Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Totta puhuen melkoisia paskiaisia

Päivi Räsänen ja Sebastian Tynkkynen ovat poliitikkoja joista en pidä. Mielestäni he molemmat huutavat vihapäissään mitä sylki suuhun tuo, maalaavat puolen maapallon kokoisia viholliskuvia ja perustelevat kantansa lähinnä dystooppisen mielikuvituksen avulla. He sattuvat olemaan myös valtakunnansyyttäjän hampaissa – mutta se on eri asia, ja SE on tämän kirjoituksen pointti.

Paskiaisen puheenvuoro

Olen saanut aika paljon irti julkisesta keskustelusta näiden kahden vihaisen vaikuttajan ympärillä. Tavallaan siitä tulee mieleen kannabiskeskustelun tila muutaman vuoden takaa: ehdotonta rakkautta puolesta ja ehdotonta vihaa vastaan. Sekä Tynkkynen että Räsänen nähdään pelastajina, sankareina ja heidän päälleen asetellaan jos jonkinlaista viittaa. Jotkut pitävät Tynkkystä journalistina ja Räsästä rauhantekijänä. Ei siinä mitään, saahan sitä kutsua ihmistä miksi vaan paitsi natsipelleksi.

Jos jotkut heitä ylistävät, toinen puoli taas näkee heissä ilmastyskirjan pedon. Itse en näe heitä suurina paholaisina, mutta en heistä myöskään pidä. Se on tunne, jonka heivaan sivuun heti ensi alkuun pohtiessani asian juridista puolta. En ole kiveen kirjoittanut kantaani syytteistä ja tuomioista, mutta näin yleisesti ottaen kallistun laajan sananvapauden puolelle. Mielestäni Voltairen kaltainen ajattelumalli toimii ja pidän suuresti ajatuksesta, että yhteisen hyvän puolesta on joskus tarpeellista puolustaa pienempää pahaa. Minä puolustan näidenkin kahden oikeutta sanoihinsa ja mietteisiinsä, vaikka heidän suut voisikin pestä saippualla.

Niin, saippualla pesu on jotain mitä oikeusistuin ei tuomitse. Pointtini on, että mielestäni heidän puheet edustavat huonoa ja harkitsematonta käytöstä, hallitsematonta vihanpurkausta, Päivillä homoja ja Sebastianilla muslimeja vastaan. Käytös on huonoa, mutta onko oikeuslaitos oikea ratkaisu huonon käytöksen kontrolliin? Pitäisikö ruman sanan sanonut pikkulapsikin hakea koulun välitunnilta suoraan Kylmäkoskelle?

Eli seuraava kysymys on tämä: johtaako vihanpurkausten ja vessanseinäkirjoitusten käsittely oikeusistuimessa haluttuun tulokseen, eli vihan vähenemiseen? En tiedä, mutta haluaisin todella tietää. Aihetta ei uskalleta asiapitoisesti kovin usein käsitellä. Pieni positiivinen poikkeus on tohtori Esko Kähkönen, joka pui asiaa Suomen kuvalehdessä. Muutama akateemikko on viitsinyt käsitellä aihetta muutakin kuin olkiukkojen ja muiden argumentointivirheiden kautta. Toivoisin heitä lisää, sillä haluaisin oppia, selvittää, tuntea taustoja ja kokea näkökulmia. On täysin mahdollista, että syyttäjämme linja on viisain valinta, mutta hänen tehtävähän ei ole pohtia töidensä seurauksia. Hänen tehtävä on noudattaa käskyä. Hänen valinnassaan käsky oli tuomita verkon vihapuheita – ei pohtia vihapuhetuomioiden yhteiskunnallisia seurauksia.

Pelataan se perhanan natsikortti

Eräs kunnioittamani keskustelija osallistui tähän juttuun kertomalla holokaustista ja käski hakemaan kantaa Tynkkysen tuomioon natsien joukkotuhoa käsittelevästä museosta. Tämä ei ollut laadukas kommentti, mutta se pohjasi asiaan. Siten lopetankin tämän tekstin kahteen näkökulmaan, joista mielestäni molemmat pitävät vettä.

  1. Voidaan kestävästi ja historiallisesti referoiden argumentoida, että voimakas vihainen puhe tiettyä ihmisryhmää vastaan on ensiaskel tiellä, joka voi johtaa väkivaltaan tätä ryhmää vastaan. Tästä on erityisen vahvoja esimerkkejä Afrikasta, mutta myös Euroopasta.
  2. Vastaavin perustein voidaan argumentoida, että ihmisten vihan ja epämiellyttävien mielipiteiden kieltäminen ja sensurointi ajaa nämä mielipiteet maan alle kypsymään, kehittymään ja paisumaan, kunnes ne räjähtävät pinnalle karmein seurauksin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingit tulevat mieleen.

Minä näen tässä asiassa tarpeen puhua kompromisseista ja ymmärryksestä molempia näitä kulmia kohtaan. Ei minun tarvitse julistaa totuutta, sitä tekee jo puoli Suomea. Kun kaikki huutavat kurkku suorana vastauksia, minä haluaisin kuiskailla sekaan kysymyksiä.

Julkaistu

Hätätilasta hässäkkään

Terveydentilan vähän helpottaessa kolumnit jatkuvat ja aiheena tämänkin viikon kuuma peruna, eli elokapina. Tuttuun tapaan sama sisältö kuunneltavissa ja luettavissa, oman maun mukaan. Videolla käytettävä stock-materiaali joko liittyy aiheeseen tai ei…

Ilmastoliike Elokapina vaatii maatamme julistamaan ilmastohätätilan. Ilmasto on kieltämättä iso haaste, jonka puolesta sopii meteliä pitääkin. Hätätilan julistamisesta ollaan montaa mieltä kuten demokratiaan kuuluukin, mutta väittely jää juupas-eipäs-tasolle. Koska se tappelu on jo käyty, päätän astua seuraavalle tasolle ja pohdiskella mitä Suomen kaltaisessa maassa tapahtuisi, jos ilmastohätätilan julistaminen otettaisiin poliittiseen päiväjärjestykseen.

Sanoiko joku byrokratia? Voi kuulkaa ystävät hyvät mikä jättipotti tämä olisi virkakunnalle! Koska kyse on kansallisesta hätätilasta, täytyy toiminta tehdä parlamentaarisesti joten alkuun perustetaan parlamentaarinen hätätilavaliokunta. Jäsenille palkataan pari kappaletta avustajia kullekin ja valiokunnalle vielä muutama omansa. Ryhmä virkailijoita alkaa työstämään lausuntokierrosta, jota varten kootaan asiantuntijatyöryhmä, jonka avuksi palkataan ryhmä avustajia.

Toinen asiantuntijaryhmä alkaa purkamaan lausuntokierroksen dataa ja käsittelemään näitä parlamentaarisen ryhmän avustajia varten, jotka vievät asian parlamentaarikoille, jotka puolestaan hakevat kantoja puolueiltaan. Puolueet perustavat omia ryhmiään analysoimaan tuloksia ja pohtimaan vaikutuksia omaan äänestäjäkuntaansa. Eri osapuolten tahtotilat ja reunaehdot kirjataan ylös ja aloitetaan valiokunnassa tutut kädenvääntöpippalot. Koska kompromissia ei löydy, päätetään hankkia ulkopuolinen konsulttitoimisto analysoimaan asiaa, sekä perustetaan tutkijaryhmä tutkimaan muita esille tulleita asioita.

