Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Äärimmäisyys ei katso värisävyä

USA:ssa on valtava ongelma valkoisen ylivallan ja rasismin piirissä. Presidentti Donald Trump on tottavie osa ongelmaa, eikä tästä ei ole hetken epäilystä. Pitäen tämä vakaasti muistissa, meidän on ymmärrettävä mitä on tapahtunut ja osattava soveltaa sitä myös laajemmin. Kylvämme paljon vihaa näinä päivinä ja sen mennessä äärimmäisyyksiin on aina riski äärimmäiselle väkivallalle, oli konteksti mikä vaan.

Perusajatus on ikävän yksinkertainen

Perustasolla kyse on ihmisen epätoivosta. Monien äärimmäisten väkivallantekojen takana on ihminen tilassa, jossa hän näkee ympärillään vaan äärimmäistä epätoivoa. Epätoivo tuntuu äärimmäiseltä ja erittäin akuutilta – on toimittava nyt tai on jo liian myöhäistä. Mielen täytyy toki olla pohjaltaan jo rikki hieman, jotta on alttius ylipäänsä päätyä näin vaarallisille vesille. Siitä jatkaa sitten sopiva aate, vietynä äärimmilleen. Apuna on sosiaalinen media, jonka algoritmit on opetettu tarjoamaan päivä päivältä rankempaa materiaalia. Potentiaali lähtee ihmisestä itsestään, ehkäpä ikävästä taustasta, huonosta kasvatuksesta tai yksinkertaisesti terveydentilasta. Katalyytti löytyy verkosta ja jos palaset loksahtavat kohdalleen, on lopputulos verinen.

Kuten totesin, vihaa kylvetään paljon tänä päivänä eikä sen lokerointi ole kovin hyödyllistä. On monia jotka eivät usko äärimmäisen rasismin olevan ongelma mutta kokevat äärivasemmiston uhan. Yhdelle uskonto ei voi koskaan olla pahan taustalla, toiselle vain tietty uskonto voi olla ymmärrettävä pahan lähde. En haluaisi erotella näitä. En myöskään haluaisi jättää keskustelusta pois nousevia vihan ja ääriajattelun uhkia. Ilmastopaniikki on eräs mahdollinen nouseva riski eikä asia ole jäänyt akateemikoiltakaan huomaamatta.

Ongelma on tosi – entä ratkaisu?

Ilmastonmuutos on toden totta iso uhka, kuten on ääri-islam, kuten on rasismikin. Ongelmat ovat tosia, ratkaisuissa piilee haaste. Kun lähdemme kuvailemaan ongelmaa äärimmäiseksi, kaiken muun ohittavaksi, jokaisen arjen hetken valtaavaksi ja mittaluokaltaan liian suureksi, luomme pohjaa ääriteoille. Emme todellakaan tee tarpeeksi ilmastonmuutosta vastaan, mutta omaan silti uskoa ratkaisuun, tieteeseen ja viisaampiin valintoihin. Kaikki eivät näe tätäkään asiaa niin. Kauaa ei tarvitse hakea verkkokeskusteluja löytääkseen äärimmäisiä esimerkkejä ilmastopaniikin rakentamista mielialoista. Ne ovat toki vain sanoja, vaan kun sinulla on muutamia tuhansia sanoiltaan epätoivoisia, sinulla on kourallinen joiden maailmankuva hajoaa – ja pahimmillaan yksi, joka katsoo että on hänen tehtävänsä tehdä aivan mitä tahansa ongelman korjaamiseksi. Sitten soitetaan pappia.

Epätoivolla on mahtava markkina-arvo. Paniikki ja hätä ovat todella tehokkaita tapoja kerätä itselleen ja aatteelleen nimeä ja näkyvyyttä. On aikansa paniikille ja hädälle, mutta ne ovat kuin lääkkeitä. Oikeassa kohtaa, oikealla annoksella, ne pelastavat henkiä. Yliannostus sen sijaan voi johtaa kalmistoa pahempaan kohteeseen. Kun ihminen jakaa paniikkia ja hätää, hänellä tulisi olla lääkärin osaaminen sekä vastuu ja ymmärrys siitä, että kaikki hänen potilaansa – lukijansa – eivät välttämättä käytä ainetta oikein. Usein kaadetaan vain loputtomasti sytykettä kuiville puille ja luotetaan sokeasti siihen, ettei kukaan varmastikaan käy paikalle tulitikkujen kera.

Todellinen rauhanpalkinto

Todellista Nobelin rauhanpalkintoa tässä ajassa pitäisi ehdottaa henkilölle, joka löytää ratkaisun tähän jatkuvan vihan ja paniikin megatrendiin. Tarvitsemme kipeästi vaihtoehtoa, jotain tapaa nostaa pinnalle toivoa, ratkaisuja tai edes positiivisempia näkökulmia epätoivon tilalle. Meillä ei riitä maailmassa psykiatreja hoitamaan tätä epätoivon tulvaa ja toisaalta meillä valitettavasti todellakin piisaa uhreja joita tapetaan päivittäin vihan rakentamalle alttarille. Olkoon miten ideologista höttöä tahansa, mutta ei tämä voi olla ainoa tie eteenpäin. Ei se vaan voi.

Ensiaskel voisi olla ymmärtää, että vihan eri muotoja on turha liiallisuuksiin vertailla. Jos olet huolissassi joko islamistiterrorista, rasismista tai antifasisteista, ole huolissasi myös kahdesta muusta, samoin kriteerein. Epätoivoiselle ihmiselle kaikki epätoivon ja ääriajattelun tekosyyt ovat tasa-arvoisia.

Julkaistu

Vuosaaren omistajat

Olen koittanut kaivaa usean päivän ajan näkökulmia ja kannanottoja Vuosaaren rauhattomuuteen liittyen, aivan tarkoituksella etsien myös kärjekkäät mielipiteet puolin ja toisin. Selvähän se on että rasismin kovat nimet ovat ottaneet tästä kaiken ilon ja ääripunaisemmin maailmaa näkevät ovat pistäneet täyttä höökiä omaa propagandaa vastaan. Lopulta nuo ulostulot eivät minua kiinnosta, vaan se mikä niitä aloittaa – ja se joku on byrokratia.

Viranomaistyön surullinen tila

Alkuperäisen uutisen mukaan Vuosaaren alueella Helsingissä olivat nuorten maahanmuuttajien ryhmät (jengit?) alkaneet häiritä ilmeisen järjestelmällisesti alueen asukkaita. Nuorisoryhmien häiriköivä käytös ei ole sinänsä uutinen eikä asia niin suoraan maahanmuuttoon liittyvä, luimmehan juuri vastaavista haasteista Turun saaristossa, jossa suomenruotsalaiset lienevät aika hurjasti maahanmuuttajia merkittävämpi väestöryhmä Joku muukin on muistuttanut asian monitahoisuudesta. Vuosaaressa toki asustaa maahanmuuttajia merkittävä määrä ja sekin kulma päätyi tietenkin keskusteluun. Alussa kuitenkin oli paikallinen asukas, täysin asiallinen ilmoitus viranomaisille ja sen seurauksena viranomaisten halveksiva suhtautuminen. Tästä ongelma mielestäni lähti. Ei maahanmuutosta, ei nuorista, ei Vuosaaresta, vaan virkavallasta. Helppo ratkaisu olisi haukkua poliisit tai hätäkeskustyöntekijät nopeasti, mutta olenkin vaikea ihminen. Jatketaan siis.

