Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Tänään tuli istuttua autossa sen verran että paljon kuunteli radiota (Areenaa). Liekö pyhäinpäivän johdosta kun kuolema oli paljon esillä. Se on haastavaa kuunneltavaa, mutta jos jaksaa, siitä löytää paljon lohtua.
Kas, hassuja pilviä
Tampere-Hämeenlinna välillä katsoin ikkunasta ulos. Aurinko oli laskusuunnassa, mutta toi pilvipeitteeseen värin, jota oli vaikea kuvailla. Se oli oranssi mutta ei, sininen mutta ei, valkoinen mutta ei. Sitä näkyi vain vähän aikaa ja se meni ohi. Kokemuksethan ovat tällaisia, ne tulevat ja menevät. Ne kuitenkin jäävät eloon, enkä tarkoita vain muistoja. Jokainen kokemus antaa meille eväitä seuraavaa kokemusta varten. Jokainen kokemus on velkaa edellisille, ja jokainen taakse jäänyt asia on samalla eväs edessä odottavaa asiaa varten. Se, mikä jäi taakse, ruokkii sitä mikä tulee eteen.
Ajan rajallisuudesta taas tuli mieleen parikin lohdullista asiaa. Ensinnäkin se, että niin paljon jää meidän jälkeen asioita. Sata vuotta tästä, tuhat, miljardi vuotta eteenpäin, täällä on edelleen jotain, täällä tapahtuu asioita. Kahta hienomman tästä tunteesta tekee se, että emme tiedä mitä se jokin on. Tulevaisuus on täysi mysteeri, kirjoittamaton tie. Se tarkoittaa, että jokin, jossain, joskus, jollain tavalla, tulee jatkossakin ihmettelemään asioita joihin hän ei tiedä vastausta. Aina on edessä kysymys ratkaistavana.
Sitten tulivat mieleen australialaisen ”optimismiekspertin” Victor Pertonin sanat. Hän puhui jokunen vuosi sitten äitinsä kuolemasta. Hän kertoi, miten hänen äidillään oli ollut ilo toimia joogaopettajana puolen vuosisadan ajan. Hän kertoi miten se toi hänelle iloa ja optimismia jota hän jakoi ihmisille. Yhtäkkiä kuolema ei ollutkaan vain suru-uutinen vaan riemullinen ylistys elämälle. Palaset napsahtivat kohdalleen.
Paranee, vaan ei valmistu
On hyvä ajatus tehdä jokaisesta huomisesta parempi kuin eilispäivä oli, vaikka edes piirun verran. Se parantaa mielialaa, kun tietää että kehtaa katsoa taakseen hyvillä mielin. Valmista et maailmasta kuitenkaan tee, eikä pidäkään. Sehän olisi ikävää. Maailman tarkoitus ei ole tulla valmiiksi, vaan kehittyä. Pitäähän sitä seuraavillekin jättää haasteita, sillä sopivan kokoiset haasteet rikastavat elämää.
Jos kaipaa optimismia tulevaisuuteen ja mietiskeltävää tähän päivään, jätän loppuun erinomaisen 20-minuuttisen Steven Pinkerin TED-puheen. Professori ja ihmismielen tuntija Pinker on rakastettu ja kiistelty hahmo, joka on uskaltanut olla myös väärässä ja muuttaa mieltään. Äärimmäisen lohdullista sekin.
Oletteko huomanneet, miten vähän ammattilaiset tekevät omia töitään nykyään? Opettajat suorittavat poliittisia muutosprosesseja, vaihtaen oppisuunnitelmia kuin sukkia. Lääkärit leikkivät tietokoneilla potilashoidon sijaan. Me täällä IT-hommissa istumme palavereissa konsulttien kanssa työn tekemisen sijaan.
Hirveän hyvä idea. Teoriassa.
Omaan ymmärrystä kaikille edellä mainituille haasteille. On pätevä ajatus, että koordinointityön hyvin hanskaava konsultti voisi pitää tietoa ja palasia kasassa. On perusteltua, että opetus kehittyy uuden tiedon valossa. On mielekästä, että potilastietojärjestelmiä hyödynnetään laajalti. Toisaalta, teoriassa kommunismikin oli hemmetin hieno idea, kunnes sitä päätettiin toteuttaa tosielämässä. Hieman sama tapaus tulee mieleen niin opettajien, lääkärien kuin tietojärjestelmäpuuhailijoiden parissakin – sekä varmaan parilla tusinalla muullakin alalla.
On huvittavaa, että tietoteknisellä alalla konsultokratian ongelmat on tutkittu ja dokumentoitu kattavasti jo lähes puoli vuosisataa sitten. Jenkeissä ilmiö alkoi jo varhaisemmin ja Suomeen se tuli myöhemmin. Nyt nautimme siitä laajalti. Työnteossa on yhä vähemmän työntekoa – mikä on aika vaikeasti ostettava ajatus, kun samaan aikaan pitäisi lisätä tehokkuutta. Joku tutkija jossain sijoittelee juuri kuution muotoista palasta pyöreän muotoiseen mustaan aukkoon.
Mitä siis pitäisi tehdä? Itse olen vakaasti sitä mieltä, että ammattitaidon kunnioitus vie pitkälle. Kas, opettaja tietää todella paljon opettamisesta, lääkäri lääketieteestä ja tietotekniikan ammattilainen tietotekniikasta. Kun he tekevät ominta työtään, se on tehokasta. Kun he tekevät muuta työtä, se on tehotonta. Paitsi että se vie aikaa ja rahaa, se syö myös työmotivaatiota. Siten näkisin filosofian keskiössä ajatuksen, jossa ihmisillä olisi parempi mahdollisuus kertoa itse jos kokevat työaikansa menevän asioihin, joka ei ole heidän ominta hommaansa. Ihmisiä voi ja pitää haastaa parempaan. Ei pidä olettaa, että kukaan ihminen ei halua muuttua tai kehittyä, jonka vuoksi muutokset on ajettava ulkopuolisin voimin, väkipakolla kuin käärmettä pyssyyn. Motivaation tappaminen ennalta harvemmin parantaa lopputulosta.
Yksityisillä yrityksillä tämä on iso, mutta toteutettavissa oleva haaste. Hurjasti vaikeampaa ajatuksia on viedä julkiselle sektorille. Niin lääkärin kuin opettajankin työ päätetään ja ohjataan poliittisesti, eikä politiikka varsinaisesti ole puheväleissä järjenkäytön kanssa. Voi kuitenkin olla, että yksityisellä puolella nähty muutos valuisi joko suosiolla tai kivuliaasti myös julkiselle sektorille. Jossain on näytettävä mallia. Jossain on sanottava ”mitä helvetin järkeä tässä on”, mieluiten jossain missä asia kuullaan ja missä se johtaa muutoksiin. Lisätietoja uteliaille, ks. keisarin uudet vaatteet.
