Tietoturva ja salamasota

Tietoturvapäällikön työtä tekevänä viikon uutinen tietomurrosta psykoterapiakeskus Vastaamoon on iskenyt kovaa monellakin tapaa – niin ammattikunnan ylpeyteen kuin inhimilliseen huoleen äärimmäisen arkaluonteisista tiedoista. Kokeilen nyt hieman metaforien ja suurempien kuvien kautta kuvastaa ongelman nimeä. Avainasia on ymmärtää tietoturva osana suurempaa strategiaa, ei erillisenä sektorina.

”Olemme valmiina saksalaisten tuloon”

Väliotsikon kaltainen tunnelma oli liittoutuneilla Belgiassa toisen maailmansodan alussa. He tiesivät mistä saksalaiset hyökkäisivät ja olivat valmiina. Etuovi Ranskaan oli niin sanotusti muurattu tiukasti umpeen. Sääli vaan että saksalaiset eivät välittäneet etuovesta vaan salamasodan keinoin he hyökkäsivätkin keittiön kautta ja yllättivät liittoutuneet housut kintuissa. Liittoutuneet olettivat tietävänsä mistä hyökkäys tulee ja varautuivat siihen. He eivät kuitenkaan varautuneet epätodennäköisiin vaihtoehtoihin ja lopputulos on historiaa.

Hyvin usein tietoturvan suunnittelu tapahtuu juuri näin: suojataan todennäköisin hyökkämisreitti tehokkaasti, mutta unohdetaan että reittejä on useita. Vastaamo oli tunaroinut tietoturvansa aivan täydellisesti ja lopputulos oli samaa tasoa kuin jos pankkiholvista olisi takaovi seppoisen selällään suoraan kadulle. Kokonaisuutta ei nähty, ei asioiden välisiä riippuvuuksia, ei tehty lain vaatimaa oletusarvoisen tietoturvan suunnittelua. Ehkä rahaa oli käytetty paljon, mutta osaamista vähän. Merkkejä on jo ilmassa siitä, että Vastaamo oli myös muilta osin laiminlyönyt räikeästi tietosuojan ja -turvan velvoitteita, esimerkiksi jättämällä poistamatta tietoja joita olisi pitänyt poistaa. Toivottavasti firman johto löytää itsensä ja ylpeytensä tuomarin edestä ennen pitkää.

Kaikkea järkeä ei voi ulkoistaa

Tietotekniikan ammattilaisen tehtävät ovat muuttuneet. Tänä päivänä ei tarvitse osata hallita perinteisiä palvelimia tai pääkoneita, tai moniakaan muita pieniä yksityiskohtia. Pilvipalvelut ja palvelukonseptit antavat mahdollisuuden ulkoistaa kätevästi monia rutiinitöitä. Myös tietoturvan valvontaan ja toteutukseen on tehokkaita ja osaavia ulkoistuskumppaneita. Tästä syntyy hyvin nopeasti mielikuva, että lähes tai koko tietotekniikkaosaston voi ulkoistaa, riittää että hankkii sopivat konsultti- ja ulkoistuskumppanit. Voin luvata, että Vastaamo ei ole ensimmäinen tai ainoa tästä ongelmasta kärsivä firma, niitä on terveysalan lisäksi esimerkiksi talouspuolella ja se huolettaa minua. Julkisella sektorilla ongelma on vielä suurempi.

Jos jokaisen vipstaakin ja palasen tarkka osaaminen ei ole tietotekniikan ammattilaisen työtä, sitäkin suurempi vastuu on kokonaisuuden ymmärtämisellä. Tämä on asia jota ihan oikeasti ei voi ulkoistaa toimivasti. Talossa on oltava henkilö tai henkilöitä, jotka ymmärtävät miten ja miksi jokainen palanen toimii, mitkä ovat niiden riippuvuudet, mitkä ovat heikkoja kohtia, yms. Kokonaiskuvan hallinnassa pitää yhdistää vähimmilläänkin yrityksen leipätyön operatiiviset tarpeet, tietoturvanäkökulmat, juridiset vaateet, käytettävyys, budjetointi ja viestintä. Tuossa on hiton monta liikkuvaa osaa ja hyvä selitys sille, miksi strategiapelit ovat tietotekniikkaväen suosiossa. Sadan eri tavoin liikkuvan asian samanaikainen pohdinta on haastavaa, mutta myös palkitsevaa.

Virheistä oppiminen

Perustuen siihen, miten paljon terveydenhuoltoalan tietotekniikassa on käynyt eri kokoisia farsseja viime vuosina, en ole vakuuttunut että tämä tapahtuma johtaa juurikaan korjauksiin. Olisi ideaalia, että esimerkiksi Valvira ottaisi asiasta tiukemman otteen. Heillä voisi myös olla palkkio-ohjelma, jossa turva-aukon paljastamisesta heille maksettaisiin pieni palkkio. Moinen on yleistä suurten tietotekniikkayritysten parissa. Pelkään kuitenkin, että toimenpiteet jätetään konsulttien harteille, eli sinne mistä ongelma ilmeisesti alun perin lähtikin.