Suomalainen viranomaistoiminta perustuu kolmen sanan perusohjeeseen: ”äkkiä pois silmistä”. Terveyskeskuksessa tehdään mitä tahansa ettei tarvitsisi tutkia mikä on vialla saatika hoitaa, hätäkeskuksessa koitetaan kaikki joukkoammuskelua lievemmät tapaukset selittää puhelimitse parhain päin ja TE-keskuksessa ammutaan minuutissa luulot pois itseensä uskovista työnhakijoista. Saatoin inasen karrikoida, mutta byroslaviamme on johtanut tähän. Se ei tarkoita että hoitajamme, hätäkeskuspäivystäjämme tai virkailijamme olisivat ikäviä, vaan sitä että hallintohimmelimme tekee hyvistä ihmisistä paskiaisia. Hallintomallimme opettaa ihmisten olevan saamattomia valehtelijoita ja sen pohjalle on rakennettu kaikki toimintatavat. Ei siellä nuoret oikeasti häiriköi, ei sinulla oikeasti ole luu murtunut etkä sinä oikeasti ole ahkera työntekijä. Näin työntekijät on opetettu reagoimaan, potkujen uhalla.

Koko hässäkällä ei ole mitään tekemistä mamujen, rasistien, persujen tai vihreiden kanssa, vaan lopulta pieni ongelma eskaloituu suureksi, sillä luottamuspulayhteiskunta tekee sitä. Jos poliisi olisi heti tullut paikalle Vuosaareen, jutellut nuorten ja vanhempien kanssa, tarjonnut ymmärrystä ja toiminut, ei jutusta olisi saatu yhden ensimmäistä otsikkoa. Lisäksi olisi säästetty hurjasti rahaa ja poliisin resursseja, sillä asian räjähdettyä mediassa käsiin on poliisi joutunut lähettämään Vuosaareen jatkuvasti isot joukot partioita. Rasistit eivät olisi voineet öyhöttää, vihervassarit eivät olisi voineet vihaisesti panikoida ja toimittajien olisi pitänyt löytää muita uutisia.

Kaukaa viisas, tai ainakin vihainen

Vuosaaren tapauksessa on myös toinen tyypillinen piirre. Julkisesta keskustelusta hieman pyöristäen 100 prosenttia on sellaisten henkilöiden pyörittämää jotka eivät aluetta tunne. Vuosaaren kriisin omistavat kaikki paitsi alueen asukkaat. Yksi jos toinenkin päivystävä nettirasisti tiesi kaiken takana olevan islamisaation, eivätkä punavihreän puolen tökeröt ”kaikki hyvin” tempauksetkaan juuri myötähäpeää parempaan tulokseen pystyneet. Ounastelen jonkun suunnittelevan jo marsseja, mielenosoituksia ja vastamielenosoituksia. Minä suunnittelen tarvitsevani paljon kahvia kestääkseni kaiken tämän. Minä nimittäin en tiedä paljoa Vuosaaresta, mutta tiedän miten helppoa on antaa pienen ongelman kasvaa suotta suureksi, ja toisaalta miten pieniä ongelmia estetään paisumasta suotta. Ounastelen tietäväni myös miten helppoa on viisastella aiheesta ilman tietoa. Kyllä, ammuin juuri omaan jalkaan.

Jokainen etsii lisää polttoainetta poliittiselle vastakkainasettelulle: toimittajat, sosiaalisen median aktiivit ja puolueet. Maahanmuutossa on ongelmia ja rasismissa on ongelmia, mutta tämä tarpeeton vastakkainasettelu on ongelmana niitä suurempi. Pidettäköön tämä mielessä ensi kerran kun leikataan poliisilta tai hätäkeskuksilta, tai kun ohjeistetaan heitä hyssyttelemään oikeiden ihmisten oikeiden hätien äärellä.

Julkaistu

Ohoi, puolueet! Teitä kysytään!

Gallup-tuloksista tulee aina tutut juhlat ja selitykset, mutta gallup-trendeistä pääsee pintaa syvemmälle. Tällä hetkellä kaksi puoluetta – Vihreät ja Persut – sanovat äänestäjille mitä ajavat. Tätä menoa Suomi suuntaa kaksipuoluejärjestelmään jota en tottavie halua nähdä. Siten tarjoankin eväitä vaihtoehtoa varten.

Modernin työläisen puolue

Maassamme olisi tilaa modernin työläisen puolueelle. Hän voi olla pätkätyöläinen, alustatalouden duunari, ehkä vuokratyöläinen, joko omasta halustaan tai pakosta. Perinteinen AY-jäärävankkuri tai AY:n keskushallintomalli ei pysty tarjoamaan heille mitään. Jos Demarit haluavat olla tämä puolue, heidän on hypättävä puoli vuosisataa eteenpäin, tai katsoa hiljalleen kun vanhat punajäärät jäävät eläkkeelle ja puolue hiipuu unholaan. Viisas puolue, kuten mikä tahansa yhteisö, ymmärtää milloin vanhasta voimavarasta uhkaa tulla nykypäivän painolasti. Nyt olisi kasvava työväki, alati kasvavilla haasteilla, kenties vailla sopivaa puoluetta äänestettäväksi.

Pohjoismainen markkinaliberalismi

Elina Lepomäki on saanut lähes yksin kannatella tätä lippua ja se tuntuukin olevan ainoa osa Kokoomusta joka innostaa enää nuoria ja akateemikkoja suurella voimalla. Miksi suotta leikkiä toisella puolen puolivihreää ja toisella puolen puolipersua, kun voi löytää modernin ja pirteän aatteen? Tämä malli vastaisi niin hyvinvointivaltion byrokratiaan, startuppeihin, pienempien yritysten kasvavaan määrään, kuin myös vientiin ja globalisaatioon. Ennen kaikkea sillä olisi sanoma jolle on kysyntää ja kuten Demareilla, myös Kokoomuksella on akuutti tarve irroittaa painolastiksi muuttunut EK-kivireki perävaunusta. Vanhoja jättejä palvomalla ad infinitum saa vain hiljaiset hautajaiset. Talouspuolueen pitäisi nähdä missä talous kasvaa ja hypätä kelkkaan ennen kuin on myöhäistä. Persut ovat jo kovaa vauhtia ottamassa yrittäjäpuolueen lipun haltuun.

Maakunnissa voimaa?

