Osana halki maailman pidettyjä mustien oikeuksien ajavia BLM-protesteja ja -mellakoita on tuhottu yksi jos toinenkin historian merkkihenkilön patsas. Etenkin Yhdysvalloissa paikallinen julkinen valta on myös pitkälti hyväksynyt teot, tai ainakin ymmärtänyt niitä – eikä orjakauppaa tehneen ihmisen tuomitseminen sinänsä paljoa vaadi. Historian tuomitseminen nykypäivän kriteereillä, ilman kontekstia, voi johtaa kuitenkin historiattomuuteen, joka on vaarallinen polku.
Tekojen summa
Parhaassa tapauksessa ihmiset nähtäisiin tekojensa summana. Jos nostat henkilön jalustalle tai tuomiset hänet yhden teon perusteella, satutat ennen muuta itseäsi. Tällöin suljet silmäsi tiedolta ja se on pahinta mitä itselleen voi tehdä. Se todella, todella vaikea asia ymmärtää on että ihminen voi olla sekä hyväntekijä että ihmishirviö. Esimerkiksi Edward Colston, jonka patsas taannoin tuhottiin, on tästä esimerkki. Kyllä, hän harjoitti julmaa orjakauppaa. Kyllä, hän lahjoitti omaisuutensa hyväntekeväisyyteen ja perusti säätiöitä jotka ovat tehneet hyvää vuosisatojen ajan. Mikä mies hän siis oli? Hirviö vai sankari? Yksi ei poissulje toista. Tämän ymmärtäminen on vaikeaa.
Yhtä tärkeää on nähdä asiat kontekstissa. Andrew Carnegie oli yksi historian suurimpia filantrooppeja, joka kuitenkin tienasi rahansa sisäpiirin tietoa väärinkäyttämällä ja työntekijöitä polkemalla. Hän ei tehnyt rikoksia aikanaan, mutta tänä päivänä nämä ovat paitsi vääryyksiä, myös rikoksia. Myös orjakauppa oli aikanaan normaalia, kiistatonta arkea Colstonin aikaan. Monia historian suuria kirjailijoita ripitetään tänä päivänä surkeasta naisten tasa-arvon ajamisesta – vaan kun koko konseptia ei ollut yhteiskunnassa olemassakaan heidän elinaikanaan. Laitamme historian henkilöille jälkikäteen sellaiset vaatimukset, joita he eivät olisi elinaikanaan voineet noudattaa. Vaan tämä trendi voi jatkua. Sadan vuoden päästä parhaatkin meistä nähdään sen ajan standardeilla hirviöinä. Sitäkö haluamme?
Minä en halua, että kiellämme historiasta hyvää tai pahaa. Lahtasimme toinen toisiamme veljessodassa vuosisata sitten. Hyysäsimme Leniniä pitkin Suomea aikanaan. Fanitimme Stalinia vähän myöhemmin. Saamelaisia kohtelimme kuin eläimiä ja tähän kaikkeen osallistuivat maamme sen ajan kirkkaimmat nimet. Heidän tarinat pitää kertoa, ja korostaa, ja hyväksyä että heistä monet olivat suuria naisia ja miehiä, historian merkkihenkilöitä. Sen yhteydessä pitää museoissa ja kirjoissa kertoa henkilön tekojen lisäksi ajasta, olosuhteista, puitteista. Heidän teot pitää lukea aikajanaan, jotta ymmärrämme mikä johti siihen aikaan missä he olivat, ja mihin se aika johti seuraavaksi. Historia ei ole piste, eikä edes jana, vaan miljoonia janoja jotka kohtaavat toinen toisensa, tuon tuosta, melko kaoottisesti.
Patsaista voi silti keskustella
Tietenkin voidaan, ja on tervettäkin kysyä pitääkö minkäkin henkilön patsaan näkyä paraatipaikalla. Ymmärrän virolaisia veljiämme, jotka näkivät punaista julmia neuvostosotilaita juhlistavassa Pronssisoturissa. He tekivät viisaan kompromissin: patsas säilyy, mutta siirtyy sivummalle ja siitä kerrotaan historiallisessa kontekstissa. Varmasti jotkut patsaat sopii siirtää toreilta museoihin, mutta toisaalta joskus on hyvä olla rohkea ja antaa kontroversiaaleidenkin patsaiden pysyä esillä. Kumpikin vastaus voi olla oikein.
Vaan joka kerta, kun annamme huligaanijoukon tuhota historiaamme, tuhoamme jotain tärkeää. Historiamme tehtävä ei ole juhlistaa vain kunniaa, vaan muistuttaa virheistä, kivusta, surusta, sekä henkilöistä jotka ovat osallisia tarinan molempiin puoliin. Jos jokin historiallinen patsas satuttaa sinua, hyväksy se kipu ja näe sen toinen puoli: se tarkoittaa, että sinulla on etuoikeus saada kokea historiaa vailla sensuuria.