”Sillä se lähtee millä se tulikin” on pöhkö sanonta, joka on suunnilleen yhtä hyödyllinen tällä kertaa kuin vinkkinä krapulaa potevalle. Nyt olisi syytä tuijottaa peiliin, särki päätä tai ei, ja hyväksyä että arkaluonteiset tietojärjestelmät kaipaavat vastuuta ja osaamista. Näistä kumpaakaan ei voi ulkoistaa. Joskus työ pitää vain tehdä.

Kiinan kauppaa ja kestävyyden dilemma

On aika selvää, että halvan kiinalaisen krääsän tilaaminen Ebayn tai Aliexpressin kaltaisista verkkokaupoista on niin kaukana kun vastuullinen kuluttaminen voi olla. Toisaalta, kauppojen massiiviset valikoimat sisältävät myös ennennäkemättömän varaosien ja tarvikkein saatavuuden, myös vanhemmille tuotteille. Jos ostat krääsää vähentääksesi jätettä, mihin kallistuu moraalipuntari?

Länsi laiskistui

Pieni varoitus: pääosin kaikki oli ennen vanhaan päin helvettiä ja kehitys on kulkenut hyvään suuntaan, mutta joskus sattuu kömmähdyksiä. Aiemmin asioita korjattiin, oli sitten kyse sukista tai kodinkoneista. Toki pahin miinuspuoli oli että laitteet olivat julmetun kalliita, mutta plussana laitteita pystyi huoltamaan, varaosia oli saatavilla ja korjaustyön hinta kohtuullista. Tänä päivänä laitteet ovat halpoja, aika monia yhä pystyisi sinänsä huoltamaan, mutta varaosia saa surkeasti ja korjaustyö maksaa kosmisia.

Tiedän, että Moccamasteriin saa melkein minkä vaan varaosan. Opin myös, että Siemensin imuriin saa teoriassa minkä vaan varaosan, toki pelkkä imurin varsi maksaa saman verran kuin uusi samanmerkkinen imuri. Parhaiten kuitenkin tunnen tietotekniikkaa. Läppäreissä klassinen hajoava asia on näppäimistö, näyttö tai kiintolevy. Kiintolevyt ovat Applea lukuun ottamatta standarditavaraa, mutta kaikki muu onkin mallikohtaista. Saat joko naurun tai ivallisen säälin jos koitat mennä keskivertoläppäriin ostamaan vaihto-osaa kodintekniikan supermarketista.

Sen sijaan jos suuntaan kiinalaiselle Aliexpress-kauppapaikalle ja naputtelen vaikkapa tämän kodin läppärini pohjalta hakukenttään ”Lenovo P40 keyboard Finnish” niin naps vaan, neljäkymppiä ja vitonen postikuluja päälle, suomenkielinen näppäimistö tulee (koneen OVH uutena n. 2 300 EUR, näin taustainfona). Melkein mitä vaan läppäriosia vähänkin käytetymmille koneille löytyy kiinalaisista tavarataloista. Viime aikoina on näppäimistöjen lisäksi tilattu näyttöpaneeleja, erinäisten laitteiden kaapeleita, kuulokkeiden korvanappiosia ja vaikka mitä. Kaikki ehtaa kiinalaista halpakauppakrääsää – josta en suostu tuntemaan morkkista. Ounastelen osaltani vähentäneen elektroniikkajätettä tänä vuonna yhden peräluukullisen, ja siihen tarvittiin yksi kauppakassillinen varaosia.

Voisimme tehdä sen itsekin

Kiinalaiset ovat nähneet markkinaraon länsimaisissa tee-se-itse näpertelijöissä. Useampikin työkaveri on tilannut osia monenlaiseen koneeseen ja vehkeeseen, säästäen rahaa ja mielenrauhaa. EU on pitkään harkinnut meinaavansa tehdä laitteiden huollettavuudelle ja varaosien saatavuudelle jotain, eikä se totta puhuen ole edes paljoa vaadittu. Jokaista osaa ei jokaisessa laitteessa tarvitse vaihtaa uudeksi joka vuosimallilla. Jokaista kiinnitystä ei tarvitse liimata, ruuvitkin toimivat. Ennen kaikkea, pitkäaikaista asiakassuhdetta ei pidä halveksia.

Päädyn hymyilemään siinä tiedossa, että maailma on monimutkainen paikka. Kiina voi olla kertakäyttökrääsän koti, mutta samalla myös ratkaisu kertakäyttökrääsää vastaan. Lopulta markkinat tuottavat sitä mikä tekee kauppansa. Ehkäpä sen lisäksi pitäisi vielä tehdä laitteiden korjaamisesta trendikästä ja mediaseksikästä. Ideoita?

En sano asioista näin

Monesta ajankohtaisesta olen kertonut ja kirjoitellut monin tavoin. Nyt kerron miten en niistä kirjoita. Ovelaa, eikö?

Tapahtui niinä päivinä…

Elokapina-liike pyrkii vastakkainasetteluun virkavallan ja muiden julkisten instituutioiden kanssa. Toiminta perustuu lain rikkomiseen ja kovin kärkkääseen retoriikkaan.
En kuitenkaan aio kutsua heitä ääriliikkeeksi, vaikka kovin moni niin tekee isommissakin medioissa.

Poliisi puolestaan saattoi töpätä ikävästi päätyessään paprikasumutteen käyttöön edellisten mielenosoituksen lopettamiseksi.
En kuitenkaan aio kutsua poliisia fasistiseksi, vaikka virhe olisi tapahtunutkin.

