Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Nyt puhun pitkästä aikaa tylsästä teknologiasta. Harva on voinut missata keskustelun elektroniikkalaitteiden laturiviidakosta. Tilanne on parantunut hurjasti vuosien varrella ja isoista arkisista merkeistä vain Apple kieltäytyy noudattamasta yleistä standardia. Esittelen tässä oman ratkaisuni, johon joudun olemaan varsin tyytyväinen.
HUOM: Itse käytän tietyn merkin ja valmistajan laturia ja kaapelia. Vastaavia saa myös muilta valmistajilta, enkä millään muotoa väitä omia merkkivalintojani parhaiksi tai ainoiksi optioiksi. Minulla ei ole henkilökohtaisia tai taloudellisia suhteita tässä mainittuihin tuotteisiin, niiden valmistajiin tai jakelijoihin.
#1: Deltaco GAN-laturi, n. 60 € (tuotekoodi: USBC-GAN03)
Pohjoismaissa yleinen tarvikebrändi Deltaco myy satoja erilaisia latureita, joista paremmat käyttävät GaN-valmisteita (Galliumnitridi). Tällä tekniikalla laturista saadaan parempi hyötysuhde, siten pienempi koko ja vähemmän hukkalämpöä. GaN-latureita löytyy nykyään maltilliseen hintaan lukuisilta eri valmistajilta. Tämä laturi tarjoaa vähintään riittävän 100 watin tehon varsin pienessä koossa ja siten se riittää lataamaan kännyköiden lisäksi myös läppäreitä, jopa vähän tehokkaampia sellaisia. Samasta laturista on saatavilla myös edullisemmat 30 ja 60 watin versiot. Minun arjessa tämän laturin myötä voin jättää pois laukusta Applen puhelin-, tabletti- ja läppärilaturit, Lenovon ja Microsoftin läppärilaturit, Nikonin kameralaturin sekä Jabran kuulokelaturin. Tämä on pelkkä seinäpistorasiaan menevä laturiosa eikä sisällä kaapeleita.
#2: Rolling Square inCharge X Max -kaapeli, n. 40 €
Rolling Square on pieni sveitsiläinen yritys, joka on menestynyt joukkorahoituskampanjoin esitellyillä pikkutarvikkeilla. Henkilökohtaisesti olen tykästynyt heidän inCharge-latausadaptereihin ja kaapeleihin. Näiden filosofia on kytkeä yhdellä kaapelilla ihan mitä tahansa ihan mihin tahansa. Täten sama kaapeli voi ottaa virtaa joko perinteisestä USB-A tai esim. em. laturin tarjoamasta USB-C liittimestä, ja tarjota toisesta päästä sitä USB-C ”yleismalli”, Lightning ”Applen oma” tai Micro-USB ”vanha malli” liittimeen, hyvin pienellä tai erittäin suurella virtamäärällä. Ei irtoilevia osia ja kokemukseni mukaan erinomainen kestävyys. Toki on hyvä huomauttaa, että jos kaikki laitteesi noudattavat jo yleismallista USB-C liitintä, pärjäät yksinkertaisemmalla ja halvemmallakin kaapelilla.
Teknologiakehityksen ongelmista kirjoitetaan tiuhaan ja usein aivan hyvästä aiheesta, mutta joskus kehitys kehittyy myös parempaan päin. Yhä harvempi laite käyttää omaperäisiä latauskaapeleita, yhä useampi pyörii tutulla standardilla. USB-C latausstandardia myös yhä päivitetään ja jatkossa sitä voi käyttää jopa kaikkein tehokkaimpien peli- ja grafiikkaläppärien virtalähteenä. Hyvää kehitystä näkyy myös standardia huonosti noudattavien laitteiden ja valmistajien kaivamisessa esiin ja standardiin rohkaisemisessa.
Tällä hetkellä suurin toiveeni on, että EU saa läpi tavoitteensa yleislaturista. Leijonaosa teknologiayrityksistä noudattaa jo nyt EU:n tahtotilaa, sillä yleisen teknologian käyttö on valmistajille paitsi helppoa ja halpaa, lisäksi myös myyntiä ja palvelua helpottavaa. Olemme vaihteeksi ihan hyvällä tiellä, joten jatkakaamme sitä pitkin.
Tämänkertainen aihe on kuumin ja muodikkain keskustelunaihe ei-kenenkään mielessä, ja siinä se ongelma onkin. Miten saada aluevaaleista mielenkiintoiset ja ihmiset äänestämään? Lue tai kuuntele.
Eri mediat ovat jo jonkin aikaa tehneet juttuja, joissa ihmetellään kansan latteaa intoa tuleviin maakunta-, ei kun siis aluevaaleihin. Rohkenisin alkuun ehdottaa, että ehkäpä muutama juttu aluevaalien sisällöstäkin olisi hyväksi pelkän murehtimisen sijaan. Mediaa ei kuitenkaan voi nimetä lähellekään pääsyyllistä kansan laimeaan suhtautumiseen. Itse löydän muutaman hyvän selityksen asiasisällön pintaa raaputtamalla.
Sote-asiathan tietenkin koskettavat meistä joka ikistä, joko paljon tai vieläkin enemmän. Siltä osin luulisi intoa äänestämiseen olevan ehkä kaikista vaaleista eniten. Soteasiat ovat myös jatkuvasti pinnalla. Hoitajien työoloista ja hoitajapulasta puhutaan yhtenään, aika ajoin myös vastaavista ongelmista lääkärien osalta. Mielenterveyspalvelujen haastava tila on myös hyvästä syystä pinnalla. Itse seuraan myös aktiivisesti soten tietojärjestelmien ympärillä käytävää kalabaliikkia, josta löytyy useampiakin puskafarssin piirteitä. Sosiaalipuolta koskettavat myös keskustelut vaikkapa päihdeongelmaisten hoidoista ja päihdelainsäädännöstä, lukuisat perheitä koskevat asiat ja syntyvyyden mittarit, lähisuhdeväkivalta sekä lukuisat muut poliittisesti varsin lämpimät aiheet. Luulisi olevan kiinnostusta vaikka millä mitalla. Ongelman nimi näin lyhykäisesti kuitenkin on, että käytännön tasolla sote-alueet eivät lopulta voi näistä asioista paljoa päättää.