Lopulta, parin vuoden päästä, kun useampi tuhat ihmistä on työstänyt asiaa, valtion rahaa on käytetty parikymmentä miljoonaa, tiedonhakureissuilla on kierretty maailma puolensataa kertaa ja kampaviineriteollisuus on raportoinut ennätystulokset, ollaan valmiita. Valmiita siis aloittamaan hätätilan julistamisen edistämisen toimet, koska edelliset kaksi vuotta keskusteltiin hätätilan julistamisen formaatista, kattavuudesta ja päätöksentekometodista.

 
Tiedän edellä mainitun olevan törkeää vähättelyä ja ymmärrän hyvin, ettei parlamentarismi aivan noin nopeasti toimi. Jos sote-uudistukseen meni vuosikymmeniä niin ilmastohätätilan kanssa menee ainakin vuosisata. Mielestäni itse ilmastonmuutoksen ongelmalle voisi kuitenkin tehdä jotain hieman nopeamminkin. Julistusten ja analyysien sijaan voisi ideoita löytää vaikkapa konkretiasta ja numeroista. Mitäpä voisimme siis kokeilla näiltä osin?

Elokapina on siinä oikeassa, että tiettyjä epämiellyttäviä totuuksia on ladottava pöydälle. Epämiellyttävät totuudet eivät ole niitä jo kuultuja, kuten käskyjä maaseudun asukkaille ostaa sähköauto ja maalämpöpumppu, tai välitön polttoaineen hinnan tuplaus. Niin tarpeellista kuin öljyn käytön vähentäminen onkin, nypläyksen sijaan tarvitaan suuria liikkeitä. Epämukava totuus on vaikkapa se, että joko EU lisää ydinvoiman käyttöä nopeasti tai epäonnistuu ilmastohankkeessa. Myös kaikki EU:n alueen hiilivoimalat on suljettava vuosien, ei vuosikymmenten sisään. Kaikki tuet fossiilisille polttoaineille on ajettava alas yhtä nopeasti. Nämä asiat on ajettava päätöksenteon pöydälle nyt ja ne on ajettava koko EU:n, ei vain Suomen tasolla.

Nämä ovat todella epämiellyttäviä totuuksia, sillä ne uhkaavat jättää satoja tuhansia ihmisiä vaille työtä ja monet kodit kylmiksi. Nuo ovat jättimäisiä haasteita. Haaste on silti eri asia kuin este. Väitämme esteeksi sitä, kun juristi energiafirmasta tappelee vuosikausia byrokraatin kanssa penneistä, samalla kun musta savu tupruaa iloisesti ilmoille. Se ei ole este, se on häpeä. Jos määrätietoisuutta löytyy ja prioriteetit ovat kunnossa, nämä asiat ratkaistaan vaikka yön yli. Hyvä vertauskuva ja opin hakemisen paikka on rautaesiripun murtuminen, joka oli vielä mittakaavaa suurempi muutos miljoonien ihmisten työhön ja arkeen. Siitäkin selvisimme tyydyttävästi ja opit ovat vielä hyvässä muistissa.

 
Paljosta on kuitenkin luovuttava tulosten saamiseksi. Tämä vaatimus koskee myös ympäristöliikettä, joka voi löytää edestään vähintään yhtä epämiellyttäviä totuuksia. Jos ilmasto on ongelmamme, ei kovin paljoa aikaa voi käyttää kriisiytyäkseen väärän poliitikon vierailusta mielenosoituksessa. Jos päästöt ovat ongelma, ei marxilaista vallankumousta ehditä aivan samalla kiireellä juuri nyt toteuttamaan. Kysymykset muuttuvat yhä vaikeammaksi: intersektionaalinen feminismi vai planeetan pelastaminen? Turvallisia huoneita yliopistolle vai kaupunkeja joissa voi hengittää? Kaadetaanko patsaita vai savupiippuja? Vaikka toki maailmasta löytyy monta asiaa korjattavaksi, vain yksi voi olla ylimmällä prioriteetilla.

Kas, jos ilmasto pitää pelastaa yhdessä ja sitä varten tehdä isoja päätöksiä sekä toimia, tarvitsemme mukaan melkoisen enemmistön. Yhteistyötä pitää tehdä myös niiden kanssa, joita kutsutaan niin fasisteiksi, konservatiiveiksi, kristityiksi, lihansyöjiksi, pikkuporvareiksi ja moneksi muuksi ikäväksi asiaksi. Laaja osa ympäristöliikettä näkee näiden haukkumasanojen takana vihollisen, tuon tuosta myös aivan erinomaisista syistä. Tadaa, nyt vihollinen on kuitenkin liittolainen, ainakin jos ilmasto on kaiken A ja O.

Mielenosoituksen järjestäminen ja muutoksen vaatiminen samanmielisen joukon yhteistuumin on kuitenkin lopulta hyvin helppoa. Se, mitä ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvitaan on hyvin vaikeaa. Meillä on erinomaiset valmiudet taklata tämä ongelma tehokkaasti, jos vain päätämme että se on todellakin asia numero yksi. Joillekin on hurjan haastavaa luopua turhasta autoilusta ja joillekin jatkuvasta lihansyönnistä pääseminen tuottaa kovastikin tuskaa. Ylivertaisesti vaikeinta on kuitenkin luopua oman aatteensa ylivertaisuudesta isomman haasteen äärellä.

Julkaistu

Saunan käyttöehdot

Koska kulttuurinen omiminen on vakava ongelma, on meidän suomalaistenkin kannettava kortemme kekoon. Hyvä paikka aloittaa on sauna, koska se on meille tuttu ja läheinen. Ajan hengen mukaisesti ongelma voidaan ratkaista helposti ja kätevästi käyttöehdoilla, jotka on hyväksyttävä ennen saunaan astumista. Tässä hyvää pohjaa.

1. Vahvistan olevani geneettisesti suora jälkeläinen historiallisen suomalaisen saunan kehittäjille ja vannon kautta kiven ja kannon, olevani oikeutettu tämän kulttuuriprosessin käyttöön. Liitän mukaani todistuksen geneettisen puhtauden virastolta (myös sähköinen genomipassi käy). Biologiset vanhemmat voivat toimittaa alle 15-vuotiaan saunan käyttäjän tiedot samassa yhteydessä.

2. Vahvistan suomalaisuuteni myötä olevani syyllinen historian kaikkiin rikoksiin, sisältäen mutta ei rajoittuen kansanmurhiin, orjuuteen, diktatuuriin, alkuperäisasukkaiden vainoihin, kristinuskoon, kapitalismiin sekä ohuen ohuisiin leikkeleisiin. Tätä asiakirjaa voidaan käyttää syyllisyyden osoituksena sekä Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa että yliopistojen toimittamissa syyllisyysjulistuksissa.

3. Vahvistan Disney-yhtiöille rajattoman oikeuden monetisoida saunakulttuurin, kaikki siitä johdetut kulttuuri- ja tietoteokset, sekä kaiken elämäni aikana tekemäni luovan työn. Sitoudun maksamaan postikulut teosten ja esikoiseni toimittamisesta heille.