Moni vasemmistoa lähellä oleva taho on kärähtänyt asiattomista, väkivaltaisista puheista ja osoittanut tarpeettoman suurta hyväksyntää niin historian julmimmille diktaattoreille, kuin nykyajan väkivaltaisille mellakoitsijoillekin.
En kuitenkaan aio väittää koko puolueen olevan naimisissa äärijärjestöjen kanssa tai vastustavan ihmisoikeuksia, vaikka niin sanomalla somepöhinää saisikin.

Vastaavasti perussuomalaisilla on ollut vähän liian jykeviä aasinsiltoja toimijoihin, jotka lipsahtavat janan oikean reunan yli rasismissa, jopa väkivaltaisessa sellaisessa.
Tästä huolimatta en aio väittää perussuomalaisen puoleen olevan äärioikeistolainen tai naimisissa ääriryhmien kanssa, vaikka se kovin muodikasta olisikin.

Pääministerimme ja nykyhallituksemme on saanut kritiikkiä siitä, että sooloilevat, eivät vastaa kysymyksiin, eivätkä pidä auki normaaleja yhteistyökanavia yhteiskunnan muihin osiin.
Tästä huolimatta en nimeä Sanna Marinia diktaattoriksi tai hallitusta totalitaariseksi, vaikka jokunen niinkin katsoo parhaaksi sanoa.

Työmarkkinoilla on eripuraa ja vaatimukset paikallisesta sopimisesta herättävät närää ammattiyhdistysliikkeessä.
En silti väitä työnantajaliikkeen olevan orjakauppureita.

Ei minusta ole mihinkään.

Jos käyttäisin kärjekkäitä termejä jatkuvasti, saisin paljon näkyvyyttä…

.

.

.

…jolla en tekisi mitään. Ei se paranna maailmaa, ei se paranna minua, ei se paranna keskusteluilmapiiriä. Se voisi auttaa minuutin verran ketutukseen kun päästää höyryjä ulos, mutta kuntosali tai metsälenkki tepsii paljon paremmin ja auttaa pidemmän aikaa.

Joten miksi räyhätä?

Tiedämme MITÄ, kun pitäisi kysyä MIKSI

Kiitos median, kiitos tieteen, kiitos somen ja aktiivisten kansalaisten, tiedämme todella hyvin mitä tapahtuu. Protesteja diktatuureissa, poliisien tohelointia Helsingissä, kuumetta Valkoisessa talossa. Sen sijaan kysymme kovin harvoin miksi tapahtuu ja vielä harvemmin ilman ennakkoasennetta.

Kysy ja seuraa kysymystä

Minulla on ajatus: mitä enemmän on tilaa asialliselle keskustelulle, sitä vähemmän on tilaa asiattomalle keskustelulle. Mitä enemmän on luottamusta demokraatiaan ja instituutioihin ilmassa, sitä vähemmän on intressiä demokratian ja parlamentarismin ulkopuoliselle toiminnalle. Aina tulee toki yhteiskunnissa olemaan sivuraiteille päässeitä ja aina kun niin käy, pitää kysyä miksi. Lisäksi tulee kysyä itseltämme ainakin tätä: onko yhteiskunnassa rakenteita, jotka rohkaisevat ihmisiä pois ääriryhmistä, vai rakenteita jotka rohkaisevat ihmisiä ääriryhmiin? Olemme vakaasti jälkimmäisellä linjalla, eikä viattomia löydy yhdestäkään puolueesta tai mediatalosta.

Miksi sitten ihmiset kokevat haluttomuutta asioiden muuttamiseen demokraattisesti? Vastauksia on monia, jotka johtavat lisäkysymyksiin, mutta aloitetaan yhdellä teorialla, jonka nimi on sankarinpalvonta. Matti Nykänen välttyi aikanaan negatiiviselta mediahuomiolta, vaikka kaikki tiesivät miten hän kännipäissä tunaroi. Alexander Stubbin tiedettiin olevan koulu- ja työpaikkakiusaaja, mutta media piti häntä sankarina eikä antanut hänen uhreille ääntä. Juha Sipilästä tuli sittemmin sankari, vaikka hänen firmoissaan työntekijöiden myrkytystapaukset hoidettiin korruptiolla hiljaiseksi. Hiukan on merkkejä että Sanna Marin saa vastaavaa kohtelua nyt. Vai pitäisikö katsoa historiaa kauemmas? Sanoiko joku presidentti Kekkosen nimen?

Yhdysvalloissa yksi monista likaisen vallanpidon muodoista on korkein oikeus, johon puolueet nakkelevat omien arvojensa edustajia pitämään valtaa pysyvästi, vaikka oma puolue äänestettäisiinkin pois. Haukumme jenkkejä, mutta katsommeko peiliin? Täällä niin valtion kuin kaupunkien hallituksetkin pistävät viranomaisasemiin pitkäksi aikaa uusia nimiä vain ja ainoastaan puoluekriteerein, eikä asiantuntemuksella ole etäistäkään merkitystä valinnoissa. Viranomainen jää töihin pitkäksi aikaa, tekemään haluttua politiikkaa, vaikka rekrytoinnin tehneet päättäjät äänestettäisiin vaaleissa pois. Tämäkin on yksi monia vastauksia siihen, miksi demokratiaan ei luoteta. Tämä on myös itseään ruokkiva sykli, sillä jokainen valtaan tullut puolue lupaa korjata ongelman, mutta käytännössä päätyy rekryämään politiikkansa suojelijoita kahta härskimmin. Kansa vihastuu enemmän, päättäjät pelästyvät ja vallan menetystä pelätessään ryhtyvät entistä törkeämpiin keinoihin ikuisen asemansa suojelemiseksi. Suomi ei ole diktatuuri, mutta hyväsisaruskerho on yksi varma askel siihen suuntaan.

