Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Vanha tarina, uusi tarina

Kreikan mytologia jaksaa, vaikka on nähnyt jokusenkin sivilisaation nousun ja tuhon. Uudet ajat tuovat uusia tarinoita, mutta tuttuja moraalisia pohdintoja. Uusi tarina ei ole vanhaa huonompi.

Paljon on nähty ja näkemättä

Kiitos Gutenberg-projektin, olen lukenut jokusenkin kirjallisuusklassikon em. kreikkalaisesta mytologiasta Macchiavelliin ja Dostoyevskiin. Olen katsonut ja kuunnellut musikaaleja ja teatterinäytöksiä. Elokuvasuosikeistani löytyy vanhaa mustavalkoista ja tämän vuosituhannen modernia. Joka vuosi tulee listalle jotain uutta joka vakuuttaa. Yle-veron maksajalle laji on verrattain helppoa. Vaikka laitoksen journalistista laatua ajoin haastetaan, sitä ei voi kiistää etteikö Areenan puolelta löytyisi lähes rajaton kokoelma sisältöä.

Toki kunnon riistoporvarina kulutan sisältöä laajemminkin. Olen aiemminkin kehunut Netflix-palvelua sen kansainvälisestä otteesta. Väitän, että on helpompi ymmärtää keskivertokiinalaisen mielenmaisemaa ja moraalista kompassia, kun on katsonut heidän paikallisia elokuviaan. On myös ilo havaita laadukkaan – ja toki myös laaduttoman – viihteen löytyvän USA:n lisäksi sieltä, täältä, tuolta ja vielä sieltäkin. En olisi jokunen hetki sitten uskonut katselevani brasilialaista scifisarjaa viihteekseni. Sarja on uusi, maa on toinen, mutta moraaliset pohdiskelut löytävät tiensä vuosituhansien taakse.

Isoveljeni piti kymmenisen vuotta sitten luennon, jossa hän listasi yksi toisensa jälkeen modernien elokuvien tarinoiden alkuperiä raamatun kertomuksiin. Hän on puoli ikäänsä opiskellut teologiaa, joten ei ollut juurikaan vaaraa että yleisö olisi onnistunut kysymyksillään häntä puhumaan pöydän alle. Jälleen yksi muistutus siitä, miten vanha on uutta ja uusi vanhaa.

Moderneja ilmaisuja

Tietokonepelit ovat viime aikojen tapa kertoa näitä samoja tarinoita uusin keinoin. Aivan kuten en hyväksy hetkeäkään ajatusta ”korkea” ja ”matala” kulttuurista, en myöskään purematta niele ajatusta että yksi tarinankerronnan keino on toista parempi. Aikanaan kaikki pääsivät teatteriin, paljon myöhemmin kirjoista tuli joka kodin tuote, sitten radio, elokuva ja televisio. Nyt ovat tietokonepelit mukana paketissa, eikä kirjastoja tai teattereja ole kukaan sulkemassa.

Nostanpa esille vaikkapa Hollannista kotoisin olevan Horizon-pelisarjan, joka iski minuun melkoisesti. Tarina on ajaton: ihmisen ahneus, pelko ja sokea käpertyminen uskoon ovat tuttuja aiheita, mutta selvästikään emme tarpeeksi ole näistä oppineet. Voin sanoa suoraan että tarinan edetessä tuli parissakin kohtaa pala kurkkuun. Uskottavuutta lisäsi merkittävästi se, että hollantilaisilla oli selvästi pää paljon amerikkalaisia tai japanilaisia paremmin paikallaan hahmojen suunnittelussa. Päähenkilö on nainen, ei seksisymboli ja sivuhahmot ovat erilaisia, eivät kiintiövähemmistöjen edustajia.

Epäilemättä tästäkin pelisarjasta joku vielä jokin päivä tekee elokuvan tai tv-sarjan, ja epäilemättä se tulee olemaan ala-arvoinen. Se tuppaa olemaan niin, että harva teos kestää komeasti muunnoksen muodosta toiseen. Toki se joskus onnistuu, ja harvat onnistumiset pääsevät parrasvaloihin. Liian usein kuitenkin elokuva on vain varjo kirjasta tai näytelmästä, tai tv-sarja vain varjo pelistä.

Tarvitsemme tarinoita

Varmaa on vain se, että tarvitsemme tarinoita, kertomuksia, opetuksia, ajatusten herättäjiä. Milloin tarinat toimitti kylästä toiseen matkaava tarinankertoja, milloin bittiviidakossa vaeltavat peli. Ajat muuttuvat ja pysyvät samoina. Tarinoissa on ihmiskunnan rikkaus ja rakkaus. Niistä opimme itseämme ja parhaina päivinä opimme pohtimaan mitä kaikkea emme vielä tiedä.

Kauan eläköön tarinat!

Julkaistu

Asiaa kulttuurirahoituksesta!

Pingasin X/Twitterissä muutamia liberaaliin päin kallistuvia podcastien tuottajia haasteella: tehkää jakso kulttuurirahoituksesta. Siltä varalta että jotakuta aihe kiinnosti, kirjailen tähän ylös näkökulmia mitä mielestäni voisi puida. Korostan jo heti alkuun että en ole aiheessa puolueeton, vaikkakaan minun henkilökohtainen taloustilanne ei riipu kulttuurirahoituksesta lainkaan.

Miksi?

Tällä hetkellä kulttuurin rahoituksesta, etenkin verovaroin, käydään kahta keskustelua. On valtakunnan kärkimedioiden kulma, jossa jokainen sentti verorahoja kulttuurille on aina eduksi ja rahankäytön vastustaminen on hirveintä ikinä. Sitten on somehaastajien kulma, jotka kokevat että joka sentti on verorahojen tuhlausta. Keskitie puuttuu. Himpsun verran aihetta on sivuttu vuosien varrella Ylen ohjelmissa ja tuoreemmin Puheenaiheen jaksossa Lux Helsingistä (vieras Juha Rouhikoski). Neutraalisti, asiapitoisesti ei olla kuitenkaan menty syvälle. Puhumme kuitenkin vähintään tuplat Yleä suuremmasta menoerästä eikä valtion tai kuntien talous herätä suurta hilpeyttä juuri nyt.