Mistä juttu lähti?
Koko juttu lähti lopulta siitä, kun totesin itselleni etten ole pariin vuoteen nauttinut työstäni. Onneksi olen skeptikko joten kyseenalaistin fiilikseni. Huomasin nimittäin että itse asiassa nautin kovastikin työstäni niinä päivinä kun teen varsinaista työtäni, eli ratkaisen ongelmia tai pohdin järjestelmien keskinäistä toimintaa. Sitä vaan on yhä pienempi osa työaikaa ja se apeuttaa. Työpaikan vaihto ei auttaisi mitään, sillä ilmiö koskee koko alaa, joten parempi vain jatkaa siellä missä pärjää ja osaa. Se epäilemättä tarkoittaa, että ehkä olen väärällä alalla? Ehkä, mutta kun joka ala on konsultokratian valtaamaa, luulenpa ettei ruoho olisi yhtään vihreämpää aidan toisella puolen. Kun jutustelin opettaja-isoveljeni kanssa ja kuulin saman tarinan, olin yhä vakuuttuneempi että olemme kaikki kirottuja. Parempi suutarin pysyä lestissään.
Koska pakeneminen ei siis auta, jäljelle jää asioiden korjaaminen. Jos en omaisi itsesuojeluvaistoa, pistäisin saman tien liikkeelle työelämäkonsultoinnin firman ja lähtisin kiertämään maata ilosanomaa jakamaan. Sitten joku yritys ostaisi minut puhumaan ja pakottaisi työntekijät kuuntelemaan minua pariksi tunniksi. Siellä he istuisivat, kiroillen sitä että tämäkin aika olisi voitu käyttää työntekoon. Sillä hetkellä joku, jossain tuolla ylhäällä, katselee maailmaa ja toteaa hiljaa nyökäten: ympyrä on sulkeutunut.
Männä viikon vähemmän onnistuneesta valtuutettu Vallinin puheista juteltiin täälläkin. Itseäni jäi ihmetyttämään se, että puhe vaikutti oikeasti etukäteen kirjoitetulta, ainakin paperien perusteella, mutta sen vaikutelma oli kuin puoliunessa improvisoitua sekoilua. Siitä se ajatus sitten lähti…
Puheella on väliä
Olen aikanaan kirjoitellut enemmänkin puheita sekä myös lehtijuttuja. Olen huomannut, että aina välillä kaipaa sitä. Vaan eipä ole puheen kirjoittajille töitä tässä maailman ajassa, joten parempi pysyä leipätyössäni. Onneksi asiaa voi harrastaa. Siten päätinkin, että otan tuon Vallinin aiheen ja kirjoitan siitä terävän puheen, jonka saa sanottua kolmeen minuuttiin. Terävä, jämpti kritiikki maahanmuuton ongelmista, jossa ei leimata kansanryhmiä tai isketä vyön alle.
Vaan sen kun tein, totesin että miksi jättää tähän. Vallinin puheen vastareaktiot olivat surkeita nekin, hirveää vuodatusta, draamaa, voivottelua ja hyvesignalointia. Kaipa se on niin että tasottomaan pelleilyyn voi vastata vain tasottomalla pelleilyllä. Joten kirjoitin toisen puheen, kolme minuuttia tiukkaa puolustuspuhetta maahanmuuton puolesta.
Ja ihan varmuuden vuoksi kirjoitin sitten vielä kolmannen puheen, jossa maahanmuuttoon ei suhtauduta lähtökohtaisesti hurjana voittona tai häviönä.
Sitten nostin kameran jalustalle, mikrofonin kameran päälle ja painoin nauhoitusnappia. Mainittakoon että kaikki kolme puhetta on eroteltu videolla alaotsakkein, jos vain joku kiinnostaa.
Tuli nyt vaan mieleen, että on se hyvä kun meillä on sääntöjä ja pykäliä. Pysyy joku roti yhteiskunnassa.
Kuten se, että ravintolassa on oltava asiakaspaikkojen mukaan laskettava tietty määrä järjestyksenvalvojia. Määrä on ehdoton ja sanktiot seuraavat sen rikkomisesta heti.
Toki moisista määristä voidaan nyt vähän joustaa paikoissa, joissa ei ole niin justiinsa. Hoitokodeissa ei hoitajien määrä ole turhan tarkkaa, eihän se nyt mikään baari ole! Kiva jos olis muutama, mutta jos ei niin kolmen vuoden päästä tehdään tarkastuskierros ja jos ei homma toimi, sanotaan soo soo ja uhataan tulla vuoden päästä uudestaan.
Jätteistäkin ollaan tarkkana. Jos olet hakenut luonnosta kiuaskivet ja aiot vaihtaa ne uusiin, vanhat kivet ovat ongelmajätettä. Jos viet ne takaisin luontoon, sakot tulee. Ei se luonto nyt mikään kivien säilytyspaikka ole!
Hieman voidaan joustaa, jos viet luontoon vaikkapa kymmeniä romuautoja. Eihän nyt autot mitään jätettä ole, joten suottako tuosta murehtimaan. Ei tämä nyt aivan niin pikkutarkka maa ole.
Talouden pelissäkin ollaan silmät tarkkana. Jos emme vedä tiukkaa rajaa, verotus kaatuu. Siksi erityistä huomiota laitetaankin riskipaikkoihin, kuten villasukkien kutojiin. Onneksemme yhteiskunta pysyy kurissa ja villasukkafanaatikot on pantu tiukasti verolle. Kun sukka puikoista putoaa, euro verottajan kassaan kilahtaa.
Toki pieni jousto sallitaan poliittisilta säätiöiltä. Ei sitä nyt ihan jokaisesta asiasta voi veroja kerätä. Sitä paitsi, puhumme hädin tuskin muutamasta sadasta miljoonasta vuodessa, ei sillä uusia hävittäjiä osteta.
Kohtuus kaikessa, jopa tiukan sääntelyn alaisuudessa, eikös vaan?
Ei, en suostu tekemään kolumnia Afrikan tähdestä, mutta lääketieteen kirkkaimmasta tähdestä kylläkin. Liekö ”rokoteporno” paras tapa edistää tämän tähden suosiota? Tuttuun tapaan, audiona ja tekstinä sama sisältö.
