Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Venäjän median tyyli

Sängyn pohjalle flunssan (perinteisen) myötä joutuneena mitään järjenjuoksua vaativaa ei pysty tekemään, joten optiot ovat aivottoman mediasisällön kuluttaminen ja blogien kirjoittaminen. Edellistä edusti Venäjän valtiollinen propag…mediakanava RT, jonka kansainvälistä sisältöä kuuntelin useita tunteja viime päivinä. Heillä on aika vakiotyyli sanomassaan, jonka ohessa tiivistän.

Etsitään median luomia aukkoja

Varsinainen leipä uutissisällössä tulee kahdesta asiasta: etsimällä länsimaissa tehtyjä virheitä ja tutkimalla länsimaisen median herättämiä vihastuksia. Edellinen muodostuu lähes yksinomaan Yhdysvalloista ja materiaalin haku on helppoa: yritysten tekemät ja lobbauksen tai lahjonnan takia vastaamatta jääneet ympäristötuhot yksin takaavat materiaalia pitkäksi aikaa. Myös veteraanien huono kohtelu, aselainsäädännön outoudet ja monenlaiset taloushuijaukset tuovat kosolti materiaalia. Jutut ovat dramatisoituja, vähän liioittelevia, mutta pääpiirteittäin tosiasioihin perustuvia. Se on sellaista nykyajan Karpo-materiaalia joka saa ihmisten huomion heräämään ja vihan nousemaan pintaan.

Länsimaisen median poliittiset tempaukset luovat pohjan toiselle puoliskolle. Asiat kuten nk. cancel culture, kristinuskon vastaisuus, maahanmuuton haasteiden vähättely ja monet arvoliberalismin nimissä tehdyt ylilyönnit luovat mainiota maaperää. Uutisarvoahan näissä jutuissa ei ole ensinkään, riittää että kerrotaan mitä pöhköä joku länsimainen media, päättäjä, yliopisto tai muu laitos on sanonut tai tehnyt. Mukaan liitetään sopivan valikoivia tutkimuksia, kyselytuloksia sekä tarkasti valikoituja katuhaastatteluita. Tätäkään ei voi pitää valehteluna, lähinnä köyhän miehen opportunistisena pseudojournalismina.

Kun kekkerit on kutsuttu…

Kun edellisen tyyppisillä jutuilla on saatu ihmiset kiinnostumaan, on pöytä katettu propagandalle. Nyt ollaan siinä kohtaa missä Nato pommittaa päivittäin Itä-Ukrainan siviilejä jotka haluavat vain rauhaa. Nyt kerrotaan miten Kiina on hätää kärsimässä merialueillaan USA:n uhittelun johdosta. Nyt keskustellaan lännen luomasta sodan uhasta Euroopassa. Vuosien varrella on tehty selväksi että Al-Assad ei käyttänyt kemiallisia aseita ja että länsi itse tiputti MH17:n Ukrainassa omilla aseillaan, sekä paljon paljon muuta. Tämä on sataprosenttista propagandaa eikä faktoja ole kuin mausteeksi, koostuen lähinnä kontekstista irroitetuista pätkistä länsijohtajien puheista.

Namusetä-markkinointia

Venäjän median tyyliä voisi verrata stereotyyppiseen namusetään: pahaa aavistamattomia houkutellaan asioilla, joihin heidän on helppo samaistua ja kun heidät on saatu kyytiin, alkaa kivulias osuus. Namusetiä vastaan tarjotaan neuvoja ja varoituksia, kuten propagandaakin vastaan. Se on paras keino, sillä en hetkeäkään luota sensuuriin ratkaisuna. Joko ihminen oppii terveen mediakritiikin, tai ihminen ei voi elää yhteiskunnassa, niin simppeliä se on. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö muutakin voisi tehdä.

Sanoisin, että oma mediamme voisi lakata tekemästä omia maaleja. Meidän on turha helpottaa Venäjän propagandaa yhtään enempää. Liberaalin journalismin henkeä ja kirjainta tulisi noudattaa paremmin. Tasapuolisia näkökulmia pitäisi tuoda pinnalle enemmän niistä aiheista, joissa eri näkökulmille on olemassa kestäviä perusteluja. Media voisi myös hieman vähemmän näytellä marttyyriä päivästä toiseen. Puolueettomuuden ja puolueellisuuden ero olisi myös syytä ymmärtää paremmin, tehden selväksi milloin haastateltava edustaa poliittista aatetta ja milloin ei. Nämä ovat helppoja ja suoraviivaisia vaatimuksia, joilla voisimme paitsi tukea omaa demokratiaamme, myös kehittää suojaustamme rajan väärältä puolelta tulevaa sontamyrskyä vastaan.

Asia joka jäi vastaamatta: mitä RT:n katsominen teki flunssalle? Eilen kulutin sitä paljon, tänään oli kuumetta melkein aste enemmän. Propaganda on terveydelle haitallista.

Julkaistu

Valoisia ajatuksia pimeään vuodenaikaan

Koska valo on vähän kortilla ja kovin monella mieli maassa, päätin kerätä valoisia ajatuksia tulevaa varten. Pidempi versio videolla, tiivistelmä tässä tekstinä. Avainasiana on optimismi, jonka tyylin olen lainannut australialaiselta Victor Pertonilta.

otsikon valokuva: Santtu Pajukanta

Mikä optimismi

Tälle sanalle on monta tarkoitusta ja herätinkin keskustelua taannoin. Itse suosin sitä mallia, jossa optimismi antaa syytä ottaa haasteista kiinni, tehdä kovasti työtä koska lopputulos on sen arvoinen. Pertonin järjestö kerää tämä mielessä kannanottoja ja näkökulmia vaikuttajilta ja päättäjiltä ympäri maailman, juuri sellaisia joissa vastataan riemulla suuriin haasteisiin sillä ongelman taklaaminen voi tuoda todella hyvän lopputuleman. Tylsäähän se olisi jos maailma olisi valmis.