Jos maakunta… siis hyvinvointialue päättäisi lähteä tekemään isoja muutoksia hoitajien työoloihin ja palkkaukseen, se huomaisi valtansa loppuvan lyhyeen. Muutoksia voi tehdä todella vähän ennen kuin niskassa on hallituksen lisäksi liittojen molemmat osapuolet. Merkittävä ero kilpailuasetelmassa sotealueiden välillä koettaisiin ongelmaksi. Kuten jo tähänkin asti on huomattu, vähäinenkin irtiotto valtion standardista pistää sellaisen määrän hälytyskelloja soimaan, että kuulosuojaimille on tarvetta. Alueen liikkumavara on lopulta äärimmäisen kapea.
Tietojärjestelmien ongelmista sote-alalla sietäisi puhua enemmänkin. Lääkärien ajasta helposti neljäsosa kuluu huonolaatuisten tietojärjestelmien ongelmiin. Pienikin parannus järjestelmiin vapauttaisi hurjasti lääkärien aikaa potilaiden tapaamiseen. Järjestelmien kouluarvosanat ovat sitä tasoa, että luokalle jäämisestä jo kuiskaillaan. Päätökset järjestelmistä on kuitenkin pitkälti tehty ja konsensus ajaa tiettyjä, surkeiksi koettuja järjestelmiä kuin käärmettä pyssyyn. Oulun alue on ainoana kapinallisena onnistunut kehittämään järjestelmää sote-henkilökunnan tarpeiden pohjalta hyvin tuloksin, mutta heidätkin haluttaisiin saada ruotuun. Vaikka teoriassa päätös voisikin tulla aluevaaleilla valittujen eteen, voidaan kokemuksella luvata että vaihtoehtoina ei ole hankkia järjestelmää joka vastaisi henkilökunnan tarpeisiin tai huomioisi asiantuntijoiden suosituksia.
Päihdeasiat ovat iso osa sekä sosiaali- että terveyspuolen haasteita. Aiheen repertuaari sisältää sekä ennaltaehkäisyä että hoitoa, suoria ja välillisiä vaikutuksia, sekä aiheen tutkimusta. Oma lukunsa ovat aiheen lähellä pyörivät päihdyttävät, mutta lailliset lääkeaineet, joiden ympärillä pyörii myös melkoinen ruletti. Laaja konsensus puhuu sen puolesta, että nykylinjamme ei ole erityisen toimiva oikein miltään osin. Jos alueilla olisi suurempia vapauksia, monenlaisia uusia linjoja voitaisiin kokeilla, eri vaihtoehtoja verrata laajalti ja painopistettä siirtää puolelta toiselle. Liikkumavara on kuitenkin puun ja kuoren välissä, eikä alueilla oikeastaan voi tehdä muuta kuin toteuttaa tiukan formaatin määrittämää palvelua tai itkeä ja toteuttaa sitä.
En tiedä pitäisikö kehua vai pelästyä byrokratiaa siitä, että se on onnistunut tekemään yhdestä elämämme tärkeimmistä asioista täysin merkityksettömän tuntuisen. Tuo vaikuttaa kuitenkin lopputulokselta, enkä ole erityisen riemuissani siitä. Jos asiaa haluaisi vielä vähässä ajassa korjata, nyt alkaisi olemaan korkea aika etsiä lihaa (tai kasveja) luiden ympärille. Hyvä idea voisi olla vaikkapa konkreettisten haasteiden esittäminen. On yksi asia puhua suureellisesti sote-palveluiden merkityksestä, mutta asia tuppaa lähestymään kansalaisten korvien väliä paremmin jos sen esittää konkreettisen, käsin kosketeltavan esimerkin kautta.
Jätän vaisun ahaa-elämyksen tähän loppuun: näistä vaaleista siis puuttuu se yksi asia, joka muiden vaalien näkyvyyttä johtaa. Se jokin on vastakkainasettelu. Lisää veroja vai vähemmän veroja, työtä vai sosiaaliturvaa, enemmän vai vähemmän maahanmuuttoa, siinä meille tuttuja vaaliteemoja. Kaipaamme kipeästi sotealan vastakkainasetteluja lööppien luomiseksi tai nukumme vaalien yli. Hallitus voisi osaltaan rohkaista keskustelua lupaamalla alueiden päätöksentekoon suurempaa vapautta, esimerkiksi aiemmin mainitsemieni aiheiden osalta. Tämän jälkeen vaikkapa jokin näistä aiheista voisi saada aikaan kunnon aatteellisen väännön.
Sillä lopulta, kun tarpeeksi kaivaa, mitä ovat vaalit paitsi väkivallaton vaihtoehto sisällissodalle? Kansa kaipaa sirkushuveja!
Tänään tuli istuttua autossa sen verran että paljon kuunteli radiota (Areenaa). Liekö pyhäinpäivän johdosta kun kuolema oli paljon esillä. Se on haastavaa kuunneltavaa, mutta jos jaksaa, siitä löytää paljon lohtua.
Kas, hassuja pilviä
Tampere-Hämeenlinna välillä katsoin ikkunasta ulos. Aurinko oli laskusuunnassa, mutta toi pilvipeitteeseen värin, jota oli vaikea kuvailla. Se oli oranssi mutta ei, sininen mutta ei, valkoinen mutta ei. Sitä näkyi vain vähän aikaa ja se meni ohi. Kokemuksethan ovat tällaisia, ne tulevat ja menevät. Ne kuitenkin jäävät eloon, enkä tarkoita vain muistoja. Jokainen kokemus antaa meille eväitä seuraavaa kokemusta varten. Jokainen kokemus on velkaa edellisille, ja jokainen taakse jäänyt asia on samalla eväs edessä odottavaa asiaa varten. Se, mikä jäi taakse, ruokkii sitä mikä tulee eteen.
Ajan rajallisuudesta taas tuli mieleen parikin lohdullista asiaa. Ensinnäkin se, että niin paljon jää meidän jälkeen asioita. Sata vuotta tästä, tuhat, miljardi vuotta eteenpäin, täällä on edelleen jotain, täällä tapahtuu asioita. Kahta hienomman tästä tunteesta tekee se, että emme tiedä mitä se jokin on. Tulevaisuus on täysi mysteeri, kirjoittamaton tie. Se tarkoittaa, että jokin, jossain, joskus, jollain tavalla, tulee jatkossakin ihmettelemään asioita joihin hän ei tiedä vastausta. Aina on edessä kysymys ratkaistavana.