Kyllä sinäkin olet vähintään nähnyt sen viestin, ehkä kirjoittanutkin: otin juuri koronarokotteen, kaikki meni hyvin ja sinunkin pitäisi se ottaa. Sanoma on itsessään asiallinen ja rohkaiseva. Se sisältää sopivan annoksen sosiaalista liimaa ja yleispätevää optimismia. Viestiä saatetaan koristaa pienin naljailuin salaliittoteorioita kohtaan sekä mahdollisesti väkevällä ohjeistuksella. Jo rokotustilastotkin sen kertovat, että viesti uppoaa pääosaan suomalaisia ja se on hyvä juttu. Rokotteet ovat jälleen kerran osoitus ihmiskunnan parhaista puolista.
Ymmärrän rokotteiden perusteet, mutta koen vieläkin tärkeämmäksi yrittää ymmärtää rokotteista kieltäytymisen kulman. Tuoreet tutkimukset vahvistavat fiiliksen: mikään yksi vastaus ei selitä kaikkea. Yksi suurimpia ongelmia on tietenkin raha. Käärmeöljykauppiaat tekevät isoa tiliä viemällä pois ihmisten uskoa tutkittuun lääketieteeseen. He keräävät ympärilleen joukon hyödyllisiä idiootteja toimimaan palkattomina mainosten jakelijoina. Joskus rahan sijaan haussa on maine ja näkyvyys esimerkiksi poliittisia tarkoituksia varten.
Kaikkea rokotekieltäytymistä ei voi kuitenkaan pistää huijareiden syyksi. Taustalla on myös aikatauluongelmia, logistisia haasteita sekä myös pelkoa ja huolta. Pelko voi perustua väärään tietoon, mutta se ei tee pelon tunteesta tippaakaan mitättömämpää. Metafora voisi kuulua näin: yksi henkilö kompastui portaissa ja toinen tönättiin alas portaita, mutta molemmilla on ranne murtunut ja se vaatii ensiavulta samat toimet. Keskitämme paljon huomiota pelon taustasyihin, mutta unohdamme pelosta kärsivän ihmisen. Irrationaalinen pelko on lamaannuttava tunne, joka ei helpotu naljailemalla.
Kun rokotteita pelkäävä henkilö kohtaa sosiaalisessa mediassa loppumattoman tulvan rokotepositiivisia viestejä, hän saattaa ahdistua kahta enemmän. Tuo fantastisuutta, mahtavuutta ja rajatonta voimaannuttamista jakava sanoma alkaa nopeasti näyttämään jonkinlaiselta rokotepornolta. Pelkoihinsa käpertynyt ihminen voi kokea melkoista voimattomuutta tämän massan äärellä. Hädän keskellä hän kaipaa jotain muuta, mitä tahansa muuta sisältöä ja on siten poikkeuksellisen helppo saalis puoskarien sanomalle. Pelokkaalle ihmiselle korvat puhkova huuto rokotteiden mahtavuudesta saattaa toimia epäilyn ensisignaalina.
Kun rokotepornon vanavedessä seuraavat vielä puheet häpeäpaalusta, maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta rokottamattomille, on peli menetetty. Ei niin pientä sormea etteikö sillä osoitettaisi rokottamattomia ja syytettäisi heitä viidestä oikeasta ongelmasta, sadasta liioitellusta ja miljoonasta asiaan liittymättömästä. Joskus tuo syytös osuu aivan oikeaan, mutta ammumme siinäkin aivan liian lavealla tykillä. On toki myös aiheellista kysyä onko syyttäminen paras tapa saada ihmisiä muuttamaan mieltään.
Mielestäni voisimme lisätä viestintäämme hieman pelastusrenkaan elementtejä rokotepelkoisia kohtaan. Voisimme kuulla heidän huolia ja murheita, hyväksyä heidän pelkonsa ja tarjota juttuseuraa ilman painostusta. Jokainen meistä tietää mitä pelko on ja heijastamalla tätä tunnetta itsessämme, osaamme tarjota apua tähän ikävään tunteeseen. Useimmiten tarvitaan vain ihminen joka hyväksyy toisen ihmisen tunteen. Oikeiden asioiden sanominen ei ole läheskään niin tärkeää kuin läsnäolo.
Valtiovallan puolelta asiaa voisi koittaa lähestyä vaikkapa jonkinlaisen neuvovan rokotepuhelimen tai pikaviestimen kautta. Asiasta epävarmat voivat soittaa ja kysyä. Rokotepaikalle huonosti pääseviä voidaan auttaa palveluilla. Lähipiirinsä kostoa pelkääville voidaan osoittaa tapa asioida rokotteella ilman pelkoa asian paljastumisesta. Puhelimen päässä tulisi olla ymmärrystä, apua ja rohkaisua – paitsi toki häirikkösoittajille, jotka voidaan palkita tietoliikenteen häirinnästä päiväsakoilla.
Yleisemmässä viestinnässä voisimme myös pyrkiä lisäämään kunnioitusta ihmisten pelkoja kohtaan. Tämä ei tietenkään koske vain rokotteita, vaan pätee yhtä lailla pelkoon maahanmuuttajia, uskontoja, koiria tai monia muita asioita kohtaan. Vahva uskomme omaan oikeellisuuteemme johtaa yleensä näkemään pelokkaan ihmisen vihollisena jota pitää lyödä. Samalla vahvistamme pelkoa ja työnnämme dialogin mahdollisuuden alati kauemmas. Kun tunnelmaa pilannut pelokas on saatu pois keskustelupiirin keskeltä, onnistumisen tunne on suuri sekä totuuden julistajalla että ihmisten pelkoja vaanivalla sivullisella.
Ajatus pelkojen lieventämisestä kaikessa keskustelussa kuulostaa kauniilta ja melko helpolta, mutta netin syövereissä suurin ongelma lienee todellista pelkoa potevan tunnistamisessa. Sadasta koronarokotuksista huolestuneesta voi löytyä yksi tai kaksi pelosta kärsivää, eikä loppujen lähestyminen vilpittömin mielin johda hyvään. Ymmärrystä ja keskustelua tarjoava henkilö on kuin kettuperheen keskelle eksynyt kana, johon on vielä varmuuden vuoksi osoitettu spottivalo ja maalattu tähtäin. Yritä siinä sitten rakentaa yksin siltaa, kun kokonainen armeija on valmiina katkomaan jokaisen laudan minkä paikalle tuot.