Murheena ilmastonmuutos?

Iso huolihan tämä on ja hurjasti tekemistä piisaa, mutta syytä ahdistukseen ei ole. Joka kerta IPCC:n raporteissa pahimpien katastrofien riski pienenee ja siedettävämpien skenaarioiden riski kasvaa. Emme ole vielä maalissa, mutta olemme osoittaneet että pystymme todella vastaamaan asiaan. Yhä useampi mittari osoittaa jopa ennakoitua nopeampia tuloksia parempaan päin. Koska olemme päättäneet vastata haasteeseen yhdessä, näemme myös kumuloituvia tuloksia. Enää se ei ole vain tappelevien poliitikkojen ja marginalisoitujen aktivistiryhmien touhua, vaan kaikkien kansojen. Olkiluoto 3:n tuore avaaminen on taas yksi kirsikka kakun päälle.

Murheena luontokato?

Ihminen ei ole aina huolehtinut luonnosta hyvin, mutta ymmärryksemme on kasvanut. Yhä useampi maa on ymmärtänyt metsien merkityksen. Kiina esimerkiksi nosti metsän osuutta maapinta-alastaan alle 17 prosentista vuonna 1990 lähes 23 prosenttiin vuonna 2015 ja kasvu jatkuu. Kiina ei ole ihan pieni maa joten puhumme sadoista tuhansista neliökilometreistä. Suomessa suojellun metsän määrä on kasvussa ja avohakkuita korvataan yhä laajemmin jatkuvan kasvatuksen mallilla.

Konkreettisempi esimerkki: majava – tuo insinööriäkin viisaampi otus – on palautettu moniin perinteisiin paikkoihinsa useissa maissa. Tulokset ovat mainioita. Majavat saavat luonnon voimiinsa alueella kaikille lajeille. Jos tämä ei riitä perusteeksi, löytyy taloudellisiakin syitä, sillä majavat vähentävät tulvien haittoja ihmisasutuksissa. Enemmän majavia, vähemmän tulvavahinkoja ihmisille ja omaisuuksille. Tämä on vain yhden eläimen mittainen esimerkki siitä, miten ymmärryksemme kasvaa: kun huolehdimme luonnosta, se huolehtii meistä vielä sitäkin enemmän.

Muita murheita mediat täynnä?

Huonot uutiset nousevat pintaan, iloiset jäävät alle, se on median sääntö. Toisaalta, optimisti voi myös ymmärtää tämän käyttökelpoisen tiedon lisääntymisenä. Kas, jos ongelma halutaan korjata, ensin se pitää ymmärtää, tutkia, selittää. Vasta kun ongelmasta on kirjoitettu inhorealistisia yksityiskohtia, voimme ratkoa sitä viisaasti. Siten jokainen huono uutinen on myös osa ratkaisua.

Ihmisten huolet ovat ymmärrettäviä, mutta ylitsepääsemättömiä ne eivät ole. Optimistisella asenteella selviydymme haasteista paremmin ja pystymme ratkaisemaan monet ongelmat ja siten luomaan paremman huomisen. Huomenna odottaa toki uusia haasteita – onneksi, sillä niiden edessä ihminen on parhaimmillaan.

Julkaistu

Kysynpä teiltä optimismista

Nyt tulee lyhyt blogaus, koska tarkoitus on kysyä. En kerro kontekstia vielä, koska toivon nimenomaan ihmisten fiiliksiä tyhjältä pöydältä.

Kysymys on tämä: mitä sinulle tarkoittaa optimismi? Onko se itsellesi tuttua, läheistä, etäistä? Misssä näet optimismia maailmassa? Onko se hyvä vai paha asia? Muitakin mietteitä aiheesta saa jakaa.

Yritän ymmärtää ihmisten käsityksiä aiheesta ja niinhän sitä sanotaan ettei kysyvä tieltä eksy.

Julkaistu

Työnhakijoistakin saa pitää huolta

Kirjoitan tämän sekä työantajana, että keskusteltuani lukuisten muiden työnantajien kanssa. Työttömissä työnhakijoissa on lukuisia potentiaalisesti erinomaisia tekijöitä, mutta järjestelmä tuntuu tekevän kaikkensa tehdäkseen heistä vähemmän houkuttelevia työnantajille. Yksi monista kulmista on terveydenhoito.

Ja ensiksi työterveyden tarkastukseen

Moni työpaikka ohjeistaa uuden työntekijän melko pian aloittamisen jälkeen työterveyden vierailuun. Jos aloittava työntekijä on ollut pidemmän aikaa työnhakijana tätä ennen, tämä johtaa hyvin usein piilossa olleiden terveysongelmien ilmenemiseen ja laajoihin jatkotoimiin. Useimmiten tarinan loppu on onnellinen ja henkilölle saadaan apua, jolla työelämästä saa kiinni. Joskus käy toisin ja selviää, että ongelmista selviäminen ja täysipäiväiseen töihin palaaminen ei ratkeakaan aivan tuossa tuokiossa. Molemmissa tapauksissa työterveyden lasku työnantajalle on melkoisen kova. Rehellisyyden nimissä, useimmiten tällainen työntekijä saa palkkatukea, joten lopputulosta voi pitää tasapelinä.

