan myöskin halua puuttua lasten hyväksikäyttöä suosivien uskontojen valtaan ja on aivan sama puhummeko lestadiolaisista vai muslimeista.

Tässä kohtaa puolueet jakaantuvat myös oudosti. Siinä missä persut ovat kovin valmiita kritisoimaan islamia, heidän muut toimet ovat omiaan lähinnä lisäämään seksuaalirikollisuutta vanhoillisilla moraalinäkemyksillä. Punavihreältä puolelta taas löytyy hyväksyntää monille ennaltaehkäiseville toimill, mutta myös täysi kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä uskontoja tai maahanmuuttoa ongelmina. Yhdelläkään puolueella ei ole poliittista kanttia lähteä toimiin joilla seksuaalirikollisuus oikeasti vähenisi. Moralisointiin on aina aikaa ja rakkaus omaan ylemmyydentunteeseen lämmittää niin vaaliehdokkaan kuin toimittajankin mieltä. Ei toki sekään haittaa että yleisö hurraa.

Järjenkäytöstä rangaistaan ankarasti

On ihanaa olla puolueiden sisäpiirin ulkopuolella ja poissa ehdokaslistoilta. Voin vihdoin nostaa pöydälle näkökulmia joiden päälle lähinnä syljetään. Muistan vihreiden Jyrki Kasvin puheet kun lapsipornofiltteriä oltiin rakentamassa Suomeen. Hänellä oli teknologista osaamista, jonka pohjalta hän ymmärsi että järjestelmä lisää lapsipornon saatavuutta eikä vähennä sitä. Hän kuitenkin tunnusti avoimesti että jos hän sitä vastaan äänestäisi, ”ehdokkaan suosion puoliintumisaika olisi kovin lyhyt”. Media ja kansa kävisivät päälle kuin yleinen syyttäjä, eikä asiaa helpottaisi yhtään että tuossakin asiassa lobbarit olivat kovin valmiita myymään toimimattomia teknologioita sensuurin toteuttamiseen. Ja niin he myivätkin.

On täysin oikein että voimme pahoin kun uutisia hirveistä rikoksista nousee pinnalle. On ymmärrettävää vaatia kovimpia mahdollisia rangaistuksia. Pölyn laskeuduttua toivoisin kuitenkin edes medialta hitusen armoa sille osalle keskustelua jossa suojellaan enemmän lapsia ja vähemmän poliittista imagoa. Olen tätä pyytänyt ennen ja epäilemättä pyydän samaa yhtä turhaan vielä useiden vaalien ajan. Minä yksinkertaisesti haluan näistä rikoksista eroon.

Julkaistu

Vanhassa laitteessa vara parempi

Yle otti esille tärkeän asian kodinkoneiden kestävyydestä. Katsoessani toimistomme lähes 40 vuotta vanhaa mikroaaltouunia ”Electrolux – Made in USA”, tai lukuisia 20 vuotta täyttäneitä tietokoneita, alan itsekin allekirjoittamaan sanonnan vanhasta laadusta. Olen kuitenkin vähän huolissani että EU ei osaa tehdä asiasta sopivaa lakia.

Laadukasta tehdään nytkin

Ensin haluaisin kritisoida väitettä ettei laatua tehtäisi nytkin. Viisas ostaja saa lisärahalla myös lisää laatua. Tietotekniikan puolelta voisi mainita Lenovo (ent. IBM) ThinkPad-läppärit. Löydät helposti varaosia 15 vuotta vanhoihin malleihinkin, eikä toista kymmentä vuotta pitkä käyttöikä ole mitenkään harvinaista. Jokaiseen koneeseen saa huoltomanuaalin ja koneet on helposti avattavissa, jokainen osa vaihdettavissa jos vain pari eri kokoista ristipäämeisseliä talosta löytyy. Myös Panasonicin raskaan käytön Toughbook-läppärit kestävät oman kokemukseni mukaan järjestäen 15 vuotta aktiivista käyttöä. Ongelmaksi tulee käyttöjärjestelmän tuen päättyminen, vaikka rauta kyllä jaksaisi. Kolmantena esimerkkinä voisi mainita paremman sarjan kamerat vaikkapa Nikonilta ja Canonilta, jotka myös kestävät todella kauan ja varaosia löytyy vuosikymmeniä vanhaankin malliin.