En siis tänään ole aivan niin pöhkö, että ehdottaisin kirkkain silmin jokaista vaihtamaan sosiaalisen median viestintäkulmaansa. Ehdotan kuitenkin laittamaan korvan taakse muistutuksen siitä, miten pelko toimii. Kukaties, joku kaunis päivä, netissä tai tosielämässä, saatat päätyä tilanteeseen jossa voit todella auttaa toista ihmistä selviytymään peloistaan. Sillä hetkellä teet jotain paljon parempaa, tärkeämpää ja kestävämpää kuin haukkujen jakamista somessa.
Kuten tiedämme, ikävästä väärinkäsityksestä (vai valheesta?) lähtenyt rumba johti kaaokseen Afrikan Tähti -lautapelin ympärillä. Asiaa on puitu JuhaK:n blogissa joten en mene siihen. Kontekstia varten kerron sen sijaan tarinan jokusen vuoden takaa. Olen tiettyjä detaljeja muuttanut, jotta ei ole maalituksen riskiä.
Vahvalla mielipiteellä
Olipa eräs opiskelija ja sittemmin tutkija Helsingin yliopistolla. Kyse oli maahanmuuttajataustaisesta henkilöstä, kotoisin länsimaasta. Suomen kieltä hän ei osannut, mutta monia muita kyllä ja hoiti kouluasiansa pääosin englanniksi. Ilmeisesti oli oman osaamisalansa hommissa varsin hyvä. Yliopistoaikanaan hänet oli rekrytoitu vasemmistoryhmittymiin. Häntä ei alun perin aihe kiinnostanut, mutta aktiivinen rekrytointi tuotti tulosta ja ennen pitkää hän alkoi radikalisoitumaan. Hän liittyi pian antifasistisiin joukkoihin ja alkoi aktiivisesti ottamaan osaa mielenosoituksiin. Poliisin kanssa alkoi myös tulemaan yhteydenpitoa. Kyllä te tiedätte ihmistyypin, oli se oikealla tai vasemmalla, kun on tarpeeksi varma omasta pyhästä totuudestaan niin rajoja tai sääntöjä ei ole. Fyysisen häiriköinnin ja verkkoterrorin lisäksi hän myös hankki verkon pimeiltä markkinoilta häkkeröinti- ja muita haitantekopalveluita kohdehenkilöitä vastaan. Luonnollisesti perinteiset keinot kohdehenkilöiden ja heidän lähipiirien maalittamiseksi ja uhkailuksi olivat käytössä.
Kyseinen henkilö alkoi ottamaan silmätikukseen ensin väärintekijöitä ja alkoi kohdistamaan heihin aktiivisia vihatoimia. Sitten standardit pehmenivät ja kohteeksi kävivät eri poliittisella puolella olevat. Pian vihollisia olivat kaikki, jotka eivät olleet absoluuttisesti hänen puolellaan. Sen jälkeen vihollisia olivat myös täysin samaa mieltä olevat, joilla oli tai oli joskus ollut kontaktia jonkun kanssa joka ei ollut täysin hänen puolellaan. Perusteet löytyivät luovalla mielikuvituksella. Eräässä tapauksessa hän pohjasi toteamalla, että ei todellakaan käytä termiä kevyesti, mutta henkilö x on äärimmäisen luokan ekstremistinatsi ja välitön vaara muille ihmisille. Perusteena oli se, että henkilö x ei ollut samaa mieltä väitteestä, jonka mukaan Suomi on natsivaltio koska se on ollut natsikomentajan diktatuurin alaisena. Kyseinen natsikomentaja on eräs C.G.E. Mannerheim, josta olette ehkä kuulleet, mahdollisesti eri tittelillä.
Kyseinen henkilö käytti paljon aikaa ja vaivaa toimintaansa. Kuten arvata saattaa, useamman miljardin vihollisen aktiivinen metsästäminen otti voimille. Yliopisto ja ylioppilaskunta auttoivat rekrytoimaan väkeä erilaisiin tempauksiin. Yhteenotot esimerkiksi poliisin kanssa olivat yksiselitteisesti tuettua toimintaa. Vihakampanjoihin tarvittavat yliopiston resurssit olivat maksutta käytettävissä, esimerkiksi painotöiden osalta. Häneltä tiedusteltiin aktiivisesti onko hän nähnyt huolia esimerkiksi rasismista missään ja aina kun hän osoitti sormella, häntä kiitettiin ja sormen osoittamaan suuntaan hyökättiin.
Erinäisissä yliopiston ulkopuolisissa konteksteissa, jopa samaan poliittiseen aatteeseen kallellaan olevissa, kyseisen henkilön toimintaan suhtauduttiin kriittisesti. Hän sai porttikieltoja ja viestintäestoja sekä yleisen persona non grata -statuksen. Jotkut toki pitivät häntä sankarina, mutta pääosalle hän oli äärimmäisen aggressiivinen, jopa väkivaltaan taipuvainen vihanpitäjä.
Yliopistolle ja ylioppilaskunnalle hänen hyvyys oli kiistaton fakta.
Mihin tämä liittyy?
Kukin saa aivan itse tehdä edellisestä halutun kaltaisia johtopäätöksiä. Minulta on täysin turha tivata mitään tunnistetietoa. Minut paremmin tuntevat tietävät, että tunnen useampiakin vastaavia tarinoita, sitä saa arvata mistä niistä monista tässä puhun, vai lainasinko kenties detaljeja useasta tarinasta yhteen? Pointtini oli hieman kuvailla sitä arvomaailmaa, joka joihinkin akateemisten instituutioiden lokeroihin on asettunut.
Rakastan tiedettä, mutta en ole varma edistääkö keinotekoisesti viljelty alati lisääntyvän vihan ilmapiiri tiedettä lainkaan. Koska rakastan tiedettä, tiedän myös että voin olla täysin väärässä. Uskon, että niin halutessaan niinkin loistava laitos kuin Helsingin Yliopisto pystyy haasteen ratkaisemaan. Nimittäin jos eivät he niin kuka sitten?
Tällä kertaa kolumnista tulee lähestulkoon tilitys ja aiheena tuore kuuma peruna kulttuurirahoituksesta. Kuuntele tai lue – sama sisältö.
Seurasimme äskettäin poliittista draamaa, kun Sanna Marin päätti julistaa avoimen sodan Sanna Marinin tekemiä kulttuurirahoituksen leikkauksia vastaan. Onneksi Sanna voitti ja Sannalle näytettiin kaapin paikka. Itsehän olen kulttuurin kokemiseen ja tekemiseen addiktoitunut, joten olen varmaan iloinen rahoituksen palautuksesta? En ole. Joskus enemmän on vähemmän. Onko tämä kirjoitus analyysi, tilitys vai oikeistoliberaalin kulttuuri-ihmisen hutera puolustuspuheenvuoro, sen saa kukin itse päättää.