Työnantajana koen että työntekijöiden terveys on parhaita paikkoja mihin rahaa voi pistää, mutta väkisinkin ihmettelen miten julmetun huonoa huolta heistä on pidetty aiemmin. Moni ei ole nähnyt lääkäriä tai hoitajaa vuosikausiin. Monen oireet ovat jääneet huomiotta, tai he ovat ottaneet yhteyttä terveysasemalle josta on hädin tuskin ruuhkan keskellä ehditty vastata ”ota buranaa”. Joukossa on monia, jotka kärsivät jatkuvista kivuista, liikuntaelinsairauksista tai monista muista oireista, jotka olisivat kaikki täysin hoidettavissa. Aivan liian moni heistä on työtön vain siksi, että järjestelmämme ei halua heistä työkykyisiä. Aivan sama katsotko asiaa taloudellisesti, inhimillisesti vai poliittisesti, tämä on jäätävän typerä päätös. Kyllä, kutsun sitä päätökseksi enkä vain tahattomaksi lopputulokseksi. Sote-järjestelmämme tila ei ole muodostunut huonoksi, se on rakennettu huonoksi ja ylläpidetty huonommin.

Kuten tuoreessa Suomen Kuvalehdessäkin kirjoitettiin, työperäinen maahanmuutto muodostaa kuilua oppositiopuolueiden välille. Ehkä työperäinen maahanmuutto on hyväksi, ehkä varauksin, ehkä ei, mutta siitä tappeleminen ei ole mikään syy laiminlyödä omia työttömiämme. Järjestelmän pitäisi auttaa heitä takaisin työn pariin, ei työntää heitä yhä kauemmas siitä. Perustason terveystarkastuksen pitäisi kuulua työnhakijan pakettiin aina ja yksiselitteisesti. Tämän myötä, jos terveydenhuollon ammattilainen toteaa tietyn terveysongelman olevan työnhaun esteenä, se pitäisi hoitaa mahdollisuuksien mukaan pikaisesti. Tämän pitäisi olla maalaisjärjen pohjalta täysin selvää.

Ei oikopolkuja

Jos joku niin luulee, en ole ehdottamassa työttömille työnhakijoille oikopolkua terveysasemille. Terveyasemien ongelmien korjaus on oma, pitkä tarinansa, joka tarvitsee niinikään ammatillista otetta eikä poliittista show-painia. Koen kuitenkin, että TE-palveluiden palvelupakettiin on lisättävä terveydellisten asioiden hoito. Se ei ole optio, se ei ole kiva suositus, vaan kriittinen välttämättömyys. Työnhakijan terveydentilan ylläpito on kiistaton edellytys työnhaun onnistumiselle.

Terveys lähtee toki isolta osin korvien välistä. Syö niitä vihanneksia, käy siellä lenkillä ja huolehdi mielen hyvinvoinnista. Sillä pääset pitkälle, mutta jokainen meistä silti tarvitsee myös lääketiedettä aina joskus. Tämän luulisi olevan itsestäänselvyys näin sivistyneessä maassa. Surukseni huomaan, että näin ei ole. Onneksemme asia on korjattavissa.

Julkaistu

Kolumni: Paha vaanii

Tällä kertaa puhutaan pahuuksista! Kolumnin voi lukea tekstinä tai kuunnella audiona Youtubesta. Molemmissa medioissa sisältö on yhtä huolestuttavaa.

Marko Haavisto ja Poutahaukat laulavat otsikon mukaisen laulun eräässä suosikkielokuvistani, Mies vailla menneisyyttä. Laulun sanoissa varoitellaan paholaisen vaanivan joka nurkan takana ja viekottelevan siellä ja täällä. Apuna on vain valppaus, kylmä pää ja mahdollisuuksien rajoissa korkeamman voiman taustatuki. Mietin tätä laulua pohtiessani tapoja joilla niin Suomessa kuin maailmallakin on suhtauduttu pahojen ja/tai vaarallisten asioiden kieltämiseen.

Tupakka lienee tutuin esimerkki. Ensin sitä oli kaikkialla ja halvalla. Sitten tuli verotusta, tuli ikärajoja, käytön rajoitusta, mainoskieltoja, tiukempia myyntiehtoja, näkyviltä poistamista ja merkittäviä varoituksia paketteihin. Alkoholin osalta on myös pistetty monenlaisia rajoituksia käyttöön, joskaan ei samalla voimalla. Helsingin kaupunki lupasi katumainostuksessaan pohtia eettisiä rajoituksia mainostettaviin tuotteisiin ja jotkut voimakkaammin ajattelevat järjestöt haluaisivat kieltää täysin esimerkiksi lentomatkailun ja lihatuotteiden mainostamisen.

Toisaalta, lähimarketissani on aivan kaiken kansan nähtävillä alkoholiliike, ilman minkään asteen suojamuureja. Jos se ei riittäisi, lisäksi äärimmäisen haitallisia sokerilimonadeja voidaan myydä täysin häpeilemättä puoli-ilmaiseksi, kellon ympäri ja kaiken ikäisille. Myöskään eineslihapullia ei millään lailla kaupassa piiloteta tai edes veroteta suohon. Lehtihyllystä puolestaan paljastuu teoksia, joissa annetaan jopa rikollisille, rasisteille ja anarkisteille vapaa puheenvuoro. Vielä on maailma kaukana valmiista!

 
Paketin sopii toki lajitella osiin. On yksi asia olla henkilökohtaisesti jotain mieltä mistä tahansa aiheesta, etenkin kun puhe on nautintoaineista. Toinen asia on valtiollisten sääntelytoimien käyttö, joissa esimerkiksi haittaverojen konsepti on yleisesti hyväksytty. Vaan kun nautintoaineista on puhe, sopii taas muistuttaa jotta kohtuus kaikessa, pullo päivässä. Niin tärkeää kuin valtiolle onkin huolehtia kansanterveydestä ja ilmastosta, se ei ole tahona läheskään aina se paras, tehokkain tai hyödyllisin maailmanparantaja. Metaforaa käyttääkseen, valtiota voi pitää kotitalon runkona ja keskuslämmityksenä, mutta sen ei ole hyvä puuttua sisustukseen.