Keskustelun kulmia

Oheiset eivät ole missään erityisessä järjestyksessä eikä ole mitään ideaa puhua kaikista. Tämä on lähinnä buffet josta voi napata suosikkejaan lautaselle. Kuten kunnon buffetissa, joukossa on myös samaa asiaa moneen kertaan eri vivahteilla.

  • Perusasiat: mitä rahoitetaan, rahoituksen muotoja, rahoittajia. Lista julkisen sektorin eri konttoreita jotka jakavat rahaa kulttuurille on sangen mittava.
  • Suorat vs välilliset kulut: Julkisen sektorin oma budetti, tuet säätiöille jotka tukevat sitten kohteita: tapaus jossa raha muuttuu julkisesta yksityiseksi, vaikka on de facto julkista.
  • Puitteet ja instituutiot: Tilat, tilankäytön pelisäännöt (tai niiden puute), teatterit, kirjastot ja muut laitokset ja niiden vaihtelevan läheinen suhde paikallisiin muihin kulttuuritoimijoihin. Pitäisikö tukea puitteita kuin toimijoita? Jatkona puitteiden tuki vs markkinatalous, ja tuettujen puitteiden tasavertainen käyttö.
  • Instituutioista yksityiskohtaisia kysymyksiä: Mikä on kirjaston rooli? Entä kaupunginteatterin tai filharmonian?
  • Mitä rahalla saa: tapoja joilla voi mitata rahankäytön tehokkuutta? Montako ihmistä saa hyötyä jokaisesta annetusta eurosta taholle x? MaRa-puolen tulot? Turismi? Onko se hyötyä, jos ihmiset matkaavat ympäri Suomen kulttuuritapahtumiin vai alkaako hyöty vasta jos tullaan ulkomailta?
  • Kulttuurin hyödyt: mitä hyötyä kulttuurista on, tavoilla jotka eivät ole suoraan euroja kuten edellä. Kansanterveys, sivistys, suvaitsevaisuus, muuta? Entäpä haitat?
  • Prosenttiperiaate: Tietty prosentti rakennushankkeiden rahasta käytettävä taiteeseen. Onko se osa kulttuurin julkista tukea vai jotain muuta? Toimiiko?
  • Tempauksia vai pitkäjänteisyyttä: Onko parempi tukea tempausta, poikkeuksellista tapahtumaa, yhden kerran juttua vaiko pitkäjänteistä toimintaa?
  • Uusia haastajia vai tuttuja toimijoita? Onko tärkein kulttuuritapahtuma se joka on järjestetty sata vuotta vai se josta pääosa ei ole vielä kuullutkaan?
  • Kulttuuri lähiöissä: Kulttuurityön mahdollisuudet lähiöiden osattomuuden vastaisessa työssä.
  • Kilpailu yksityisen sektorin kanssa: milloin kulttuuritoimija haittaa kilpailua? Vastaavasti myös tapaukset jossa julkisen rahan ehtona on palveluiden hankkiminen tietyltä yksityiseltä toimijalta?
  • Pykäläviidakko: valtio lisää pykäliä ja vaatimuksia monenlaiselle toiminnalle, jonka myötä toimijat joutuvat hakemaan lisää avustuksia ja/tai tekemään vähemmän ydinasiaa ja enemmän kaikkea muuta.
  • Taskusta toiseen: Kulttuuritoimijan suurin kuluerä voi olla tilavuokra ja tilan omistaaa kaupunki, vrt. ison tason valtiontalouden keskustelu siitä, miten keskiluokka maksaa arkisia tukia itse itselleen.
  • Rahoituksen muut kanavat: Pilaako yksityinen rahoitus kulttuurin vapauden? Paljonko pitää olla yksityisen rahan osuus? Onko yksityisen tarpeeksi helppoa rahoittaa / rahankeräyspykälät yms? Olisiko lahjoitusten verovähennysoikeus tie parempaan?
  • Veikkaus.
  • Kulttuuri ja urheilu (ja liikunta). Usein samoissa paikoissa valtiohallinnossa – hyödyt ja haitat?
  • Poikkitaiteellisuus: Onko kulttuurin tehtävä rakentaa siltoja, ja onko julkisen rahoittajan tehtävä tukea tätä? Mitä se on parhaimmillaan, mitä huonoimmillaan? Onko koko termillä mitään arvoa enää?
  • Viha: Jos kulttuuriteosta / toiminnan muotoa x vihataan, onko se merkki onnistumisesta vai epäonnistumisesta, ja onko sillä väliä rahoittajan kannalta? Onko rahoittajan (valtion) oltava tilivelvollinen veronmaksajien mielipiteille? Mitä hyötyjä tai haittoja tästä on?
  • Kulttuuri ilman julkista rahaa: sitäkin on. Minkälaista se on ja voiko siitä oppia?
  • Kulttuurikentän yhteistyö: Miten kulttuurikenttä tekee yhteistyötä, voisiko sitä parantaa ja mitä siitä voisi saada? Jaetaan osaamista, osaajia, ehkäpä tarvikkeita ja välineitä, kontakteja, tiloja. Penninpyöritystä vai alikäytetty resurssi?
  • Monopolit: Esimerkiksi SPR kulttuuritapahtumien tuotannoissa, tai tekijänoikeusjärjestöjen määräävä asema. Muitakin esimerkkejä on.
  • Mahdollisia tapoja pohtia ehtoja tuen saamiselle: Ei palkkoihin tai palkkioihin tai rajoituksia tähän / Ei tapahtumiin ja toimintaan johon on pääsymaksu / Ei toimintaan joka ei ole avoinna kaikille (tasa-arvokulmat) / Yksityisen rahan minimimäärä (tätä hieman käytetäänkin) / Ei alkoholitarjoiluun / Painotus osallistavaan toimintaan / Tuella luotujen kulttuuriteosten pitää olla kansalaisten saatavilla
  • Erityistarpeiden huomiointi, milloin tarvitaan eri säännöt: kulttuurityö vammaisten parissa, maahanmuuttajien kanssa tehtävä toiminta, uskonnollinen toiminta, muuta?
  • Tuen ja politiikan eriyttäminen, ns. arms length -malli joka Suomessa on: Onko se hyvä? Toimiiko se?
  • Keinotekoinen nollatulos ja väkinäinen tappio: Toimijat joutuvat käyttämään rahaa tehottomasti vain varmistaakseen rahoituksen jatkumisen. Mistä parempi vaihtoehto ja miksi yritykset ovat epäonnistuneet?
  • Puoluepolitiikan kulma: Mistä puolueista tulevat avustusten hakijat, mistä saajat, mistä päättäjät ja onko sillä väliä? Onko paras kulttuuriministeri oikeistosta vai vasemmistosta?
  • Yleispolitiikan kulma: Minkä ministeriön pitäisi asiasta päättää? Onko kulttuuriministeri oikea avainhenkilö, vai pitäisikö olla puhdas talouskulma (VM) vai katsoa asiaa kansanterveyden (STM), vai kenties matkailun (TEM) vai jonkun muun kannalta – tiukka vai laaja fokus, ja onko liian monta kokkia sopan äärellä? Jos ministeriö X päättää, miten varmistetaan että eri ministeriö valvoo?
  • Poliittiset reunaehdot: Aatteet, joita ei haluta, ei saa, tai ei muusta syystä tueta. Optiona case uusnatsijärjestö vuokraa kirjaston neuvottelutilan.
  • Kulttuurivienti: rahantekokone vai kaivo? Onko Ruotsin tai Etelä-Korean musiikin menestys maailmalla malli- vai kauhuesimerkki? Pitäisikö kulttuurivienti yhdistää esim. teollisuus- ja palveluvientiin vai käsitellä omanaan?
  • Esimerkkejä, esimerkkejä, esimerkkejä! Rahan käyttöä fiksusti, rahan käyttöä tyhmästi. Mitä näistä voi oppia?
  • Reunaskenaariot: Neuvostoliitto toisessa päässä, Liberaalipuolueen malli toisessa. Vaikka skenaariot ovat epätodennäköisiä, mitä niistä voisi oppia?
  • Ihminen (abstraktilla tasolla): Kuka on oikea tai väärä taho päättämään kulttuurirahoituksesta, kuka hänet valitsee, ja onko hän tilivelvollinen kansalle?