Tämä on vähän vaikeampi, mutta pohdin olisiko Suomen kaltaisessa, pitkien välimatkojen maassa vielä tilaa ns. maakuntapuolueelle? Se olisi puolue joka ymmärtäisi etenkin harvaan asuttujen maakuntien persoonallisuudet, eikä koittaisi laittaa kaikkia samaan muottiin. Nykyinen kepu koittaa matkia muita puolueita ja toisaalta ajaa keskushallinnon mahtia tasapaksuna ympäri maan rajojen, eikä se tunnetusti kerää kiitosta. Ainakin sanoma olisi terävämpi, mikäli jokainen maakunta lakattaisiin näkemästä yhtenä ja samana, ja ymmärrettäisiin että paikalliset olot, edut, haitat ja resurssit pitää käyttää parhaalla tapaa. Kepu tuskin osaa puolueena muuttua, sillä kaupunkien ulkopuolinen elämä on heitä enää kovin vähän kiinnostanut, joten sen tehtäväksi jäänee kuihtuminen. Toinenkin optio olisi tarjolla.

Pienempiä yllättäjiä

Pienemmissä puolueissa on jatkossakin tilaa. Mielestäni kristilliskonservatiivinen aate pystyy jatkamaan suunnilleen nykyvauhdilla, ehkä jopa lisävoimin kun kepu kuihtuu alta pois. KD saa toki pallotella kehittyvän kirkon ja keskiaikaisen änkyröinnin välissä, mutta sille lienee aina pieni kysyntä.

Pro-Venäjä-puolueelle lienee kysyntää ja vaikuttaisi että Liike Nyt on ottanut sen tehtävän. Hallituspaikkaa se ei saa, eikä juuri hymyä kansalta, mutta ainakin nykyisen Venäjän aikana sille lienee taattu sen verran rahoitusta, näkyvyyttä ja äänestäjiä että se pysyy pelissä mukana.

RKP:llä on niin paljon rahaa ja niin paljon halua suojella rahojaan verottajalta, että se todennäköisesti pitää myös paikkansa perinteisenä pro-korruptio-puolueena. Se todennäköisesti etsii aina tarpeen mukaan avuksi myös hetken trendejä, olivat ne sitten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukset, turkistarhauksen kasvatus, kielikysymykset tai mitä milloinkin.

Ns. vähäosaisten puolue voi myös löytää paikkansa ja tätä Vasemmisto on koittanutkin. Ongelma on että Vasemmiston perusvoima on viha – sama kun persuilla ja yhä enemmän myös vihreillä, eli nyt pitäisi löytää joku uusi malli. Olisiko se joku voimaannuttamismalli joka ehkä löytäisi paremmin tilaa? Mene ja tiedä, mutta potentiaalista yleisöä ainakin piisaa.

Mietin myös olisiko erilliselle pro-EU/pro-liittovaltio -puolueelle paikkaa, mutta mielestäni se yksin ei riitä. Toki tällainen vahvan EU-liberaali voima voisi pärjätä, mikäli Vihreät ujostuvat aiheesta ja markkinaliberaali voima ei lähde liikkeelle. Joissain EU-maissa tämä toimii.

Häviäjistä ei ole pulaa

Mielestäni voidaan pitää jo kovin todennäköisenä, että moni vanha puolue muistuttaa kääntöpuolen vierivän kiven sammaloitumisesta. Home ja sammal ovat ainoat kasvun merkit toimijoissa, jotka eivät ymmärrä tuulen kääntyneen. Tänä päivänä, tämän päivän äänestäjistä, saa ääniä irti puuttumalla tämän päivän ongelmiin. Mitä nopeammin tämä tajutaan sammalta kasvavissa puoluetoimistoissa, sen paremmin voi Suomen demokratia ensi vaaleissa. Toisin sanoen, herätys!

Julkaistu

Tärkeät sanat kuolevat huutosakin alle

Mikä yhdistää termejä kuten rasisti, natsi ja transfoobikko? Ensinnäkin se että ne kuvastavat aivan todellisia ongelmia josta ei maailmassa olla lähimainkaan päästy yli. Toisekseen se, että näitä termejä kylvetään keskustelussa yhtä huolettomasti kuin hiljaisuutta suomalaisessa keskustelukerhossa – eikä se ole ongelmien hoidolle suinkaan hyvä asia.

Tämän vahvistimen minimiteho on 11

Tässä kohtaa minun pitäisi varmaan muistuttaa someajan viestintätavoista, tahallaan väärinymmärtämisestä sun muuta. Toisaalta, nämä on kirjattu jo vuonna 1978 Osmo A. Wiion kirjoittamiin inhimillisen viestinnän lakeihin. Ja toisaalta otsikon ongelmakin on tuttu: muutama vuosikymmen sitten haukuttiin kommunisteiksi varmuuden vuoksi kaikki ja niiden kaverit. Emme siis ole uuden ilmiön tai ongelman äärellä, mutta koska ongelma on kovin kurantti, katson että siteeraan vielä paria klassikkosanontaa. Ensinnäkin jos oletamme että ongelma on tiedossa, niin muistamme että oletus on epämunausten äiti – ja toisaalta, kertaus on opintojen äiti.

Maailma ja sosiaalinen media ovat todella yksinkertaisia paikkoja elää, kun lajittelet nopeasti ihmiset hyviksiin ja absoluuttisiin pahiksiin. On kovin houkuttelevaa liittyä huutosakkiin joka sortteeraa ihmiset puolestasi. Miksi tyytyä kutsumaan Maria Nordinia huuhaatieteeseen uskovaksi kun saat paljon enemmän voimaa lyömällä päälle transfoobikon leiman. Aika lailla saman koki Kalifornia-Santa Barbaran yliopiston feministitutkimuksen laitoksella vaikuttava feministiluennoitsija Laura Tanner taannoin. Näistä kahdesta tekee erityisen mielenkiintoisen sen, että molemmat ovat väkeviä naisasian ajajia, mutta silti heistä tuli juuri ”omiensa” vihaamia. Mielestäni kyse ei siis enää ole siitä että leimataan kaikki persut äänestäjineen natseiksi ja kaikki maahanmuuton ongelmista puhuvat rasisteiksi. Ja tässä kohtaa tarina muuttuu mielestäni mielenkiintoiseksi.

Vihan rajalliset resurssit

Kaikki vihreät ovat suvakkihuoria, persut natsifasisteja – jo vuosia sitten. Tämä konsepti toimi mainiosti! Vaalitulokset ja keskustelun väkevä polarisoituminen antoivat uskoa tähän valintaan: demonisoi eri mieltä olevat niin saat uskoa taistelusi absoluuttiseen tarpeeseen, vihollisen absoluuttiseen pahuuteen ja taivaanrannan takana häämöttävään absoluuttiseen voittoon. Mutta kas, kun kaikki pahikset oli demonisoitu, mitä jäi jäljelle? Mistä nyt saada somemainetta, mistä nyt valaa lisää uskoa taistelutovereihin? Sotahuutojen huudatus on niin addiktoivaa että sitä on saatava lisää. Ja niin alkoi uusien vihollisten etsintä. Tätä kun jatkamme vähän aikaa alkaa hyvin klassinen paranoian vaihe, missä jokainen luottokaveri on vain selkäänpuukottaja valeasussa. Parempi lyödä häntä ensin, ihan varmuuden vuoksi.