Tietyissä oloissa valtion rajallisuus voi olla myös hyväksi. Kun jokaista asiaa ei pureskella puolestamme, pakottaa se meidät hankkimaan lisää tietoa ja tekemään yhä enemmän omia valintoja. Mielestäni on tärkeää paitsi tehdä oikein, myös ymmärtää teon taustat mahdollisimman usein. Emme ota koronarokotetta koska ministeri sanoo, vaan koska tiedämme rokotteiden merkityksen osana lääketiedettä. Mahtuupa sitä historiaan sellaisiakin tapauksia, jossa kansa lopulta tekee juuri päinvastoin kuin ylempänä istuva haluaisi meidän tekevän. ”Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää” on harvinaisen hyvä tapa saada kaikki huomio paikalle.

Arvostan työterveyshoitajaa joka käskee laihduttamaan jos sille on tarvetta, lääkäriä joka komentaa elämäntaparemonttiin tai tutkijaa joka huomauttaa nautintoaineen vaaroista. Niin henkilökohtaiset muutokset kuin kiusauksen vastustamisetkin ovat hetkiä, joissa voimme esittää itsellemme parhaat puolemme. Ihminen kasvaa vaikeuksista ja haasteista, kunhan ne eivät ole ylitsepääsemättömiä. En haluaisi elää autoritaarisessa maassa, jossa kaikki henkilökohtaiset haasteet on ulkoistettu valtion johdolle. Se on kallista, byrokraattista, tehotonta ja vastoin yleisesti hyväksi koettua liberaalia maailmankuvaa.

 
Keskeisin lausahdukseni kuuluu: ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus. Se ei toki tarkoita että ihmisiä pitäisi suositella olemaan idiootteja. Kyse on siitä, että idiotismia vastaan voi lopulta toimia vain ihminen itse. Ukaasin äärellä moni noudattaa käskyä, mutta oppi ja ahaa-elämys syntyy vain oman vintin sahanpurujen joukossa. Laaja yleissivistys, terve keskustelukulttuuri ja tiedemyönteinen ilmapiiri toimivat näiden sahanpurujen katalyyttinä. Ihmisten perusvaistoja voi myös ohjata klassisin kepein ja porkkanoin vaikkapa haittaverojen keinoin. Jos jokin asia on kansantaloudelle ja/tai -terveydelle pahaksi, on vain loogista kompensoida haitat verotuksen kautta. Ihmisellä on yhä oikeus olla idiootti, mutta hänen on maksettava valintansa hinta.

Olen huomaavinani, että autoritaariset, kieltoja vaalivat metodit saavat yhä suurempaa kannatusta samalla kun pehmeämmät keinot eivät kerää hurraahuutoja. Kenties ääripäät kiehtovat, mutta uusia kieltolakeja ajavilta toivoisin vakavaa pohdiskelua pari askelta pidemmälle: Voiko se toimia? Onko se koskaan toiminut? Voiko tulla vastareaktiota? Viisaasti harkituilla pehmeillä keinoilla voi päästä todella pitkälle ja tästä on mittavasti esimerkkejä. Verotuksellisten keinojen ei tarvitse olla suuria tuodakseen psykologista vaikutusta. Joskus pelkkä suositus tai vaihtoehdon tuominen rinnalle riittää. Joskus auttavat erilaiset rohkaisut, uskottavat visiot paremmasta huomisesta, joskus myös talkoohenkeen tai haasteeseen vetoaminen. Ylen muutaman vuoden takainen sata päivää ilman viinaa -kampanja oli jälkimmäisten luokassa mainio esimerkki.

 
Ihminen on laiska ja laiskuus on oikein käytettynä hyve. Laiskuuden houkutus on saanut meidät keksimään yhä uusia tapoja selviytyä raskaista haasteista yhä vähemmällä. Laiskuus loi yhteiskunnan ja tieteen. Laiskuus on kuitenkin väkevä ase ja väärin käytettynä se voi johtaa etsimään helppoja ratkaisuja populismista, autoritaarisuudesta ja ehdottomuuksista. Näillä keinoin voit onnistua laiskottelemaan päivän, mutta kun seuraavana päivänä etsit jo tekemistä, huomaat että menit sen itseltäsi kieltämään.

Anna siis pahan vaania. Älä anna sen houkutella sinua pöhköyksiin, vaan vaani itse takaisin. Haasta, tutki, kuuuntele, keskustele ja anna itsellesi tilaisuus omien vastausten löytymiseen. Oman jutun löytäminen ja omien haasteidensa ylittäminen on jotain, mitä et saa minkään kaupan hyllyltä tai löydä puolueen jäsenkirjasta.

Julkaistu

Vinkkejä avustusten pyytäjille

Moi, olen Kyuu ja olen se ”avustuksista päättävä henkilö” jolle sadat eri järjestöt ja toimijat soittavat vuosittain. Solidaarisuus, hyvän työn tukeminen ja lahjoitusten antaminen kuuluvat sekä minun että firmojeni ydinarvoihin, joten minua kiinnostaa asia vahvasti. Kerronpa tässä vinkkejä ja kokemuksia kaikille avustusten, tuki-ilmoitusten, sponsorointien yms. hakijoille.

Suullinen ei aina riitä

Yrittäjäjärjestöt, kuluttajaviranomaiset, tutkivat journalistit ja monet muut ovat vuosikausia rummuttaneet puhelimessa tehtyjä sopimuksia vastaan. Pidän itsekin puhelinsopimuksia kelvottomina. On tietenkin ok soitella ensin, mutta asian sopimiseksi puhelu on monella tapaa ongelmallinen. Varaudu aina toimittamaan kirjallinen materiaali sitä pyydettäessä. Jos vastauksesi on ”tämä on nyt vaan tällainen puhelinkamppis” niin sitten olette tehneet jotain todella typerästi. Miten minun pitäisi lukea rivien välistä sitä, että haetaan rahaa tavalla, josta ei ole mitään kirjallista materiaalia olemassa? Minäpä kerron: se kuulostaa huijaukselta. Varmistakaa että saatavilla on vähintään aanelonen jossa kerrotte ketä olette, mitä teette, mistä rahoituksenne koostuu, paljonko rahaa haette ja mitä sillä rahalla tehdään.