STOP!

Ainakin neljä kertaa olin tämän jo pistämässä julki, sitten tuli idea-pari lisää. Pointti: tätä voisi jatkaa paljon, mutta oleellisinta on että näkökulmia piisaa – näkökulmia, joita ei keskustelussa näy. Rahaa pyörii paljon, siten pitäisi pyöriä paljon keskusteluakin.

Vaan miksi en sitten tekisi itse aiheesta videota? Siksi, koska olen tässä aiheessa sisällä. Arvelen, että osaisin kyllä vastata moniin aiheen kysymyksiin, mutta en osaisi kysyä niitä uskottavasti. Jutun tekijän pitää kyetä kriittisyyteen ja neutraaliuteen. Jos minä tekisin, julistaisin. Jos joku fiksumpi tekee, hän haastaa ja avartaa maailmankuvaa.

Loppukaneettina totean, että minua tämä aihe kiinnostaa hitosti. Kuten sanottua, olen aiheen parissa pyörinyt kauan. Se tarkoittaa, että saatan kärsiä todella vakavasta vääristymästä myös tarpeen osalta. Voi olla, että aiheesta kiinnostuneet ihmiset mahtuisivat yhteen kerrostalosaunaan, eikä tulisi ahdasta. Kenties. Pohdiskelu on silti vänkää.

Julkaistu

Kaksi eri asiaa

Päädyin kovin usein keskusteluissa aloittamaan vastausta sanoin ”on kaksi eri asiaa”. Näillä sanoin herättää usein hämmennystä, joskus vihaa, mutta tuon tuosta todella kivaa keskustelua. Nähdäkseni olemme velkaa itsellemme sen, että paloittelemme lööpin mittaiset hittiargumentit osiin ja ymmärrämme mitä esitetyssä aiheessa joko arvostamme tai kritisoimme.

Miksi?

Jos et ymmärrä mitä arvostat, arvostatko sitä oikeasti? Ja vielä tärkeämpänä: jos et tunne vihollistasi, miten voit voittaa hänet? Harva asia on yksiselitteistä. Esim. putinin pahuus on yksiselitteistä. Sen sijaan kun päästään aatteisiin ja mietteisiin niin onkin haastavampaa. Kun päästään toimintatapoihin, on vielä haastavampaa. Kun palotellaan poliittinen aate osiin, voi veljet, silloin ajatus vasta herääkin.

Hyvä puolue, paha puolue

On eri asia pitää Trumpia äärimmäisen vaarallisena ihmisenä, ja pitää demokraatteja universaalin hyvinä. Republikaanipuolueen kannattamiseen on jämäkän argumentoinnin kestäviä perusteita, kuten myös demokraattien vastustamiseen. Pidemmälle pääsee jos pääsee ihan rauhassa tapaamaan ihmisiä näiden mielipiteiden takana. Kaksipuoluejärjestelmä ei tarkoita yhden totuuden järjestelmää ja siinä herkästi myös unohtuu montako avainhenkilöä puolueisiin mahtuu.

On myös eri asia pohtia kumpi ehdokas on asia-argumentein, osaamiseltaan tai kyvyiltään parempi, ja pohtia miten vaalit voitetaan. Tässä kohtaa ymmärtämällä asian moninaisuus voi ymmärtää myös jotain ihmisistä, ihmisyydestä, viestinnästä ja yhteiskunnista.