Sitten tulivat mieleen australialaisen ”optimismiekspertin” Victor Pertonin sanat. Hän puhui jokunen vuosi sitten äitinsä kuolemasta. Hän kertoi, miten hänen äidillään oli ollut ilo toimia joogaopettajana puolen vuosisadan ajan. Hän kertoi miten se toi hänelle iloa ja optimismia jota hän jakoi ihmisille. Yhtäkkiä kuolema ei ollutkaan vain suru-uutinen vaan riemullinen ylistys elämälle. Palaset napsahtivat kohdalleen.
Paranee, vaan ei valmistu
On hyvä ajatus tehdä jokaisesta huomisesta parempi kuin eilispäivä oli, vaikka edes piirun verran. Se parantaa mielialaa, kun tietää että kehtaa katsoa taakseen hyvillä mielin. Valmista et maailmasta kuitenkaan tee, eikä pidäkään. Sehän olisi ikävää. Maailman tarkoitus ei ole tulla valmiiksi, vaan kehittyä. Pitäähän sitä seuraavillekin jättää haasteita, sillä sopivan kokoiset haasteet rikastavat elämää.
Jos kaipaa optimismia tulevaisuuteen ja mietiskeltävää tähän päivään, jätän loppuun erinomaisen 20-minuuttisen Steven Pinkerin TED-puheen. Professori ja ihmismielen tuntija Pinker on rakastettu ja kiistelty hahmo, joka on uskaltanut olla myös väärässä ja muuttaa mieltään. Äärimmäisen lohdullista sekin.
Oletteko huomanneet, miten vähän ammattilaiset tekevät omia töitään nykyään? Opettajat suorittavat poliittisia muutosprosesseja, vaihtaen oppisuunnitelmia kuin sukkia. Lääkärit leikkivät tietokoneilla potilashoidon sijaan. Me täällä IT-hommissa istumme palavereissa konsulttien kanssa työn tekemisen sijaan.
Hirveän hyvä idea. Teoriassa.
Omaan ymmärrystä kaikille edellä mainituille haasteille. On pätevä ajatus, että koordinointityön hyvin hanskaava konsultti voisi pitää tietoa ja palasia kasassa. On perusteltua, että opetus kehittyy uuden tiedon valossa. On mielekästä, että potilastietojärjestelmiä hyödynnetään laajalti. Toisaalta, teoriassa kommunismikin oli hemmetin hieno idea, kunnes sitä päätettiin toteuttaa tosielämässä. Hieman sama tapaus tulee mieleen niin opettajien, lääkärien kuin tietojärjestelmäpuuhailijoiden parissakin – sekä varmaan parilla tusinalla muullakin alalla.
On huvittavaa, että tietoteknisellä alalla konsultokratian ongelmat on tutkittu ja dokumentoitu kattavasti jo lähes puoli vuosisataa sitten. Jenkeissä ilmiö alkoi jo varhaisemmin ja Suomeen se tuli myöhemmin. Nyt nautimme siitä laajalti. Työnteossa on yhä vähemmän työntekoa – mikä on aika vaikeasti ostettava ajatus, kun samaan aikaan pitäisi lisätä tehokkuutta. Joku tutkija jossain sijoittelee juuri kuution muotoista palasta pyöreän muotoiseen mustaan aukkoon.
Mitä siis pitäisi tehdä? Itse olen vakaasti sitä mieltä, että ammattitaidon kunnioitus vie pitkälle. Kas, opettaja tietää todella paljon opettamisesta, lääkäri lääketieteestä ja tietotekniikan ammattilainen tietotekniikasta. Kun he tekevät ominta työtään, se on tehokasta. Kun he tekevät muuta työtä, se on tehotonta. Paitsi että se vie aikaa ja rahaa, se syö myös työmotivaatiota. Siten näkisin filosofian keskiössä ajatuksen, jossa ihmisillä olisi parempi mahdollisuus kertoa itse jos kokevat työaikansa menevän asioihin, joka ei ole heidän ominta hommaansa. Ihmisiä voi ja pitää haastaa parempaan. Ei pidä olettaa, että kukaan ihminen ei halua muuttua tai kehittyä, jonka vuoksi muutokset on ajettava ulkopuolisin voimin, väkipakolla kuin käärmettä pyssyyn. Motivaation tappaminen ennalta harvemmin parantaa lopputulosta.
Yksityisillä yrityksillä tämä on iso, mutta toteutettavissa oleva haaste. Hurjasti vaikeampaa ajatuksia on viedä julkiselle sektorille. Niin lääkärin kuin opettajankin työ päätetään ja ohjataan poliittisesti, eikä politiikka varsinaisesti ole puheväleissä järjenkäytön kanssa. Voi kuitenkin olla, että yksityisellä puolella nähty muutos valuisi joko suosiolla tai kivuliaasti myös julkiselle sektorille. Jossain on näytettävä mallia. Jossain on sanottava ”mitä helvetin järkeä tässä on”, mieluiten jossain missä asia kuullaan ja missä se johtaa muutoksiin. Lisätietoja uteliaille, ks. keisarin uudet vaatteet.
Mistä juttu lähti?
Koko juttu lähti lopulta siitä, kun totesin itselleni etten ole pariin vuoteen nauttinut työstäni. Onneksi olen skeptikko joten kyseenalaistin fiilikseni. Huomasin nimittäin että itse asiassa nautin kovastikin työstäni niinä päivinä kun teen varsinaista työtäni, eli ratkaisen ongelmia tai pohdin järjestelmien keskinäistä toimintaa. Sitä vaan on yhä pienempi osa työaikaa ja se apeuttaa. Työpaikan vaihto ei auttaisi mitään, sillä ilmiö koskee koko alaa, joten parempi vain jatkaa siellä missä pärjää ja osaa. Se epäilemättä tarkoittaa, että ehkä olen väärällä alalla? Ehkä, mutta kun joka ala on konsultokratian valtaamaa, luulenpa ettei ruoho olisi yhtään vihreämpää aidan toisella puolen. Kun jutustelin opettaja-isoveljeni kanssa ja kuulin saman tarinan, olin yhä vakuuttuneempi että olemme kaikki kirottuja. Parempi suutarin pysyä lestissään.
Koska pakeneminen ei siis auta, jäljelle jää asioiden korjaaminen. Jos en omaisi itsesuojeluvaistoa, pistäisin saman tien liikkeelle työelämäkonsultoinnin firman ja lähtisin kiertämään maata ilosanomaa jakamaan. Sitten joku yritys ostaisi minut puhumaan ja pakottaisi työntekijät kuuntelemaan minua pariksi tunniksi. Siellä he istuisivat, kiroillen sitä että tämäkin aika olisi voitu käyttää työntekoon. Sillä hetkellä joku, jossain tuolla ylhäällä, katselee maailmaa ja toteaa hiljaa nyökäten: ympyrä on sulkeutunut.