Linnunradan galaksissa, pp.kk.vvvv,

____________________
Nimen selvennys ja sukupuun tiivistelmä

Julkaistu

Tätä et tiennyt pasianssista

Olen ollut monessa kongressikeskuksessa, kokoushuoneessa ja nettilähetyksessä katsojana ja kuvaajana. Joskus, todella harvoin, altistun jollekin niin mainiolle sisällölle että pistää nöyräksi. Vajaa kuukausi sitten kävi juuri niin, kun pelisuunnittelija Mikko Voima päätti tyhjentää pajatson puhumalla pasianssista TracOff 2.0 -verkkotapahtumassa.

Ohjelmakuvaus: Klondike-pasianssi on yhtäaikaa vanha uhkapeli, maailman suosituin pasianssi ja supertietokoneilla pelattava laskennallisesti vaativa ongelma. Mitä yhteistä on Tinderillä ja pasianssilla? Tässä ohjelmassa syvennytään pasianssin pelimekaniikkojen salattuun kompleksisuuteen ja sen seurauksiin. Tyhjentävä analyysi Klondiken historiasta, pelisuunnittelusta ja tieteellisestä pasianssitutkimuksesta.

Avainsanoja piisaa

En aio tuhlata paljoakaan tilaa tässä, sillä tämä on oikeasti semmoinen tunti (+halutessa juontajan haastattelu 30 min perään) joka jokaisen kannattaa käyttää ja nauttia. Täytyy kyllä sanoa että jos olisi etukäteen pitänyt arvata mitä pasianssista puhutaan, en olisi arvannut puoliakaan aiheista. En olisi tullut pieneen mieleenikään ajatella, että pasianssin ratkaisemisen analyysi pistää maailman huippututkijat ja jykevimmät supertietokoneet polvilleen. En myöskään olisi tullut pohtineeksi pasianssin uhkapelihistoriaa. Olisi ehkä pitänyt arvata että aiheen tutkijoilla ja kirjailijoilla on erimielisyyksiä, mutta sen muodot ja aiheet yllättivät minut.

Oikeastaan koko asiaahan voi pohtia täysin metatasolla. Me kaikki tiedämme pasianssin, eli kuka tahansa voi samaistua aiheeseen. Toisaalta tästä aiheesta voi siis halutessaan kaivaa liki rajattomasti vänkää triviaa. Tämä on sellaista tietoa, jolla saat kahvipöytäkeskustelussa taatusti huomion, mutta tietoa jolla tuskin saat rahaa ja rakkautta. Tai mistä sitä tietää, triviatieto pasianssista saattaa olla iskurepliikeissä jopa keskivertoa paremmasta päästä. Ehkä vieläkin tärkeämpänä, tästä saattaa joskus seurata videoklippi siitä kun yksi yrittää iskeä kumppania pasianssijutuilla ja saa vesilasista naamalleen. Se yksin on lähes rajattoman vaivannäön arvoista. Niin turhaa, mutta niin tärkeää. Sivuhuomiona, luetko vielä tätä juttuani vai meninkö jo riittävästi pöpelikköön muutama lause sitten?

Palataksemme maata kiertävälle radalle, pelien historia ja kehitys on aiheena vänkä. Kiersin joskus luentorundilla pohjoisessa Suomessa ja myöhemmin Helsingissä. Puhujakumppaninin aiheena oli puhua peleistä ilmiönä ja peliteoriasta yhteiskunnassa. En tajunnut puoliakaan mitä hän sanoi, mutta takerruin joka sanaan kuin se olisi ollut puhdasta kultaa. Pelaaminen on hieno asia ja erilaiset pelit ovat haastaneet älykkyyttämme jo vuosituhansien ajan. Pasianssi menee siihen välikastiin – ei historiallisesti (vielä?) niin iso juttu kuin mancala, shakki, go tai shogi, mutta silti monisukupolvinen kokemus joka vetoaa tänä päivänä siinä missä vuosisatoja taaksepäin. Silloin monissa paikoissa harvalla oli varaa pelikortteihin, nyt pääosalla on varaa tablettitietokoneeseen ja Microsoftin tuttu pasianssi löytyy maksuttomana (mainosrahoitteisena) lähes joka laitteelle.

Minä nostan metaforista hattua Mikolle tästä aiheesta. Näin tärkeää, näin turhaa ja näin kiehtovaa asiasisältöä ei joka vuosi ihminen koe.

Julkaistu

Kolumni: vastuuhäviö hankintaketjuissa

Tällä kertaa kolumnin aiheeksi löytyivät haasteet vastuun katoamisesta hankintaketjujen varrella. Juuri tämä juttu päätyi julkaisuun tällä viikolla Twitter-kyselyn pohjalla. Tuttuun tapaan sama sisältö kuunneltavissa ja luettavissa, oman maun mukaan.

Sähkön kantaverkoissa siirretään sähköä erittäin korkealla jännitteellä siirtohäviöiden välttämiseksi. Siirtohäviöiden laskeminen, huomiointi ja minimointi esimerkiksi sähkö- ja kaukolämpöverkoissa ovat tarkkaa tiedettä. Energiayhtiöt pyrkivät luonnollisesti tehokkuuteen ja uusia ratkaisuja häviöiden vähentämiseksi otetaan kernaasti käyttöön.

Jos energiansiirrossa matkan varrella tapahtuvat häviöt tunnetaan erinomaisesti, samaa ei voi sanoa pitkistä hankintaketjuista. Ilmiö, jota voisi kutsua vaikkapa hankintaketjun vastuuhäviöksi, ei juurikaan herätä kiinnostua eikä keskustelua. Mielestäni häviöt siinä ketjussa ovat sen verran suuret ja luonteeltaan ikävät, että ehkäpä sallitte muutaman rivin tekstiä huomion keräämiseksi.

Esimerkkitapauksessa yritys, julkisen sektorin laitos tai muu yhteisö päättää hankkia tietojärjestelmän tehostamaan toimintaansa. Yhteisö palkkaa konsulttiyritys A:n kartoittamaan tarpeet ja suorittamaan kilpailutuksen. Voittajaksi valitaan yritys B:n ratkaisu, joka perustuu yritys C:n runkoteknologian pohjalle. Ratkaisun infrastruktuuria ja alustaa hoitaa yritys D, joka käyttää yritys E:n konesaleja. Usein projektissa on paljon enemmän osapuolia, mutta jo tämä esimerkki riittää.

Hankinnan tekevällä yhteisöllä on halu toimia vastuullisesti. He pitävät työntekijöistään erinomaista huolta, huolehtivat tarkkaan yhteiskuntavelvoitteistaan ja käyttävät vain päästötöntä energiaa toiminnassaan. On mahdollista, joskin harvinaista, että konsulttiyritys A:n valinnassa ovat vastuullisuuskysymykset myös painaneet. On jo äärimmäisen epätodennäköistä nähdä edes yhtä listan vastuullisuuskriteereistä osana kilpailutuskriteerejä, saati että sille annettaisiin merkittävää painoarvoa tai että se ulotettaisiin koko ketjuun. Kun asiasta kysyn, yleisin vastaus on ettei asiaa ole tullut ajateltuakaan. Jos kysyn erittäin epävirallisesti, todetaan että se on turhaa hommaa koska vastuullisuuspisteet julkisuuden silmin saa vähemmälläkin vaivalla.