Tutustu yrityksen tietoihin

Tiedä kenelle soitat ennen kuin soitat. Yhä useampi yritys kertoo kotisivuillaan miten avustusasioita käsitellään. Jos et ole valmis yhtä minuuttia käymään sivuilla tarkistamassa taustoja, siitä jää todella huono kuva. Aivan liian usein joudun kysymään ensin että oletteko lukeneet yritystemme avustusten jakoperiaatteita ja vastaus on kieltävä. Kas, yritys joka kirjoittaa näistä asioista kotisivuilleen on yritys joka välittää aiheesta, eli toisin sanoen on yritys joka hyvin suurella todennäköisyydellä myös löysää kukkaronnyörejä hyvän asian äärellä. On melkoisen korkean asteen laiskuutta olla hyödyntämättä tällaista tilaisuutta.

Logot lehdessä ovat arvottomia

Moni järjestö kerää rahaa tekemällä omaa lehteä, jonka sisällöstä kolme neljäsosaa on firmojen logoja. Lehden jako on pieni, lukemisen insentiivi olematon, kohdeyleisö väärää ja sisällön signaali-kohinasuhde surkea. Toisin sanoen, firman logon saamisella semmoiseen lehteen ei ole mitään arvoa, ainakaan positiivista. Itse asiassa koko julkaisulla jonka sisältö on lähinnä logoja ei ole mitään arvoa. En väheksy toiminnasta kertovan lehden merkitystä sinänsä tai sen asiajuttujen arvoa, mutta jos lehden pääsisältö ja -arvo ovat mainokset, touhu on typerää. Jos haluatte rahan antajalle mainosarvoa tarjota, antakaa heille printattava tai someen/nettisivuille pistettävä sertifikaatti ”Maijan Marketti oy on tukenut Landen Lapsikylää vuonna 2021”. Sillä on edes vähäsen arvoa. Ei ole mitään järkeä painaa vuosittain varmaan miljoonia sivuja logoja joita kukaan ei näe. Lisäksi tämä on turhaa rahanmenoa, kaikki pois järjestön hyvän työn tukemisesta.

Välimallin ratkaisu ovat logolliset hyötytuotteet, esim. järjestön logolla varustetut postikortit ja ensiapulaukut ovat tulleet itselle tutuksi. Näissäkin haluan olla varma, että rahasta ei mene leijonaosa muualle kuin kohteeseen.

En maksa välikäsille

Merkittävä osa sinänsä erinomaista hyvää tekevien järjestöjen rahoituksesta menee erinäisille välifirmoille, joista n. puolet ovat epäilyttäviä, n. puolet vieläkin ikävämpiä ja muutama harva kestää päivänvaloa. Jälkimmäisistä esimerkkinä voisi olla Invatieto oy, joka on Invalidiliitto ry:n omistama. Huomattavasti enemmän kysymyksiä herättää esim. Printmix oy, jonka toiminnasta on hyvin vähän tietoa saatavilla ja kaikki se vähä herättää suurta huolta minussa. Epäilen, että heidän kautta ostetun lehti-ilmoituksen euroista menee kovin, kovin vähän rahaa itse tarkoitukseen. Ilmoitusten ostajia suosittelen aina kysymään keneltä lasku tulee ja jos se ei ole itse järjestö tai järjestön täysin omistama yritys, älä osta. Järjestöjen toimijoita puolestaan ehdotan pohtimaan miltä tällainen puliveivaus näyttää ulospäin. Etenkin em. yrityksen julkinen maine on alle ala-arvoisen – miksi pilata samalla järjestönne mainetta?

On muutakin kuin rahaa

Järjestöjä on moneen junaan joten tämä ei päde kaikkiin, mutta laajalti joka tapauksessa. Etenkin uudemmat, joustavammat ja vähemmän veikkaus yms. hämäräperäisistä rahoituksista riippuvat järjestöt ovat oppineet etsimään toiminnassaan tarpeellisia resursseja laajalti. Raha on toki aina tarpeellista, mutta muutakin tarvitaan. Kaupan alalla pyörivänä olen nähnyt paljon käyttötavaraa lahjoitetun todella tarpeelliseen käyttöön. Järjestötyössä moni käytetty, väärällä paketilla varustettu tai esim. värivirheellinen tuote on täydessä arvossaan. Oma lukunsa on käytetty hyväkuntoinen tietotekniikka, jota lahjoitan aktiivisesti moneen kohteeseen. Luova ja ennakkoluuloton ajattelu auttaa järjestöä saamaan toimintaansa tukemiseksi paljon enemmän, paljon helpommin.

Tiedosta järjestösi arvo

Kuten yllä totesin, logot unohdettujen lehtien sivuilla ovat turhia, monet muut pikkujutut voivat olla kivoja – mutta mikä on tärkeintä? Sen pitäisi olla järjestön ydintoiminta. Se mitä järjestönne tekee on se mitä te myytte. Sen on oltava ydinsanoma: lasten liikkuminen, vammaisten avustaminen, hädänalaisten tukeminen, yms. Jos tämä ydintoimintanne ei riitä vetoamaan lahjoittajiin, sitten on jotain paljon isompaa vialla kuin avustusten hakuprojekti. Kyse voi olla myös siinä miten toimintaanne esittelette. Onko viestinne sellainen joka aukeaa järjestönne sisällä, mutta ei ulkopuolisille? Käytä avuksesi kavereita, perheenjäseniä, somea ja muuta. Testaa ajoittain uppoaako sanomanne halutulla tapaa. Varmista myös sidosryhmiesi maine laajemminkin kuin mainosmyyjän osalta, mistä aiemmin puhuin. Avainkumppanisi ovat osa omaa mainettasi, halusit tai et.