Yksi huoli, monta ratkaisua

On eri asia pitää ilmastonmuutosta äärimmäisenä huolena ja kannattaa elokapinan tyyppisiä toimijoita. Elokapinan kritisointi ei automaattisesti tarkoita ilmastonmuutoksen kiistämistä tai vähättelyä. Se voi tarkoittaa kritiikkiä heidän valitsemia toimia kohtaan. Voit jopa kestävin argumentein kritisoida heitä siitä, että koet heidän toimien haittaavan ilmastonmuutoksen vastaista työtä. Arvostaisin, jos media viitsisi jokin kaunis päivä tämän ymmärtää ja ottaa vastapuoliksi erilaisia keinoja ajavia tahoja. Yksi pyhä totuus on yleensä pikatie yhteen varmaan epäonnistumiseen.

Mediapelin harmaan sävyt

On eri asia arvostaa JSN:ää ja vastustaa heidän de facto monopoliasemaa journalismin standardina. Pätee moneen muuhunkin organisaatioon, toki. Organisaatiossa ei tarvitse olla mitään vikaa, mutta voit silti pitää heidän asemaa ongelmallisena. JSN voi tehdä todella hyvää journalismin laadulle, vaikka samalla se tekee pahaa journalismin vapaudelle. Vastaavasti klassinen psykologia muistuttaa miten käy, kun pieni samanmielisten piiri päättää asioista. Vaikka he ovat miten hyviä, he eivät aina näe metsää puilta. Se ei ole vika ihmisissä, vaan täysin luontainen ominaisuus. Siten on tärkeää uskaltaa haastaa tällaisia piirejä isossa kuvassa, vaikka pienessä kuvassa huolta ei olisikaan.

Yhtä lailla on eri asia vaatia Ylen leikkauksia ja vastustaa heidän journalistista työtä. Täysin ylivertainen leijonaosa heidän budjetista menee muuhun kuin kotimaisen journalismin suoriin tai välillisiin kuluihin. Itse asiassa koen että mielenkiintoinen keskustelu alkaa vasta siitä kohtaa kun puhutaan mistä leikataan – etenkin kun avoimuutta aiheesta ei ole. Jos puhe ei ole sotilassalaisuuksista, avoimuuden vaatiminen ei saa johtaa uhkauksiin ja herjoihin vaatijaa kohtaan, kuten nyt tuppaa käymään.

Aatemarkkinoita

On eri asia vastustaa jotain puoluetta tai aatetta ja vastustaa heidän oikeutta osallistua tasavertaisesti demokratian tekemiseen. On myös eri asia vastustaa puolueen aatetta ja summittain sen jäseniä tai kannattajia. Kuten aiemmin USA:n osalta mainittua, puolue ei ole yksi jäsen ja yksi kannattaja, vaan melkoinen kokoelma.

Loppuun vielä kenties tärkein: On eri asia kannattaa sananvapautta kun kaikki ovat kanssasi samaa mieltä ja aivan eri asia olla valmis puolustamaan vihollisesi sananvapautta. Sananvapauden puolustaminen alkaa siinä kohtaa, kun puolustettava mielipide saa aikaan vähintään nenän nyrpistämistä, joskus aivan täyttä pahoinvointia.

Asiat ovat monimutkaisia. Se on hieno asia. Tarjoaa ajateltavaa. Tuo maailmaan toivoa. Muistuttaa, että ratkaisulle on aina tilaa.

Julkaistu

NAFO: Sarjakuvakoira vastaan todellinen hirviö

Oletteko kuulleet semmoisesta asiasta kuin NAFO? Kyllä, NAFO, ei NATO. Ei hätää jos ette ole, sillä se on CIA:n salainen projekti. Tai ainakin jos kysymme itärajan väärällä puolen asuvalta putte-possulta, joten mitäpä jos ei kysytä. Aiheesta on taas kirjoiteltu, mutta koitetaanpa sanoa jotain myös suomeksi.

Se lähti verkkohupailusta

Ensin oli muutama verkossa keskusteleva tyyppi, joita otti päähän venäjän propaganda, trolliarmeijat ja hyödylliset idiootit. He iskivät putinin valheita vastaan hupaisilla meemikuvilla. He tekivät vahvaa tulosta, hiljentäen venäjän valtiollisia toimijoita terävän, mutta hauskasti muotoillun kritiikin alle. Moni arvosti tätä ja liittyi mukaan. Sitten näitä tyyppejä oli monta. Todella monta.

Päivänä muutamana heidän määränsä kasvoi siihen luokkaan, että joka kerta kun diktaattorin vihamieliset valheet uhkaavat levitä, on joku heistä puhaltamassa pilliin. Hetkeä myöhemmin paskiaista ympäröi lauma koirameemeillä varustettuja ihmisiä – nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, ympäri maailman. He korjaavat väärän tiedon, tarjoavat oikeaa ja kysyvät apua kavereiltaan.

Ja he ovat luovia. Maskottikuvia ja muuta mediaa kehitetään jatkuvasti lisää – on piirtelijöitä, on kuvangenerointiautomaateilla tehtyjä, on kuvanmuokkauksia, on videoita ja musiikkikappaleita – kaikki yhdistettynä monimuotoiseen keskusteluun. Ukrainan puolella, venäjää vastaan, siinä asian ydin. Monesta muusta ollaankin sitten montaa mieltä ja vastoin yleistä ohjetta se erimielisyys on sangen sivistynyttä. Jopa Israelin alueen konflikteista käydään rakentavaa keskustelua.

Se jatkuu verkkopuuhailuna

Tällainen on NAFO, löyhästi suomennettuna Pohjois-Atlantin Kaveriorganisaatio. Se ei ole oy tai ry, ainoastaan yhteisö, kutsuhuuto. Aiemmin mainittujen lisäksi se on myös kutsuhuuto joukkorahoitukselle. Ei ole ihan pieni määrä Ukrainan armeijan tarpeita joita on rahoitettu koirameemien kutsuhuudolla. Onpa tarjolla oma verkkokauppakin, täynnä toinen toistaan pöhkömpiä vaatekappaleita hupaisalla kuvituksella. Kaupan tuotto käytetään vähemmän yllättäen Ukrainan hyväksi.