Ja niin päädymme toiseen ongelman kahdesta ytimestä: kun tuikitarpeellinen toiminta yhteiskunnan ongelmia vastaan kuihtuu paranoiaksi ja omien parissa riitelyksi, on energiaa todellisten ongelmien korjaamiseen enää kovin vähän jäljellä. Toinen ongelma ei pitkää kertausta kaipaakaan, kunhan muistamme tarinan pojasta joka huusi sutta. Kun joka ikinen ilmaisutaitoaan käyttävä saa heti julmimmat haukkumasanat niskaansa, ei kukaan enää usko näiden sanojen varoittavaan voimaan. Jos kaikki huonosta kulttuurituntemuksesta valkokaapuisen klaanin vetämiseen on samaa rasismia, jos kaikki hätää kärsivien ihmisten ymmärryksestä ihmissalakuljetukseen on suvakkimädätystä, mitä merkitystä näillä sanoilla enää on?

Viholliset ovat liian hyödyllisiä

Olemme riippuvaisia vihollisista. Liekö se joku yhteiskunnan ajaton ominaisuus vai mikä, en tiedä. Kun ei ole syytä pelätä pommien tippumista niskaan, löydämme viholliset mitättömämmistä asioista. Yhtä kaikki harvan arki sujuu ilman selviä viholliskuvia ympärillä. Tämä on kenties luonnollista, mutta myös äärimmäisen stressaavaa. Ennen kaikkea se on katastrofaalista itse ongelmien korjaamiselle. On turha kuvitella ongelmien poistuvan herjaamalla maan rakoon puoli yhteiskuntaa tai rakentamalla yhä tiheämpää paranoian usvaa ympärilleen. On vielä turhempaa kuvitella että absoluuttisella, lähes pyhällä aatteiden sodalla voisi koskaan voittaa. Ehkä vielä tätäkin turhempaa on toivo siitä että kovin moni meistä jaksaisi harkita strategiaansa uudestaan – tai vaikka jaksaisi, että lähipiirinsä sen järjenkäytön hänelle soisi.

On tärkeää sanoa asiat kuten ne ovat ja todellakin on paikkoja joissa esiintyy vaikkapa rasismia tai transfobiaa. Käyttämällä näin voimakkaita sanoja vastuullisesti, ne pitävät voimansa ja auttavat meitä kaikkia tiedostamaan ongelmapesäkkeet. Nykymenoa jatkamalla termit yhä vesittyvät, menettävät voimansa ja samalla todelliset ongelmat jäävät korjaamatta – mutta ainakin on vihollisia mielen lämmikkeeksi.

Julkaistu

Tänä kesänä kameran kanssa

Olen jokusen vuoden hieman käyttänyt kameraa, puhtaasti harrastusmielessä ja hullun uteliaisuudella. Pääosin minut näkee Conikuvat.fi-valokuvausyhteisön vapaaehtoishommissa, mutta joskus matkaan myös muualle. Tänä kesänä on toistaiseksi jäänyt erityisesti mieleen…

Pimeää (ja jännää?)

Henkilöiden kuvaaminen studiossa on siis minulle tutuinta hommaa. Se tapahtuu yhteistyössä ohjaajan kanssa ja toki tuloksessa on paljon kiinni myös kuvattavan kiinnostuksista. Jotkut vain haluavat nopeasti kuvan ja pois, toisilla on intoa ja aikaa viipyä hetki pidempään ja etsiä poseerauksia, ym. Olemme omana haasteena ottaneet mukaan muutamissa tapahtumissa ns. hassukuvat, eli ns. vakaasti valaistujen peruskuvien lisäksi otamme jossain välissä vähän erikoisia kuvia, enemmän pöhköä postmodernia tekotaidetta ja vähemmän virkamiesmäistä korrektiutta. Ei hätää, näitä ei makseta verorahoilla.



Joskus se tarkoittaa värejä. Kuvauspaikka Popcult Helsinki / Marina Congress Center



Joskus värit ovat vallan kielletty, mutta varjoja senkin edestä. Kuvauspaikka Desucon / Lahden Sibeliustalo. Samalla tyylillä on lisääkin kuvia minulta sekä värillisenä Helene Lindforsilta.



Joskus taas studio on tylsää ja on kivempi kuvata pihalla. Kuvauspaikka Nekocon / Kuopion Musiikkikeskus (sisäpiha).

Luontoäidin studiossa








Joskus liikutaan luonnossa. Ylimmässä kuvassa neuvostopartisaanien rakentama ja myöhemmin kunnostettu Paha-Oinaan Korsu, sitten pari yleiskuvaa niinikään Patvinsuon seuduilta, Lieksasta ja Ilomantsista, osa Patvinsuo-Hopealampi kuvagalleriaa.

Hauskaa harrastuksena

Tunnen paljon työkseen valokuvaavia ihmisiä, ja työssäni vastaankin muutamien sellaisten välineistä ja varusteista. En kuitenkaan tästä työtä haluaisi, vaikka varmaan muutaman vuoden opettelulla osaamista voisi karttuakin tarpeeksi. Tämä on sellainen homma jota on kiva tehdä joskus vähän aikaa, mutta kyllä siinä lajittelussa ja käsittelyssä menee aika paljon aikaa ja kahvia. Itse en kuvien sisältöä muokkaa, eli en ”photoshoppaa”, mutta teen kyllä asetussäätöjä Lightroom-ohjelmistolla.

Studiokuvauksessa etenkin on monta kikkaa jota en vielä osaa ja tekisi mieli opetella. Ehkäpä tässä tulee vielä tilaisuuksia. Sitä odotellessa, rakentavaa palautetta otetaan vastaan jotta pystyy jatkamaan oppimista. Ja jos joku haluaa jotain kuvia käyttää, käyttöehto on CC BY. Ehkäpä editoin parista luontokuvasta vielä taustakuvakokoiset versiot.

Julkaistu

Jostain se rähinävaihde lähti päälle

Viime päivinä monessa keskustelussa nousevat esille nimet kuten professori Martin Scheinin tai tohtori Oula Silvennoinen. Nämä ja myös monet muut akateemikot sekä puolueaktiivit ovat saaneet yhä lisääntyvää määrää lokaa niskaansa kannanotoistaan. Kritiikki ei ole täysin vailla perusteita, mutta päädyin pohtimaan mistä näin kovat asenteet ovat lähteneet liikkeelle.

Linja on kovaa

Sekä Silvennoinen että Scheinin käyttävät kovaa linjaa. He eivät peittele vihaansa tai puolueellisuuttaan, eivätkä siitä tehtäviä värittyneitä johtopäätöksiä. He pyrkivät aktiivisesti kameroiden eteen ja haastatteluiden osapuoliksi. Julkisuus heidän ympärillä on selvästi heidän itse haluama tila. Mikäs siinä, välissä kritisoitiin että akateemikot eivät pääse mediassa esille, he ainakin ottivat tuon haasteena ja ihan vilpittömästi kunnioitan heidän vaivannäköään. Vaan kun estradi on auki, he osoittavat sormella, kritisoivat päättäjiä kovin sanoin ja ovat myös kovia leimakirveen käyttäjiä. Silvennoinen on etenkin kunnostautunut tähän sosiaalisessa mediassa, vähäinenkin kritiikki johtaa välittömään äärioikeistolaiseksi haukkumiseen, tavalla jota ei voi kutsua rakentavaksi tai kohteliaaksi.