Kun järjestön ja toiminnan arvo on tiedossa, on sangen helppoa pyytää tukea toiminnalleen ilman kovinkaan ihmeellisiä krumeluureja tai vastapalveluksia. Tämä on minulla kaiken ytimessä. Talouden salliessa aion vastakin lahjoittaa niin rahaa kuin muitakin apuja sellaiseen toimintaan josta näen olevan hyötyä ihmisille. Vastuullisuus, tasa-arvoinen lähestymistapa, inhimillisyys ja avoimuus ovat hyviä keinoja saada minut lahjoitustuulelle. Vastaavasti kaupallisuus, vastuuttomuus, kyseenalaiset kumppanit ja sekaantuminen urheiluun ovat hyviä tapoja saada kieltävä vastaus.

Julkaistu

Hattu ennen keskustelua

Ebrahimin ja Valtaojan keskustelusta on käyty monenlaista vääntöä ja osoitettu sormella. Itse en löydä tarvetta moittia ketään, mutta haluaisin oppia keskustelun epäonnistumisesta jotain tulevia keskusteluja varten. Neuvoni tiivistyy hattuihin.

Yhdet hatut yhdessä pelissä

Kas, yhdessä hatussa lukee hiljainen kuuntelija, toisessa lukee määrätietoinen julistaja. Yksi hattu ohjeistaa suhtautumaan kanssakeskustelijaan potentiaalisena liittolaisena, toinen vihollisena. Yksi hattu kertoo keskustelusta jossa haetaan voittajaa, toinen keskustelusta jossa haetaan yhteistä ratkaisua.

Esimerkiksi vaaleja edeltävissä debateissa on selvää, että osallistujat varustetaan terävää voittoa hakeavalla taistelijan hatulla. Pieni sanan säilän heiluttelu terävästikin on täysin sopivaa sellaisessa kohdin, sillä joka ikisellä on samanlainen hattu.

Ongelma alkaa siitä, kun eri osallistujilla on eri hatut. Jos yhden hattu on kylmän ratkaisukeskinen tieteilijä ja toisen hattu on humanistisiin kulmiin pohjautuva taistelija, on ongelmaan törmääminen varmaa. Lähes aina, kun keskustelu menee metsään, se johtuu juuri tästä hattujen erosta. Kaksi keskustelijaa, kahdet säännöt, kahdet tavoitteet, yksi varma epäonnistuminen.

Haluaisin rohkaista toimittajia käymään ennalta keskustelijoiden kanssa mietiskelyä myös hatuista, eikä ainoastaan keskustelun aihepiireistä. Luokaa ilmapiiri, jossa säännöt ovat samat, tavoitteet yhtenevät. Se ei suinkaan tarkoita että asioista pitäisi olla samaa mieltä, mutta se tarkoittaa että mielipiteet ottelevat samalla kentällä ja pelaava samalla pallolla.

Toimituksessa ja työpaikalla

Sama toki pätee moneen muuhunkin keskusteluun, yhdistyksen kokouksista firman palavereihin: jos keskustelun periaatteet selviävät vasta lopussa, voit olla varmaa että aika moni on sitä ennen tippunut kärryiltä.

En siis sano että välttäkää sanaa x, kunnioittakaa asennetta y tai keskustelkaa tavalla z. Sanon vaan, että sopikaa pelin henki etukäteen. Ehkä siitä olisi apua.

Julkaistu

Anna Kontula: Pikkuporvarit

Miten kirjoittaa tiivis kirja-arvostelu teoksesta, joka riemastuttaa ja raivostuttaa näin? Pikkuporvarit on umpipoliittinen mutta silti timantinkova kirja pikkuporvarillisuudesta, sen vaaran merkeistä ja seurauksista. Ennen muuta kirja on siitä epätyypillinen poliittinen teos, sillä se tarjoaa hyvin vähän valmiita vastauksia ja paljon enemmän lukijalle jäävää pohdiskeltavaa.

Tietoa, mutta valikoidusti

Anna Kontulan Pikkuporvarit on vahvasti tietokirja, nojaten yli sataan kirjalliseen referenssiin. Läksyt on selvästi tehty kiitettävin arvosanoin, mutta se ei tietenkään muuta termin asemaa. Pikkuporvarillisuus ei ole tieteellinen määritelmä, vaan referenssejä on haettava historian osalta sekä taiteen monista lajeista, filosofiasta että toki myös marxismista. Nykyajan referenssien osalta kirjassa on siteerattu niin valtamediaa kuin tutkimuksiakin, pyrkien parhaiten soveltamaan aikamme tapahtumia subjektiiviseen määritelmään. Taustatietoa on paljon, mutta sitä on nypitty hurjan valikoivasti. Kirja on niin subjektiivinen kuin olla ja voi, johan sen näkee otsikostakin, eikä kirjailija hetkeäkään muuta väitä. Itse asiassa hän korostaa väkevästi kirjan henkeä ajatusten herättäjänä, ei julistajana. Olen väkevästi sitä mieltä, että kaikki on puolueellista, mutta fiksuuden raja menee siinä kuka on aiheesta avoin.

Kirja on kokoelma ajatuksia pikkuporvarillisuuden luonteesta sekä sen ilmentymisestä nykyajassa. Parhaissa kohdin teksti todellakin herättää ajattelemaan ja nostaa ahaa-elämyksiä mieleen. Kokemus lienee lukijasta toiseen subjektiivista, mutta aika ihmeellinen kaveri saa olla jos ei ainakin parissa kohtaa löydä seasta omia ajatuksiaan. Tällainen pieni vintin ravistelu on kirjaa lukiessa aina mukava kokemus. Pääosan kirjan matkaa johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tästä lipsutaan parissa kohtaa, jossa teksti muuttuu hieman turhan punaisen hehkuvaksi poliittiseksi julistukseksi. Parissa tällaisessa kohdin johtopäätökset ovat kovin utopistisia, eivätkä taustat kestä edes pintarapsutusta. Pahimmillaan implikoidaan melkoisia hirveyksiä viitaten teoriaan, joka on todettu akateemisesti kehnoksi jo vuosikymmeniä sitten. Nämä kohdat ovat kuitenkin vain pieni vähemmistö.