En usko että lailla kannattaisi kovin kiireesti pakottaa valmistajia korjaamaan ongelmaa, sillä äkisti tehtynä se nostaisi hintatasoja rajusti. Olisikohan mitään tehdä väliporras ensin? Vaikkapa niin että laitteeseen voisi pistää erillisen sertifikaattitarran joka kertoo laitteen pitkäikäisyydestä sekä kuinka pitkäksi aikaa valmistaja takaa varaosien saannin. Toinen puolisko asiasta voisi olla puolueettoman testaajan huollettavuusarvio, esim. pisteet yhdestä kymmeneen. Tällaisia tarjoaakin esimerkiksi iFixit sivuillaan kännyköistä ja läppäreistä. Tällaiset tiedot voisivat tulla energialuokan kylkeen ja auttaa kuluttajia ostamaan viisaasti. Epäilemättä tämä synnyttäisi myös uusien, EU:n laajuisten varaosakauppiaiden bisneksiä. On melko edullista pistää vaikkapa itäiseen Eurooppaan iso halli varaosia ja hoitaa verkkokaupan kautta toimitus eri puolille mannerta. EU:n kauppapykälät tekevät tästä nykyään melko helppoa.

Tietotekniikan puolella asiaan kuuluu myös päivitettävyys. On hyvä että osia voi vaihtaa, mutta tärkeää on myös mahdollisuus tehopäivityksiin. Minulla on parikin pöytäkonetta joita on pala kerrallaan päivitetty niin, että vanhimmat osat ovat 1990-luvulta ja tuoreimmat tältä vuodelta. Tällä tavoin myös uudemmat ohjelmat toimivat vanhemmassa koneessa ja jätteen määrä pienenee koska vain yksi osa vaihdetaan. Itselleni vanhojen tietokoneiden huolto ja päivitys on suorastaan terapeuttista. Firmat heittävät vanhoja pois, niistä pistetään osia yhteen ja parhaassa kunnossa olevat lahjoitan hyväntekeväisyyteen. Tässäkään asiassa rauta ei ole ongelma, mutta ohjelmavalmistajat eivät halua apuaan tarjota edes hyväntekeväisyystarkoituksiin.

Kuluttajan pitää voida tietää

Kaiken ydin on mielestäni siinä, että kuluttajan pitää voida tehdä viisaita valintoja. Tieto on valtaa ja puolueeton tieto laitteen laadusta sekä huollettavuudesta ovat siihen paras apu. Emme tarvitsisi ihan hirveän raskasta byrokratiaa tämän toteuttamiseen, eikä siitä tulisi liian kallista valmistajille. Uskoakseni monikin kuluttaja maksaisi mieluusti hieman lisää laitteen pitkästä käyttöiästä. Köyhällähän ei pitäisi olla varaa halpaan. Valmistajilla puolestaan ei pitäisi olla varaa olla hyödyntämättä uutta markkinarakoa jonka laadun esiinnostaminen toisi.

Paljon on tekemistä. Esim. koko nykyaikainen kännykkä kaipaisi täysin uuden paradigman jos kestävyydellä pitäisi olla väliä. Toisaalta, kun bisnes muuttuu yhä enemmän raudan myymisestä palvelun myymiseen, tästäkään ei tarvitsisi tehdä ongelmaa. Toivottavasti tämän aiheen keskustelu jatkuu ja EU:n ratkaisu ei kaadu byrokratiaan.

Julkaistu

Saisinko tällaisen puolueen?

Täydellistä puoluetta ei olekaan ja jos olisi, se olisi aika huono merkki. Mitä enemmän oppii hengittämään syvään ja unohtamaan propagandan, sitä enemmän huomaa että lähes joka puolueesta löytyy jotain sellaista jonka haluaisi nähdä pinnalla. Leikitelläänpä siis hetki ja pohditaan minkälainen sekametelisoppa tarvittaisiin että minä olisin hetken tyytyväinen.

Olipa kerran puolue…

Piraateilta ottaisin tieteellisen toimintamallin ongelmanratkaisuun sekä myös ajatuksia energiapolitiikkaan.

Elina Lepomäeltä ottaisin markkinaliberalismin, lisäksi laittaisin hänet yhdessä Anna Kontulan kanssa johtamaan sotu-uudistusta.

Vihreiltä ottaisin ympäristötietoisuuden sekä ihmisten oikeuden erilaisuuteen.

Kokoomukselta ottaisin työperäisen maahanmuuton sekä ulkopoliittisen osaamisen.

Vasemmistolta ottaisin köyhyyden ja vähäosaisuuden ymmärryksen.

Jussi Halla-aholta ottaisin asenteen humanitaariseen maahanmuuttoon ja inhorealismiin monikulttuurin haasteista.

Paavo Väyryseltä ottaisin unelman tiiviimmästä pohjoismaisesta yhteistyöstä.

Pekka Haavistolta ottaisin viisaan asenteen diplomatiaan.

Perussuomalaisilta ottaisin ruotsin kielen alasajon.

…mutta kaikkea ei löydy

Mistään en löydä mallia yrittäjyydelle, veronkierron torjunnalle, tietoyhteiskunnan hoidolle, fiksummalle kulttuurihallinnolle tai tusinalle muulle paikalle missä verorahoja heitetään kaivoon saavutettujen etujen tekosyyllä. Sekin lienee hyvä merkki että vielä on tekemistä.