Männä viikon vähemmän onnistuneesta valtuutettu Vallinin puheista juteltiin täälläkin. Itseäni jäi ihmetyttämään se, että puhe vaikutti oikeasti etukäteen kirjoitetulta, ainakin paperien perusteella, mutta sen vaikutelma oli kuin puoliunessa improvisoitua sekoilua. Siitä se ajatus sitten lähti…
Puheella on väliä
Olen aikanaan kirjoitellut enemmänkin puheita sekä myös lehtijuttuja. Olen huomannut, että aina välillä kaipaa sitä. Vaan eipä ole puheen kirjoittajille töitä tässä maailman ajassa, joten parempi pysyä leipätyössäni. Onneksi asiaa voi harrastaa. Siten päätinkin, että otan tuon Vallinin aiheen ja kirjoitan siitä terävän puheen, jonka saa sanottua kolmeen minuuttiin. Terävä, jämpti kritiikki maahanmuuton ongelmista, jossa ei leimata kansanryhmiä tai isketä vyön alle.
Vaan sen kun tein, totesin että miksi jättää tähän. Vallinin puheen vastareaktiot olivat surkeita nekin, hirveää vuodatusta, draamaa, voivottelua ja hyvesignalointia. Kaipa se on niin että tasottomaan pelleilyyn voi vastata vain tasottomalla pelleilyllä. Joten kirjoitin toisen puheen, kolme minuuttia tiukkaa puolustuspuhetta maahanmuuton puolesta.
Ja ihan varmuuden vuoksi kirjoitin sitten vielä kolmannen puheen, jossa maahanmuuttoon ei suhtauduta lähtökohtaisesti hurjana voittona tai häviönä.
Sitten nostin kameran jalustalle, mikrofonin kameran päälle ja painoin nauhoitusnappia. Mainittakoon että kaikki kolme puhetta on eroteltu videolla alaotsakkein, jos vain joku kiinnostaa.
Tuli nyt vaan mieleen, että on se hyvä kun meillä on sääntöjä ja pykäliä. Pysyy joku roti yhteiskunnassa.
Kuten se, että ravintolassa on oltava asiakaspaikkojen mukaan laskettava tietty määrä järjestyksenvalvojia. Määrä on ehdoton ja sanktiot seuraavat sen rikkomisesta heti.
Toki moisista määristä voidaan nyt vähän joustaa paikoissa, joissa ei ole niin justiinsa. Hoitokodeissa ei hoitajien määrä ole turhan tarkkaa, eihän se nyt mikään baari ole! Kiva jos olis muutama, mutta jos ei niin kolmen vuoden päästä tehdään tarkastuskierros ja jos ei homma toimi, sanotaan soo soo ja uhataan tulla vuoden päästä uudestaan.
Jätteistäkin ollaan tarkkana. Jos olet hakenut luonnosta kiuaskivet ja aiot vaihtaa ne uusiin, vanhat kivet ovat ongelmajätettä. Jos viet ne takaisin luontoon, sakot tulee. Ei se luonto nyt mikään kivien säilytyspaikka ole!
Hieman voidaan joustaa, jos viet luontoon vaikkapa kymmeniä romuautoja. Eihän nyt autot mitään jätettä ole, joten suottako tuosta murehtimaan. Ei tämä nyt aivan niin pikkutarkka maa ole.
Talouden pelissäkin ollaan silmät tarkkana. Jos emme vedä tiukkaa rajaa, verotus kaatuu. Siksi erityistä huomiota laitetaankin riskipaikkoihin, kuten villasukkien kutojiin. Onneksemme yhteiskunta pysyy kurissa ja villasukkafanaatikot on pantu tiukasti verolle. Kun sukka puikoista putoaa, euro verottajan kassaan kilahtaa.
Toki pieni jousto sallitaan poliittisilta säätiöiltä. Ei sitä nyt ihan jokaisesta asiasta voi veroja kerätä. Sitä paitsi, puhumme hädin tuskin muutamasta sadasta miljoonasta vuodessa, ei sillä uusia hävittäjiä osteta.
Kohtuus kaikessa, jopa tiukan sääntelyn alaisuudessa, eikös vaan?
Ei, en suostu tekemään kolumnia Afrikan tähdestä, mutta lääketieteen kirkkaimmasta tähdestä kylläkin. Liekö ”rokoteporno” paras tapa edistää tämän tähden suosiota? Tuttuun tapaan, audiona ja tekstinä sama sisältö.
Kyllä sinäkin olet vähintään nähnyt sen viestin, ehkä kirjoittanutkin: otin juuri koronarokotteen, kaikki meni hyvin ja sinunkin pitäisi se ottaa. Sanoma on itsessään asiallinen ja rohkaiseva. Se sisältää sopivan annoksen sosiaalista liimaa ja yleispätevää optimismia. Viestiä saatetaan koristaa pienin naljailuin salaliittoteorioita kohtaan sekä mahdollisesti väkevällä ohjeistuksella. Jo rokotustilastotkin sen kertovat, että viesti uppoaa pääosaan suomalaisia ja se on hyvä juttu. Rokotteet ovat jälleen kerran osoitus ihmiskunnan parhaista puolista.
Ymmärrän rokotteiden perusteet, mutta koen vieläkin tärkeämmäksi yrittää ymmärtää rokotteista kieltäytymisen kulman. Tuoreet tutkimukset vahvistavat fiiliksen: mikään yksi vastaus ei selitä kaikkea. Yksi suurimpia ongelmia on tietenkin raha. Käärmeöljykauppiaat tekevät isoa tiliä viemällä pois ihmisten uskoa tutkittuun lääketieteeseen. He keräävät ympärilleen joukon hyödyllisiä idiootteja toimimaan palkattomina mainosten jakelijoina. Joskus rahan sijaan haussa on maine ja näkyvyys esimerkiksi poliittisia tarkoituksia varten.
Kaikkea rokotekieltäytymistä ei voi kuitenkaan pistää huijareiden syyksi. Taustalla on myös aikatauluongelmia, logistisia haasteita sekä myös pelkoa ja huolta. Pelko voi perustua väärään tietoon, mutta se ei tee pelon tunteesta tippaakaan mitättömämpää. Metafora voisi kuulua näin: yksi henkilö kompastui portaissa ja toinen tönättiin alas portaita, mutta molemmilla on ranne murtunut ja se vaatii ensiavulta samat toimet. Keskitämme paljon huomiota pelon taustasyihin, mutta unohdamme pelosta kärsivän ihmisen. Irrationaalinen pelko on lamaannuttava tunne, joka ei helpotu naljailemalla.