En ole mikään kulttuuritietämyksen ylin oraakkeli, mutta väitän puhuvani jonkin asteen osaamispohjalla. Olen pyörinyt näissä piireissä reilut parikymmentä vuotta. Olen ollut vapaaehtoisena järjestämässä satoja kulttuuritapahtumia, tehtävinä kaikki ylimmästä johdosta riviapuriin, lukuisilla eri tehtäväalueilla. Olen ollut kymmenissä kulttuurijärjestöissä moninaisissa rooleissa sekä julkisen sektorin luottamustoimessa valvomassa kulttuurirahojen käyttöä. Olen ollut tekemässä tukihakemuksia ja olen ollut käsittelemässä niitä. Olen myös itse ollut rahoittamassa kulttuuria, omilla ja omistamani yrityksen rahoilla. Minä haluan henkilökohtaisesti tukea kulttuuria. Minä en vain rakasta kulttuuria, vaan pidän sitä sekä terveen yhteiskunnan että koko ihmiskunnan olemassaolon, hyvinvoinnin ja kehityksen edellytyksenä. Minulle se ei ole rahan ja vallan vaan ihmisyyden ja hyvinvoinnin väline. Puhtaan itsekkäästi ajatellen kulttuuri pitää minut terveenä ja hyvinvoivana.
Kaiken tämän pohjalta ehdotan, että julkinen kulttuurirahoitus toimii liian usein kuten surullisenkuuluisat TE-palvelut: ensin on työtön jolla on vaikeuksia päästä eteenpäin (1), asian korjaamiseksi valtio rahoittaa miljardilla TE-palveluita (2) ja TE-palveluiden jäljiltä on entistä kauempana työn saannista ja mielenterveydestä oleva työtön (3). Kulttuurirahoituksessa käy liian usein samoin, sillä liian suuri osa rahasta rikkoo kulttuurin tekemistä ja kokemista. Sitä lapataan järjestöille jotka kylpevät rahassa. Sillä kustannetaan viinanhuuruisia kekkereitä, poliitikkojen vaalikampanjoita ja kaikkea kivaa mutta turhaa. Sillä rakennetaan suojatyöpaikkoja pilaamaan monien erinomaista hyvää tekevien järjestöjen mainetta. Sitä käytetään leluihin ja pelleilyihin. Sitä jaetaan pääosin suhteilla ja pieneltä osin faktoilla. Toki kaikelle edellisille kirjoitetaan kauniit perustelut ja uskottavat selitykset, mutta liian usein se on höttöä. Raha tulee rahan luo ja paha reppuselässä. Olen nähnyt tämän liian usein.
Heittämällä lisää rahaa rahan päälle heikennämme rahan valvontaa. Saamme koko ajan vähemmän tulosta ja enemmän pahoinvointia. Tämä kuulostaa kovasti huumeaddiktin helvetiltä. Ongelman korjaamista voisi lähestyä inhimillisen tuloksen mittareilla ja se voisi alkaa vaikka tästä: kuinka monta ihmistä saa kuinka pitkäksi aikaa hyötyä jokaista annettua euroa kohden? Teatterikerho, kerran viikossa puolen vuoden ajan, 20 henkeä, helppo matikka. Pitsinnypläysfestivaalit, yksi päivä, 500 henkeä. Tapahtumista puheen ollen, lähtökohtaisesti pääsymaksullisia kulttuuritapahtumia ei mielestäni pitäisi tukea lainkaan. Ehdottomasti muitakin numeroita tarvitaan ja on selvää, että vaikkapa kehitysvammaisille tai suomen kieltä osaamattomille järjestettävä toiminta tarvitsee enemmän resursseja. Kyse voi myös olla puitetoiminnasta, joka tukee epäsuorasti monenlaista toimintaa. Kaikissa näissä tuloksellisuutta voidaan mitata, kunhan vain unohdetaan termin kaupallinen puoli. Tulosta se hyvinvointikin on ja usein paljon euroja tärkeämpää. Päästäisiin kuitenkin ehkä hitusen mallista, jossa rahaa hakiessa luvataan kuu taivaalta, mutta lopulta toimitetaan vain havunneulanen murkkupesän päältä.
Tiedän seuraavan lauseen herättävän ilkeää naurua, mutta sanon sen silti: minua ottaa päähän maailman epäreiluus. Tiedän ettei elämä ei ole reilua, mutta silti yhteiskunnan pitäisi siihen pyrkiä. Minua ottaa päähän, että yksi maksaa samoista tuloista 50 % veroa, toinen 0 %. Minua myös ottaa päähän, kun yksi saman mittakaavan kulttuuritoimija saa tonnin avustuksen, toinen sata tonnia ja kolmas ei senttiäkään. Arvatkaa kenellä näistä on päättäjiä tuttuina? Reilua emme maailmasta saa, mutta hieman reilumman kyllä. Rahaa on aina rajallisesti. Surkein lause poliitikolta on ”kyllä nämä rahat jostain löydetään”. Ei velanotto kansan piikkiin ole löytämistä ja ratkaisemista, se on luovuttamista ja vastuun pakenemista.
Kulttuurirahoituksesta on tullut yksi niistä monista kivoista tavoista, joilla poliitikot voivat lapata rahaa lähipiireilleen. Veikkaushäviörahojen ympärille näitä piirejä on ilmestynyt kuin sieniä sateella. Niin kauan kun on ollut rajattomasti peliongelmaisia, ei ole ollut hätää ja juhlat ovat jatkuneet vuosikymmeniä. Urheilusta minua paremmin ymmärtävät ovat saman todenneet, sielläkin puolen veikkaussotkua rahan tarkoitus on ollut rahaverkoston ylläpito. Kansanterveys rapistuu ja urheilumenestys surkastuu, vaikka rahaa molempien muka parantamisen laitetaan koko ajan enemmän. Molempien esimerkkien osalta irvokkuus korostuu katsoessamme rahoituksen puolesta äänekkäimmin puhuvien taustoja. Niin julkisen kulttuuri- kuin urheilurahoituksenkin suurimmat puolustajat ovat juuri mukavimmissa suojatyöpaikoissa istuvia. Siinä ei ole ojassa vain oma lehmä vaan koko navetta.