Loppukaneettina tämä tutkija toteaa ettei maailma ole vielä valmis. Toisin sanoen: takaisin sorvin ääreen joka ukko ja akka!

Julkaistu

Mitä viihdemonopoli kertoo EU:sta?

EU:lle lobattu uusi tekijänoikeusdirektiivi puhuttaa lehdistössä. Turhahan sitä tässä on surra kaatunutta maitoa, mutta asiaa voi myös katsoa hieman laajemmin. EU on epäonnistunut täysin tietoyhteiskunnan ja tietoverkkojen kanssa – miksi näin, ja voiko asialle tehdä mitään?

Älä tee niinkuin minä teen…

Perustasollahan uudessa direktiivissä on kyse siitä, että eliminoidaan kilpailu. Jatkossa video- ja musiikkipalvelut eivät voi erilaistua, vaan kaikkien on toimittava saman oikeudenhaltijoiden monopolin alaisuudessa. Käytännössä tämä tarkoittaa RIAA:ta, Yhdysvalloissa toimivaa musiikkiteollisuuden lobbausjärjestöä, jonka jäsen Suomessa on Teosto. Kilpailu pienenee, muusikoiden oikeudet ja tulot niinikään. Tämä on toisaalta tyypillistä EU:ta. Tietosuojadirektiivi GDPR ja moni muu tietoverkkopykälä noudattavat samaa mallia: parannetaan Yhdysvaltalaisten jättien tai monopolien asemaa, heikentäen samalla kuluttajan ja Eurooppalaisten yritysten toimintaedellytyksiä.

EU ei pärjää nettiajan markkinoilla. Vain noin prosentti digitaalisen alan merkittävistä yrityksistä pitää päämajaansa EU:ssa. Tilanne on vuosikymmenen aikana huonontunut, sillä yhä useampi EU:ssa toimiva yritys on menettänyt bisneksiään USA:han, yhä useampi eurooppalaisyritysten konesali on vaihtunut amerikkalaiseksi. Valtiolliset instituutiot, yleisradioyhtiöt ja EU itse ovat myös kiirehtineet siirtämään tietojärjestelmänsä Atlantin toiselle puolen yhä kiihtyvään tahtiin. Toki myös kiinalaisten markkinaosuus on kasvanut, mutta he ovat pitkälti vallanneet markkinoita hinnoittelun keinoin ilman sen suurempaa kikkailua.

EU on toki käyttänyt hurjia määriä rahaa tukeakseen EU-alueen tietotekniikkayrityksiä, mutta se rahoitus on ollut lähinnä rahastusautomaatti. Suomessakin on tusinoittain yrityksiä jotka pistävät EU:lle laskua näiden tukipykälien nimissä, mutta työtä sillä ei käytännössä tehdä. Ilmainen raha ei yksinkertaisesti motivoi. Yrityksiä kiinnostaa tehdä tulosta ja miksi tehdä sitä markkinoilla jotka ovat lähtökohtaisesti vihamielisiä? EU-kotimarkkinoilla paikalliset toimijat on tehty hallinnon toimesta altavastaaviksi. EU-hallinto ei osoita muutoinkaan luottamusta paikallisiin toimijoihin. Heiltä ei kysytä mielipiteitä lakivalmistelussa eikä käytetä muutoinkaan asiantuntijoina. Paikalliset poliitikot kelpaavat, mutta yritysvieraat pitää tuottaa jenkkifirmoista.

Siirtomaavallan alla

Ei ole mitään lähtökohtaista syytä miksei EU voisi menestyä digimarkkinoilla. Kuluttajakaupan pykälät ovat selkeät, lähes kaikessa muussakin yksi pykälistö kattaa toiminnan sisämarkkinoilla. Sähkön ja datan hinta eivät ole kohtuuttomia, osaaminen on riittävää. Meillä on myös kasvavaa potentiaalia datakeskuksille tärkeässä vihreässä energiassa ja mahdollinen tuleva koillisväylän datalinkki tuo peliin uusia valttikortteja. EU:n pitäisi vain alkaa uskomaan paikallisiin toimijoihin, pistää lobbaukseen pelisäännöt kuntoon ja siivota aimo pino korruptiota sekä hyvävelikerhoa pois asiantuntemuksen tieltä. Pelissä on kymmenien miljardien saamatta jäävät verotulot sekä riski menettää parhain osaamisemme joko lännen tai idän suuntaan.

Tai tämä lyhyemmin: EU:n on lakattava elämästä Internetissä kuin siirtomaa. Sen tulee itsenäistyä ja sen onnistumiseksi tarvitaan hallintoon aimo pino tervettä asennetta sekä osaamista. EU:n ei tarvitse hävitä tätä peliä.