 
On äärimmäisen suuri todennäköisyys, että esimerkin hankintaketjun matkalla vastuullisuus ehtii valumaan kuin vesi hanhen selästä. Ongelmat ovat tuttuja monella alalla, mutta keskityn nyt itselleni tuttuun tietotekniikan alaan ja kaivaudun ilmiöön hieman syvemmälle. Monet merkittävät alan toimijat omaavat joko kyseenalaisen tai jopa sysimustan vastuullisuustodistuksen. Laajoja ongelmia on yhteiskuntavastuissa, verovelvoitteiden hoidossa, työntekijöiden oikeuksissa kuten myös ympäristön ja ilmaston näkökulmissa. Tänä päivänä on vaarallisen helppoa ostaa tietotekninen laite, joka on valmistettu orjuutettujen uiguurien toimesta hiilivoimalla. Ongelmia on eri muodoissa halki kentän, alustafirmoista konsulttitaloihin, laitteistoista ohjelmistoihin.

Yhtenä hyvin tunnettuna tietotekniikan vastuullisuuskeskustelun aiheena voidaan pitää pilvipalveluntarjoajia, joita edellä kuvataan yrityksenä E. Useat tahot tutkivat aktiivisesti alan yrityksiä ympäristövastuun näkökulmasta. Ympäristöjärjestö Greenpeacen säännöllisessä katsauksessa alan suurimpien toimijoiden tilanne tiivistetään päästönumeroina sekä sarjalla liikennevaloja. Tuoreimmassa raportissa Google saa parhaana kolme vihreää valoa yhteensä viidestä eri kohdasta. Lisäksi heille tulee yksi keltainen ja yksi punainen valo. Microsoftille tule kaksi vihreää, yksi keltainen ja kaksi punaista valoa. Markkinajohtaja Amazon saa tasaisimman tuloksen: viisi punaista liikennevaloa ja ylivoimaisesti suurimmat päästönumerot.

Pidän yksinomaan kehujen arvoisena maamme sitoutumista johtoaseman hakemiseen ympäristön ja ilmaston suojelussa. Olemme tehneet paljon oikein ja lukuisat päästöt ovat jo pitkään olleet laskusuunnassa. Suomessa toimivat pilvitarjonnan konesalit, sekä kotimaiset että kansainvälisesti omistetut, ovat esimerkillisen energiatehokkaita ja käytetty energia päästötöntä. Niin hukkalämmön uusiokäyttö kuin jäähdytystehon hakeminen vesistöistä ovat meillä standardi, ei poikkeus. Globaali kilpailu kuitenkin ylittää maan rajat ja usein julkisen sektorin palveluitakin pyöritetään ulkomaisissa konesaleissa, usein juuri niissä jotka toimivat fossiilisilla polttoaineilla.

 
Vastuullisuushäviön seuraaminen on monin verroin vaikeampaa kuin sähköverkon siirtohäviön, joka sekin vaatii korkean asteen huippuosaamista. Se on kuitenkin aihe, jossa voisimme mielestäni myös olla globaaleja johtajia. Voimme näyttää esimerkkiä valtiona, joka ei suostu digitalisoitumaan hiilivoimalla. Jos saamme EU:n kautta muitakin mukaan, voimme muuttaa markkinan pelisääntöjä. Tällöin yhä suuremmat toimijat huomaavat, että saastuttamalla menettää kauppoja. Vähä kerrallaan voimme muuttaa myös tietotekniikan hankintaketjuissa saastuttamisen niin kalliiksi, ettei sitä enää haluta tehdä. EU on on sen kokoinen toimija, että sillä voi olla suuri vaikutus em. liikennevalojen väreihin.

Elintärkeän ilmastonäkökulman lisäksi voimme lisätä kilpailutuksen vaatimuslistalle muitakin kohtia. Tietoteknisten laitteiden osalta voimme vaadia huollettavuutta ja pitkäikäisyyttä, työntekijöiden kohtelussa oikeutta liittoutua sekä yhteiskuntavastuussa aggressiivisen verosuunnittelun eliminointia. Erityisen suuresti allekirjoittanutta painaa yritysten henkilöstöpolitiikan inhimillisyys ja kyky hyväksyä työntekijöiden pariin myös aliedustettuja ryhmiä sekä erilaisia vähemmistöjä. EU:n kilpailulainsäädäntö sallii vastuullisuuskriteerien lisäämisen, kunhan vain ehdot ovat kaikille toimijoille samat.

Jatkakaamme siis hyvin aloitettua työtä reilummin toimivan maailman puolesta kiinnittämällä huomiomme hankintaketjujen vastuuhäviöihin. Hyvässä lykyssä löydämme taas yhden aiheen, jossa voimme näyttää globaalia mallia askelmerkeissä kohti kestävämpää kehitystä.

Julkaistu

Keskinkertaista yrittäjänpäivää kaikille

Hieman miehen näköinen persoona astuu huoneeseen hiljaisesti, ujosti ja avaa suunsa: moi, olen Kyuu, ja olen yrittäjä. Pieni yleisö tarjoaa keveät golf-aplodit ja hiljaisen tervehdyksen. Näin yrittäjän päivänä olisi ehkäpä taas hyvä aika reflektoida maailmaa omasta kulmasta.

Yrittäjyys ja minä

Yrittäjiä on monenlaisia, aloja on monenlaisia, joten universaalia vastausta ei ole. Oman luonteenpiirteen kulmakiviä on että rakastan haasteita ja painetta, mutta vihaan ajan tuhlaamista enkä siedä työn tekemistä huonosti. Minun kaltaiset ihmiset ovat kokeneet melko huonosti jenkeistä tuodun ja jo siellä tehottomaksi todetun konsultokratian periaatteen. Minua potuttaa sekä rahan että ajan vastuuton tuhlaaminen. Koen myös ikävänä konsultoinnin maineen tuhoutumisen. Maailmassa on fiksuja konsultteja, mutta he ovat kovaa vauhtia muuttumassa uhanalaiseksi vähemmistöksi, joiden tarinat eivät enää pääse pinnalle.

Kun ihmisen luonteenpiirre on epäyhteensopiva häntä ympäröivän arjen kanssa, tulee stressiä. On pöhköä käyttää energiaa haukkumaan ympäröivää arkea, sillä selvähän se on ettei maailma pyörii minun tai kenenkään muunkaan yhden ihmisen navan ympärillä. Jos – kun – kaikki suoraan sanoen vituttaa aamusta iltaan, ainoa oikea paikka asioiden korjaamiseen on peilin edessä. Annan pisteet itselleni siitä etten ole tarttunut viinapulloon vaan kuntosaliin, mutta miinuspisteen siitä etten ole vielä saanut muutettua päätäni toiseen asentoon.

Yrittäjyyttä ei voi tästä kuitenkaan syyttää. En ole aivan niin naiivi että kuvittelisin ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolen. Jos tällä alalla työtä teen, se olisi samanlaista palkollisena ja yrittäjänä. Koen joka tapauksessa pitäväni siitä linjasta, että minulla on suurempi vastuu paitsi itsestäni, myös työntekijöistäni. Kun on jotain mistä kantaa vastuuta, on jotain mikä vetää sängystä ylös joka aamu.