Meillä on tässä maassa yksi Senja Larsen, jonka toiminta veikkausvarojen tonkimisessa on sankarillisen tason suoritus. Tarvitsisimme hänenkaltaisiaan vielä pari tusinaa lisää. Vuosikymmeniin ei ole näin suurta ongelmaa saatu näin suureen näkyvyyteen, näin lähelle pintaa että sitä voisi korjata. Aika korjata ongelmat on nyt. Ei se tarvitse vallankumousta tai anarkiaa. Se tarvitsee vain pintaa syvemmän tilintarkastuksen, vähän uusia ja puolueettomampia kasvoja sekä aktiivisia toimittajia ja tutkijoita. Kenenkään henki, elämä tai terveys ei vaarannu kun suuntaamme vihdoin kiikarit siihen haisevaan jäteojaan, joka veikkausrahoina tunnetaan. Koska sekä kulttuuri että liikunta tekevät terveydelle hyvää, ounastelen tuloksen olevan hyvinvoinnin osalta hurjan positiivinen.
Minä rakastan ja kaipaan kulttuuria. Niin rakastat sinäkin! Juu, juuri sinä joka haukut sitä feministiseksi turhakkeeksi ja vasemmistolaiseksi hapatukseksi. Sinulla, sinulla ja myös sinulla on jotain kulttuuria mitä rakastat. En minä tiedä mitä se on ja hyvä niin, koska ihmisiä ja kulttuurin muotoja on moneksi. Olit sitten tekijä tai kokija, pala sielustasi on kulttuurissa ja sillä on siellä hyvä paikka. Sen paikan rakentaa meistä jokainen itse. Kas, kulttuurirahoituksen ehkä suurin viisaus piilee tässä: julkinen valta ei voi rakentaa kulttuuria, se voi vain antaa sen tapahtua. Puitteita voi rakentaa, tukea voi antaa, mutta itse tekemiseen tarvitaan sydäntä ja sielua, ei virkaprosessia.
Lopetan tämän pieneen kertomukseen noin vuosikymmenen takaa. Tamperelainen kulttuuripersoona, jokapaikanhöylä ja muutoinkin monipuolinen heppu Perttu Pesä kutsui silloisessa apulaispormestarin virassaan allekirjoittaneen ja muutaman muun kulttuurin vapaaehtoistyöläisen jutustelemaan. Nautimme veronmaksajien piikkiin pastasalaattia. Hänellä oli meille yksi pyyntö, että jatkaisimme kulttuuritapahtumiemme järjestämistä itse, emmekä koskaan päästäisi kaupungin hallintoa siihen mukaan. Hän sanoi jotakuinkin näin: ”Jos me sen tekisimme, se maksaisi kymmenen kertaa enemmän eikä olisi puoltakaan niin hyvä”. Kiitos Perttu, olemme pitäneet tästä kiinni.
Seuraa lyhyt tiedotus: Kiina valloittaa Taiwanin ja Venäjä valloittaa myös uusia alueita lähimpien viiden vuoden sisään. Pari kansanmurhaakin tuohon väliin mahtuu. En haluaisi sanoa että se on varma juttu, mutta kun se vähän on.
Olipa kerran parempi vaihtoehto
Stop! Pakitetaanpa hieman! Miten me olemme tuohon pääsemässä? Kas, vaikka EU ei olekaan onnistunut tuomaan rauhaa Eurooppaan, se on kuitenkin onnistunut luomaan arvomaailman jossa jäsenmaiden rajoille ei tuoda tykkejä vaan kukka-asetelmat. EU-maasta toiseen matkaaminen tai kaupanteko ovat helppoa, mukavaa ja täysin luonnollista. Se on hieno asia. Olemme luoneet pehmeän päätöksentekomallin, joka ei herätä suuttumusta, mutta haittapuolena ei myöskään saa mitään aikaan. Isoista päätöksistä ei tarvitse isosti suuttua, koska niitä ei tehdä.
Saman tarinan eri revisiota käydään Atlantin toisella puolen. Maailmanpoliisin työ on kiittämätöntä. Maan rajojen ulkopuolella ei ole sotareissuilta tullut kuin ruumiita ja sanomista, vituiksmän niin Vietnam, Irak kuin Afghanistankin. Armeija on muuttunut synonyymiksi rahan lappaamiselle mielipuolisiin kikkailuprojekteihin, joilla ei ole etäistäkään tekemistä maan tai maailman puolustamisen kanssa. Tuhannet käyttämättä jääneet ja pellolle ruostuvat tankit kuvaavat asian toista puolta, ohjelmistovirheiden takia sodankäyntiin kykenemättömät hävittäjälentokoneet toista.
Sitten ne muut
Mielestäni EU on kaunis ajatus ja siinä on paljon hyvää. Myös Yhdysvaltoja voi kehua, etenkin jos pintaa rapsuttaa ohi valtamedian kärkijuttujen niin löytää paljon hyvää ja kaunista. Meillä on vähintään tyydyttävät pelisäännöt ja käytännöt. Ongelma vaan on, että muut eivät pelaa samaa peliä. Venäjää, Kiinaa, Brasiliaa, Intiaa ja lukuisia muita vähän pienempiä ei voisi vähempää kiinnostaa meidän standardit ja tyylit. On asioita, joita emme ikimaailmassa tekisi tai hyväksyisi, mutta samat asiat ovat sellaisia jotka mahtuvat pöydälle muualla aivan mainiosti. Tällaisia asioita ovat vaikkapa etnisen ryhmän aktiivinen tuhoaminen tai vieraan maan valloitus. Meidän mahdottomuus on heidän normipäivä, meidän aksiooma on heidän vitsi.
Kiinan armeija tulee vastaamaan USA:n vastaavaa viiden vuoden päästä, erinäisten julkisuudessakin esitettyjen arvioiden mukaan. Kiina on noin 150 kilometrin päässä Taiwanista, Yhdysvallat hitusen kauempana. Jos he jyräävät, sitten he jyräävät. Jos taas katsotaan Venäjää, heille on kohtuullisen kivutonta saada joko näkyviä tai piilotettuja joukkoja rajojen yli lukuisiin Euroopan maihin. Kummankaan ei tarvitse päätään vaivata kansainvälisen oikeuden säännöillä. He ottavat helpoimman reitin.
Vaan mikä on Sodan hinta?
Kyllähän se käy päinsä!
Niin, meillähän on säännöt! Niin on. Ne on kirjoitettu hienolle paperille ja laitettu lasivitriiniin ohikulkevien byrokraattien ihailtavaksi. Sieltä vitriinin seasta ne osallistuvat maailman ohjaamiseen yhtä hyvin kuin keskivertomuseon keskivertovitriinissä olevat keskivertoesineet. Venäjä valloitti Krimin, sai meidät heristelemään sormea ja jatkamaan Nord Stream kakkosen rakentamista. Kiina lahtaa uiguureja sekä valloittaa merialueita, tämä saa meidät kirjoittamaan kolumneja ja jatkamaan uiguuriorjilla teetettyjen halpatuotteiden ostamista Amazonista. Jos nyt muita esimerkkejä haetaan, sanoisinko vaikka Tigray? Kyllä näitä piisaa.