Mitään lakiahan nämä tahot eivät ole rikkoneet ja heillä on kiistaton oikeus mielipiteisiinsä. Käytös voisi kuitenkin mielestäni olla parempaa. Voidaan perustellusti sanoa että he ovat huomanneet keskustelun tyylin ja alentuneet siihen itsekin. Joko olet kritiikittömästi heidän puolella tai olet absoluuttisesti heitä vastaan – tämäkin hyvin yleinen malli halki poliittisen kentän. Itse toivoisin kuitenkin akateemikoilta parempaa. Suurten kansanryhmien leimaaminen, rankat yleistykset ja maailmanlopun ennustukset eivät kuulosta kovinkaan rationaalisilta ja haluaisin nähdä tieteen rationaalisena.

Toisaalta, olen valmis hyväksymään sen että kiitos niin ääriniiden, äärinoiden kuin lööppihimoisten medioidenkin, keskustelun taso on vain tätä. Jos et räksytä, et pääse pinnalle. Kovasti saa pinnan alta kaivaa niitä blogauksia ja twiittejä joita ei kukaan huomaa, mutta joiden asiallisuus ilahduttaa. Massat haluavat toimintaa ja ehkäpä näidenkin toimijoiden akateeminen osaaminen on ohjannut heidät valitsemaan tietyn toimintamallin, perustuen objektiiviseen havainnointiin ja tilanteeseen sopeutumiseen. Edelleen, tietenkin heillä on siihen oikeus enkä sitä heiltä ole hetkeäkään kiistämässä.

Aate jaksaa ilman ärinääkin

Jälleen palataan siis siihen, että jotenkin pitäisi tässä(kin) maassa saada tilaa asiallisuudelle. Pitäisi olla paikka sellaiselle maailmankuvalle jossa kaikki eivät ole joko anarkisteja tai natseja, etuoikeutettuja tai poljettuja. Juuri nyt en ole aivan niin vailla toivoa kuin hetki sitten. Mielestäni uudessa eduskunnassa on rationaalisuuden ystäviä, yllättävää kyllä aika eri puolilla kenttää. Olen valmis antamaan pisteitä niin Iiris Suomelalle ja Maria Ohisalolle, kuin myös Elina Lepomäelle ja Riikka Slunga-Poutsalollekin. Samalla he mielestäni osoittavat että on täysin ok olla vahvasti tietyllä politiikan sektorilla ja omata tietyt mielipiteet, kuitenkaan heivaamatta pois kykyä kriittisyyteen.

Vielä kerran varmuuden vuoksi: en ole haukkumassa maan rakoon akateemikoita Silvennoinen tai Scheinin. He ovat omien alojensa erinomaisia osaajia. Olen huolestunut siitä ilmapiiristä joka on tehnyt akateemikoistakin näin kovin kärjekkäitä. Toivon, että siitä ei tule pysyvä linja, vaan kunnioitus saa lisää tilaa. Toimikoon eduskuntamme tältä osin järkevästi jotta kansalla on ketä matkia. Älköön kukaan heittäkö aatettaan jorpakkoon, se elää ja voi hyvin mainiosti myös ilman ilkeilyä.

Julkaistu

Sananvapauden jatko-osa: pakotetut viholliset

Toimittaja Sanna Ukkola otti blogissaan kantaa sananvapauskeskusteluun, muistuttaen että todellinen ongelma on omaehtoinen ennakkosensuuri. Lausuin itse samasta aiheesta vuosia sitten. Jatkan nyt tästä seuraavaan ongelmaan, nimittäin siiten mikä määrä ihmisiä on pidettävä vihollisina samoista syistä.

Absoluuttisen pahuuden listat

Olen osallistunut satoihin keskusteluihin, joissa on käytännössä välttämätöntä tuomita sataprosenttisesti esimerkiksi Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Sebastian Tynkkynen, Junes Lokka ja muita maahanmuuttokritiikin näkyviä nimiä. Ei sillä ettenkö keksisi jokaisesta edellä olevasta henkilöstä kritiikin aihetta, mutta en haluaisi sen olevan sokeaa ja absoluuttista. Olen myös osallistunut melkoiseen pinoon keskusteluja joissa samalla listalla on vaikkapa Anna Kontula, Saku Timonen, Veronika Honkasalo ja muita punavihreitä aktiiveja. Sama pätee heihinkin: on kritiikin aihetta mutta ei sen pidä olla sokeaa ja kaiken kattavaa. Heistäkään ei saa löytää mitään hyvää ja heidän pahuutensa on absoluuttista. Ei kyse ole kirjoitetusta säännöstä, vaan siitä tietoisuudesta että niin kaverisuhteet kuin urakehityskin katkeavat herkästi jos osoitat ymmärrystä väärään suuntaan. Näiden henkilöiden kanssa ei sovi keskustella sosiaalisessa mediassa, heistä ei saa blogata positiivisia tai edes kuvailla maailmaa jossa hekin saavat elää.

Nimilistat ja kontekstit kasvavat ja nimiä tulee listalle nopeasti. Maria Nordin oppi sen männä viikolla ja päätyi hyvin monelle ym. kaltaiselle listalle transfoobiseksi väitetyllä julkaisullaan. Itse en löydä jutusta vihaa tai suvaitsemattomuutta vaan korkeintaan tahdittomuutta, mutta tarinan seuraukset olivat silti hurjia. Eikä tämä toki vain Suomen juttu ole. Kuulin lähipiiriltä miten Yhdysvalloissa rakennetaan nyt vastaavia mustia listoja ihmisistä, jotka kieltäytyvät kutsumasta maan maahanmuuttopolitiikkaa fasistiseksi keskitysleirien operoinniksi. Trumpin perusteltu kritisointi ei riitä, se on tehtävä oikeilla termeillä, eikä tästä tiukasta linjasta jousteta tuumaakaan.

Monet äsken mainitut nimet ovat toki ansainneet kritiikkinsä, joissain tapauksissa jopa täysin tietoisesti tehdyillä hölmöilyillä. Kritiikki voisi kuitenkin olla rakentavaa, joten miksi sen täytyy aina johtaa täydelliseen eristykseen? Näitä kaikkia nimiä kun yhdistää myös se, että heillä on jotain sanottavaa, johon löytyy myös perusteluja. He myös heijastelevat puheillaan useiden ihmisten mielialoja, etenkin sellaisia jotka eivät valtavirtaan mahdu. Hiljaisia ääniäkin pitää kuulla, vaikka niiden vahvistin olisikin epävireessä. Heidän kanssa pitäisi myös kommunikoida. Olen yhä vakaasti sitä mieltä, että on hurjan pieni määrä ihmisiä jotka ovat täysin pahoja, täysin keskustelun ulottumattomissa ja täysin yhteiskuntakelvottomia. Tämä lista nähdään joko massiivisena jos somejurylta kysytään, mutta mielestäni se on oikeasti kovin lyhyt. Tässä kontekstissa siinä lienevät lähinnä PVL:n aktiivit, pari Putinin trollia ja kourallinen väkivaltaisia anarkisteja.