Parhaimmillaan kirja toimii paremman elämänlaadun pohdiskelijana. Tarve kontrolloida kaikkea johtaa lopulta melkoisen ankeaan ja kuitenkin kontrolloimattomaan elämään. Esimerkiksi keskinkertaisuutta käsittelevässä kappaleessa puhutaan pikkuporvarin tarpeesta kuluttaa vain valmiiksi pureskeltua kulttuuria. Koska itse nautin nimenomaan rosoisesta, hiomattomasta ja vähän kontrolloidusta kulttuurista, voin ymmärtää miten ikävästi ihminen sulkee puolet sielustaan hakeutumalla vain helpon hissimusiikin ja kurinalaisen tanssin pariin. Juuri tällaiset ajatukset ovat kirjan parasta sisältöä ja saattavat herättää itse kunkin pohtimaan minkälaisia rajoja olemme tapojemme uhrina elämällemme laittaneet. Rivien välistä kirja muistuttaa, että elämän kannattaa antaa tapahtua.

Pirteä vaihtoehto julistuksille

Isommassa kontekstissa miettien olisi mukava nähdä enemmänkin yhteiskunnallis-poliittisia kirjoja, jotka eivät keskity julistamaan ja kertomaan totuutta, vaan heittämään ajatuksia ja jättämään johtopäätösten teon lukijalle. Kontula on oikea henkilö tällaista kirjoittamaan, sillä politiikassakin koen hänet ihmisenä jonka kanssa on todella vaikea olla samaa mieltä monista asiakysymyksistä, mutta vielä vaikeampaa on olla hymyilemättä hänelle. Niin perusteltua, pohdiskelevaa ja kunnioittavaa on ulosanti, niin vähän viholliskuvia, niin vähän ehdottomuuksia.

Historia ei ole tulevaisuuden oppikirja, eikä historia toista itseään sokeasti. Historia tarjoaa kuitenkin hyviä oppeja, jotka auttavat tulevaisuuden hahmottamista. Nähdäkseni siitä tässäkin kirjassa on kysymys. Tarjolla on ajatuksia elämästä ja yhteiskunnasta, pähkinöitä purtavaksi ja sopivissa määrin sovellettavaksi. Tulet nauttimaan tämän lukemisesta, kunhan et niele sanomaa purematta.

Julkaistu

Veikko Vallin, puhu meille sipuleista

Tampereella monenlaista mainetta kerännyt kansanedustaja-valtuutettu-tarinankertoja Veikko Vallin uhkasi/lupasi/meinasi puhua taas valtuustossa suosikkiaiheestaan eli maahanmuutosta. Niin, mihinkä koira karvoistaan? Minun mielestä hänen pitäisi puhua sipuleista. Koska en halua marista ongelmista ellen osaa tarjota parempaa vaihtoehtoa, kirjoitin hänelle puheen, sovitettuna hänen sanomansa ytimeen. Saa käyttää. Saa ottaa juuri niin tosissaan kuin kaiken muunkin Internetin materiaalin.

Suomalaisesta maaperästä

Herra puheenjohtaja, arvoisat valtuutetut. Kun kuulitte minun puheenvuoron alkavan, oletitte varmaan että nyt tulee taas kovaa maahanmuuttosaarnaa. Latailitte metaforisia aseitanne valmiiksi, harjoittelitte mielessänne paheksunnan eleitä ja kirjoittelitte muistiin uusia adjektiiveja kuvailemaan sitä hirveää oloa minkä saatte olemassaolostani. Ei hätää, sillä ainoat maahanmuuttajat joista puhun tänään ovat ne, jotka muuttavat joka kevät suomalaiseen maaperään, vuodesta ja vuosisadasta toiseen. Minä puhun suomalaisesta maaseudusta, joka tuntuu sekin olevan aivan liian hirveää punavihreän kuplan maailmaan. Minä puhun nyt sipuleista.

Sipuli on rehti, suomalainen perinnetuote, tuttu meille jo viikinkiajoilta. Kun keskiajalla työläisillä ei ollut moneen varaa, sipuleita saivat syödäkseen, samalla kun herrasväki nautti elämästään lihapatojen äärellä. Tämän päivän eliitti, kuin osoittaakseen typeryytensä ydintä, on päättänyt lähteä sotaan myös suomalaista ruokaa vastaan. Ei kelpaa puhtaassa suomalaisessa maassa kasvanut terveyspommi, vaan sekin pitää korvata toiselta puolen maapallolla tuodulla tuontisoijalla. Unohtakaa terveellinen ja turvallinen lähiruoka, tuokaa tilalle jokainen lisäaine mitä vaan Brasiliasta asti tänne saatte rahdattua. Te puhutte elintapojen parantamisesta, vaikka tuhoatte saarnojenne myötä sen sekä meiltä että muualta. Ette te näe ruokaa ruokana, vaan politiikan välineenä. Ette näe suomalaista maatilaa ruoan alkulähteenä vaan ilkeinä konservatiiveina joita ei nyt ainakaan tueta, vaikka henki menisi. Tuollaisella ruokavaliolla se ennen pitkää meneekin.