Sillä ei ole väliä, olemmeko hyväksyneet nämä toimeet hiljaisen vastahakoisesti vai aktiivisen määrätietoisesti. Tosiasia on, että näytämme vuodesta toiseen merkkiä imperialisteille: leikkikää vapaasti, meistä ei tarvitse murehtia.
Meillä on siis asiat hyvin. Emme ota stressiä näistä aiheista. Antaa koirien haukkua ja karavaanin kulkea, kunhan saamme uudet iPhonet ja Teslat.
…jos saamme. Voi tulla hätä housuun kun huomaamme Taiwanista tulevan 63% maailman siruista ja tehokkaimmista siruista lähes kaikki. Sitten lukee siruissakin MADE IN PRC, Kiina saa käyttöönsä maailman moderneimmat sirutehtaat ja ottaa hetkessä teknologiamme kiinni.
Tarttiskohan sittenkin tehdä jotain? Noin niinkuin ennemmin kuin myöhemmin?
Tällä kertaa kolumnoin mystisestä, tai oikeastaan tuikitavallisesta Juhanista, joka on oikeastaan vain keppihevonen terveen kritiikin taidoista puhumiselle. Vanha kaava: puheena ja tekstinä sama sisältö.
Olipa kerran Juhani-niminen kaveri. Juhani teki koneinsinöörin töitä ja asui suomalaisessa keskikokoisessa kaupungissa. Hän oli naimisissa ja myös perheenisä. Juhani oli aika monin tavoin keskivertomies. Kerran oli saanut ylinopeussakot ja yksi kerta sai viikon porttikiellon Facebook-yhteisöön kun ei noudattanut sääntöjä. Vähän voisi olla kiloja vähemmän keskivartalossa ja hyvä jos muistaisi viedä ne roskat pihalle aamulla kun tuli luvanneeksi. Kaiken kaikkiaan silti aika perustyyppi kyseessä. Yhtenä päivänä Juhani osallistui keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Aiheena oli aborttioikeus. Juhanin mielestä abortti kuului naisten perusoikeuksiin eikä sitä saisi naisilta evätä.
Kuulostaa aika yllätyksettömältä, eikö vaan? Niinhän se on. Ei ole kovinkaan harvinaista nähdä miespuolisen henkilön puolustavan naisten oikeutta omaan kehoonsa. Ei myöskään ole kovinkaan tyypillistä että aborttioikeutta puolustavaa miestä herjattaisiin haukkumalla häntä salaa naiseksi joka vain haluaisi saada hirveästi abortteja tehtyä itselleen. Toki aina joku ala-arvoinen kommentaattori löytyy, mutta harvemmin niitä tulee omaa nimeään käyttäviltä keskustelijoilta, saati että niitä tulisi vallanpitäjiltä tai muilta nimekkäiltä ihmisiltä. On täysin hyväksyttyä, että mies on valmis puolustamaan naisten perusoikeuksia. Se on itse asiassa ollut käytännössä normi jo sukupolvien ajan.
Tämä mielessä tuntuukin sangen oudolta, että kannabiksen laillistamista ajavaa henkilöä on sopivaa, jopa suotavaa haukkua huumeongelmaiseksi. Moisia haukkuja ei myöskään tule vain anonyymeiltä trolleilta, vaan ihan oikeilta ihmisiltä, jopa päättäjiltä. Jostain syystä huumepolitiikan reformeja ei voi mitenkään ajaa henkilö ilman omaa lehmää ojassa. Tietyt asiat vain koetaan yhteisiksi, kun taas tietyissä asioissa on vain yksinkertaisesti oltava luurankoja kaapissa.
Kannabiskeskustelu on yksi kurantti esimerkki aiheesta, jonka keskustelu menee nopeasti henkilökohtaisuuksiin ja argumentaatiovirhe reductio ad absurdum nostaa päätään. Puheissa korostuu miten väärällä päätöksellä kansakunta tuhoutuu, nuoriso päätyy entistä pahemmin hunningolle ja Väyrysestä tulee paavi. Halutessamme voimme kuitenkin päätyä pohtimaan asiaa maltilla. On tietenkin täysin sallittua olla eri mieltä Vihreiden ehdotuksesta tuoda kannabis säätelyn piiriin. Tällaista mielipidettä pystyy myös perustelemaan useilla asia-argumenteilla, asiantuntijoiden mielipiteillä ja jopa vertaisarvioiduilla tutkimustuloksilla. Kyse ei siis ole siitä, etteikö kritiikkiä voisi esittää asiallisesti. Jostain syystä niin ei vain haluta tehdä. Asia-argumentaatioon eivät kykene aina edes kansanedustajat.
Mielestäni jokaisen kannattaa olla itselleen velkaa sen verran, että haluaa haastaa myös omia mielipiteitään. Kun mielipiteensä haastaa, voi löytää niiden tueksi paljon vahvempia perusteita kuin vain fiiliksen. Toki joskus käy niinkin, että huomaa olevansa väärässä ja sekin piristää kummasti. Huomasit sitten fiilispohjaisen mielipiteesi oikeaksi tai vääräksi, haastamalla teet itsestäsi paremman ja fiksumman ihmisen. Pystyt argumentoimaan tasokkaammin, pystyt näkemään maailmaa paremmin ja jos muistat lisäksi vihanneksia syödä, onnistut tehokkaasti ennaltaehkäisemään muistisairauksia. Itsensä haastamista ei tietenkään tarvitse tehdä julkisesti, saati virheitään myöntää. Tämän keskustelun voi käydä oman pään sisällä, jos nyt hieman Wikipediaa toisella silmällä vilkuillen.
Olemme niin suomalaisena yhteiskuntana kuin laajempana ihmiskuntanakin oppineet tiettyjen ihmisoikeuksien olevan suureksi eduksi yleiselle hyvinvoinnille. Olemme historian varrella ymmärtäneet tiettyjen pelottavana koettujen vapauksien lopulta tehneen meille paljon hyvää. Kyseenalaistamalla olemme luoneet suurta niin tieteen kuin taiteenkin parissa. Haastamalla itseämme, eri mielipiteitä ja yhteiskunnan normeja olemme yksinkertaisesti tulleet paremmiksi ihmisiksi.