Kun rokotteita pelkäävä henkilö kohtaa sosiaalisessa mediassa loppumattoman tulvan rokotepositiivisia viestejä, hän saattaa ahdistua kahta enemmän. Tuo fantastisuutta, mahtavuutta ja rajatonta voimaannuttamista jakava sanoma alkaa nopeasti näyttämään jonkinlaiselta rokotepornolta. Pelkoihinsa käpertynyt ihminen voi kokea melkoista voimattomuutta tämän massan äärellä. Hädän keskellä hän kaipaa jotain muuta, mitä tahansa muuta sisältöä ja on siten poikkeuksellisen helppo saalis puoskarien sanomalle. Pelokkaalle ihmiselle korvat puhkova huuto rokotteiden mahtavuudesta saattaa toimia epäilyn ensisignaalina.
Kun rokotepornon vanavedessä seuraavat vielä puheet häpeäpaalusta, maailmanlopusta ja viimeisestä tuomiosta rokottamattomille, on peli menetetty. Ei niin pientä sormea etteikö sillä osoitettaisi rokottamattomia ja syytettäisi heitä viidestä oikeasta ongelmasta, sadasta liioitellusta ja miljoonasta asiaan liittymättömästä. Joskus tuo syytös osuu aivan oikeaan, mutta ammumme siinäkin aivan liian lavealla tykillä. On toki myös aiheellista kysyä onko syyttäminen paras tapa saada ihmisiä muuttamaan mieltään.
Mielestäni voisimme lisätä viestintäämme hieman pelastusrenkaan elementtejä rokotepelkoisia kohtaan. Voisimme kuulla heidän huolia ja murheita, hyväksyä heidän pelkonsa ja tarjota juttuseuraa ilman painostusta. Jokainen meistä tietää mitä pelko on ja heijastamalla tätä tunnetta itsessämme, osaamme tarjota apua tähän ikävään tunteeseen. Useimmiten tarvitaan vain ihminen joka hyväksyy toisen ihmisen tunteen. Oikeiden asioiden sanominen ei ole läheskään niin tärkeää kuin läsnäolo.
Valtiovallan puolelta asiaa voisi koittaa lähestyä vaikkapa jonkinlaisen neuvovan rokotepuhelimen tai pikaviestimen kautta. Asiasta epävarmat voivat soittaa ja kysyä. Rokotepaikalle huonosti pääseviä voidaan auttaa palveluilla. Lähipiirinsä kostoa pelkääville voidaan osoittaa tapa asioida rokotteella ilman pelkoa asian paljastumisesta. Puhelimen päässä tulisi olla ymmärrystä, apua ja rohkaisua – paitsi toki häirikkösoittajille, jotka voidaan palkita tietoliikenteen häirinnästä päiväsakoilla.
Yleisemmässä viestinnässä voisimme myös pyrkiä lisäämään kunnioitusta ihmisten pelkoja kohtaan. Tämä ei tietenkään koske vain rokotteita, vaan pätee yhtä lailla pelkoon maahanmuuttajia, uskontoja, koiria tai monia muita asioita kohtaan. Vahva uskomme omaan oikeellisuuteemme johtaa yleensä näkemään pelokkaan ihmisen vihollisena jota pitää lyödä. Samalla vahvistamme pelkoa ja työnnämme dialogin mahdollisuuden alati kauemmas. Kun tunnelmaa pilannut pelokas on saatu pois keskustelupiirin keskeltä, onnistumisen tunne on suuri sekä totuuden julistajalla että ihmisten pelkoja vaanivalla sivullisella.
Ajatus pelkojen lieventämisestä kaikessa keskustelussa kuulostaa kauniilta ja melko helpolta, mutta netin syövereissä suurin ongelma lienee todellista pelkoa potevan tunnistamisessa. Sadasta koronarokotuksista huolestuneesta voi löytyä yksi tai kaksi pelosta kärsivää, eikä loppujen lähestyminen vilpittömin mielin johda hyvään. Ymmärrystä ja keskustelua tarjoava henkilö on kuin kettuperheen keskelle eksynyt kana, johon on vielä varmuuden vuoksi osoitettu spottivalo ja maalattu tähtäin. Yritä siinä sitten rakentaa yksin siltaa, kun kokonainen armeija on valmiina katkomaan jokaisen laudan minkä paikalle tuot.
En siis tänään ole aivan niin pöhkö, että ehdottaisin kirkkain silmin jokaista vaihtamaan sosiaalisen median viestintäkulmaansa. Ehdotan kuitenkin laittamaan korvan taakse muistutuksen siitä, miten pelko toimii. Kukaties, joku kaunis päivä, netissä tai tosielämässä, saatat päätyä tilanteeseen jossa voit todella auttaa toista ihmistä selviytymään peloistaan. Sillä hetkellä teet jotain paljon parempaa, tärkeämpää ja kestävämpää kuin haukkujen jakamista somessa.
Kuten tiedämme, ikävästä väärinkäsityksestä (vai valheesta?) lähtenyt rumba johti kaaokseen Afrikan Tähti -lautapelin ympärillä. Asiaa on puitu JuhaK:n blogissa joten en mene siihen. Kontekstia varten kerron sen sijaan tarinan jokusen vuoden takaa. Olen tiettyjä detaljeja muuttanut, jotta ei ole maalituksen riskiä.
Vahvalla mielipiteellä
Olipa eräs opiskelija ja sittemmin tutkija Helsingin yliopistolla. Kyse oli maahanmuuttajataustaisesta henkilöstä, kotoisin länsimaasta. Suomen kieltä hän ei osannut, mutta monia muita kyllä ja hoiti kouluasiansa pääosin englanniksi. Ilmeisesti oli oman osaamisalansa hommissa varsin hyvä. Yliopistoaikanaan hänet oli rekrytoitu vasemmistoryhmittymiin. Häntä ei alun perin aihe kiinnostanut, mutta aktiivinen rekrytointi tuotti tulosta ja ennen pitkää hän alkoi radikalisoitumaan. Hän liittyi pian antifasistisiin joukkoihin ja alkoi aktiivisesti ottamaan osaa mielenosoituksiin. Poliisin kanssa alkoi myös tulemaan yhteydenpitoa. Kyllä te tiedätte ihmistyypin, oli se oikealla tai vasemmalla, kun on tarpeeksi varma omasta pyhästä totuudestaan niin rajoja tai sääntöjä ei ole. Fyysisen häiriköinnin ja verkkoterrorin lisäksi hän myös hankki verkon pimeiltä markkinoilta häkkeröinti- ja muita haitantekopalveluita kohdehenkilöitä vastaan. Luonnollisesti perinteiset keinot kohdehenkilöiden ja heidän lähipiirien maalittamiseksi ja uhkailuksi olivat käytössä.