Opetelkaa uimaan!

Väliotsikon sanonta on yksi malliesimerkki siitä, miten poliittinen toimija voi hetkessä halveksia huomattavan kansanryhmän merkittäviä huolia ja murheita. Emmekö vieläkään ymmärrä, että huolet, murheet – tunteet – voivat olla aitoja ja huomionarvoisia, vaikka niiden taustalla ei ehkä olisikaan kivenkovaa faktaa? Jos halveksimme huolestuneita kansalaisia, muuraamme vakaan peruskiven demokratian ulkopuoliselle aktivismille, jonka myötä pahimmillaan soitetaan pappia. Suomi on maa, jossa koululaisia murhataan luokkiinsa, uusnatsit hyökkäävät poliitikon kotiin ja ilmastonmuutoksesta huolestuneet nuoret eivät keksi muuta toimintatapaa kuin sodan yhteiskunnan instituutioita vastaan. Totisesti minä kysyn: miksi?

Demokratian sivuraiteille eksyneillä on usein epärealistisia vaateita ja kuvitelmia, mutta usein taustalla on lopulta vain halu tulla kuulluksi, halu keskustella, halu ymmärtää. Meidän ei pidä hyväksyä väkivaltaisia järjestöjä tai ääriliikkeitä, mutta meidän ei myöskään pidä hyväksyä saamattomuutta niiden äärellä. Meidän on kysyttävä heiltä: miksi? – mieluiten ennen kuin on liian myöhäistä.

Antaisitko persuille porkkanaa?

Persujen kytköksistä ääriryhmiin on kirjoitettu tusinoittain artikkeleja, useissa medioissa samalla kun persujen nuorisojärjestöä savustetaan pois yhteistyöstä. Ei savua ilman tulta, pätee vanha sanonta nytkin. Leikittelen nyt kuitenkin ajatuksella: voisiko jokin muukin tyyli toimia, jos tavoite on toimia ääriryhmiä vastaan?

Varoitus: tämä teksti on poliittista spekulointia, eli siis ajatusleikki. Ei totuus.

Pohjakysymys 1: mikä on persujen suhtautuminen asiaan?

Perussuomalaiset ovat yhtenä maamme de facto protestipuolueista aina keränneet joukkoonsa jos jonkinlaista tallaajaa. Soinin aikana heitä tuli varsin monesta suunnasta, eikä se selvästikään tuntunut Soinia myöskään haittaavan. Tämä on ihan puhtaasti sivustakatsojan arvio, mutta mielestäni Halla-ahon puheenjohtajakaudella jäsenyyden rimaa on korotettu ylemmäs ja ongelmatapauksista on pyritty ainakin joskus hankkiutumaan eroon. Nuorisojärjestön potkiminen oli mielestäni yksi osa tätä. Kysyin myös itseltäni: miksi näin? Arvelisin, että Soinille jokainen maahanmuuttoa vastustava oli yhtä harmaata paskiaisten massaa. Halla-aho mahdollisesti ymmärtää, että on olemassa parlamentaarista reittiä muutosta ajavia ja natsilippua liehutellen muutosta ajavia, eivätkä nämä kaksi kuulu samaan veneeseen. Halla-ahon aikana on mahdollisesti osattu kiinnittää huomiota oikeaan asiaan. Toimia on siis tehty uusnatsien potkimiseksi pois, joskin nähdäkseni toimia olisi voitu tehdä paljon enemmän.

Pohjakysymys 2: onko suunta oikea?

Rakentaen edellisen oletuksen varaan, voidaan kysyä onko persujen suunta oikea. Jos linja on siis se, että uusnatsit ja muut väkivaltaan vannovat on opittu tunnistamaan ja heitä on hitusen verran siivottu jäsenistöstä pois, onko se linja hyvä? Väitän, että se on. Edelleen, se voisi tapahtua paljon aktiivisemmin ja määrätietoisemmin, mutta nähdäkseni pieni askel parempaan on aina parempi kuin ei askelta ollenkaan. Tämä johtaa punaiseen lankaani: jos suunta on oikea mutta nopeus väärä, miten voisimme tukea tätä suuntaa? Miten pääsisimme tästä siihen, että pienen askeleen sijaan otettaisiinkin suurempi askel parempaan?