Tänä päivänä NAFO, joka siis on edelleenkin vain verkkokollektiivi, tunnustetaan merkittäväksi peluriksi niin NATOn kuin esimerkiksi Ukrainan presidentin ja puolustusministeriönkin toimesta. Kiitoksia on tullut myös lukuisten muiden maiden päämiehiltä ja vaikuttajilta, joukossa vaikkapa Kaja Kallas. Edelleen perustoiminta jatkuu. Kun venäjän trollit yrittävät hajottaa länsimaista keskustelua, meemikoirat ovat paikalla.

Minun on vaikea kuvailla tätä ilmiötä fiksusti, sillä se tuntuu yhäkin absurdilta. Päälle päin heidän tukeminen näkyy minusta vain hupaisana lippiksenä ja kangasmerkkeinä, joita puen päälleni sopivan epäkorrekteissa tilanteissa. Pinnan alla se tuntuu hyvältä, vaan miksi? Ehkäpä siksi, että pitkästä aikaa verkon ihmisjoukot kokoontuvat tekemään jotain hyvää. Ehkäpä siksi, että absoluuttista pahuutta vastustaessa yhteisöllisyys on mainio apu. Ehkäpä siksi, että olen löytänyt lukuisia uusia tuttavia ympäri maailman.

Näin se koirameemeily vie. Ja hitto vie, en edes ole koiraihminen. Miten tämä nyt näin kävi? Syytän CIA:ta, koska tottakai.

Julkaistu

Mistä ratkaisu seniorien huijauksiin?

Tuttu ongelma, josta täälläkin on moni kirjoittanut. Tuorein esimerkki eilisestä Aamulehdestä. Kodinelektroniikan kaupat huijaavat vanhuksia mennen tullen aivan törkeästi ja vailla seurauksia. Joten mikä neuvoksi?

Juridinen kulma

Juridiikka ei ole alaani, mutta spekuloin että lailla on vaikea tehdä paljoa. Kuluttajan suoja pätee jo laajalti. Edelleen spekuloin että ainoa tapa millä laki voisi toimia, on jos näistä tapauksista tulisi taloudellisia sanktioita, jotka olisivat tuntuvia. Tällaisten todistaminen vaan on liki mahdotonta oikeusvaltion vaatimin keinoin.

Pahimmillaan tässä käy kuin Päivi Räsäsen vaatiessa laittomien rikosten kieltämistä. Niinpä. Kielletään laittomat petokset, sillähän siitä päästään…

Voiko media auttaa?

Jos media, sanomalehdet sun muut, lähtisivät tarpeeksi kovasti nostamaan tapauksia esiin tuon tuosta, eikä antaisi niiden unohtua, sillä voisi olla vaikutusta. Jos huijariyritysten nimet ja naamat tulisivat esille, se voisi pakottaa pohtimaan. Toki, pääosa kodinelektroniikan myyjistä tekee tätä toimintaa ja kilpailu on heikkoa, joten olisiko tästä apua? Edelleen voisi myös olettaa, että huijarifirmat alkaisivat uhkailemaan toimittajia. Etenkin Yle on osoittanut herkästi potkivansa pihalle toimittajia, jotka häiritsevät rötösbisnestä, joten uskaltaako kukaan?

Entäpä kolmas sektori?

Sopiva järjestö saattaisi pystyä käymään tätä toista kautta: etsimään, listaamaan ja aktiivisesti testaamaan yrityksiä, joiden toiminta kestää päivänvaloa. Parhaimmillaan tämä voisi antaa kotimaisille pienille yrityksille tilaisuuden loistaa, koska pääosa tästä sikailusta tapahtuu ulkomaisten suurten toimesta. Tämä voisi olla hieman vastaavaa kuin vaikkapa keliakian parissa toimivat tahot ovat antaneet pisteitä laadukasta gluteenitonta valikoimaa pitäville ravintoloille.

Vaan mistä rahoitus tälle? Vapaaehtoistyönähän tätä pitkälti pitäisi tehdä, mutta silti vähän rahaa tarvitaan. Teoriassa pienet yritykset voisivat haluta tukea tätä hieman, tukien täten omaa laadunvalvontaa ja mahdollisuutta iskeä isoja vastaan. Toisaalta, kynnys nousee äkkiä liian korkeaksi ja on riski että tästä tulee vain huijarifirmoille tapa valkopestä, ostamalla sopivan tarkastuskäynnin. Silti, pohdinnan arvoista.

Julkaistu

Sparraajat vai riippakivet?

Mikä yhdistää SAK:ta, EK:ta, Yrittäjiä, Kulturfondenia, PAMia, Wahlroosin klaania, Tradekaa ja monia muita vakiintuneita järjestötoimijoita? Se, että nämä ovat kaikki suomalaisen yhteiskunnan riippakiviä, entisiä sparraajia. Vasemmisto tai oikeisto, demarit tai kokkarit, kaikilla on niskassaan tusinoittain riippakiviä.

Haukkuminen riittää jo

Minun ei tarvitse käyttää blogista tilaa haukkumaan edellistä tai nykyistä hallitusta, sitä tekee jo joka toinen blogisti, kolumnisti, päätoimittaja ja moni muu. Oli hallitusta vetämässä kuka vaan, em. riippakivet pitävät huolen siitä, että suuria muutoksia ei tapahdu. Tämän vuoksi niin vasemmisto- kuin oikeistohallituksetkin estävät kriittisen tarpeellisia muutoksia mm. maahanmuutossa, työllisyydesssä, sosiaaliturvassa, sote-palveluissa, yrittämisessä ja kasvussa. Joka toinen kerta toinen osapuoli törsää kun pitäisi säästää, joka toinen kerta toinen pihtailee kun pitäisi sijoittaa. Muu maailma muuttuu kovaa vauhtia, mutta riippakivet tekevät kaikkensa ettei Suomi pysy menossa mukana.

