Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Ei bileet vaan epärehellisyys

Olen sen sanonut ja sanon taas: minua ei sen paremmin kiinnosta kuin häiritsekään Sanna Marinin juhlat. Hänen politiikassakaan ei ole mitään sellaista joka nostaisi korkeimman hälytystilan. Se, mistä häntä väkevästi moitin on epärehellisyys.

Politiikka saa muuttua

Pääministerinä olen valmis antamaan Marinille tyydyttävän arvosanan. Koronakriisissä tehtiin pahoja virheitä, mutta tilanne oli täysin uusi. On kohtuutonta vaatia täydellisyyttä, kun horisontissa näkyy terra incognita. Hoitajien huolestakaan hän ei ole paljoa piitannut, mutta jälleen kerran rehellisyyden nimissä eivät siitä ole piitanneet muiden puolueiden päättäjätkään valta-asemassa. Toki hänen demaripolitiikassaan on monta asiaa josta en markkinaliberaalina pidä, mutta demokratiassa valta vaihtuu kuten pitääkin. Osaan arvostaa päättäjää joka tekee omannäköistä politiikkaa määrätietoisesti, vaikken siitä politiikasta pidäkään.

Tanssimisesta puolestaan voin vain antaa kehuja. Jos jokainen päättäjä tanssisi samalla pieteetillä, olisi meillä parempia päättäjiä. Samaa voin sanoa hänen lihaskunnon esittelyistä, vain toivoen että se inspiroi monia muitakin ihmisiä pitämään itsestään huolta. Ei taatusti ole synti välittää terveydestään.

Itse rakennettu tarina

Se, mikä minua häiritsee, tiivistyy kahteen tapahtumaan. Ensimmäinen oli taannoinen tilaisuus Lahdessa, johon Marin kutsui lähimpiä kannattajiaan. Tilaisuudessa esitetty teatraalinen farssi oli todella ruma esitys. Nyt, kun tarpeeksi moni viestinnän tutkijakin komppaa esityksen fiktiivisyyden, uskallan seistä sen takana itsekin kunnolla. Marinin kaverit, Marinin tilaisuudessa katsomassa ammattilaisten käsikirjoittamaa fiktiota oli todella, todella masentavaa – tai dystooppisesti ajateltuna mestarillista. Tiettävästi harvaan teeskennelty itku kuitenkin upposi. Onneksi.

Toinen on Marinin asenne mediaan. Kaksinaamaisuus on aika räikeää, kun ensin itse järjestetään medialle bileinfoja ja juttua, sitten valitetaan että miksi media siitä uutisoi. Media on onneksi ollut aiheesta hereillä (1, 2, 3), eikä niellyt syytöksiä. Siitä on kaksi vaihtoehtoa tapahtuiko alkuperäisen videon vuoto Marinin aktiivisesta toimesta, vai ainoastaan hänen myötävaikutuksella, mutta joka tapauksessa hän on ainakin hyväksynyt videon päätymisen mediaan. Kaikki siitä eteenpäin on tullut suoraan häneltä. Hän on tehnyt kaikkensa jatkaakseen aiheen mediakäsittelyä ja kehtaa sitten valitella miten media käsittelee asiaa. Tuo on epärehellisyyttä.

Yksityisyyteen on oikeus

Kannatan ehdottomasti myös pääministerin oikeutta yksityisyyteen. Yksikään media ei ole tunkeutunut hänen kotiinsa tai hänen yksityisiin tilaisuuksiinsa. Media on nähnyt vain sen jonka hän on paljastanut. Jos hän olisi paljastanut vähemmän, olisi media kertonut vähemmän. Hänellä on ollut ja on oikeus yksityisyyteen, kuten kuuluukin. Hän on itse päättänyt vähentää tätä oikeuttaan, vaihtaakseen osan yksityisyyttään poliittiseen markkinapääomaan. Onneksi hänen perhe on pysynyt jutuista poissa eikä media ole tehnyt senkään osalta typeryyksiä.

Olen aina valmis kehumaan päättäjiä halki poliittisen kartan, sillä jokaisesta merkittävästä ei-kepulaisesta puolueesta löytyy hyviä ihmisiä ja ajatuksia. Rajanveto menee rehellisyydessä. Jos valehtelee, on epäkelpo päättäjä. Sanna Marin on viimeisen viikon aikana valehdellut toistuvasti. Se on yksinkertaisesti sopimatonta.

Julkaistu

Kipuun ei aina uskota

Uutiset ovat vuosien ajan kertoneet kivunhoidon ongelmista ja haasteista. Aihe on itselleni tuttua jo pidemmän ajan takaa, mutta taannoinen tilanne teki siitä taas ajankohtaista. En omaa ratkaisuja, mutta ajatuksia voin silti heitellä.