Väite 1: eristäminen ei auta (varauksin)

Otetaanpa ensin varaus: persujen eristäminen on ihan perusteltu teko – ei tosin ääriaineisten vastustamiseksi, vaan esim. vasemmiston ydinäänestäjien aktivoinnissa ennen kuntavaaleja. Vastakkainasettelu ja väkevät viholliskuvat ovat perinteinen keino poliittisen aktiivisuuden lisäämiseen, puolueessa kuin puolueessa. Tähän syyllistyy tällä hetkellä jokainen eduskuntapuolue, keinot vain vaihtelevat. Eristäminen ei kuitenkaan auta, mikäli tavoitteena on (onko?) parlamentarismin tukeminen ääriryhmien kustannuksella. Toki vähintään yhtä typerää olisi polvistua Halla-ahon eteen ja kiittää kaikesta hyvästä työstä. Strateginen valinta voisi olla jonkinlainen tuki jatkuvuudelle.

Väite 2: strateginen linjaus jättää riittävästi tulkinnanvaraa

On mahdotonta esimerkiksi vihreiden aktiivilta sanoa mitään persuille, jota ei luettaisi tarkalla suurennuslasilla ennen muuta omien parissa. On siis tärkeää käyttää sellaista sanomaa, jossa huomioidaan miltä sanoma kuulostaa joka suuntaan. Yksi mahdollinen tapa voisi olla kenties yhdistävän ajatuksen rohkaisu, ottamatta kantaa muihin aiheisiin. Jos olisin vaikkapa vihreiden ohjeistamispäällikkö neiti Möttönen Sipoosta, saattaisin sanoa esim. näin.

Puheenjohtaja Halla-aho on ilmaissut pitävänsä väkivaltaisia ääriryhmiä ongelmana. Poliitikassamme on paljon, hyvin paljon asioita, josta olemme eri mieltä, mutta tämä ei ole yksi niistä. Ääriliikkeet ovat meidän kaikkien ongelma. Rohkaisenkin nyt perussuomalaisia myös toimimaan sanojensa mukaan. Ymmärrämme, ettei se tapahdu yön yli, mutta muistutamme samalla, että työn voi aloittaa nyt ja heti. Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä poliittista linjauksista, mutta meidän on oltava yhtä mieltä demokratian pelisäännöistä. Niihin eivät kuulu katupartiot, kaatuneiden diktatuurien liput tai väkivallalla flirttailu. Puheenjohtaja Halla-aho, voinemme ainakin tästä olla samaa mieltä?

Ajatuksena siis on, että asiaa pitäisi lähestyä määrätietoisesti, mutta jättäen tilaa muutokselle parempaan päin. Täydellisen demonisoinnin sijaan yritetään etsiä pieniä yhdistäviä tekijöitä, pientä yksimielisyyttä, jonka päälle voidaan ajan myötä rakentaa terveempiä viestintäsuhteita.

Bonuskysymys 3: valitse yksi

Perussuomalaisten vastustajien on nähdäkseni tehtävä tämä valinta, ja se voi ratkaista paljolti demokratiamme suuntaa.

  • Tehdään kaikkemme väkivaltaisten ääriliikkeiden vastustamiseksi.
  • Tehdään kaikkemme perussuomalaisten vastustamiseksi.

Ääriliikkeistä voi löytyä yhteinen yhteiskunnallinen vihollinen, mutta riittävän yhtenäisyyden saavuttaminen edellyttää yhteistyötä poliittisen vihollisen kanssa.

P.S. Ei, minua ei kiinnosta lukea kommenteissa tuhannetta kertaa siitä että mites ne muiden puolueiden kytkökset siihen ja tähän ihmiseen,aatteeseen tai ryhmään. Yksi ongelma kerrallaan.

Kodin rooli kouluväkivallassa

Kouluväkivallasta, jota joku myös koulukiusaamiseksi kutsuu, on puhuttu medioissa paljon. Keinoja tiputellessa muuttuu askel heti varovaisemmaksi, kun puhe tulee syyllisen lapsen tai nuoren kodin tilanteeseen. Koska minua ei pelota mikään muu kuin sienet, rohkenen ehdottaa.

Vanhemmat jälki-istuntoon!

Oma populistinen heittoni aiheesta kuului, että opettajan pitäisi pystyä määräämänä vanhemmille jälki-istuntoa. Tämä on toki lähinnä keskustelua herättävä vitsi, mutta tarkoitus on osoittaa asian kahtiajakoisuus. Jos lapsi lyö, hän on syyllinen siihen, mutta väkivalta on usein seurausta ongelmista, joiden syy on kovin usein kotona. Vanhemmat voivat myös todeta ”meidän Matti ei ole lyönyt ketään”, jonka jälkeen opettajat, rehtorit tai edes poliisi eivät voi tehdä mitään. Vanhempien sana on laki ja jos he kieltävät lapsensa syyllisyyden, keskustelu päättyy. Asia nousi esille mm. Ykkösaamussa Yle Radio 1:llä.

Huomio kotiin – mutta ei vihalla

Yksiselitteistä on, että jätämme huoneessa olevan elefantin huomiotta, jos kouluväkivallan seuraamiset eivät kantaudu syyllisen kotiin asti. Mitä siis pitäisi tehdä? Jos on todellakin käytetty väkivaltaa, eikä kyse ole vain yksittäisestä huudosta tai vastaavasta pienestä kiusaamisesta, pitäisi lain sallia interventio kotiin. Lapsen lailliset huoltajat pitää velvoittaa ottamaan tähän osaa, toki ensin pyyntöjä asiallisesti toistaen ja vasta aivan äärimmäisissä tapauksissa lastensuojelullisten toimenpiteiden uhalla.