Kyseinen henkilö alkoi ottamaan silmätikukseen ensin väärintekijöitä ja alkoi kohdistamaan heihin aktiivisia vihatoimia. Sitten standardit pehmenivät ja kohteeksi kävivät eri poliittisella puolella olevat. Pian vihollisia olivat kaikki, jotka eivät olleet absoluuttisesti hänen puolellaan. Sen jälkeen vihollisia olivat myös täysin samaa mieltä olevat, joilla oli tai oli joskus ollut kontaktia jonkun kanssa joka ei ollut täysin hänen puolellaan. Perusteet löytyivät luovalla mielikuvituksella. Eräässä tapauksessa hän pohjasi toteamalla, että ei todellakaan käytä termiä kevyesti, mutta henkilö x on äärimmäisen luokan ekstremistinatsi ja välitön vaara muille ihmisille. Perusteena oli se, että henkilö x ei ollut samaa mieltä väitteestä, jonka mukaan Suomi on natsivaltio koska se on ollut natsikomentajan diktatuurin alaisena. Kyseinen natsikomentaja on eräs C.G.E. Mannerheim, josta olette ehkä kuulleet, mahdollisesti eri tittelillä.
Kyseinen henkilö käytti paljon aikaa ja vaivaa toimintaansa. Kuten arvata saattaa, useamman miljardin vihollisen aktiivinen metsästäminen otti voimille. Yliopisto ja ylioppilaskunta auttoivat rekrytoimaan väkeä erilaisiin tempauksiin. Yhteenotot esimerkiksi poliisin kanssa olivat yksiselitteisesti tuettua toimintaa. Vihakampanjoihin tarvittavat yliopiston resurssit olivat maksutta käytettävissä, esimerkiksi painotöiden osalta. Häneltä tiedusteltiin aktiivisesti onko hän nähnyt huolia esimerkiksi rasismista missään ja aina kun hän osoitti sormella, häntä kiitettiin ja sormen osoittamaan suuntaan hyökättiin.
Erinäisissä yliopiston ulkopuolisissa konteksteissa, jopa samaan poliittiseen aatteeseen kallellaan olevissa, kyseisen henkilön toimintaan suhtauduttiin kriittisesti. Hän sai porttikieltoja ja viestintäestoja sekä yleisen persona non grata -statuksen. Jotkut toki pitivät häntä sankarina, mutta pääosalle hän oli äärimmäisen aggressiivinen, jopa väkivaltaan taipuvainen vihanpitäjä.
Yliopistolle ja ylioppilaskunnalle hänen hyvyys oli kiistaton fakta.
Mihin tämä liittyy?
Kukin saa aivan itse tehdä edellisestä halutun kaltaisia johtopäätöksiä. Minulta on täysin turha tivata mitään tunnistetietoa. Minut paremmin tuntevat tietävät, että tunnen useampiakin vastaavia tarinoita, sitä saa arvata mistä niistä monista tässä puhun, vai lainasinko kenties detaljeja useasta tarinasta yhteen? Pointtini oli hieman kuvailla sitä arvomaailmaa, joka joihinkin akateemisten instituutioiden lokeroihin on asettunut.
Rakastan tiedettä, mutta en ole varma edistääkö keinotekoisesti viljelty alati lisääntyvän vihan ilmapiiri tiedettä lainkaan. Koska rakastan tiedettä, tiedän myös että voin olla täysin väärässä. Uskon, että niin halutessaan niinkin loistava laitos kuin Helsingin Yliopisto pystyy haasteen ratkaisemaan. Nimittäin jos eivät he niin kuka sitten?
Tällä kertaa kolumnista tulee lähestulkoon tilitys ja aiheena tuore kuuma peruna kulttuurirahoituksesta. Kuuntele tai lue – sama sisältö.
Seurasimme äskettäin poliittista draamaa, kun Sanna Marin päätti julistaa avoimen sodan Sanna Marinin tekemiä kulttuurirahoituksen leikkauksia vastaan. Onneksi Sanna voitti ja Sannalle näytettiin kaapin paikka. Itsehän olen kulttuurin kokemiseen ja tekemiseen addiktoitunut, joten olen varmaan iloinen rahoituksen palautuksesta? En ole. Joskus enemmän on vähemmän. Onko tämä kirjoitus analyysi, tilitys vai oikeistoliberaalin kulttuuri-ihmisen hutera puolustuspuheenvuoro, sen saa kukin itse päättää.
En ole mikään kulttuuritietämyksen ylin oraakkeli, mutta väitän puhuvani jonkin asteen osaamispohjalla. Olen pyörinyt näissä piireissä reilut parikymmentä vuotta. Olen ollut vapaaehtoisena järjestämässä satoja kulttuuritapahtumia, tehtävinä kaikki ylimmästä johdosta riviapuriin, lukuisilla eri tehtäväalueilla. Olen ollut kymmenissä kulttuurijärjestöissä moninaisissa rooleissa sekä julkisen sektorin luottamustoimessa valvomassa kulttuurirahojen käyttöä. Olen ollut tekemässä tukihakemuksia ja olen ollut käsittelemässä niitä. Olen myös itse ollut rahoittamassa kulttuuria, omilla ja omistamani yrityksen rahoilla. Minä haluan henkilökohtaisesti tukea kulttuuria. Minä en vain rakasta kulttuuria, vaan pidän sitä sekä terveen yhteiskunnan että koko ihmiskunnan olemassaolon, hyvinvoinnin ja kehityksen edellytyksenä. Minulle se ei ole rahan ja vallan vaan ihmisyyden ja hyvinvoinnin väline. Puhtaan itsekkäästi ajatellen kulttuuri pitää minut terveenä ja hyvinvoivana.