Julkaistu

Sarjakuva, jatka työtäsi

Kulttuuri, taide, yhtenä sen muodoista sarjakuva, on ollut tunteiden tulkkina, tärkeänä tapana vääryyksistä kertomiseen sekä lohtuna hädän hetkelle, halki ihmiskunnan historian. Väärän kulttuurin katsominen tai kuuleminen on vienyt vankilaan, kun taas toiset teokset ovat ajaneet diktaattoreita pakosalle. Viikonlopun sarjakuvafestareilla koettiin taas paljon sarjakuvakulttuurin särmiä ja sitä haluan lisää vastakin.

Ei yksi tarina vaan koko maailma

Tämänvuotisen Sarjakuva-Finlandian voittaja kertoi kymmenen tarinaa sisällissodastamme. Ei yhtä näkökulmaa, ei punaista totuutta, ei valkoista totuutta, vaan monta näkökulmaa. Festareidemme kunniavieraiden teos käsitteli Berliiniä, jaettua kaupunkia, niinikään useiden näkökulmien kautta. Se ei ole yksi totuus vaan monia näkemyksiä. On vaikea korostaa tarpeeksi tämän tärkeyttä. Et voi ymmärtää sen paremmin historiaa kuin nykypäivääkään ellet aidosti tiedosta asian eri puolia. Et voi tiedostaa eri puolia jos et todella kuuntele heitä. Finlandia-voittajateoksen tekijät eivät vain siirtäneet tekstejä sarjakuvaksi, vaan he uppoutuivat tarinoihin ja ihmisiin niiden takana. Voin vain toivoa että vuosisataa myöhemmin, jos joku päättää kirjoittaa aikamme jakolinjoista, hän osaa nähdä siitä kaikki puolet.

Olen käyttänyt nykyajasta nimeä somekratia. Sosiaalisen median algoritmit haluavat pitää sinut palvelussa, katsomassa mainoksia, luomassa sisältöä joiden avulla koukutetaan lisää ihmisiä ja näytetään lisää mainoksia. Vuosikymmenen ajan psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet somen vaarat, addiktion voiman, fyysiset ja psyykkiset muutokset. Tuoreimmat julkaisut ovat tämän vuoden alusta, tekijänä apulaisprofessori Dar Meshin työryhmä, Michigan State -yliopistosta. Jotta ihmiset pysyvät koukussa, algoritmin on syljettävä silmille alati rajumpaa tavaraa, syvennettävä kuilua, ajettava ihmisiä ääriin. Myös Yle on tutkinut ja testannut tätä somekuplan ilmiötä ja osoittanut sen pelottavan todeksi. Harva osaa välttää tätä ilmiötä.

Viikonlopun sarjakuvafestareilla tämä taide – tunteiden tulkki, ihmisten lohtu ja muutoksen airut – toimi myös vieroitushoitona. Kuten todettua, viikonloppuna emme nähneet yhtä tarinaa vaan näimme ne kaikki. Somefirman voittomarginaalit eivät määränneet sisältöämme, vaan se oli otos maailmasta kaikkine sen väreineen. Koko kävijäkunnalle avattiin paljon laajempi maailma kuin mitä mobiililaitteiden ruuduilta irtoaa. Siinä oli monta näkökulmaa, lukuisia vääriä vastauksia, pöhköjä mielipiteitä. Oli ihmisen kokemuksia, oli havaintoja, oli tutkimusta, iloa ja surua, tragiikkaa ja komiikkaa.

Lisää tätä

Sarjakuva on nyt pinnalla. Niin sarjakuvan tekijät kuin kokijatkin, pyydän teiltä: lisää tällaista. Teillä on nyt mahdollisuus näkyä kaikissa medioissa. Me sarjakuvaharrastuksen puuhamiehet lupaamme vastakin auttaa ja nostaa esille tarinoitanne. Me järjestämme toimintaa pitkin vuotta, isoja ja pienempiä tempauksia. Me haluamme nyt ja vastakin esille jokaisen tarinan, menneet ja uudet, samalla kylväen siemenen tuleville tarinoille.

Teemme tätä puhtaasti vapaaehtoisvoimin koska se on kivaa. Se on kivaa, koska on kivoja sarjakuvantekijöitä, -kokijoita ja muita vapaaehtoisia. On kiva tehdä kivoja asioita. Siksi voin luvata kaksi asiaa: maailma muuttuu, mutta sarjakuvakuplinta jatkuu.

Kirjoitus perustuu Tampere Kuplii 2019 päättäjäispuheeseen, jonka voi katsella Youtubesta.

Julkaistu

Kuplia pitää, kuplia saa

Hei, rakkaat blogosfääriläiset. Olen kirjoittanut tämän ei-maksetun propagandalausekkeen monta kertaa, mutta tapojeni uhrina aion toistaa itseäni. Tänä viikonloppuna on jälleen Tampere Kuplii -sarjakuvafestareiden vuoro. Voit tutustua kotisivuihin tai vaikkapa ohjelmakarttaan jos faktoja haet, mutta minä tarjoan propagandaa!