Ei liene hirveästi liioiteltua sanoa, että ongelma on noin puoli vuosisataa vanha – vähintään. On ollut nousuja, mutta ne ovat tapahtuneet maamme päättäjistä huolimatta, ei heidän ansiosta. Loppu on meidän omaa typeryyttä. Ihailtavaa tai pelottavaa on, että monissa näistä asioista vasemmisto ja oikeisto ovat ihailtavan samaa mieltä. Hiljaiset sopimukset ylläpitävät kauhun tasapainoa. Esimerkiksi vasemmisto lupaa olla puuttumatta suuryritysten mielipuolisiin tukiaisiin ja erivapauksiin, samalla kun oikeisto lupaa olla koskematta yleissitovuuteen. Molemmat näkevät vaikkapa laajemman kielten osaamisen, vapaan yrittämisen, rohkaisevan sosiaaliturvan sekä onnistuneen työperäisen maahanmuuton merkittäviksi uhkatekijöiksi perinteisille vaalirahoittajilleen.

Muutos. Se on se yksi sana, mitä riippakivet pelkäävät. Muutoksen pelko ellei peräti fobia, muutosvastarinta ja -haluttomuus löytyvät lähes jokaisen yhteiskuntamme epäonnistumisen taustalta. Isoin osa edellä mainituista toimijoista ei vieläkään ole kuullut neuvostoliiton kaatuneen. Ei heidän tarvitse. Niin kauan kun velkarahaa saa, konjakki virtaa, verovapaudet pysyvät ja sijoitustuottoja voi kerätä ulkomailta, ei ole mitään hätää. Kyllä rotat sitten uppoavan laivan jättävät viime hetkellä.

Itseään ruokkiva ongelma

Pääosa keskustelua tietää syyksi aina joko oikeiston tai vasemmiston. Minä en jaksa. Minä en jukolauta vain jaksa olla ottamassa puoliani siitä, koska molemmilla on täysin samat synnit niskassaan. Persut ovat tehneet parhaansa hypätäkseen samaan maan tavan kelkkaan, täyttäen kepulta jääneen absoluuttisen korruption nurkkauksen.

Euroopan maissa menestystä niittävät ne, jotka haastavat vanhan ja kehittävät uutta. Usein uudet toimijat nousevat sieltä, missä vanha raha ei enää virtaa. Ongelma on, että Suomesta puuttuu uusi raha, pitkälti juuri edellä kuvailemani ongelman vuoksi. Suomen yrityskenttä on ollut saman näköinen vuosikymmeniä. Yrityskenttä ei muutu koska tila muutokselle ja kehitykselle puuttuu – ja puoluekenttä ei muutu, koska ei ole uusia yrityksiä ja toimijoita sparraamassa uusia tuulia.

Suomalainen on selviytyjä. Suomalainen on osaava. Suomalainen ansaitsee tilaisuuden käyttää taitojaan. Mistäköhän sellainen saataisiin?

Julkaistu

Venäläisten tonttikauppojen jälkipyykki odottaa

Tuore Puheenaiheen jakso toi vieraaksi toimittaja Tuula Malinin. Hän tuli tunnetuksi venäläisten tekemien, strategisesti vaarallisten tonttikauppojen paljastajana ja siitä potkut saaneena toimittajana. Kertomuksessa oli paljon tuttua, paljon tarpeellista kertausta ja mukavaa uuttakin.

Tuttuja nimiä

Ensin pitää korostaa toimittaja Malinin kantaa. Hän toivoo Suomen käyvän vielä lustraation tien, eli selvittämään juuri miten suuri Neuvostoliiton ja Venäjän vaikutus oli maamme sodanjälkeisessä historiassa. Hän ei kuitenkaan toivo syyllisten, vaan totuuden metsästystä ja tätä hän korostaa. Kertaakaan hän ei haastattelussa syyttänyt ketään, ainoastaan listasi toimittajan tarkkuudella nimiä, aikoja ja paikkoja. Itse en tämän tason jalomielisyyteen pysty.

Toimittaja sai tehdä kattavaa journalismia venäjän tekemistä epäilyttävistä tonttikaupoista ensin pitkän aikaa rauhassa. Jossain kohtaa poliitikot alkoivat ottamaan äärimmäisen vihamielistä asennetta tähän tutkimiseen. Silloinen presidentti Tarja Halonen ja pääministeri Matti Vanhanen ovat molemmat jo tulleet tutuksi suuresta myötämielisyydestä etenkin diktaattori putinin aikaista venäjää kohtaan. Harvemmin mainittuja nimiä on eräs presidentti Alexander Stubb, joka käytti aikanaan huomattavasti aikaa ja energiaa puolustaakseen putinin toimia ja hyökätäkseen siitä kritisoivia toimittajia kohtaan. Kaipa me suomalaiset olemme hyviä antamaan anteeksi.

Todellinen sota journalismia vastaan alkoi Juha Sipilän kaudella. Kuten muistamme, Sipilä lopetutti Ylestä useita tutkivan journalismin ohjelmia, kuten A2 ja viikonloppuradion Ajankohtainen Ykkönen. Sitä en aiemmin tiennyt, että juuri Sipilä järjesti myös toimittaja Malinin pikapotkut ja kalliin mustamaalauskampanjan, mutta totta puhuen ei se tippaakaan yllätä. Jos jonkin tässä pitää yllättää on se, että kun nykyhallitus ajaa Ylen budjettiin leikkausta ottamatta kantaa journalistiseen työhön, se tuomittaan karmivana hyökkäyksenä Yleä vastaan. Kun Sipilä sormella osoittaen lakkautti ohjelmia ja potki toimittajia pihalle, se ei juuri vasemmistoa vaivannut. Toisaalta, sen ajan vasemmisto oli kritiikittömästi venäjän puolella.