Sipuli on hemmetin hyvä vertauskuva tälle kaikelle pelleilylle. Se ei ole trendikäs, eksoottinen tai monikulttuurinen. Se on kuin suomalainen mies: tekee hommansa hyvin eikä ymmärrä miksi häntä siitä hyvästä vihataan. Sipuli on terveellistä, se on paikallista, se on maukasta ja osa monipuolista ruokavaliota. Se on kaikin puolin asiallinen, mutta ei miltään osin kelpo poliittinen lyömäase. Se on yksi monista uhreistanne tuossa ankeassa maailmankuvassanne, jossa kaikki perinteinen ja luonnollinen on pahaa, kaikki eksoottinen ja ongelmallinen hienoa.

En minä tai puolueemme ole koskaan vastustanut terveellistä ruokaa sen paremmin kouluissa kuin muissakaan laitoksissa. Olemme vastustaneet typeryyttä ja ideologista ruoan tuputusta. Se on aivan sama puhunko minä ruoasta, maahanmuutosta, isänmaan puolustamisesta vai mistä, sama pätee: Se mikä on hyvää ja suomalaista ei koskaan teille kelpaa. Tiedättekö mitä? Suomalaisille se kelpaa. Mitä tämä kertoo otteestanne tosielämään? Minulle se kertoo, että minun pitää selvästikin kerrata näitä elämän perusasioita teille vielä muutamaan kertaan. Valittamalla ja loukkaantunutta näyttelemällä se ei muuksi muutu. Asia on pihvi ja sillä sipuli.

Tässä kohtaa Vallin voisi nostaa käteensä sipulipussin, symboloimaan… jotain.

Ita est.

Julkaistu

Muutama kuukausi ja kilo

On taas tullut se aika vuodesta, että jokavuotinen kolmen kuukauden viinalakko on ohi. Suurenmoisia juhlallisuuksia ei ole tiedossa, mutta jotain uutta on tapahtunut. Onnistuin laihtumaan hieman viinalakon aikana, ensi kertaa sitten rituaalin aloittamisen muutama vuosi sitten.

Propagandamedian syytä!

Tämä hirveä vuosittainen käytäntö tuli itselle tavaksi kun tuo meidän propagandanhajuinen valtionmediamme Yle aikanaan teki ison kampanjan ”sata päivää ilman viinaa”. Tässä moraalisesti kyseenalaisessa tempauksessa oli maskottina mm. sittemmin edesmennyt mäkihyppy-puukkohippa-kansantaidepersoona Matti Nykänen. Se levy jäi sitten päälle ja lääketiede tuntuu puoltavan ajatusta. Kolmessa kuukaudessa kroppa resetoituu aika hyvin. En halua jakaa terveystietojani tarkkaan, mutta totean että tästä tempauksesta on ollut paljon enemmän hyötyjä kuin ennalta arvasin. Moni tuloksista on tarkkaan mitattavia.

On toki se toinen puoli. En minä sitä halua kaunistella: mahtuu kolmeen kuukauteen muutama ilta jolloin viinistä kieltäytyminen suoraan sanoen v-tuttaa paljon. Ensimmäinen kuukausi menee helposti, toisen kuukauden lopulta alkavat nämä vieroitusoireen kaltaiset. Kun tietää niiden tulevan, sitä tietää varautua. Aiemmin asiaa on kompensoinut makealla, mutta nyt on onnistunut sitä vähentämään. Ehkä juuri siksi paino otti muutaman kilon alaspäin suuntaa. Yleensä tämä viinalakon aika on painonnousun aikaa. Jotkut kuulemma järjestäen laihtuvat reilusti viinalakolla, kuulostaa hullulta mutta maailmaan mahtuu hulluja asioita.

Valintoja, valintoja…

Yksi asia on helpottanut: alkoholittomien juomien tarjonta on räjähtänyt. Nostan esiin muutaman tuotteen, joista osa on ollut Aamulehden testissä (maksumuumi), osa on omaa löytöä. Nämä ovat makuasioita, joten niistä sopii kiistellä. Oma kulmani ovat kuivat, vähemmän makeat tuotteet ja listalleni mahtuvat vain 0,0% alkoholittomat, 0,5% juomia en salli vaikka juridisesti ovatkin alkoholittomia.

  • Raikas yllätys: A. Le Coq alkoholiton lonkero. En ole suuri lonkeroiden ystävä, mutta tämä on parempaa kuin yksikään alkoholillinen.
  • Voi veljet: Nokian Panimo Italian spritz. Julmetun katkeroinen, aivan ehta maku, suvereenin eeppisesti onnistunut tuote.
  • In vino veritas: Torres Natureo -sarjan viinit. Kaikki tähän asti maistamani alkoholittomat viinit ovat olleet lähinnä pliisuja marjamehuja, mutta nämä ovat mainioita, rotevia, persoonallisia. Etenkin rose oli upea makuelämys.
  • Kirkasta pöytään: Helsinki Nolla. Kutsuvat sitä viinattomaksi viinaksi ja vähän sitä se on. Kirkasta, tymäkkää, tislattua joka sopii sellaisenaan tai osana juomasekoituksia. Suosikkini on limemehu+nolla+tonic, pari jääpalaa ja väriefektiksi pinnalle puoli teelusikallista jotain tummaa mehua, esim. karpalo.
  • Limpparilinja: Nokian Panimo Root Beer. Ei pärjää amerikkalaisille pientuottajien valmisteille, mutta niitäpä ei Suomesta saa, joten saatavilla olevista paras. Toivottavasti vielä jatkokehittävät reseptiään.
  • Kaljaa: Yhtään 0,0% olutta en halua suositella, kohtuullisia on mutta ei hyviä. Oluiden lähelle sen sijaan tulee pari Radleria, Sinebrychoff Crisp Vadelma sekä San Miguel Radler, molemmat raikkaita ja kivoja.

Tähän pitäs vissii kirjottaa joku fiksu loppukaneetti mutta kettuakos sitä semmoisella. Valinnan vara on lisääntynyt enkä pirullakaan löydä siitä mitään valittamisen aihetta. Kaikki on hyvin. Jatkakaa.