Ei göbbels- vaan Kuppels-propagandaa

Jos luulit tämän tekstin olevan puolueetonta, onneksi olkoon: voitit juuri ilmaiset naurut. Tapahtuman yhtenä perustajista ja ikuisena varapuheenjohtajana olen niin syvällä suossa että perhoset lentävät korvieni yllä. Yhtä kaikki väitän, että tämä pääsymaksuton ja pöhkö tapahtuma tekee hyvää sinulle, minulle ja koko ihmiskunnalle. Sarjakuva on vänkä juttu joka elää ajassa, mutta myös menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Tamperelainen tapa tehdä sarjakuvafestivaaleja on myös äärimmäisen laaja-alainen, sillä seassa on niin lapsia, nuoria, aikuisia kuin senioreitakin. Kuka tykkää Tex Willeristä, kuka Asterixista tai kuka fanittaa Owari no Seraphia? Kenen suosikit tulevat Afrikasta, kenen Koreasta ja kenen Ranskasta? Ihan sama, sillä he kaikki ovat täällä.

Se alitajuntaasi tunkeutuva käsky mitä tässä jaan on vinkki siitä, että suuntaaminen kohti Tampere-taloa tänä viikonloppuna on varsin voitokas idea. Ehkä haluat kuulla kertomuksia Berliinin jaetusta kaupungista saksalaisten sarjakuvamestarien suulla? Ehkä haluat kotimaista näkökulmaa esimerkiksi Mämmilän tekijän Tarmo ”Tape” Koiviston suunnalta? Ehkä tulet katsomaan cosplaykilpailua? Ehkä kaipaat työpajaa tai sarjakuvahyllystäsi puuttuu joku teos, joko ison kustantajan tai kenties riippumattoman pienkustantajan valikoimista? Oikeasti hei, en minä tiedä mitä haluat, siksi olen järjestämässä tapahtumaa josta löytyy tämä kaikki.

Tiesitkö, että sarjakuvaharrastus on vain feminististä höpötystä? Vai olitko saanut varman tiedon että sarjakuvalla edistetään nationalismia? Hittolainen kun olette molemmat oikeassa. Sarjakuva on vain yksi taiteen ja kirjallisuuden muodoista. Se ei heijasta yhtä aatetta vaan niitä kaikkia. Olen henkilökohtaisesti pitänyt tärkeänä että festarimme eivät ota kantaa. Me puhumme sananvapaudesta, me puhumme aatteista, ilmaisusta ja aatteista. Tapahtuma ei ota kantaa. Me olemme laiskoja. Sinun – kävijän – tehtävä on ottaa kantaa. Me vain pelaamme kortit eteesi. Valitse siitä omasi.

Mutku..

Ahaa, et pääse paikalle? Tampere on kaukana ja matkalla on susia? Valitettavasti tämäkään ei riitä tekosyyksi. Jos lauantaina virität itsesi tapahtuman Youtube-kanavalle, voit seurata yhtä ohjelmalinjoista suorana. Suosiosta riippuen ehkäpä ensi vuonna saadaan useampikin ohjelma lähetettyä.

Propaganda päättyköön julkeisiin paljastuksiin: Tampere Kuplii järjestetään täysin ja sataprosenttisesti vapaaehtoisvoimin, toiminnanjohtajasta järjestyksenvalvojiin ja teknikoista näyttelyn kasaajiin. Jos sarjakuvat ottavat sinua päähän tosi kovasti, ei hätää: verorahoillasi ei makseta minun tai muidenkaan palkkoja.

Julkaistu

Kotouttaminen ei kaipaa aatteita

Muun muassa Aamulehti uutisoi somalien ja irakilaisten elinkaarikustannuksista, referoiden perussuomalaisten ajatuspajan tutkimukseen. Puolueiden välinen sotaisa keskustelu aiheesta noudatti tuttua kaavaa, sitä samaa jota olemme nähneet jo ennen kuin olin äänestysikäinen tai persuja oli edes perustettu. Se juuri tässä on ongelma: kotouttaminen ja maahanmuuton asiat ovat puhdasta puoluepolitiikkaa sekä muita maan tapoja, täysin vailla asiantuntemusta. Ongelma on yhteinen, niin on oltava ratkaisunkin.