Vanha viisaus ymmärryksestä

Minä haluaisin voida kommentoida aivan kenelle tahansa vaikkapa Twitterissä jos rakentavaa kommenttia mieleeni tulee. Haluaisin kirjoittaa positiivisia ajatuksia erilaisista ihmisistä, ilman pelkoa väkivallasta tai maalittamisesta (ja tämä pelko on usein todeksi osoitettu). Haluaisin meidän muistavan, että erilaisten ihmisten ja mielipiteiden ymmärrys ja niistä keskustelu ei tarkoita niiden ehdotonta allekirjoittamista. Se kylläkin tarkoittaa että tiedostan jatkuvan vihanpidon vievän terveyttä ja energiaa. En halua vihata koko helkutin ajan, joka helkutin suuntaan, aina varmistaen ennen keskustelun alkua että minulla on tilanteeseen sopiva vihollislista mielessäni. Tätä hiljaisesti vaaditaan, mutta mitä hiton hyötyä siitä on? Ovatko persut tippuneet eduskunnasta natseja hyljeksimällä? Ovatko pride-marssit hiljentyneet suvakkeja boikotoimalla?

Tietynlainen ehdottomuuden vaatimus kiusaa nykyaikaa. Se ei ole mitenkään uusi juttu ihmiskunnan historiassa, mutta harvemmin se on kovin hyvään johtanut. En ole ennustaja, mutta maallikkospekulaattorina veikkaan ettei tämä tälläkään kertaa johda hyvään. Hillitkäämme siis ehdottomuuttamme ajoissa ja kehukaamme myös pahiksia kun he sen ansaitsevat. Kyllä, kuplani mukaan myös toimittaja Ukkola on superpahis, joten aloitan tästä: kiitos blogauksesta, Sanna Ukkola.

Julkaistu

Lomattomat

Vesilasien myrskykestävyyttä testattiin vetoomuksella opiskelijoiden palkallisesta lomasta. Vähemmän positiivisia reaktioita herättänyt vetoomus ei sinänsä ollut täysin aiheeton, lomasta on hyötyä ja kenties pidämme sitä ns. pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusasiana. Vaan kun se ei sitä enää ole ja ehkäpä loman luonteesta sietäisi keskustella hieman laajemminkin.

Listalla mittaa

Opiskelijat – niin, ja yrittäjät, omaishoitajat, äidit, maanviljelijät, pätkätyöläiset, opettajat vailla virkasuhdetta, Kelan viidakkoon hukkuneet. Tuossa pieni litania mieleen tulevista tahoista joista harvoilla on todellista lomaa käytettävissä. Monilla heistä ei ole edes viikonloppuja. Toki laki tarjoaa teoriassa apua näistä osalle ja joskus se toteutuukin. Toki yrittäjä voi huhkia töitä kovasti 11 kuukautta ja levätä yhden – kuten opiskelijakin voi työskennellä puolet lomastaan ja levätä toisen puolen. Teoria on yksi mutta käytäntö toinen. Meillä on yhä kasvava joukko kansalaisia joilla ei ole oikeutta edes viikoksi vuodessa jättää arjen stressiä pois. Toki on sitten se toinen puoli, kansanedustajillahan ei teoriassa ole kesälomaa vaan istuntotauko, mutta tässä kohtaa puolestaan käytäntö on teoriaa riemullisempi.

En ole kovinkaan suuri sellaisten ideoiden ystävä, joissa asioita ratkaistaan käyttämällä sokeasti säkkitolkulla veronmaksajien rahaa. Toisaalta realistista ideaa ei ole edes pöydälle heitetty. Erillisratkaisu opiskelijoille ei sekään kuulosta ratkaisulta, enemmänkin vain byrokratian paisutukselta. Ennen ratkaisuja ja rahahanoja katson tämän asian kaipaavan yhteiskunnallista keskustelua. Mitä loma on? Onko se oikeus, etu vai velvollisuus? Vertaantuuko se eläkkeeseen, terveydenhoitoon vai tulospalkkioonn? Onko pelkkä työn puute lomaa, vai tarvitaanko siihen enemmän? Loman terveysvaikutuksista on puhuttu, vaan onko tätä pistetty laajaan tutkimuskontekstiin: onko lomista mitattavaa kansanterveydellistä ja siten kansantaloudellista hyötyä? Ovatko lomia pitämättömät huonommassa vedossa?

Aivan kuin suo ei olisi tarpeeksi syvä vielä, tulee vielä oma aiheensa loman pitämisen taidosta. ”Tee näin lomalla”, ”vältä näitä lomalla” ja muut vastaavat jutut täyttävät niin iltapäivälehtiä kuin Ylen uutisiakin. Loman pitäisi vähentää stressiä, vaan kun loman pitämisen taito on niin korkeaa tiedettä että taidokkaan lomailun harjoittelu vain lisää stressiä entisestään. Entäpä ne jotka hajottavat lomalla maksansa ja perheensä, palaten töihin kahta pahemmassa kunnossa? Ehkäpä pitäisi olla jokin valtiollinen lomakurssi joka pitäisi käydä, jotta voisi saada lomailukortin ja siten oikeuden nauttia tästä vastuuta vaativasta erikoisetuudesta?

Palataan hyvinvointiin

Tiivistelmä nykyajasta on, että ihmiset ovat rikki. Stressaamme itsemme hengiltä sosiaalisissa medioissa, organisaatiomuutoksissa, avokonttoreissa, digitalisaatiossa ja jatkuvassa uuden turhan tiedon oppimisessa. Ihminen kaipaa nollautumista, niin nukkumisen kuin vapaa-ajankin muodoissa. Mutta miksi ihmeessä on myös paljon niitä, jotka voivat hyvin ja elävät vanhaksi ilman vuosilomaa? Miten jotkut osaavat purkaa stressinsä arjen yhteydessä, kun toiset tarvitsevat vähintään pari viikkoa ja parituhatta kilometriä välimatkaa?

Siten päädymme tarinan loppuun: olemme yksilöitä eikä yhtä samaa lomastandardia voi kaikkiin soveltaa. Monille loma on kuitenkin erinomaista itsehoitoa ja olisi kohtuullista että jokaisella olisi siihen oikeus. Järjestelmä voi tulla puoliväliin, mutta ihmisen on itsekin tehtävä osansa. Valtio ei voi taluttaa ihmistä lomalle, mutta voi varmistaa ettei ketään ole kahlittu toimistolle – tai yliopistolle.

P.S. Itse yrittäjän ominaisuudessa lomailen noin viikon vuodessa ja pidän yhden vapaan viikonlopun kuukaudessa. Kysykää viidenkymmenen vuoden päästä mietteitäni tästä valinnasta.

Julkaistu

Sateenkaari, ruusu ja voikukka

Viime viikolla ei ollut firmaa, ei kadunkulmaa eikä vaatetusta ilman sateenkaarta. Tasavertaisesta suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin on tulossa jokapäiväistä. Elämme sen muutoksen kynnyksellä, jossa sateenkaari menettää merkityksensä, muuttuen juhlavasta ruususta jokapäiväiseksi voikukaksi. Tätä muutosta voi katsoa monesta suuntaa – hiljeneekö liike saatuaan tavoitteensa maaliin, vai etsiikö se uusia suuntia?