Ongelma on ja pysyy

Toimittaja Malin korosti moneen kertaan sitä, miten saamaton Suomi on ollut ongelman äärellä. Venäjä on ostanut tontteja, rakennuksia ja maita varuskuntien ja muiden strategisten sijaintien läheltä vuosikymmeniä ilman, että asiasta on välitetty. Kun viime vuosina asiaan on vihdoin herätty, vain pikkuriikkinen murto-osa tiloista on palautettu suomalaisten haltuun. Olemme kirjoittaneet pakkolunastuspykäliin niin paljon aukkoja, että venäläiset voivat estää niiden käytön vain valehtelemalla omistajan nimen. Sen jälkeen emme voi tehdä mitään. Lakimme on huono ja jos tilanne itärajan väärällä puolen yhä pahenee, maksamme siitä vielä kovimman hinnan.

Vastoin maamme korkeimman johdon kovia yrityksiä, tonttikaupoista ei vaiettu, vaan kirjoitetaan tänäkin päivänä. Vaan vastoin toimittajien, tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden toistuvia pyyntöjä, maamme päättäjät eivät ole saaneet aikaiseksi korjaustoimia. Useampi hallitus on pyyhkinyt asiaa villaisella. Uudet kaupat on estetty, mutta vanhoissa on yhä tikittäviä aikapommeja. Kauanko tätä pitää katsoa?

Julkaistu

Tasa-arvoa juhannukseen

Nyt kun on palattu kuskaamasta ihmisiä grillailemaan ja saunomaan, haluaisin käyttää päivän ruokakokemuksia avukseni suututtaakseni mm. kaikki. Etsi vain se asia jolle haluat suuttua, valikoimaa on.

Suututan lihansyöjät

Olen jo pitkän aikaa sitten vaihtanut grillihampurilaisissa lihapihvit hernepohjaiseen Muu Royale -burgerpihviin. Sen maku ei ole yhtä hyvä kuin parhaan lihapihvin, vaan on siitä valovuoden edellä. Liha on hävinnyt tämän taiston täydellisesti.

Suututan vegaanit

Kasvispohjaiset juustonkorvikkeet ovat rikos ihmisyyttä vastaan. Jos burgerilla ei ole kunnollista, ehtaa kotimaista lehmänmaidosta tehtyä juustoa, mieluiten Kuusamosta, niin ollaan sitten ilman juustoa.

Suututan suomalaisen sinapin ystävät

Auran sinapille on siunattu paikkansa hernekeitossa mutta pitäkää se poissa minun hampurilaisista! Amerikkalainen tuontisinappi toimii tuossa vain niin paljon paremmin.

Suututan sitten ensi kerralla lisää ihmisiä kun vain ehdin.

Julkaistu

Uusnatsien hyökkäyksen ajankohta ehkä harkittua

Oulussa tapahtuneet uusnatsien puukkohyökkäykset noudattivat perinteistä terrorismin kaavaa: välitön tuho on toissijaista välillisen rinnalla. Suomalaiset on onnistuttu saamaan toistensa kurkkuihin, syyllisiä etsitään poliittisista vastapuolista ja panikoinnin taso on suurta. Vaaditaan kovia toimia ilman edes ymmärrystä tapahtuneesta. Ajankohdassakin on jotain kiintoisaa.

Persut.

Persujen liittymistä asiaan voi mielestäni katsoa useammalta kantilta. Ensinnäkin on totta, että heidän jäseniä on joskus esiintynyt samoissa tapahtumissa uusnatsien kanssa. Itse en pidä tästä assosiaation pohjalta tuomisemisesta lainkaan, mutta selvähän se on että ei tuo hyvältä näytä ja kritiikki on perusteltua. Jos se on käynyt kerran, anteeksipyyntö ja selvitys riittää. Jos sitä käy toistuvasti, on luottamusta huomattavan vaikea ansaita takaisin. Jatkuva tuomitseminen jo käsitellyistä tapauksista on kuitenkin vain typerintä mahdollista politisointia.

Toinen kysymys on kielenkäytössä. Kritiikki on perusteltua ja perusteetonta. Väestönvaihtoteoria salaliittoinen on sellaista huuhaata jota ei ikinä pitäisi eduskunnassa kuulla. Väestön vaihtumisen ja demografiamuutosten analysointi puolestaan on jotain mistä pitäisi puhua enemmänkin, koska siinä ollaan yhteiskunnan perusrakenteiden äärellä. Termi on lievästi sanoen monitulkintainen. Tyhjentävää vastausta ei ole, vaan tapauskohtaista harkintaa tarvitaan. On syytä olla varuillaan, mutta yhtä lailla syytä olla panikoimatta ja menemättä tässäkään typerään politisointiin. Kahtiajakoja ei pidä syventää vain oman somesuosionsa pönkittämiseksi, ei persujen, ei vassarien, ei kenenkään.

Kolmas huomio on, että PVL:n kaltaisille toimijoille perussuomalaiset ovat pahin vihollinen ja tunne on molemminpuolista. Vaikkakin persuissa on rääväsuita ja riidankylväjiä, joukossa on myös yhä lisääntyvä määrä asiallisesti argumentoivia ihmisiä, jotka haluavat maltillistaa, tieteellistää ja muutoinkin kehittää maahanmuuttokeskustelua hyödyllisempään suuntaan. Sellainen toiminta nostaa maahanmuuttokeskustelua asiatasolle, kohti ongelmia ja pois vihasta – ja se vie uusnatsien kannatuspotentiaalia pois.

Tällä hetkellä persut ovat ottaneet osumaa. Penkin alle menneet eurovaalit, järisyttävän kovat säästötoimet ja heikkenevä kannatus. Persut ovat juuri nyt heikoimmillaan moneen vuoteen. Nyt on oikea aika iskeä heitä vastaan ja siirtää heidän kannatusta joko maahanmuutto-ongelmista vaikeneviin toimijoihin ja/tai ulkoparlamentaarisiin voimiin. Molemmat optiot ovat uusnatseille voitokkaita. Siksi spekuloin, ettei ajoitus kenties ole sattumaa.