Kaiken tämän pohjalta ehdotan, että julkinen kulttuurirahoitus toimii liian usein kuten surullisenkuuluisat TE-palvelut: ensin on työtön jolla on vaikeuksia päästä eteenpäin (1), asian korjaamiseksi valtio rahoittaa miljardilla TE-palveluita (2) ja TE-palveluiden jäljiltä on entistä kauempana työn saannista ja mielenterveydestä oleva työtön (3). Kulttuurirahoituksessa käy liian usein samoin, sillä liian suuri osa rahasta rikkoo kulttuurin tekemistä ja kokemista. Sitä lapataan järjestöille jotka kylpevät rahassa. Sillä kustannetaan viinanhuuruisia kekkereitä, poliitikkojen vaalikampanjoita ja kaikkea kivaa mutta turhaa. Sillä rakennetaan suojatyöpaikkoja pilaamaan monien erinomaista hyvää tekevien järjestöjen mainetta. Sitä käytetään leluihin ja pelleilyihin. Sitä jaetaan pääosin suhteilla ja pieneltä osin faktoilla. Toki kaikelle edellisille kirjoitetaan kauniit perustelut ja uskottavat selitykset, mutta liian usein se on höttöä. Raha tulee rahan luo ja paha reppuselässä. Olen nähnyt tämän liian usein.
Heittämällä lisää rahaa rahan päälle heikennämme rahan valvontaa. Saamme koko ajan vähemmän tulosta ja enemmän pahoinvointia. Tämä kuulostaa kovasti huumeaddiktin helvetiltä. Ongelman korjaamista voisi lähestyä inhimillisen tuloksen mittareilla ja se voisi alkaa vaikka tästä: kuinka monta ihmistä saa kuinka pitkäksi aikaa hyötyä jokaista annettua euroa kohden? Teatterikerho, kerran viikossa puolen vuoden ajan, 20 henkeä, helppo matikka. Pitsinnypläysfestivaalit, yksi päivä, 500 henkeä. Tapahtumista puheen ollen, lähtökohtaisesti pääsymaksullisia kulttuuritapahtumia ei mielestäni pitäisi tukea lainkaan. Ehdottomasti muitakin numeroita tarvitaan ja on selvää, että vaikkapa kehitysvammaisille tai suomen kieltä osaamattomille järjestettävä toiminta tarvitsee enemmän resursseja. Kyse voi myös olla puitetoiminnasta, joka tukee epäsuorasti monenlaista toimintaa. Kaikissa näissä tuloksellisuutta voidaan mitata, kunhan vain unohdetaan termin kaupallinen puoli. Tulosta se hyvinvointikin on ja usein paljon euroja tärkeämpää. Päästäisiin kuitenkin ehkä hitusen mallista, jossa rahaa hakiessa luvataan kuu taivaalta, mutta lopulta toimitetaan vain havunneulanen murkkupesän päältä.
Tiedän seuraavan lauseen herättävän ilkeää naurua, mutta sanon sen silti: minua ottaa päähän maailman epäreiluus. Tiedän ettei elämä ei ole reilua, mutta silti yhteiskunnan pitäisi siihen pyrkiä. Minua ottaa päähän, että yksi maksaa samoista tuloista 50 % veroa, toinen 0 %. Minua myös ottaa päähän, kun yksi saman mittakaavan kulttuuritoimija saa tonnin avustuksen, toinen sata tonnia ja kolmas ei senttiäkään. Arvatkaa kenellä näistä on päättäjiä tuttuina? Reilua emme maailmasta saa, mutta hieman reilumman kyllä. Rahaa on aina rajallisesti. Surkein lause poliitikolta on ”kyllä nämä rahat jostain löydetään”. Ei velanotto kansan piikkiin ole löytämistä ja ratkaisemista, se on luovuttamista ja vastuun pakenemista.
Kulttuurirahoituksesta on tullut yksi niistä monista kivoista tavoista, joilla poliitikot voivat lapata rahaa lähipiireilleen. Veikkaushäviörahojen ympärille näitä piirejä on ilmestynyt kuin sieniä sateella. Niin kauan kun on ollut rajattomasti peliongelmaisia, ei ole ollut hätää ja juhlat ovat jatkuneet vuosikymmeniä. Urheilusta minua paremmin ymmärtävät ovat saman todenneet, sielläkin puolen veikkaussotkua rahan tarkoitus on ollut rahaverkoston ylläpito. Kansanterveys rapistuu ja urheilumenestys surkastuu, vaikka rahaa molempien muka parantamisen laitetaan koko ajan enemmän. Molempien esimerkkien osalta irvokkuus korostuu katsoessamme rahoituksen puolesta äänekkäimmin puhuvien taustoja. Niin julkisen kulttuuri- kuin urheilurahoituksenkin suurimmat puolustajat ovat juuri mukavimmissa suojatyöpaikoissa istuvia. Siinä ei ole ojassa vain oma lehmä vaan koko navetta.
Meillä on tässä maassa yksi Senja Larsen, jonka toiminta veikkausvarojen tonkimisessa on sankarillisen tason suoritus. Tarvitsisimme hänenkaltaisiaan vielä pari tusinaa lisää. Vuosikymmeniin ei ole näin suurta ongelmaa saatu näin suureen näkyvyyteen, näin lähelle pintaa että sitä voisi korjata. Aika korjata ongelmat on nyt. Ei se tarvitse vallankumousta tai anarkiaa. Se tarvitsee vain pintaa syvemmän tilintarkastuksen, vähän uusia ja puolueettomampia kasvoja sekä aktiivisia toimittajia ja tutkijoita. Kenenkään henki, elämä tai terveys ei vaarannu kun suuntaamme vihdoin kiikarit siihen haisevaan jäteojaan, joka veikkausrahoina tunnetaan. Koska sekä kulttuuri että liikunta tekevät terveydelle hyvää, ounastelen tuloksen olevan hyvinvoinnin osalta hurjan positiivinen.
Minä rakastan ja kaipaan kulttuuria. Niin rakastat sinäkin! Juu, juuri sinä joka haukut sitä feministiseksi turhakkeeksi ja vasemmistolaiseksi hapatukseksi. Sinulla, sinulla ja myös sinulla on jotain kulttuuria mitä rakastat. En minä tiedä mitä se on ja hyvä niin, koska ihmisiä ja kulttuurin muotoja on moneksi. Olit sitten tekijä tai kokija, pala sielustasi on kulttuurissa ja sillä on siellä hyvä paikka. Sen paikan rakentaa meistä jokainen itse. Kas, kulttuurirahoituksen ehkä suurin viisaus piilee tässä: julkinen valta ei voi rakentaa kulttuuria, se voi vain antaa sen tapahtua. Puitteita voi rakentaa, tukea voi antaa, mutta itse tekemiseen tarvitaan sydäntä ja sielua, ei virkaprosessia.