En todellakaan tiedä johtaisiko esimerkiksi kannabislainsäädännön muutos parempaan tai huonompaan. Tiedän hyvin, että kyseenalaistaminen ja haastaminen ovat muutoksen alku, ei loppu. Kaikki lähtee liikkeelle kysymyksestä, joka poikii lisää kysymyksiä, joiden kautta vähitellen saadaan pöytään vastauksiakin. Moni aiempaa teoriaa haastanut ajatus osoittautuu virheelliseksi. Joskus huomataan, että tietty muutos onkin ollut huonoksi ja oikea vastaus on ottaa askel taaksepäin. Lyijyn lisääminen bensiiniin on hyvä esimerkki tällaisesta askeleesta. Siitäkin onneksi opimme jotain, vaikka oppirahoista tulikin hyvin kalliita. Valitettavasti kehitys on kivinen tie, mutta kehityksen puute on aina kahta kivisempi vaihtoehto.
Voin tässä kohtaa paljastaa sen minkä jo arvasitkin, eli tarinani Juhani on mielikuvituksen tuote ja nimen valitsin suosituimpien etunimien listalta. Mielikuvitusystävänäkin hän on hyvä muistutus siitä, että sivistynyt ihminen on täysin kykenevä puolustamaan toisten ihmisten oikeuksia myös ilman piilomotiiveja. Uskon, että molemmilla puolin kannabiskeskusteluakin löytyy tällaisia ihmisiä. Kuulkaamme heitä, kysykäämme heiltä perusteita, haastakaamme heidän mietteitä kuten omiammekin. Ennen kaikkea, nähkäämme osapuolet ihmisinä ja heidän mielipiteet kokemusten, oppien ja tunteiden sopivasti sekoitettuna summana.
Muistakaamme myös, että ennen keskusteluun osallistumista on täysin okei tehdä pieni tarkistuskerros oman mielipiteensä taustoihin ja perusteihin. Et ehkäpä päädy olemaan ensimmäinen kommentoija viestiketjussa, mutta saatat olla se joka herättää eniten kiinnostusta. Saatat onnistua jatkamaan keskustelua vielä monta päivää sen jälkeen kun ensimmäinen tulikivenkatkuinen kommentti on jo tyystin unohtunut. Saatat myös keskustelun lomassa popsia porkkanaa ja nauttia näiden kahden toimen ansiosta pitkän, terveen elämän. Kysypä itseltäsi, eikö tuo tunnukin paremmalta kuin ensimmäisen räyhääjän titteli?
Voi minua pöhköä, kun ajattelen ettei mikään minua enää yllätä. No, ei tavallaan yllätä tämäkään, mutta pistetään nyt vahinko kiertämään. Tarinamme kertoo säveltäjä-pianisti-professori Bright Schengistä ja hänen epäonnistuneesta yrityksestä tehdä työtään, eli opettaa. Ei olisi kannattanut.
Kauan sitten kaukaisessa korrektiuden valtakunnassa
Kun ajattelemme Yhdysvaltoja, ajattelemme varmaan kaikki samaa? Maata, jossa ei ole jännitteitä eri ihmisryhmien välillä, ei köyhyyttä, ei nälänhätää, ei välinpitämättömyyttä. Samaa mieltä? Hyvä, sillä nyt keskustellaan siitä, miten he ovat tässä onnistuneet. Häpeällinen professorimme oli näyttänyt oppilailleen vuoden 1965 brittielokuvan Othello, joka siis perustui samannimiseen näytelmään. Tämän näytelmän kirjoitti muuan Shakespeare, joka muistetaan historiassa ennen kaikkea rasismista, syrjinnästä, naisvihamielisyydestä ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Voi tuota meidän pöhköä professoria, minkä perkuleen meni tekemään! Kyllähän jokaisen pitäisi tietää, että tuo elokuva on umpirasistinen ja sen näyttäminen on väkivaltainen hyökkäys paitsi oppilaita, koko opiskeluilmapiiriä, oppilaitosta ja yhteiskuntaa vastaan. Varmistettujen mielensäpahoittajien mukaan elokuva normalisoi orjuuden ja kaiken muun tummaihoisten kokeman kohtalon ja sen näyttäminen tekee opettajasta valkoisen ylivallan edustajan, ihmishirvön ja pahoinpitelijän. Kahta hirveämpää on, että opettaja ei edes pohjustanut asiaa varoittamalla oppilaita elokuvasta, tai järjestänyt keskustelutilaisuutta orjuuden historiasta sen pohjalle. Jos orjuuden historian opetus ei aiheena kuulu säveltämisen kurssille niin mikä sitten?
Tarinan onni on, että opettaja pakotettiin pyytämään anteeksi, sitten pyytämään anteeksi anteeksipyyntöään, sitten eroamaan tehtävästään ja lopulta hänen tulevat työmahdollisuudet ja ihmiskontaktit estettiin. Se on toki laiha lohtu sille, että lukuisat oppilaat ovat menettäneet kykynsä opiskella normaalisti, jouduttuaan tällaisen groteskin, hirveän väkivaltaisen hyökkäyksen kohdalle. Juu, kyllä te lukijat nauratte, ”isoisäni haavoittui sodassa”, ”isoäitini oli Auschwitzissa” ja muuta typeryyttä. Ei se ole MITÄÄN rasistiseksi leimatun elokuvan näkemisen rinnalla.
Olkoon tämä opiksi: sinua, rasisti, tarkkaillaan. Sinun kirjahyllysi luetteloidaan, sinun kaveripiirisi kuulustellaan, sinun elokuvamakusi syväluodataan ja sinun elämäsi viedään sinulta, kuten sinä olet vienyt kaiken jokaiselta vähemmistöön kuuluvalta ihmiseltä. Professori Scheng selvisi ihmeen kaupalla Maon kulttuurivallankumouksesta, mutta siinä missä Mao epäonnistui, nykyinen sukupolvemme onnistuu: paha saa vihdoin palkkansa.
Joku, epäilemättä täysin teoreettinen persoona, voisi kysyä miten tällä kaikella parannetaan yhteiskunnan ilmapiiriä, korjataan eriarvoisuutta, rakennetaan siltoja ja paikataan vanhoja haavoja. Onneksi tämä henkilö on täysin teoreettinen, ettei häntäkin tarvitse haukkua valkoista ylivaltaa kannattavaksi natsiksi. Teoriaa ei sen sijaan ole varma kehitys: se, mikä tapahtuu tänään Yhdysvalloissa, tapahtuu huomenna myös maamme yliopistoissa. Oli jo aikakin saada orjuudella rakennettu maamme vastuuseen teoistaan!