Oppositio.

Opposition on pidettävä meteliä tällaisissa tilanteissa, mutta aina väkivallan äärellä pitäisi myös ymmärtää asian vakavuus. Persujen summittainen syyttäminen uusnatseiksi heikentää mahdollisuutta toimia. Hallituksen ja/tai ministerien syyttäminen turvattomuudesta on tehokkaampaa. Stragisesti ajatellen opposition pitäisi onnistua kaappaamaan ratkaisukärki; asema jossa he voivat johtaa koko eduskuntaa toimissa järisyttävää yhteiskunnallista ongelmaa vastaan. Tässä haetaan johtajuutta, ei kykyä potkia hiekkaa toisten kengille.

Summittainen syyttely pelkkien mielikuvien avulla ei ole koskaan johtanut vaalimenestykseen. Sillä saa lööpin tai pari, mutta ei poliittista jalkaa ongelmankäsittelyn oven väliin. Oppositio ei nosta valtaansa viholliskuvilla, vaan nostamalla itsensä asemaan, jossa he ottavat johtoasemaa hallitukselta. Opposition ei pidä etsiä tapaa tehdä persuista syyllisiä, vaan tapa saada persut soittamaan yhteistä sinfoniaa heidän asettamien nuottien mukaan. Kriisistä saa irtopisteitä haukkumalla, mutta pitkäjänteistä poliittista vetoapua saa vain osoittamalla johtajuutta. Vanhoista demareista tätä taitoa ainakin löytyy. Käyttäkää sitä.

Venäjä.

Ei sovi myöskään vähätellä sitä, ketkä uusnatseja tukevat. Venäjällä aivan suora natsisymboliikkakin on noussut suureen arvoon viimeisen parin-kolmen vuoden aikana, joten tämä on myös erittäin helppoa myydä kansalle. En pitäisi kaukaa haettuna sitä, että sekä ajoitukseen että metodologiaan annettiin työntöapua joko suoraan venäjältä, tai venäjältä neuvoja saavien tahojen toimesta.

Persuille tilanne on sietämätön ja järkyttävän vaikea. Heille olisi viisasta olla mieluiten hieman ylimääräistä nöyrempiä ja toisaalta hieman tomerampia rikollisuutta vastaan. Jälkimmäisestä merkkejä näkyykin, edellisestä ei.

Persujen poliittisten vastustajien asema ei ole sen helpompi. Ottaako lyhytaikaisia irtopisteitä, vaikka siitä hyötyisivätkin lähinnä putin ja uusnatsit – vaiko yrittääkö pelata shakkia ja hakea voimia tuleviin vaaleihin?

Julkaistu

Huijarivaroitus senioreille: Netin turva

sen kojun ja jäin vähäksi aikaa kuuntelemaan. Pikavaroitus lukijoille ja jakakaa ihmeessä varoitus edelleen. Pelotteluun perustuva huijaritoimija, joka koittaa saada seniorit ostamaan täyttä huuhaata kovaan hintaan.

Kuuntelin hetken kaupittelua. Tämä esimerkki tiivistänee parhaiten ongelman: Seniorille, jolla ei ole älypuhelinta, kaupattiin kovaan hintaan älypuhelimen sovellusta, perusteena se että se estää hänen pankkikorttinsa varastamisen langattomasti.

Myyjät lähestyivät vain yksinäisiä senioreita, ei nuorempia, itse asiassa kääntyivät pois ja välttelivät aktiivisesti jos nuorempia asiakkaita tuli.

Vilkaisu firman kotisivulle teki selväksi, että markkinointi on huuhaata. Kyse on tietoturvatuotteesta, jonka ydin on vpn-sovellus. VPN-sovellus voi joillain ihmisillä, joissain oloissa, tiettyyn tarpeeseen olla hyödyllistä, mutta tietäisit kyllä jos olisit yksi niistä ihmisistä joka tällaista tarvitsisi. Tietyt muut ihmiset voivat tietyissä oloissa saada pientä hyötyä tällaisesta, vaikka tarvetta ei olisi, mutta tämäkin on marginaalista. Vastaavasti sellaisen käyttö voi myös olla haitaksi ja estää joidenkin sovellusten toimintaa (esim. kodin äänentoisto, älykodin ohjaus, ym). Jotkut oikeat tietoturvayritykset tarjoavat vpn-palvelua osana kymmenten muiden tuotteiden joukkoa eikä se nyt mitään haittaa useimmille tuo.

Tässä kohtaa: ole varovainen. Jos näet tällaisen kaltaisia puliveivareita, älä suutu, älä räyhää, älä käytä voimakeinoja. Kirjoita ylös tapahtunut. Jos ei muuta niin jaa tietosi kavereille, mutta suositellumpaa on yhteydenotto vaikkapa kuluttajaneuvontaan. Voit toki yrittää lähestyä yritystä suoraankin, mutta en voi tätä suositella ensisijaisesti. Varmaa on vain, että räyhäämällä ongelma ei poistu.

päivitys 12.6.: Yrityksen edustaja lähestyi minua ja katsoi ettei ym. kirjoitus peilaa heidän toimintatapaansa. Pidän edelleen kuuloani hyvänä ja koen em. väitteet perustelluiksi. Olen tietenkin erittäin toiveikas, että harhaanjohtava markkinointi loppuu ja toiminta siistiytyy. Jos näin käy, lopputulos on erinomainen. Toistaiseksi en ole nähnyt tästä merkkiä, mutta aina on oltava tilaa optimismille. Plussaa siitä, että lähestyttiin keskustellen ja palautetta kuullen, pyytäen eikä vaatien. Miinusta siitä, että keskustelu sisälsi uhkauksia ja väitteitä, joiden todenperäisyys on kyseenalainen.

Toistaiseksi suosittelen yhä välttämään. Jos uutta tietoa tulee, päivitän.