Lopetan tämän pieneen kertomukseen noin vuosikymmenen takaa. Tamperelainen kulttuuripersoona, jokapaikanhöylä ja muutoinkin monipuolinen heppu Perttu Pesä kutsui silloisessa apulaispormestarin virassaan allekirjoittaneen ja muutaman muun kulttuurin vapaaehtoistyöläisen jutustelemaan. Nautimme veronmaksajien piikkiin pastasalaattia. Hänellä oli meille yksi pyyntö, että jatkaisimme kulttuuritapahtumiemme järjestämistä itse, emmekä koskaan päästäisi kaupungin hallintoa siihen mukaan. Hän sanoi jotakuinkin näin: ”Jos me sen tekisimme, se maksaisi kymmenen kertaa enemmän eikä olisi puoltakaan niin hyvä”. Kiitos Perttu, olemme pitäneet tästä kiinni.
Seuraa lyhyt tiedotus: Kiina valloittaa Taiwanin ja Venäjä valloittaa myös uusia alueita lähimpien viiden vuoden sisään. Pari kansanmurhaakin tuohon väliin mahtuu. En haluaisi sanoa että se on varma juttu, mutta kun se vähän on.
Olipa kerran parempi vaihtoehto
Stop! Pakitetaanpa hieman! Miten me olemme tuohon pääsemässä? Kas, vaikka EU ei olekaan onnistunut tuomaan rauhaa Eurooppaan, se on kuitenkin onnistunut luomaan arvomaailman jossa jäsenmaiden rajoille ei tuoda tykkejä vaan kukka-asetelmat. EU-maasta toiseen matkaaminen tai kaupanteko ovat helppoa, mukavaa ja täysin luonnollista. Se on hieno asia. Olemme luoneet pehmeän päätöksentekomallin, joka ei herätä suuttumusta, mutta haittapuolena ei myöskään saa mitään aikaan. Isoista päätöksistä ei tarvitse isosti suuttua, koska niitä ei tehdä.
Saman tarinan eri revisiota käydään Atlantin toisella puolen. Maailmanpoliisin työ on kiittämätöntä. Maan rajojen ulkopuolella ei ole sotareissuilta tullut kuin ruumiita ja sanomista, vituiksmän niin Vietnam, Irak kuin Afghanistankin. Armeija on muuttunut synonyymiksi rahan lappaamiselle mielipuolisiin kikkailuprojekteihin, joilla ei ole etäistäkään tekemistä maan tai maailman puolustamisen kanssa. Tuhannet käyttämättä jääneet ja pellolle ruostuvat tankit kuvaavat asian toista puolta, ohjelmistovirheiden takia sodankäyntiin kykenemättömät hävittäjälentokoneet toista.
Sitten ne muut
Mielestäni EU on kaunis ajatus ja siinä on paljon hyvää. Myös Yhdysvaltoja voi kehua, etenkin jos pintaa rapsuttaa ohi valtamedian kärkijuttujen niin löytää paljon hyvää ja kaunista. Meillä on vähintään tyydyttävät pelisäännöt ja käytännöt. Ongelma vaan on, että muut eivät pelaa samaa peliä. Venäjää, Kiinaa, Brasiliaa, Intiaa ja lukuisia muita vähän pienempiä ei voisi vähempää kiinnostaa meidän standardit ja tyylit. On asioita, joita emme ikimaailmassa tekisi tai hyväksyisi, mutta samat asiat ovat sellaisia jotka mahtuvat pöydälle muualla aivan mainiosti. Tällaisia asioita ovat vaikkapa etnisen ryhmän aktiivinen tuhoaminen tai vieraan maan valloitus. Meidän mahdottomuus on heidän normipäivä, meidän aksiooma on heidän vitsi.
Kiinan armeija tulee vastaamaan USA:n vastaavaa viiden vuoden päästä, erinäisten julkisuudessakin esitettyjen arvioiden mukaan. Kiina on noin 150 kilometrin päässä Taiwanista, Yhdysvallat hitusen kauempana. Jos he jyräävät, sitten he jyräävät. Jos taas katsotaan Venäjää, heille on kohtuullisen kivutonta saada joko näkyviä tai piilotettuja joukkoja rajojen yli lukuisiin Euroopan maihin. Kummankaan ei tarvitse päätään vaivata kansainvälisen oikeuden säännöillä. He ottavat helpoimman reitin.
Vaan mikä on Sodan hinta?
Kyllähän se käy päinsä!
Niin, meillähän on säännöt! Niin on. Ne on kirjoitettu hienolle paperille ja laitettu lasivitriiniin ohikulkevien byrokraattien ihailtavaksi. Sieltä vitriinin seasta ne osallistuvat maailman ohjaamiseen yhtä hyvin kuin keskivertomuseon keskivertovitriinissä olevat keskivertoesineet. Venäjä valloitti Krimin, sai meidät heristelemään sormea ja jatkamaan Nord Stream kakkosen rakentamista. Kiina lahtaa uiguureja sekä valloittaa merialueita, tämä saa meidät kirjoittamaan kolumneja ja jatkamaan uiguuriorjilla teetettyjen halpatuotteiden ostamista Amazonista. Jos nyt muita esimerkkejä haetaan, sanoisinko vaikka Tigray? Kyllä näitä piisaa.
Sillä ei ole väliä, olemmeko hyväksyneet nämä toimeet hiljaisen vastahakoisesti vai aktiivisen määrätietoisesti. Tosiasia on, että näytämme vuodesta toiseen merkkiä imperialisteille: leikkikää vapaasti, meistä ei tarvitse murehtia.
Meillä on siis asiat hyvin. Emme ota stressiä näistä aiheista. Antaa koirien haukkua ja karavaanin kulkea, kunhan saamme uudet iPhonet ja Teslat.
…jos saamme. Voi tulla hätä housuun kun huomaamme Taiwanista tulevan 63% maailman siruista ja tehokkaimmista siruista lähes kaikki. Sitten lukee siruissakin MADE IN PRC, Kiina saa käyttöönsä maailman moderneimmat sirutehtaat ja ottaa hetkessä teknologiamme kiinni.
Tarttiskohan sittenkin tehdä jotain? Noin niinkuin ennemmin kuin myöhemmin?