Maailma ei pysähdy

Feminismi on esimerkki liikkeestä joka on noussut, juhlinut, hiljentynyt ja muuttunut joksikin muuksi. Taistelu otsonikerroksen pelastamiseksi nousi, voitti ja hiljeni. Yhdysvalloissa erilaiset konservatiiviliikkeet ovat löytäneet itsensä uudestaan tuon tuosta, kun taas kommunistiset puolueet eivät koskaan enää päässeet Euroopassa pinnalle. Löydämme lukuisia esimerkkejä liikkeistä ja aatteista jotka ovat hieman mukautuneet, muuttuneet täysin, tai yksinkertaisesti hiljentyneet, joko energian loputtua tai tarpeen täytyttyä. Minkä tahansa aatteen noustessa kujilta kaduille, vaihtoehdosta valtavirtaan, on edessä uusia haasteita. Pride-liikkeen tarvetta, historiallisesti tai nyt, ei voi kiistää, mutta toisaalta haluan katsoa asiaa myös nettotuloksen kannalta. Puhun näissä asioissa usein signaali-kohinasuhteesta, joka kansankielelle vääntäen tarkoittaa että joskus kuiskaus kuuluu huutoa paremmin ja myös tämä muutos on historiallisesti nähtävissä useissa liikkeissä. Ensin huudetaan asia pinnalle, sitten ylläpidetään sitä normaalilla puheäänellä.

On myös turha lausua että Päivi Räsäsen ja muiden konservatiivikristittyjen taival olisi loppumassa. Tänäkin vuonna suviseurat keräsi väkeä siinä missä pride-kulkuekin ja vaalitulokset osoittavat vaihtoehtojen saavan varsin merkittävää kannatusta. Vaikka kansasta täysin ylivertainen enemmistö tukee tasa-arvoista avioliittoa ja sateenkaariperheitä, ei monikaan ole valmis allekirjoittamaan rajuimpia vaateita. Kun pride-liikkeen nimissä aletaan vaatimaan yliopistoja poistamaan riveistään eri mieltä olevat tutkijat, kun toisella maailmankatsomuksella varustettuja aletaan vainoamaan, kun rauhanomaiseenkin mielipiteen ilmaisuun suhtaudutaan vihamielisesti tai väkivaltaan ”väärää” mieltä olevaan rohkaistaan, on vastapuolella hyvää kasvualustaa. Tämä on ilmiö, jonka jokainen kasvava kansanliike löytää edestään. On valitettavan luonnollista että näin suuressa porukassa on myös vaarallisia yksilöitä. Vaan mikä on seuraava kehitysaskel, seuraava muutoksen suunta? Spekuloin niistä nyt muutamaa, joista yksi tai useampi saattaa toteutua.

Kompromissi, kauppa ja kiihko

Todennäköisin malli on jonkinlainen kompromissinhakuisuus ja diplomatia, jonka malleja voi hakea Suomessa niin ympäristöliikkeestä kuin maahanmuuttokriitikoistakin. Sateenkaarien näkökantilta nykyhallituksen vesitettynä pidettyä translakiprojektia voi pitää merkkinä tästä. Liikkeen ydin mukautuu päivän politiikan eri nurkkiin, etsien valiokunnissa ja komiteoissa pehmeämpää linjaa ja laajan tuen saavia kompromisseja. Radikaalimpi osuus eriytyy omaksi ryhmäkseen tai ryhmikseen, joista osa voi muodostua jopa virkavallan huomiota herättäväksi. Kehityskulku parempaan jatkuu byrokraattisen rauhallista tahtia. Kekkerit vaihtuvat komiteoiksi.

Yksi muutoksen optio antaa myös itsestään merkkejä, eli kaupallistuminen. Pride-viikosta tulee uusi kaupan juhlaviikko, siinä missä ystävänpäivät ja halloweenit sun muut. Aate muuttuu kauppatavaraksi ja sateenkaarilippu kesällä muuttuu yhtä yllättäväksi kun hämähäkinseitit lokakuussa tai sydänkuviot helmikuussa. Pieni ryhmä jää puhumaan aatteesta ja juhlimaan ”aitoa ja perinteistä” (konservatiivista?) prideä, kun valtaosalle kyse on enää festivaalista muiden rinnalla. Erityisen kovaa painetta tähän on julkisen sektorin puolelta, joka haluaisi aktiviteeteille kaupallisen johdon ja hallinnon.

Nykyisen polarisaation ilmapiirissä on valitettavasti spekuloitava myös kärjistymisellä. Konfrontaatiota hakevat voimat niin priden kuin konservatiivipiirien puolellakin voivat löytää toisensa ja kiihottaa vihanpitoon myös neutraalimmat tahot. Toistaiseksi myrskyt ovat mahtuneet kastelukannuun, mutta aina on joukossa niitä jotka ovat mielestään niin oikeassa, että kaikki keinot ovat sallittuja. Ei, en lähde sormella osoittamaan tai nimeämään ketään. Riski on kuitenkin olemassa ja vastuu yhteiskuntarauhasta kuuluu meille kaikille. Jo nyt näen rauhantekijälle ja sillanrakentajalle kysyntää, jos vaikka vaan ennaltaehkäisyn näkökulmalla. Jos seksuaalisen itsemääräämisoikeuden sanoma halutaan kaikelle kansalle, se ei tapahdu pelkällä kepillä tai yksipuolisilla julistuksilla. Siihen tarvitaan ymmärrystä. Jälleen kerran, huuto ei aina kuulu parhaiten.

Globaalius ja avoimuus yllättivät

Olen mitä väkevimmin eri mieltä Putinin kanssa siitä, että liberalismi on kuolemassa. Ei – liberalismi elää juuri siksi että sen ongelmista voidaan puhua. On totta, että liberalismin matkassa tuli myös farsseja, kuten tietyt monikultturismin kokeilut, uudenlainen seksuaalirikollisuus tai vuoden 2015 turvapaikkakriisin tunarointi. Koska näistä puhutaan, se tekee liberalismista uudistumiskykyisen. Haasteita toki vielä piisaa ja väitän että nopeasti pinnalle noussut liberaali maailmankatsomus tuli monille liian kovalla kiireellä. Moni sanoo suvaitsevansa kaikkea, samalla vastustaen verisesti eri mieltä olevia ja vaatien heidän sulkemista pois yhteiskunnasta. Moni sanoo vihaavansa kaikkea liberaalia, vaikka on otsikkoa lukuun ottamatta heidän kanssa samaa mieltä.

Ihmisen suurin haaste maailman muutoksessa ei tule itärajan takaa tai sosiaalisesta mediasta, vaan peilistä. Sama pätee pride-liikkeeseen. Terve liike katsoo ensin itseään, sitten ympäröivää maailmaa. Tästä on hyviä merkkejä, kuten esteettömyyden tuominen osaksi priden avainaiheita.