Tragedian syvenevä kuilu

Mielestäni voimme myöntää kotoutuksen epäonnistuneen puhtaasti tilastojen valossa. Olisi myös suoraselkäistä myöntää että kotoutusta on koitettu parantaa ja korjata kerta toisensa jälkeen hienommilla ideoilla jo vuosikymmenten ajan. Puolueilla on omat, ideologiaan pohjautuvat selityksensä tälle – milloin tulijat saavat liikaa rahaa, milloin liian vähän, milloin heiltä vaaditaan paljon ja milloin liian vähän, milloin kotoutamme liikaa ja milloin liian vähän. Mielestäni tuollainen keskustelu, toisin sanoen aiheesta käydyn keskustelun leijonaosa, on täysin turhaa. Kun sekaan tulevat kotoutuksessa mukana olevat yritykset ja organisaatiot sekä monenmoiset rahoituksen suhmuroinnit, voidaan mielestäni niinikään faktana todeta näiden toimien valinnassa olevan täysin olematon asiantuntijaedustus. Lähes jokainen puolue saa irti mainosta, medianäkyvyyttä ja/tai suojatyöpaikkoja nykymenosta. Puolueet nettoavat, ihmiset kärsivät.

Väitän edelleen, että kotoutuksen taso ei ole kehittynyt, vaan laskenut maassamme. Olen surukseni joutunut tutustumaan Tampereen alueen käytäntöihin. Suomen ja suomalaisuuden oppeja jakavilla tunneilla käy osaava opettaja korkeintaan kerran viikossa. Välillä opettajaa ei kuulu lainkaan, pääosa opettajista vain jakaa monisteita muttei tunne aihetta. Kokeissa testataan asiaa jota ei edes opeteta. Joskus koepäivät vaan perutaan. Opetussuunnitelma esitetään muttei sitä noudateta. Kun opettaja näkyy paikalla, hän viihdyttää luokkaa etnisillä vitseillä, naljaillen eri maista tulevien oppilaiden taustoille. Jostain kumman syystä inspiraation taso on pientä. Koska oppilaitoksen pitää näyttää hyvälle maksajan suuntaan, kerätään palautteet vain niiltä oppilailta joilta tiedetään tulevan kehuja. Muut eivät saa palautelomaketta täyttää. Oppilaiden tekemät vapaamuotoiset valitukset heivataan ö-mappiin. Tämä on kotoutuskoulutus Tampereen TAKK:lla vuonna 2019. Onneksemme maassamme on toki myös oaavampia toimijoita, mutta tällaisen toiminnan ei koskaan pitäisi tapahtua, tai se pitäisi vähintään viheltää poikki ongelmien tullessa julki.

Kun poliitikko ei halua, kaupunki ei viitsi, valtio ei osaa, virkamies ei ehdi ja oppilaitoksen ei tarvitse, on epäonnistuminen lähes taattua. Nykymallia voi paikata, hioa, hienosäätää ja rahoittaa valtion pohjattomasta kassasta, mutta lopputulos ei muutu. Elämme koulutuksen katastrofissa maassa, jonka pitäisi olla koulutusosaamisen kovinta kärkeä. Kotoutuskoulutuksessa on yksinkertaisesti liikaa intressiryhmiä joille kotoutuksen onnistuminen on epäoleellista. Neuvottelupöytä on ahdettu täyteen maan tapoja. Se on epäonnistunut kolme vuosikymmentä. Tätä menoa se epäonnistuu seuraavatkin kolme vuosikymmentä.

Summasta riippumatta lasku on yhteinen

Minä en tiedä ovatko perussuomalaisten laskelmat oikeassa tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kuluista. Ehkä se on hyvä laskelma, ehkä on paljonkin parempia tarjolla. Sen tiedän että lisää madonlukuja lyödään pöytään vuosi toisensa jälkeen jos emme ala näkemään näitä yhteisinä yhteiskunnallisina ongelmina. Olit persu tai vassari, kokkari tai demari, elät Suomessa joka laiminlyö maahanmuuton asiallisen hoidon. Aivan sama mitä lippua kannat, lasku tulee eteesi. Se on suora lasku kotoutuskuluista ja työttömyydestä, se on epäsuora lasku saamatta jäädyistä verotuloista ja se on inhimillinen lasku yhteiskunnasta syrjäytymisen lieveilmiöistä.

Sinä, arvon kansanedustajaehdokas, voitkin nyt päättää kumpi on sinulle tärkeämpää: jatkaa aatteellista riitaa vaiko pyyhkiä pöydältä maan tavat ja tehdä Suomesta maahanmuuton mallimaa. Jos sen teet, siitäkin hyötyvät jokaisen puoluekortin kantajat.

Julkaistu

Pankkiholvi ilman lukkoa

Yle tuotti taannoin viihteellisen dokumentin tietoturvan huonosta tilasta. Yritysyhteistyönä tehty dokumentti on sinänsä tarpeellinen herätys ja monin tavoin asiantunteva, mutta yritysyhteistyön vuoksi siinä on myös älyllistä epärehellisyyttä. Haluaisin lähestyä asiaa vertauskuvin.