On mahdollista, että vanhemmat ovat – noh, mitäs sitä kaunistelemaan, paskoja ihmisiä ja surkeita vanhempia. Kyllä heitäkin on. Kotoa ei sinänsä puutu ruokaa, ei ole mitään akuuttia mitattavaa uhkaa, mutta vanhemmat eivät vaan suorita velvollisuuttaan koska eivät pidä sitä tärkeänä. Tässä kohtaa keskustelussa pitää käyttää äänensävyä. Vanhempien pitää ymmärtää että he ovat syyllisiä rikoksen avunantoon, tai vastaavaan rikosnimikkeeseen. He eivät ole vain jättäneet jotain huomiotta, he ovat tehneet väärin. Heidän pitää korjata aiheuttamansa ongelma ja hyvittää vahingot omasta pussista. Tilannetta täytyy pitää silmällä, kunnes asia korjaantuu. Keveimpänä keinona voi olla uhkasakko (jota ei siis pidä maksaa jos ongelma korjaantuu), raskaimpana huostaanotto ja väliin mahtuu aimo pino optioita.

On myös mahdollista, että vanhemmat/vanhempi tekee parhaansa, mutta kotona kärsitään osattomuudesta. Perhe voi olla esimerkiksi köyhä, vanhempi voi olla vakavasti sairas, naapurusto voi aiheuttaa ongelmia, yms. Tässäkin kohtaa vanhempiin pitää ottaa yhteys, mutta tällöin julkisen vallan pitää tarjota kotiin apua. Puuttuuko lapselta tietokone tai harrastusvälineet? Onko koti niin köyhä ettei saa terveellistä ruokaa? Tarvisiko kotiin apuvoimia vaikka kerran-pari viikossa jos yksinhuoltaja ei terveytensä vuoksi pysty? Jos ongelman syynä on kodin akuutti puutostila, kunta pitää velvoittaa tarjoamaan tarvittava apu. Tällaista apua saa nykyään melko hyvin pienten lasten kanssa, mutta huonosti jos ollenkaan lapsen ollessa koulussa.

Mainittakoon, että olen henkilökohtaisesti nähnyt molemmista tapauksista useita eläviä esimerkkejä.

Tilanne kuin tilanne, se pitää hoitaa

Oli tilanne kumpi vaan, joku muu tai yhtälö edellisiä, perusasia on että kodin ongelmat pitää hoitaa, piste. Ei saa olla mitään sellaista tilannetta, jossa kodin ongelmien hoitamattomuuden vuoksi väkivalta voi jatkua. Juuri nyt iso osa tapauksista jää hoitamatta, tai ne hoidetaan pakottamalla väkivallan uhri muuttamaan pois. Pääosassa näitä tapauksia syy on väkivallan tekijän kotona, koska olemme päättäneet että emme välitä kodin ongelmista.

Mitä jos kuitenkin alettaisiin välittämään?

Aina on joku, jota säännöt eivät koske

Sain hienoisen ahaa-elämyksen jutellessani tänä viikonloppuna tutun maahanmuuttajaryhmän kanssa. Vaikuttaisi siltä, että yhteiskunnassamme on sinänsä pitkään ollut vahva käsitys tasa-arvosta, mutta myös valmius sen kiertämiseen tilanteen vaatiessa. Löysin pikaisesti kolme esimerkkiä kolmelta aikakaudelta. Epäilemättä niitä olisi enemmänkin.

Nyt: eriarvoiset maahanmuuttajat

Ennen kuin jatkan, lienee syytä korostaa, että tämän näkökulman lähteenä ovat muut maahanmuuttajat, eivät omat kokemukset. Mutta haussa on siis se, että tietyt etniset tekijät tuppaavat asettamaan tietyt maahanmuuttajaryhmät toisia ylemmäs tietyissä palveluissa. Ylimääräistä apua kotona, opiskelussa, viranomaisilla, matalammalla kynnyksellä saatavaa lisärahoitusta, keveämmät vaatimukset siellä ja täällä. Joidenkin mukaan myös yleinen asennoituminen halki yhteiskunnan tuntuu muuttuvan etnisyyden perusteella, joskin tuota on hyvin vaikea mitata. Tietty ryhmä nähdään kuitenkin yhteiskunnan toivona, rikkautena ja kaiken mahdollisen lisäavun arvoisena. Aika moni muu ryhmä jää tämän ulkopuolelle. Lupasin korostaa heiltä vielä yhtä pointtia: kyse ei ole siitä että maahanmuuttajilla yleisesti olisi etuoikeuksia, vaan siitä että tietyt maahanmuuttajat ovat rakastettuja sankareita ja toiset vihattuja paskiaisia, etnisyyden perusteella.

Viimeksi: täydelliset talviurheilijat

Moni meistä on nähnyt Matti-elokuvan. Hyppyrimäkimies Nykänen pääsi aika monesta pälkähästä elämässään, sillä talviurheilijoita katsottiin ylöspäin. Omana kouluaikana jääkiekkoilijoille oli omat standardit: jälki-istuntoa ei koskaan saanut, väkivallan käyttäminen oli sallittua, arvosanoja nostettiin ja tuon tuosta opettajilta sai kuulla miten paljon parempia ja hienompia ihmisiä he olivat. He kun olivat tulevaisuuden toivo, Suomen ylpeys ja esimerkkejä lapsille. Ajan myötä saimme juuri sen mitä ansaitsimme: väkivaltaisia, veroja kiertäviä huumediilereitä, Harkimoiden ja Kummoloiden kaltaisia rötösherroja jotka palvovat vain rahaa ja Putinia.