Julkaistu

Halla-ahon linjapuhe kenttäanalyysissä

Kuvittelin, että Jussi Halla-ahon melko odotetun oloinen ja puoluejohtajalle tyypillinen linjapuhe olisi pysynyt otsikoissa tunnin, ehkä kaksi, mutta toisin kävi. Koska jutustelu kovasti jatkuu ja tekstistä tunnutaan löydettävän sekä ilmestyskirjan petoa että pelastusta, teen sen mitä osaan, eli teen asiasta todella tylsää ja pitkäveteistä. Otan linjapuheen analyysiin ja etsin kohtia jotka särähtävät.

Alkusananat, kolme ensimmäistä kappaletta

Pieni tökkäys median suuntaan oli hyvin odotettua Jussia, mutta panin merkille että hän selvästikin pyrkii siinäkin enemmän tyylikkäisiin sanoituksiin, ei nälvimiseen. Taidokas sutkaus on hyvä suunnanmuutos.

”Meitä syytetään yhden asian puolueeksi…”

Perussanomaa tämäkin. Jussi on oikeassa siinä, että media todellakin harjoittaa tätä leimaamista, mutta hän unohtaa sen että persut antavat siihen eväät. Merkittävä osa heidän puoluetason viestintää on maahanmuuttoa. Merkittävä osa jäsenten viestintää on maahanmuuttoa. Medialla toki jää levy päälle herkästi, mutta kovin vakavasti persut eivät tätä levyä halua pysäyttää omin toimin. Toisaalta, ehkei kannatakaan, sillä maahanmuutossa he voivat sanella keskustelun yksin. Muissa aiheissa pitää debatoida tiukemmin ja esimerkiksi veroasioissa riski äänestäjien karkottamiseen on myös olemassa. Kaikki persuja potentiaalisesti äänestävät ovat pääpiirteittäin samaa mieltä haittamaahanmuutosta, vaan esimerkiksi veroasioissa yrittäjien kosiskelu voi koitua duunarin vihaksi, tai päinvastoin.

”Hyvinvointi ja taloudellinen turvallisuus…”

Tässä on yritystä korjata äsken mainitsemaani ongelmaa. Toisaalta, tämä on täyttä höttöä, kuin suoraan Antti Rinteen puheesta. Maahanmuutto on jälleen ainoa asia missä on konkretiaa. Kaikki muu on irtoheittoja jotka voivat tarkoittaa mitä vaan ja joista voi johtaa päätöksen mihin suuntaan haluaa.

”Turvallisuus ei ole ainoastaan materiaalista…”

Tyylipuhdasta populismia vailla kosketusta faktoihin. Rehellisyyden nimissä on todettava, että tähän samaan populismiin syyllistyy myös usea muukin puolue, hallituksessa ja oppositiossa. Onneksi asiasta vihdoin puhutaan toisaalla. Yksikään puolue ei vielä ole uskaltanut tuoda järkeä kriminaalipolitiikkaan, saapi nähdä muuttuuko asia.

”Perussuomalaiset on pääoppositiopuolue”

Toinen versio tästä kuuluisi näin: ”Päätimme juuri puoluekokouksessa että tuo taivaalla näkyvä pallo ei ole kuu, eikä tuossa järvessä ole vettä”. Myönnettäköön, että Jussin aikana persuista on tullut ainakin johdon osalta hillitympi, asiapitoisempi ja vähemmän räksyttävä populistipuolue vrt. Soinin aika. Yhtä kaikki, edellinen kappale juuri teki tämän julistuksen ontoksi.

”Kuten on moneen kertaan todettu…”

Tässä on asiaa ja samalla erinomainen tapa yhdistää poliittisen saavutuksen juhlinta edessä olevaan haasteeseen. Asiapitoisin ja rakentavin osa koko puheesta, mielestäni. Jotain mitä muidenkin puolueiden ehkä sietäisi pohtia, eikä aina sokeasti takertua kritiikittä yhteen eturyhmään.

”Kansallisen edun puolustajina…” ja ”Oikeusvaltiolle on tuhoisaa…”

Tässä liikutaan asiallisen koherentin subjektiivisen havainnoinnin ja absoluuttisen hevonpaskan ääripäiden välissä. Islamin kritisointi on mediassa jäätävän vaikeaa, kun edes islamia paenneet maahanmuuttajat eivät hevin saa mielipidettään julki. Toisaalta, katsoen mikä määrä prideä kritisoivia juttuja pride-viikolla oli JSN:n alaisissa medioissa julkaistu, tai mikä määrä debattia translain ympärillä on käyty samoissa medioissa, väittäisin että seksuaalivähemmistöjen asioista käydään hurjan aktiivista keskustelua ilman sensuurin häivääkään. Ounastelen, että tämän koko kappaleen perustarkoitus oli vain hattuilla Hesarille ja sillä toteuttaa kokousväen harras toive. Eipä sillä etteikö Hesari olisi paljon kritiikkiä ansainnutkin, mutta kaiken kaikkiaan tämä kappale oli pöhkö ja epäkoherentti.

Pahimmillaan tämä voi johtaa myös paljon pahempaan. On vaarallista pistää samanarvoiseen puntariin seksuaalinen identiteetti (synnynnäinen), uskonto (valinnainen) ja maahanmuutto (poliittinen). On hyvin vaarallista edes leikitellä ajatuksella että valtio voisi jotenkin ”korjata” seksuaalista suuntautumista tai tehdä siitä poliittisen ongelman. Jussi lienee aivan liian älykäs tähän virheeseen, mutta samaa ei voi sanoa kaikista jäsenistä. Heitä ei pitäisi ruokkia näin ja tämä on asia, jonka kokousvieraatkin nostivat esille.

”Sananvapaus on perussuomalaisille…”

Kertaus on opintojen äiti. Tässä kappaleessa ei ollut mitään uutta, mutta ei myöskään mitään turhaa. Viime aikoina useampi akateemikko ja kirjailijakin on ottanut osaa keskusteluun sananvapauden luonteesta. Henkilökohtaisesti pidän tärkeänä muistuttaa että faktojen lausuminen on todellakin Suomessa laitonta muussakin kohtaa kuin henkilökohtaisissa asioissa. Jumalanpilkkapykälää pidetään myös laajalti surkeana osana lainsäädäntöämme. Mikä ehkä tärkeintä, lain tehtävä ei ole suojella ihmisiä ikäviltä mielipiteiltä tai mielensä pahoittamiselta. Jussi ei ole osoittanut kovinkaan tyylipuhtaita ratkaisukeinoja ongelmaa vastaan eikä ymmärtänyt vastuusta paljoakaan, mutta siitäkin huolimatta tässä on vahvaa sanomaa.

Puheen loppuosa

Loppuosuus puheesta on kertausta ja aikataulun peluuta. Sinänsä hyviä näkökulmia, mutta sinänsä samoja mitä on joka puolueen kokouksessa. Haaste paremmasta tiedonkulusta on suuri, aika näyttää onnistuvatko he siinä. Hyvä merkki on avoimuuden määrä aiheesta. Liian moni puolue vähättelee ja piilottelee sisäisiä haasteitaan.

Summa summarum, Jussi Halla-ahon puhe oli odotetun kaltainen, suunnattu luonnollisestikin omalle kuulijakunnalle. Se sisälsi älyä ja järkeä, mutta myös absoluuttisia älyttömyyksiä. Toisin sanoen, aika tyypillinen puoluejohtajan linjapuhe.