Risto ei holvia tarvitse

Olipa kerran pankinjohtaja Risto Rahamies. Kun hänen uuteen pankkikonttoriin asennettiin holvia, siinä ei ollut lukkoa saati panssariseiniä. Se oli vain siivouskomero jonka oveen oli tussilla kirjoitettu ”rahat ovat täällä”. Huoneeseen näki kätevästi myös ikkunan läpi suoraan kadulta. Kun Seija Säästäväinen toi rahojaan pankkiin talteen, hän ihmetteli rahasäilytyksen huonoa jamaa. Pankinjohtaja ymmärsi huolen ja vastasi ystävällisesti: ”Onhan meillä ulko-ovessa lukko, viimeinen työntekijä lähtiessään pistää oven kiinni. Miksi holvissa pitäisi olla toinen lukko?”

Tarinamme kuvastaa sitä tapaa, millä kiinteistöautomaatiofirma Fidelixin edustaja päästettiin pälkähästä dokumenttisarjan haastattelussa. Kyllä, automaatiojärjestelmään on helppo murtautua ja se on täynnä haavoittuvuuksia, mutta koska sitä käyttävä yritys kuitenkin ostaa palomuurin, ei sillä ole väliä. Puhumme järjestelmästä jolla voit jopa fyysisesti vahingoittaa talon lämmitys- ja ilmanvaihtojärjestelmää, sytyttää ja sammuttaa niin valoja, kiukaita kuin jäähallin tekniikkaakin. Tämä kaikki on sen yhden ulko-oven lukon varassa kuin Riston pankkiholvi konsanaan. Tällainen asenne on hurjan vaarallista eikä sitä pitäisi nähdä sen paremmin pankeissa kuin tietotekniikassakaan. Silti sitä tietotekniikan puolella näkee, eikä Fidelix ole suinkaan ainoa syntinen. Itse asiassa monin tavoin heidän järjestelmä on ihan fiksu.

Palomuuri ei yksin pelasta

Fidelixiin pätee se sama mitä lähes kaikkeen nykyiseen etänä ohjattavaan teknologiaan, oli se sitten kameravalvontaa, teollisia valmistuslaitteita tai vaikkapa teollinen automaattivaaka johon taannoin törmäsin. Ne on rakennettu yleisen, tavallisen tietokoneen päälle. Kuten kaikki tiedämme, tietokoneiden ohjelmia pitää päivittää vähintään kuukausittain tietoturvan takia. Kun tietokoneen päälle rakennetaan erikoislaite esim. automaatiota varten, päivityshallinta siirtyy erikoislaitteen valmistajalle jolloin päivitysten hoito lähes aina unohtuu tyystin. Loppukäyttäjä ei voi asiaa korjata. Liian usein päivityksiä ei ole tehty sitten käyttöönoton ja laite voi olla kymmenen vuottakin käytössä. Sinä aikana vakaviakin tietoturva-aukkoja voi löytyä satoja.

Vaan entäpä se palomuuri? Kyllä, se on ehdoton väline, vaikka joiltain se vielä puuttuukin. Siihen on myös heti käyttövalmiita optioita. Hyvähän se on että pankissa on ulko-ovi, vaan kun pankissa – tai siis sisäverkossa – on muitakin. Ei tarvita kuin yksi asiaton taho sisäverkkoon ja kaikki siellä oleva on vaarassa. Yhä useammin sisäverkkoon tunkeutuminen palomuurin läpikin on naurettavan helppoa, kiitos pilvipalveluiden. Kun olet palomuurin kerran ohittanut, on hyökkääjällä valmiiksi katettu pöytä kaikkiin järjestelmiin. Juuri siksi tietoturvan pitää perustua useisiin kerroksiin. Palatakseni vanhaan metaforaan, on ulko-ovi, on vartija, on paksu pankkiholvi jonka avain ei ole pöydällä, on viiveaukaisu, on holvin sisällä edelleen lukittuja lokeroita, on kameravalvontaa ja hälytyspalveluita. Tietoturvaan pätee sama, tärkeitä asioita pitää suojata useilla päällekkäisillä kerroksilla.

Ei rahalla vaan järjellä

Tänä päivänä, kun joka ikinen laite kytkeytyy nettiin, ympärillämme on ennennäkemättömän suuri määrä uhkia teknologian toimivuudelle. Yritystemme tietoturva on keskimäärin tyydyttävällä tasolla, julkishallinnolla se on parhaimmillaankin välttävää. Rahaa sinänsä käytetään joskus liiankin paljon, mutta kokonaisuuksia harvoin suunnitellaan. Kun nyt metaforilla aloitettiin, niihin voi kai lopettaa. Moni julkishallinnon tietoturvasuunnitelma kun muistuttaa sitä että pankin edessä on sata aseistettua vartijaa eikä läpi pääse mitään – mutta samalla pankin takaovi on sepposen selällään.

Tietoturvan viisas suunnittelu ei ole erillinen maailma muun rinnalla. Se on hieman soveltean sitä aivan samaa maalaisjärkeä jota käytämme arkemme turvaamiseksi.