Sitä ennen: kunnioitetut Kekkosen kaverit

Pitää taas aloittaa kiittämällä Yleisradiota mainioista radion historiasarjoista, jotka ovat opettaneet Kekkosen ajan pelisääntöjä. Etenkin aikana ennen Karpoa oli hyvin helppo päästä Kekkosen lähipiirissä erittäin suojeltuun asemaan. Kunhan isäntää sokeasti tottelit, ei paljon tarvinnut murehtia edesvastuuseen joutumisesta pienistä sivukikkailuista, oli se sitten sihteerin kähmintää tai markkojen siirtelyä parempiin pussukoihin.

Aina on joku

Olen valmis esittämään teorian, että meillä on aina tilaa jollekin ryhmälle, joka toteuttaa vanhan sanonnan: ”kaikki ovat tasa-arvoisia, jotkut vaan tasa-arvoisempia kuin toiset”. Joku saa aina enemmän kuin sen mitä heille kuuluu. Kuka se joku on, miten se valitaan? Yllä olevien esimerkkien perusteella väittäisin, että voittaja on se, joka keksii uskottavimman nyyhkytarinan ja myy sen massoille.

Yksi sanoi, ”meidän täytyy tukea Kekkosta hänen vaikeassa tehtävässään pitää Suomi turvassa idän ja lännen välissä”. Toinen sanoi ”meidän pitää tukea ja ymmärtää urheilijoita, jotka nostavat meidät maailmankartalle ja toimivat esimerkkeinä lapsille”. Kolmas sanoi ”meidän pitää tukea näitä kovasti kärsineitä, sillä ennen pitkää he rikastavat kulttuuria ja geenejämme”.

Minä sanon: Suomi on tasavalta. Punnittakoon jokainen tallaaja teoillaan, ei tekosyillään.

Ylläpidon tiedote: uusi salasanatarkistus

Tiedoksi pieni tekninen muutos, jota pääosa tuskin koskaan huomaa.

Olen kytkenyt päälle toiminnon, joka tarkistaa salasanaa vaihtaessa, että kyseinen tunnus+salasanayhdistelmä ei ole vuotolistoilla. Jos näin, se varoittaa käyttäjää että tämä salasana ei ole turvallinen ja pyytää laittamaan toisen. Sen myötä kannattaa toki myös vaihtaa salasana muissa palveluissa.

Jos kirjaudut Googlella, Facebookilla tjsp, tämä ei vaikuta sinuun mitenkään.

Uteliaille lisätietoja.

Lisättäköön vielä, että tietenkään Pirkan blogit ei tallenna kenenkään salasanaa selväkielisenä.

Tarvitsemme lisää ahneutta ja laiskuutta!

Ahneus ja laiskuus ovat kovin ikäviä sanoja ja kieltämättä arjessa ne yhdistyvät aika ikäviin ilmentymiin. Haluaisin kuitenkin antaa niille tilaisuuden, sillä olemme näille vaistoille paljon velkaa – ainakin jos arvostamme tiedettä tai yhteiskuntia.

Energiansäästöä ja ennen energiansäästölamppuja

Älykäs olento pyrkii vaistojensa ohjaamana säästämään energiaa, sillä historiallisesti ei ole ollut aina mitään takeita että lisäenergiaa on helposti saatavilla. Toisin sanoen, laiskuus on älykkyydessä hyve. Siten olemme kehittäneet työkaluja, jotka ovat vuosituhansien varrella hieman monimutkaistuneet. Katsokaa nyt vaikka maanviljelyä ja viimeistä sataa vuotta. Jos joku ei olisi halunnut olla laiska ja käyttää vähemmän energiaa viljan puimiseen, ei olisi sen paremmin viikatetta kuin puimuriakaan.

Mielestäni esimerkiksi muuan G. A. Serlachius on ollut ahne, kuten myös aika moni muu metsäteollisuuden suuri nimi, tai modernilta listalta vaikkapa Peter Vesterbacka. Ahneus ajoi heidät laajentamaan yrityksiään, kasvattamaan niitä, luomaan vientiä ja uusien alojen nousua. Me haukumme ja herjaamme yritysjohtajien ahneutta, mutta olemme alati valmiita nauttimaan heidän ahneuden hedelmistä. Jos nyt unohdetaan ihmiskunnan saastaksi laskettavat veronkiertäjät, keskiverto ahne porvari on lapannut verokarhun taskuun sellaisen määrän seteleitä että selkä vääntyy.

Entäpä nyt tuoreen paperikoneen sulkemisuutisten äärellä? Onhan tuo melkoinen isku ja pääministerimme voi olla oikeassa valitellessaan ahneutta päätöksen syyksi. Ahneus epäilemättä selittää sen ja se voi olla todella hyväksi. Kun heikosti menestyvä toimipiste suljetaan, saa itse emoyritys enemmän voimaa, eli siis enemmän veronmaksukykyä. Vastaavasti tehtaan raunioille voi muodostua aivan uutta toimintaa, joka – jälleen kerran – tarkoittaa uusia työpaikkoja ja uusia verotuloja. Ahneuden vuoksi pitää valitettavasti monen kärsiä, mutta lopputulos, oikein pelattuna, voi olla valtiolle ja sen asukkaille erinomainen.