Yrittäjyys ja yhteiskunta

Voisin kirjoittaa tähän jo tuhat kertaa lausutut heitot miten vasemmisto sitä, oikeisto tätä ja joku muu jotain muuta. En jaksa. Tämä maa tarvitsee niin vasemmisto- kuin oikeistolaispuolueitakin enkä saa mitään etua tai iloa siitä että valitsen niistä jonkun tässä kohtaa silmätikuksi. Yrittäjät pyörittävät tätä yhteiskuntaa, eivätkä he kysy mitä poliittista linjaa asiakas ajaa. Vastaavasti asiakkaatkin harvoin kysyvät yrittäjän puoluekantaa. Tuo on se arvokkain totuus. Vastakkainasettelua ei saada myöskään siitä perusajatuksesta, että työttömyysturvan pitäisi olla riippumatonta jäsenyyksistä tai että terveydenhuollon pitäisi olla asiallista kaikille. Kyllä, toteutuksessa on tekemistä mutta mitään vasemmisto-oikeisto-hallitus-oppositio-vääntöä tästä ei saa. Ainakaan järjellistä.

Se, mitä yhteiskunnalta ja jokaiselta puolueelta toivon, on reiluus. Älkää laittako eri sääntöjä isoille ja pienille firmoille. Älkää rakentako järjestelmää jossa yksi voi jättää verot maksamatta mutta toinen ei. Älkää lisätkö byrokratiaa ellette ole absoluuttisen, tutkitun tarkasti varmoja siitä tulevan vaivaa enemmän hyötyä – ja jos totuus osoittautuu toiseksi, ottakaa askel taaksepäin. Älkää lapatko miljoonia yhdelle yrittäjälle ja samalla haukkuko rahattomaksi jäänyttä ahneeksi. Mitäpä jos vain lopettaisitte yritystuet ja ohjaisitte ne kasvuyrityssijoituksiin? Poikkeusaikojen ulkopuoliset yritystuet tässä maassa ovat suoraan sanoen iso, haiseva kasa sitä itseään, eivätkä ne poikkeusajan rahoituksetkaan kovin hääppöisesti onnistuneet. Sen ongelman voi tiivistää jo legendaksi nousseeseen hakemusvastineeseen: Kehitystukea ei saa käyttää tuotekehitykseen.

Yrittäjyys ja tulevaisuus

Yrittäjät ovat ihmisiä kuten ketkä tahansa, joten heistä kuka tahansa voi olla osa ongelmaa tai ratkaisua. Tulevaisuuden kärkihaasteisiin kuuluu ilmastonmuutos. Se on globaali ongelma joka koskee kaikkia, joten sen ratkaiseminen yhdessä voi toimia vain linjalla kukin mahdollisuuksiensa mukaan. Jos etsimme tapoja löytää jokaiselle tavan osallistua jonka hän kokee omakseen, itselleen hyödylliseksi ja mitaltaan realistiseksi, pääsemme pitkälle. Siinä sivussa syntyy muutama uusi yksisarvinen ja valtion kassaan muutama miljardi uusien konsulttien palkkaamiseksi.

Me yrittäjät olemme osa yhteiskuntaa, hyvässä tai pahassa, mutta tässä olemme, nyt ja huomenna. Jotenkin tuntuu että kaikki painotus siltojen rakentamiseen ja yhteistyön paranemiseen olisi ylivoimaisesti fiksuin tapa ottaa meistä kaikki ilo ja hyöty irti. Siksi päätänkin toiveeseen, että tämä ajatus resonoisi riippumatta lukijan puoluekannasta. Jos jokainen yrittäjä on potentiaalisesti hyödyllinen osa huomista, niin on jokainen poliittinen mietekin, porvareista punavihreisiin ja alarmisteista akateemikoihin.

Julkaistu

Kolumni: työnhaun rappiotila

Tämänkertainen kolumni on vähän pidempi, mutta katsoin hyväksi kaivaa aiheesta mahdollisimman paljon esimerkkejä. Tuttuun tapaan videolla löydät jutun puhuttuna – eli valitse itse kuunteletko vai luetko mieluummin.

Rappio on mukava yleissana kuvaamaan milloin mitäkin asiaa, jossa ennen kaikki oli kovasti paljon paremmin. Se on juuri sekä sopivan mitäänsanomaton että mukavan jykevä termi sopiakseen politiikan moneen rakoon. Trendikkäänä persoonana haluan itsekin puhua rappiosta, ihmetellessäni näin työnantajanan ominaisuudessa edustamani ryhmän rappiotilaa. Rekrytyointi on nimittäin tässä maassa kovin pahasti rappiolla.

Montaa uutisjuttua et joudu selaamaan törmätäksesi puheisiin rekrytointiongelmista ja työvoimapulasta. Moni ongelmista on todella aitoja, mutta aivan liian moni menee itseaiheutettujen ongelmien lokeroon. Puhumme herkästi vain työvoimapulasta kun pitäisi puhua myös rekrytoinnin toimimattomuudesta ja keinotekoisista kohtaamisen esteistä. Esitän muutaman esimerkin.

 
Julkinen sektori hakee tietoteknistä osaajaa vastaamaan järjestelmien ylläpidosta. Ehdoton vaatimus on korkean tason yliopistokoulutus alalta. Ei sillä koulutuksella mitään tässä työssä tee eikä isolla osalla alan osaajista sitä ole, mutta silti se pitää listalle lisätä, heti merkityksellisten vaatimusten alle. Tietotekniikka on varsin pätevä muttei suinkaan ainoa esimerkki alasta, jossa koulutus ei kerro paljoakaan henkilön osaamisesta. Yksityisellä sektorilla tästä pöhköydestä ollaan onneksi jo pitkälti päästy, keskittyen taitoihin eikä tahroihin paperilla. Vaatimus heijastaa valtiovallan erinomaista kykyä pitää tiukasti kiinni tsaarin ajan perinteistä.

Siivoojia haetaan yhtenään sinne sun tänne. Hakemuksessa vaaditaan vähintään ajokorttia ja useimmiten myös omaa autoa, vaikka työ tapahtuisi kiinteässä pisteessä ja hyvien julkisten liikenneyhteyksien ulottuvilla. Sama autoiluvaatimus laitetaan varmuuden vuoksi myös moneen sotealan työhön aivan turhaan, kuten Yle Uutisten Petra Ketonen totesi artikkelissaan syyskuun alussa. Joskus tarve on perusteltu, mutta silloinkin se saattaa ilmentää lähinnä huonoa työnjaon suunnittelua. Voihan sitä pöhkö optimisti haluta varmistaa että tuleva palkka käytetään bensaverojen maksuun, jonkunhan nekin pitää maksaa.

Hoitajapulaa pahennetaan tehokkaasti myös toisesta suunnasta. Hoitajakoulutuksiin ei saada tarpeeksi väkeä, sillä TE-toimistot antavat työttömille lupia koulutukseen kovin kitsaasti. Osalle ei yksinkertaisesti heltiä lupaa pyydettäessä, osa taas luovuttaa jo ennalta nähdessään vaaditun paperityön määrän. Keinotekoisia esteitä, byrokratian ankeuksia ja palveluhaluttomuutta on tuotu rekkalavoittain varmistamaan, että emme vahingossakaan ratkaise ongelmia liian helposti.

On hyödyllistä keskustella työperäisen maahanmuuton tulevaisuudesta, mutta maassamme jo olevia työttömiä maahanmuuttajataustaisia ei sopisi siinä kiireessä unohtaa. Yhä useammassa rekryssä vaaditaan täydellistä suomen kielen taitoa niin siivoojalta, kokilta kuin hyllyttäjältäkin. Vähempikin kielitaito riittäisi ja usein englannin kielellä pääsisi hyvin alkuun. Monelle juuri työn pariin pääseminen olisi paras tapa oppia kaunista kieltämme enemmän. Aivan kun ylimitoitettu kielimuuri ei riittäisi, on röyhkeyden määrässä muutoinkin merkkejä paisuvasta luonnonvarasta. Pahimmillaan hakijalle sanotaan suoraan, että vain suomalaistaustaisten hakemukset kelpaavat jatkokäsittelyyn.

