Olen päättänyt kokeilla kirjoittaa muutaman blogauksen kolumnityyliin, harjoittelun vuoksi. Ensimmäisessä kolumnissa heijastellaan menneitä ja menossa olevia vallankumouksia. Palaute on erittäin tervetullutta. Videolla on sama teksti luettuna.
Viime aikoina olemme oppineet paljon Kuuban historiasta, niin Ylen radiosarjasta kuin SK:n erinomaisesta tekstisisällöstäkin (maksumuuri). Alussa oli vallankumous pahaa diktaattoria vastaan. Sen myötä varsin moni Kuuban kansalainen todellakin sai parannusta elämäänsä ja arkisiin huoliinsa. Lopulta, kuten niin usein käy, vallankumouksesta tuli itsensä pahin vihollinen. Tämäkin tarina on tuttu. Jokaista Pedro II:ta kohti on aika monta Castroa, tai ajankohtaista esimerkkiä käyttääkseni, Abiy Ahmed Alia (maksumuuri).
Metaforani kohteena on tällä kertaa liike seksuaalisen tasavertaisuuden puolesta. Tämä on matka, jota Suomi on kulkenut pitkälle, mutta maalissa emme likimainkaan ole, sillä tekemistä on vielä paljon. Jotain liikehdinnässä on kuitenkin muuttunut viime vuosina, ehkä jo sen verran että hälytyskello olisi syytä kaivaa lähettyville.
Vuosikymmen sitten osallistuessani jälleen kerran pride-marssiin, todistin vanhan ajatuksen katoamista. Vanha idea kulki jotakuinkin niin, että prideen ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat edistää yhteisiä tavoitteita. Tuolloin näimme ensimmäiset merkit siitä, että loppuun lisättiin kohta ”paitsi seuraavat tahot”. Lista epätoivotuista tahoista, henkilöistä ja aatteista on vuosikymmenen varrella kasvanut, niin Suomessa kuin maailmallakin. Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi löyhän festivaalihengen muuttuminen tiukan poliittiseksi aatteeksi. Vihollisten lisäksi myös vaatimuksia on yhä enemmän, yhä äänekkäämpiä, ja ne tuntuvat pääsevän läpi yhä vähemmällä keskustelulla.
Pride ei tokikaan ole kuihtunut, sillä kuten todettua, tekemistä on vielä reilusti ja moni liikkeen vanhoista tavoitteistakin on vielä toteutumatta. Kansalaisliikkeen näkyvyyttä edesauttaa myös voimissaan oleva mediakoneisto ja ainakin pintapuolisesti yhä eheämmältä vaikuttava keskushallinto. Yritykset ovat myös yhä isompi osa liikkeen näkyvyyttä. Tässä piilee kuitenkin melkoinen riski, sillä jos jokin päivä yritykset huomaavat tienaavansa paremmin vastakkaisella mielipiteellä, voi linja muuttua vaarallisen nopeasti.
Yksi monista historiaan jääneistä aiheista on kriittisyys. Yhä herkemmin, kautta yhteiskunnan, miellämme kritiikin vihaksi ja skeptisyyden loukkaukseksi. Mielestäni kriittisyys on yksi maailman muuttamisen tärkeimpiä peruskiviä. Juuri kriittisyydellä varmistetaan, että suden puhkuessa ja puhaltaessa talo pysyy paikallaan. Kuitenkin on hyvin vaikeaa nähdä vastuullisissa medioissa kriittistä keskustelua uusista pride-kansan tavoitteista, metodeista tai ajatuksista. Yhä useampi toimittaja heittää jo ennalta hanskat tiskiin, joko somekansan vihojen pelossa tai pahimmillaan totuudestaan täysin varmana.
Terveen kriittisyyden puutteelle on toki erinomainen selitys. Etenkin politiikan oikealta reunalta tulevat pride-hengen vastaiset huudot ovat uskottavuudessa samaa tahoa kuin koronarokotteisiin integroidut kitaravahvistimet. Kun kaiken maailman Kärnät ja Hakkaraiset johtavat puhetta, on helppo todeta ettei se ole tervettä kritiikkiä vaan puhdasveristä idiotismia. Sen myötä on helppo todeta, että järkevää kritiikkiä ei ole ja asia on vahva. Kuitenkin näin tehdessämme päädymme liittymään juuri priden pahimpien vastustajien peliin. Kun kiellämme kritiikin tällaisiin toheloihin vedoten, sidomme oman kätemme selän taakse.
Ilman tervettä kriittisyyttä vallankumouksen pahin vihollinen on todellakin vallankumous itse. Kansanliike, mikä tahansa kansanliike, tarvitsee ajan varrella enemmän kritiikkiä, debattia, analyysiä ja tieteellistä skeptisyyttä. Ilman sitä, kaasu pohjassa ja silmät kiinni, menemme taatusti eteenpäin, mutta mihin suuntaan ja millä hintaa?
On täysin mahdollista – toistan, täysin mahdollista – että pride-liikkeen nykyiset tavoitteet ovat järkeviä, perusteltuja ja huolella mietittyjä. Ilman kunnon kriittistä tutkiskelua on kuitenkin myös mahdollista, että jotkut kiireessä mukaan otetut tavoitteet voivat lopputuloksena jopa toimia sitä ihmisryhmää vastaan, jota tavoitteella pyritään suojelemaan ja auttamaan. Tällaisia väitteitä kuulee yhä useammin ja niiden kaikkien leimaaminen äärioikeiston huuhaaksi muistuttaa aivan liikaa männä vuosikymmenten vapaussoturin puheita. Jos julistettua totuutta ei tarvitse todistaa, sitä ei koskaan ole myöskään ansainnut.
Kuten todettua, maailma ei ole valmis. Maailma myös muuttuu ja kansanliikkeen on muututtava siinä mukana. Olen havainnut, että navigointi maailman menossa on huomattavasti helpompaa kun pitää silmät auki ja antaa kaasujalalle hieman armoa.