Opettaja, ei orjapiiskuri

Ahneus ja laiskuus ovat meille hyviä opettajia, vaan viisas oppilas ymmärtää ottaa opin vastaan kriittisesti. Jos annamme laiskuuden tai ahneuden viedä meitä kuin pässiä narussa, eihän siitä hyvä tule. Oppi pitää ottaa vastaan ymmärryksellä, oikealla kontekstilla ja pohdinnalla. Typerintä kuitenkin on kieltää ne perusvaistot, jotka pakottavat älykkyytämme etsimään aina parempia ratkaisuja. Yhteiskunta, sellaisena kuin sen olemme tunteneet, on kaiken velkaa näille vaistoille. Yhteiskunnat ovat kehittyneet, kun olemme luoneet pelisäännöt jossa nämä vaistot toimivat yhteiseksi hyväksi, riittävän vapaasti mutta sopivan hallitusti.

Pääministerimme toimisi viisaasti, jos hän ymmärtäisi maailman kehittyvän. Hän toimisi viisaasti, jos hän ymmärtäisi älykkyyden perusvaistoja ja auttaisi niitä toimimaan kansalaistensa eduksi. Hänellä on syynsä olla varuillaan ja varoa kontrolloimatonta ahneutta. Hän toimisi viisaasti nähden sen kuten tulen, mahtavan voiman joka on hyödyksi kakluunissa mutta tuhoksi pirtissä.

Pakkoruotsi on yksi kolmesta

Uudelleenjulkaisu: Tämä blogaus julkaistiin ensi kerran 5.5.2013 Aamulehden blogeissa, mutta koska palvelu on ajettu alas ja asia nousi pinnalle, katsoin tarpeelliseksi julkaista sen uudestaan lähes alkuperäisessä muodossa.

Käytännössä koko kansa vastustaa pakkoruotsia, mutta lopulta pakkoruotsi on vain RKP:n vallan PR-kampanja, vain kolmasosa totuutta. Mitä koko paketti sisältää ja miksi on tärkeää erotella palaset toisistaan? Missä puhuu raha ja missä järki?

1/3: pakkoruotsi

Ruotsin kielen asema pakollisena kouluaineena on se, mistä puhutaan, mutta sen vaikutus on aika pieni lopulta. Emme säästä senttiäkään sen poistolla, sillä tilalle tulee vain toinen kieli ja yhtä monta kielten opettajaa tarvitaan, yhtä suurella palkalla.

Jos pakkoruotsi poistuisi…

Taloudellinen etu: –
Muu etu: kielitaidon paraneminen ja monipuolistuminen pitkässä juoksussa

2/3: kakkoskielen asema

Maassamme on eri arvioiden mukaan alle 0,5% ihmisiä, pääosin eläkeläisiä, jotka eivät puhu suomea, mutta ruotsi sujuu. Heitä varten pidetään yllä valtakunnallista kielijärjestelmää, jossa jokainen päätös, asiakirja, keskustelu, lomake ja virkamies ovat kaksikielisiä.

Jos ruotsin kieli muutettaisiin vähemmistökieleksi…

Taloudellinen etu: 1-2 miljardia vuodessa
Muu etu: järkevämmät rekrytointikriteerit julkisiin töihin

3/3: taloudelliset etuoikeudet

RKP:n alaiset säätiöt eivät maksa liiketoimistaan veroja. Lisäksi he saavat huomattavan määrän lahjoituksia verorahoista jo ennestään voitollisen toiminnan tukemiseksi. Lopputuloksena he vääristävät ja estävät kilpailua, häiritsevät tutkimustyötä ja ohjaavat verorahoja pois yleishyödyllisestä käytöstä.

Jos RKP:n talouserivapaudet poistettaisiin…

Taloudellinen etu: vaikea arvioida, mitä vaan puolesta miljardista vuodessa ylöspäin
Muu etu: kilpailun tervehtyminen, hintatason lasku, nuorten syrjäytymisen väheneminen, valtionhallinnon avoimuuden lisääntyminen

Montako palaa saisi herralle olla?

Kielikeskustelu on otsikkoa monimutkaisempi kakku, jonka eri paloissa on kovin erilaiset täytteet. Kaikkia yhdistää vain yksi – suomenruotsalaisuuden puoluepolitiikkaan tiiviisti kuuluva epärehellisyys. Nämä puliveivarit huijaavat meitä, varastavat meiltä, rohkaisevat väkivaltaan meitä vastaan ja uhkaavat meitä tuon tuosta, kunnes päätämme lähteä siivoamaan pesää, joko pala kerrallaan tai koko paketti samaan rahaan.

Onneksemme kielipolitiikan järkeistäjät eivät noudata samaa kaavaa. Meillä ei nyrkki tai puukko nouse. Ei – uhkamme on paljon vaarallisempi. Me kirjoitamme kansalaisaloitteita, me äänestämme poliitikkoja ja me pidämme meteliä. Me suomalaiset olemme vakava uhka kielipolitiikan suhmuroinnille ja sekös heitä pelottaa.