Julkaistu

Somejättien vastuu sisällöistä

Onko Facebook vain julkaisija joka jakaa muiden sisältöä, vai onko sillä suora vastuu sisällöstä? Entäpä Facebookin algoritmit jotka valitsevat mitä sisältöä sinulla näkyy – ovatko ne neutraaleja sisällön arvolatauksille, vai pitääkö sisältöjen arvoja punnita? Näistä aiheista väännetään taas, mutta tuloksia on turhaan odotettu jo vuosien ajan.

Räyhäsensuurista ihmishenkiin

Kauaa ei tarvitse hakea nettiä että löytää keskusteluja jossa Facebookia, Googlea tai Twitteriä syytetään puolueellisuudesta, sensuurista tai vastaavista. Melkoisen kirjaston tekstiä saat myös ikuisesta väännöstä mitä tulee juridiseen asemaan – tekijä, julkaisija, kustantaja vai mikä? Tutkittaessa somefirmoja on lähestytty myös rahanyörien kannalta ja näin on päästykin tärkeään havaintoon: etenkin Facebook pyrkii tarjoamaan haitallista sisältöä käyttäjille turvallisen sijaan, sillä näin yhtiö tienaa enemmän. Viha pitää ihmiset aktiivisempana kuin rauha. Totta puhuen someaikana lisääntyneen vihan todistaminen ei ole erityisen vaikeaa edes näissä blogeissa. Rauhanomaista keskustelua pidetään jopa vihollisena itsessään.

Linkkaamani tarina oli kuitenkin inhimillisempi kuin vääntö metsäpolitiikasta. Tässä kohtaa Ethan Lindenberger -nimisen teinipojan äiti oli oppinut Facebookista että rokotteet sekä lääketiede ovat pahasta, mutta kallis ja haitallinen homeopatia hyvästä. Poika otti oman terveyden omiin käsiinsä ja hankki perusrokotukset ilman äitinsä lupaa ja syyttää nyt Facebookia äitinsä aivopesemisestä. Minun on tässä asiassa oltava vähintään varauksin Ethanin kannalla. Hänen äitinsä saattoi hänen terveyden vaaraan ja se johtui epäsuorasti Facebookin halusta rahastaa äidin vihalla. Tässä kohtaa Ethanille ei tiettävästi käynyt pahasti, mutta joissain tapauksissa tämä toiminta voi johtaa kuolemiin. Silloin keskustelu muuttuu, ei akateemista termien pohdiskelua vaan ihmishenkiä. Ihmishengen on oltava arvokkaampi kuin Mark Zuckerbergin oikeus ylläpitää harmaata talouttaan. Hän käärii voitot, kun valtiot – joiden veronmaksuun hän ei osallistu – maksavat hinnan, inhimillisestä kärsimyksestä puhumattakaan.

Sitten tulee toki kysymys siitä onko tämä sensuuria. Lopulta Facebook on vain firma, ei julkinen laitos. Ei sillä ole velvollisuutta tarjota palvelua kenellekään nimetyllä henkilölle tai julkaista mitään tiettyä sisältöä. Tietyin rajoin firmalla on oikeus valita asiakkaansa. Nämä rajoitukset ovat kuitenkin hyvin perusteltuja, estäen esimerkiksi etnisen profiloinnin, perusteena kansalaisten tasavertainen kohtelu. Lopulta tämä sama pykälä tulee myös rokotevastaisuuteen. Ihmisillä on oikeus perusrokotteisiin, eikä yhtiö saa vaarantaa ihmisen, saatika kansanryhmien terveyttä tuosta vaan.

Mediakritiikki rinnalla

Keskustelua ei tokikaan voi käydä muistuttamatta yksilön vastuusta. Jokaisen vähänkin järkeä omaavan pitäisi ymmärtää mediakritiikkiä. Tarinamme äiti ei ole syytön poikansa rokottamatta jättämiseen. Kriittistä asennoitumista verkossa tulevaan tietoon pitää meidän kaikkien alati opiskella. Mielestäni mediakriittisyys ja julkaisijan vastuu kulkevat kuitenkin käsi kädessä. Kun puhe on ihmishengestä, ei ole liioittelua varmistaa selustaa hieman useammastakin suunnasta. On myös hyvä muistaa että ihmisiä on moneen junaan ja kaikilla ei ole taustalla esimerkiksi riittävää koulutusta ja osaamista valeuutisia vastaan. Heilläkin on oikeus elää terveenä.

Minkään maan hallinto ei ole kyennyt reagoimaan sosiaalisen median jättifirmojen nousuun, ei sisällön vastuun, verotuksen, yksityisyyden tai monen muunkaan asian osalta. Maailma muuttuu – joko muutumme mukana, tai kärsimme. Toisin sanoen, Suomen tulevalle hallitukselle esitän ystävällisen toiveen: ottakaa katse pois peruutuspeilistä.