Oma tarinansa ovat pitkäaikaistyöttömät, joita pyritään auttamaan monenlaisilla työllistämispalveluilla ja -ohjelmilla. Parhaat näistä palveluista ovat useammankin kehun arvoisia ja niiden piiristä löytyy runsaasti potentiaalisia työntekijöitä. Monet heistä kaipaavat vain pientä lisäperehdytystä tai tukea alkuun, jonka myötä pitkäaikaistyöttömästä kuoriutuu ensiluokkainen tekijä. Alkuhaasteet tiedostetaan hyvin ja tilannetta helpotetaan tarjoamalla työnantajille avokätistä palkkatukea. Tällaiset työnhakijat lokeroidaan kuitenkin tuon tuosta automaattisesti ei-haluttujen kastiin, eikä heitä viitsitä edes harkita.

Jos kakku ei jostain syystä olisi vieläkään tarpeeksi suuri, ikäsyrjinnästä saa siihen kohtuuttoman ison kirsikan päälle. Yhä useammalle viisikymppiselle näytetään ovea sillä sekunnilla, täysin osaamisesta ja muista tekijöistä riippumatta. En tiedä mitä ajatella siitä, että samaan aikaan Eva haluaa eläkeikäiset takaisin töihin, vaikka Evan jäsenten parissa katsotaan jo keski-ikäisiä nenävartta pitkin. Keksimmekö taas ikiliikkujan?

 
Sanonta matalalla riippuvien hedelmien poimimisesta tulee mieleeni, kun pohdin rekryalan yleisiä toimintatapoja. Liian usein ovet avataan vain täydellisten hakijoiden kirkkaimmille tähdille. Keinotekoisten lisävaatimusten lisäksi hakemusprosesseja monimutkaistetaan hurjaa tahtia. Jos vielä muutamia vuosia sitten hyvin tehty CV ajoi asian, ovat jotkut alan toimijat vieneet vaatimustason äärimmilleen. Siivoojan työtä hakevalta vaaditaan jopa yli sadan kohdan verkkolomakkeiden käyttämistä, lukuisia esittelyvideoita ja muita liitteitä. Asiaa perustellaan usein saman hakemuksen käyttämisellä myös jatkossa tulevien rekryjen parissa, mutta käytännössä tämä toteutuu harvoin.

Työtä haluava henkilö tietenkin täyttää lomakkeet, lähettää liitteet ja kuvaa videot. Sitten hän tekee sen uudestaan, uudestaan, uudestaan ja muutama sata kertaa uudestaan, saamatta edes haastattelupyyntöä. Toki työpaikan saaminen on tänään merkittävästi todennäköisempää kuin vuosi sitten, mutta aivan liian moni masentuu toimiessaan jopa vuosikausia tämän puskafarssin palkattomana näyttelijänä. Joukossa on toki heitä, jotka tarvitsisivat työpaikan sijaan sote-palveluita, mutta myös heitä joiden osaaminen löytyy muualta kuin työnhaun show-diplomatiasta.

Tällainen työtön on melkoisen pahasti mieli maassa lukiessaan uutisten jatkuvaa rummutusta työvoimapulasta sekä rekrytoijien puheista avoimien työpaikkojen hurjasta määrästä. Pyytäisinkin maamme mainioilta toimittajilta terveen kritiikin pakkaamista näiden juttujen evääksi. Työn ja tekijän kohtaaminen tapahtuu puolivälissä tietä ja on mielestäni aiheellista vaatia muutaman askeleen ottamista myös työnantajan puolelta. Rekryfirmoissa, kuten missä tahansa firmoissa, on sekä jyviä että akanoita.

 
Eräs ajaton kysymys nousee myös mieleen: onko enempi aina parempaa? Ovatko työmarkkinat kaikin puolin parempia nyt, kun hakuprosessi on yhä monimutkaisempaa. Ovatko kohtaamiset parempia, kun työnantaja ei enää osallistu prosessiin vaan delegoi kaiken työn rekryfirmoille? On toki viisasta yrityksiltä erikoistua omaan alaansa, mutta ehkäpä voisimme vaatia rekrytointiyrityksiltä hieman enemmän – tai ehkäpä hieman vähemmän?

Sinulle, aktiivinen työnhakija, haluan sanoa jotain mitä et mielestäni kuule tarpeeksi usein: älä vihaa itseäsi asioista joille et mitään voi. Olet ihana ihminen ja pyrit aktiivisesti eteenpäin. Toivoisin, että sinua kuultaisiin useammin ja myös sinun näkökulmallasi olisi väliä työnhaun kehittämisessä. Et ole osa ongelmaa, vaan voisit olla suurikin osa ratkaisua työn ja tekijän kohtaamisongelman ratkaisemisessa. Sinussa on potentiaalia sankaruuteen, ei surkeuteen.

Julkaistu

Kielletäänkö natsisymbolit?

Hakaristilipun kantaminen ei ole rikos, totesi Helsingin käräjäoikeus. Asiasta puidaan vielä jatkokierroksia ainakin hovissa, mutta jo nyt voi pohtia asian eri kulmia. Ainoa käytännössä yksimielinen asia on, että emme halua Suomen kaduille uusnatseja heiluttelemaan lippujaan. Se on helppo sanoa, mutta toteutus onkin sitten oma asiansa.

VAROITUS: En ole lainoppinut, tuomari, syyttäjä, poliisi tai päättäjä.

Symboli

Natsi-Saksan hakaristi on lievästi sanoen väkevä symboli. Tämä symboli on joissain maissa kielletty lailla, mutta ei Suomessa. Vastaavaa lakia lobataan hyvin isolla rahaa moniin maihin käyttöön ja minä varaan aina oikeuden huolestua, kun isosti rahoitetut lobbarit ajavat asiaa. Olemme myös oppineet eri maista, että symbolikielto johtaa nopeasti kissa ja hiiri -leikkiin. Yksi symboli kielletään, toinen tulee tilalle, se kielletään ja taas tulee uusi. Operaatio muistuttaa yhä enemmän puskafarssia ja yhä vähemmän mielekästä toimintaa. Ongelmaksi tulee myös taiteellisen käytön rajaus. Der Untergang meni vielä läpi, joskin isolla tappelulla, mutta videopeli jossa tapetaan natseja ei olekaan hyväksyttyä. Jos tuot pelin eri maasta, voit olla rikollinen.

Porttihuume

IT-alalla on keskusteltu hurjasti teknologiayritys Applen uudesta lapsipornosuodattimesta. Kukaan ei vastusta sotaa lapsipornon levitystä vastaan, mutta jokainen asiantuntija tietää järjestelmän ongelman. Apple toisi suodattimen ihmisten kännyköille, ei verkkopalveluihin joissa ne ovat jo pitkään olleet arkipäivää. Sama tekniikka, joka on jo todettu erittäin haavoittuvaiseksi, muuttuu minuuteissa toisinajattelijoiden etsimisvälineeksi. Sama algoritmi joka pyrkii etsimään seksuaalista materiaalia, voi etsiä myös kritiikkiä vallanpitäjiä vastaan tai tietoja oppositiosta. Joku sanoo että lastensuojelu on niin tärkeää, että sen hyväksi kannattaa luopua vapauksista. Moni muu sanoo, että koska lastensuojelu on niin tärkeää, sitä ei pidä tehdä tavalla joka tuo korkeintaan lyhytaikaista etua, mutta vaikeuttaa samalla työtä pitkässä juoksussa.

Lopputulos

Ajattelin vihdoin päästä asiaan. Natsilippujen kieltäminen tai salliminen on juridinen metodi. Mikä on tavoite? Mielestäni tavoitteen pitää olla maa, jossa väkivaltaisia ääriryhmiä, kuten uusnatseja, ei esiinny. Onko natsisymbolien kieltäminen tapa, jolla siihen päästään? Minä en tiedä. Tätä ei pidä kysyä poliitikoilta tai voimakkaan puolueellisilta tutkijoilta, vaan parhailta ammattilaisilta. Poliitikkojen pitää puolestaan omata tarpeeksi selkärankaa myöntääkseen asian vaikeus. On helppoa kieltää symboli, mutta on vastuullista katsoa huomiseen ja varmistaa, että valitut metodit toteuttavat haluttua lopputulosta. Vielä kerran: metodi ja lopputulos eivät ole sama asia. Tätä on monen vaikea ymmärtää.

On täysin mahdollista, että natsisymbolien kieltäminen johtaa ääriryhmien heikkenemiseen. Jos näin on, päätös kannattaa tehdä nopeasti. On myös mahdollista, että asiassa on ongelmia esimerkiksi juridiikan muotoilun, yhteiskunnallisten ilmiöiden, psykologisten näkökulmien tai sosiaalisten lopputulemien kannalta. On siten myös mahdollista, että symbolin kieltäminen pahentaa ongelmaa. Tätä ei voi tarpeeksi korostaa: tavoitteen pitää olla yhteiskunnan hyvinvointi, ei moraaliposeeraus. On liian helppoa voittaa taistelu julkisuudessa vain vihaamalla pahuutta. Se on hyvin houkuttelevaa. Hyvillä aikomuksilla on kuitenkin taipumus päätyä erään hyvin tunnetun tien päällysteaineeksi.

Minun ei käy sekunninkaan verran kateeksi sitä päättäjää tai toimittajaa, joka yrittää avata älyllistä keskustelua aiheesta. Jos sellaisen näen, lupaan kiittää ja kumartaa. Todennäköisemmin näemme kuitenkin paheksuntaa, julistusta ja mutkien oikomista. Jos sellaista näen, lupaan olla yllättymättä ja suuttumatta, sillä olen jo täysin turtunut ilmiöön. Suuttumukseni ei myöskään asiaa auttaisi. Toivoakseni ongelman ytimestä puhuminen auttaa.

Julkaistu

Kolumni: Kannattaako silti yrittää?

Tällä kertaa kolumnin aiheena on maahanmuutto ja kehitysyhteistyö. Ajankohtaiseksi aiheen tekee osaltaan Riikka Purran nousu Perussuomalaisten johtoon, mutta ennen kaikkea Afghanistanin synkeä tilanne. Tuttuun tapaan voit lukea tai kuunnella, sisältö on täysin sama.

Toimittaja Seija Vaaherkumpu haastatteli taannoin television Ykkösaamussa perussuomalaisten Riikka Purraa. Kuumien aiheiden joukkoon mahtui luonnollisesti Afghanistan ja esiin tuli Purran kriittinen suhtautuminen mm. kehitysyhteistyön ja humanitaarisen maahanmuuton saavutuksiin. Purran esiteltyä huolensa toimien tehokkuudesta, kysyi toimittaja erinomaisen kysymyksen: kannattaako silti yrittää? Kysymykseen on melko helppo vastata poliittisen kohteliaasti tai vaistonvaraisesti, mutta minua tuo kysymys kiehtoi paljon tätä enemmän.

Suomalaiseen mielenmaisemaan kaiverrettu sisu tarjoaa asiaan yksiselitteisen vastauksen: vaikka läpi harmaan kiven, jokaista vastoinkäymistä päin, mahdottomia todennäköisyyksiä vastaan. Toisin sanoen, aina pitää yrittää. Tämä kansallisromanttinen ajatusmaailma toimii mielestäni parhaiten hymy huulilla, mutta vain varauksellisesti universaalina ohjenuorana. Toki hyvin usein yrittämällä vastoin todennäköisyyksiä vähintäänkin oppii jotain. Tuon tuosta näin toimien lopputulos on ainakin vähemmän huono. Joskus tämä vaihtoehto on kuitenkin tuhoon tuomittu.

Suomalaiset ovat lottokansaa. Kannattaako aina yrittää lotota, vaikka todennäköisesti et koko elämäsi aikana pääse lähellekään voittoja? Ei todellakaan kannata. Silti niin teemme, vaikka matematiikan oppimisen lisäksi olemme yhä paremmin nähneet Veikkauksen sädekehän ruostuvan silmissä. Liekö tässä yksi sisukkaan kansan perusasenteen tutuimpia haittavaikutuksia? Se sama sisu, joka onneksemme pakotti puolustamaan maatamme ylivoimaiselta viholliselta pakottaa myös monen pelaamaan itsensä velkavankeuteen. Sisulle on paikkansa, mutta ei kaikkialla.

 
Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen, on helppoa todeta että joka ikisen ihmishengen pelastaminen tai jokaisen tytön saaminen kouluun on kiistaton voitto itsessään. Tähän humaaniin aksioomaan on kuitenkin myös liian helppo hukkua. Halusimme tai emme, maailmamme pyörii rahalla ja rajallisilla resursseilla. Näiden kahden yhtälö luo myös tilaisuuden vähemmän kiitettäville tavoitteille. Milloin meille kaupitellaan kärsimystä ns. sosiaalipornona, milloin hiljennetään asiallinen keskustelu huutamalla ”ajatelkaa lapsia” ja milloin vedätetään hyväntahtoisilta ihmisiltä avustusrahoja joista hädin tuskin murto-osa päätyy kohteeseen.

Minä haluan tehdä hyvää ja olen huomannut, että se on hyvin vaikeaa. Pääni toinen puoli sanoo että hyvää kannattaa aina yrittää tehdä. Toinen puoli päästä opponoi pitkän kaavan kautta. Myrsky sahanpurujen seassa ei ole kaunista katsottavaa, mutta todella groteskiksi se muuttuu vasta kun koitan ilmaista sitä. Emme hevin siedä kritiikkiä hyvän tekemisen yrittämistä kohtaan, vaikka kritiikin tarkoituksena olisi pyrkiä vieläkinx parempaan. Kun taloustieteen nobelisti Sir Angus Deaton taannoin kritisoi kehitysapua kovin sanoin, oli moni vihainen. Vihaa olisi kannattanut pidätellä, sillä sen taustalla oli äärimmäisen huolella tutkittu halu auttaa kehittyviä maita nousemaan köyhyydestä ja kurjuudesta. Emme halua ymmärtää, että on yksi asia kritisoida auttamista itsessään ja eri asia kritisoida sen tekemistä laput silmillä.

Kun poliitikko esittää vastaavia huolia, on tervettä suhtautua siihen skeptisemmin kuin ikänsä köyhyyttä ja eriarvoisuutta tutkineen asiantuntijan puheisiin. Silti puhe kannattaa kuulla loppuun asti. Heikommassa asemassa olevien ihmisten auttaminen on äärimmäisen otollista maaperää populismille suuntaan jos toiseenkin. Jos korvat kestävät kuulla ja vintti sauhuta, populismin alta voi löytää vaikeita ja siksi hyvin tärkeitä kysymyksiä. Jos rahaa on käytettävissä tietty määrä, on vain tervettä varmistaa sen tekevän mahdollisimman paljon hyvää.

Lopputulos ei tietenkään tosielämässä päädy absoluuttisuuksiin. On liian helppoa vaatia humanitaarisen maahanmuuton lopettamista seinään ja rahojen ohjaamista suoraan kriisialueille. On liian helppoa todeta saman euromäärän tarjoavan enemmän apua siellä kuin tuolla. Tosielämässä absoluuttisuudet onneksi harvoin toteutuvat ja arjen kanssa parhaiten yhteensopiva totuus löytynee puolitiestä. Tuo puolitie on vain tupannut hieman autioitumaan viime vuosina. Jos poliittinen päättäjä haluaa äänensä kuuluviin, kannattaa töräyttää pihalle mahdollisimman tymäkkä mielipide, realismista piittaamatta. Turha on odottaa vastaavaa määrää haastattelukutsuja pohdiskelemalla erilaisten kompromissien vaihtoehtoja.

 
Me haluamme auttaa, eikä auttamisen halua pidä kenenkään ikinä hävetä. Auttamishalumme ulottuminen kauas oman lähipiirin ulkopuolelle on sekin syvän kumarruksen arvoista. Viisainta on nähdä tämä auttamisen halu majakkana, suuntana siihen mihin haluamme pyrkiä. Näin se toimii huomattavasti paremmin kuin millintarkkoja askelmerkkejä tarjoava navigaattori. Voimme antaa itsellemme voimakkaan vapauden valita reittimme ja keinomme auttamiseen. Voimme oikeuttaa kritiikin yksittäisiä metodeja kohtaan, kunhan muistamme pitää katseen auttamisen majakassa.

Tai yksinkertaisesti näin: hyvän tekeminen on niin tärkeä asia, että se kannattaa tehdä todella hyvin.

 
P.S. Olen tietoinen että videolla oleva ruutukaappaus Deatonin artikkelista on vanha, mutta koin sen ruutukappauksena paljon toimivammaksi kuin akateemiset kirjoitukset.

Julkaistu

Kiltti pöhkö vai penseä realisti?

Sisäministeri Maria Ohisalo puhui Ykkösaamussa pakolaiskiintiön nostosta ja turvapaikanhakijoiden tilanteen helpottamisesta. Puhe oli sinänsä täysin puolueensa mukaista ja omassa kontekstissaan asiallisen selkeää. Isossa kuvassa näen esim. Afghanistanin tilan osalta kaksi vaihtoehtoista kulmaa, eikä kumpikaan ole vailla ongelmia.

Kiltit periaatteet

Vaihtoehto 1 on siis Ohisalon linja. Koska moni ymmärrettävistä syistä pakenee islamilaisen hallituksen nousua, halutaan tarjota mahdollisimman paljon turvapaikkoja. Toki joukossa on niitä, jotka kannattavat humanitaarista maahanmuuttoa vain henkilökohtaisista taloudellisista syistä, mutta pääosa siitä on uskoakseni ihan vain yksinkertaista humanismia. Haluan korostaa tätä: en voi moittia kenenkään inhimillisyyttä, mutta mielestäni tässä ajetaan sammutetuin lyhdyin hurjaa ylinopeutta. Tämä ”savun hälvettyä tarkistetaan kytkennät” -malli on osoittanut ongelmansa. Hyväntahtoisuus on hyvä paikka lähteä liikkeelle, mutta yksin käytettynä huono opas maailmanpolitiikan kiemuroissa.

Inhorealistiset vaihtoehdot

Ranskan Emmanuel Macron on esimerkki penseämmästä, inhorealistisesta vaihtoehdosta. Hänen suurin huoli on hallitsematon maahanmuutto. Tätä linjaa on haukuttu sydämettömäksi ja syytöstä voi lyhyellä syklillä ymmärtää. Mielestäni Macron ei ole sydämetön, vaan realisti. Vaikka Eurooppa ottaisi miljoona turvapaikanhakijaa Afghanistanista, se ei riittäisi kriisin ratkaisuun. En usko Euroopan pystyvän miljoonaan, jos edes puoleen siitä, sillä muistot muutaman vuoden takaa ovat liian tuoreita. Macron ja moni muu tietää sen johtavan levottomuuksiin, demokratian rapistumiseen ja Venäjän vallan kasvuun EU:n alueella.

Optimisti voi spekuloida inhorealistisen mallin pakottavan etsimään vaihtoehtoja, jolla voidaan auttaa suurempia ihmismääriä. Isossa kuvassa inhorealisti ei myöskään päädy järjestämään lottoarvontaa ihmisten hengellä. Inhorealisti tietää toimivansa ihmissalakuljettajia ja monia muita rikollisia vastaan ja muistuttaa tästä itseään haukkujen keskellä. Hän ei toimi trendikkäästi, mutta saattaa lopulta päätyä pelastamaan paljon ihmishenkiä vaihtoehtoihin verrattuna. Turvapaikkapolitiikan tiukentaminen voi tuntua epähumaanilta ja tämä on täysin ymmärrettävä tunne. Pitkän ajan totuus voi kuitenkin erota pinnallisen tunteen arviosta.

Turvapaikkapolitiikkaa ei tehdä turvapaikanhakijoille

Käännän vipua vielä kovemmalle. Karmivin osa inhorealismia on ymmärtää, että sen paremmin Ohisalo, Macron, Merkel kuin moni muukaan ei tee turvapaikkapolitiikkaa turvapaikanhakijat mielessään. Lopulta kyse on puoluepolitiikasta ja aatteista ja valmistautumisesta vaaleihin. Leijonaosa puheista niin rajojen avaamisen kuin sulkemisen puolestakin on vain puhetta omille kannattajille. Ihmishenki on hyvin halpa näissä puheissa ja vanha sanonta ”ensin kampaviinerit, sitten ihmisoikeudet” pätee jälleen. Minun pitää myöntää että tämä sapettaa.

Väitän, että nykyinen turvapaikkajärjestelmä EU:ssa on yksinkertaisesti rikki. Se auttaa liian harvaa, se ylläpitää ihmishenkiä vaativaa rikollisuutta, ruokkii levottomuutta ja sen voittajia ovat harvoin ne, jotka eniten apua tarvitsevat. Kiintiöpakolaisjärjestelmä on tässä asiassa monin tavoin parempi ratkaisu, mutta sekin pystyy auttamaan vain aniharvaa. Nämä ratkaisut eivät toimi, eivät riitä, eivätkä kelpaa minulle osaksi inhimillisyyden isoa kuvaa.

Missä olisi se päättäjä joka pystyisi sanomaan tämän suoraan? Ei rasistisesti, ei julmasti, ei ilkeästi, vaan ymmärtäen jokaisen turvaa hakevan ihmisen arvon sataprosenttisesti kaikessa kauneudessaan. Missä olisi hän, joka näkisi humaanin ongelman, mutta ei johtaisi siitä epähumaaniin johtopäätökseen? Pahoin pelkään että pitkään ja turhaan odotan.