Ei vain julkisten ruuhkien ongelma

Monesti ongelmat kivunhoidossa selitetään sillä, että julkisissa terveyskeskuksissa on ruuhkaa ja kiirettä, eikä lääkäri yksinkertaisesti saa käyttää tarpeeksi aikaa potilaan asiaan paneutumiseen. Ongelma on varmasti todellinen, mutta ei selitä asiaa yksin. Itse kävin kuukauden sisään kolmella yksityisen puolen lääkärillä. Yksi määräsi särkylääkkeen josta ei ollut apua, mutta sentäs kokeiltiin. Toinen valitteli kiirettä ja totesi että koita pärjäillä – tämä siitä huolimatta etten voinut olla edes aloillani koska kipukohtaus oli akuutisti päällä. Tuosta lääkäristä olen ollut yhteydessä Pihlajalinnan potilasasiamieheen.

Kolmas lääkäri ei hosunut. Hän luki aiempien lääkärien tekstit, kyseli, pohti, tutki, kokeili ja käytti aikaa. Hänkään ei ollut millään muotoa innostunut pillerien määräämisestä, mutta sentäs antoi ohjeita fysioterapiaan. Jo aikapäiviä sitten opin, että se on hyvä ajatus. Fysioterapiasta voi olla merkittävää, pitkäaikaista apua kipujen kanssa. Mitenkään turha juttu se ei ole tälläkään kertaa, mutta valitettavasti sen apu on juuri nyt rajallista. Toki vähäinenkin apu on parempi kuin ei mikään apu.

Lääkkeetön kivun hoito on syystä merkittävä ja yhä useammin esille nouseva lääketieteen ala. Aiheesta löytyy vaikka kuinka paljon materiaalia. Kivuista kärsivälle potilaalle hidas, vaikkakin varma kivunlievitys on toki vaikea prosessi. Se vaatii myös hoitohenkilökunnalta aluksi paljon aikaa, jota ei nykyään juuri ole saatavilla. Se on sääli, sillä riittävä vaivannäkö varhaisessa vaiheessa voisi säästää monikymmenkertaisen määrän kuluja ja ongelmia matkan varrella.

On huolia ja on huolia

Koen saaneeni apua, mutta silti en koe että tilanne on parempi. Kärsin aivan hullun kovista kivuista aivan liian usein. Onneksi seassa on myös parempia hetkiä, jos vain saisin pitää sairaslomaa niin saattaisin pitää pään pinnan yläpuolella. Olen katsonut dokumentit ja lukenut jutut liian vahvoista kipulääkkeistä. Olen nähnyt läheltä mitä pitkäaikainen reseptilääkkeiden syönti tekee ihmiselle, eikä se ole kaunista katsottavaa. Lääkärien huoli vahvojen kipulääkkeiden määräämisestä on perusteltu. Vaihtoehtojen suosiminen on niin ikään erittäin perusteltua.

Päätän kuitenkin ristiriitaan. Toivoisin silti, että kipua ymmärrettäisiin paremmin. Jos pillereitä ei voi määrätä, saisiko lääkäriltä edes myötätuntoa? Ymmärrystä? Rohkaisevia ajatuksia? Tai jos ei mitään muuta, voisiko lääkäri edes kertoa pari tosi huonoa puujalkavitsiä? Tässä kohtaa kaikenlaisille avuille olisi käyttöä. Sitä odotellessa, pistänpä lämpöhuovan takaisin mikroon ja haen kuminauhan kuntoutusliikkeitä varten. Niistä on todellista, vaikkakin vain hetkellistä apua.

Julkaistu

Mihin menossa, Iran?

Iranin orkestroimalta vaikuttava murhayritys Salman Rushdieta kohtaan nosti islamistivaltion tapetille. Vain pari päivää aikaisemmin Iranin kehittyvistä Venäjä-suhteista julkaistiin laaja analyysi ja pari päivää ennen sitä puhuttiin ydinsulkusopimuksesta. Iran on nyt jatkuvasti pinnalla – vaan mihin se menee?

Tie, jota ei kuljettu

Länsimaissa keskustellaan paljon siitä, mihin Iran olisi ehkä mennyt, jos Donald Trump ei olisi rikkonut yksipuolisesti aiempaa ydinsulkusopimusta. On tietenkin mahdollista, että kauppasuhteita kehittämällä olisi saatu rauhallisempi ja maltillisempi Iran. Toisaalta, Venäjää koitettiin rauhoitella kauppasuhteilla ja kuinkas sitten kävikään? Alan kallistumaan sille kannalle, että jos maa on läpimätä, umpiväkivaltainen ja mielipuolinen aatteellinen diktatuuri, ei sitä paljon nöyristelemällä paranneta. Ydinsulkusopimus oli ja on luonteeltaan juuri tällainen, nöyrä ja kiltti.

Tällä hetkellä Iranin aseilla murhataan siviilejä joka päivä, niin Ukrainassa kuin pitkin Lähi-itää. Iran lisää mahtiaan laajalti ja se kaikki mahdin lisäys tapahtuu voimakeinoin. Oma kansa on alistettu, nyt on naapurien vuoro. Venäjän heikkous pelaa Iranin pussiin. Heikko Venäjä, lännen huomio muualla, EU:n kenties epätoivoinen yritys ydinsulkusopimukseen ja Turkin johdolla luodut muut Lähi-idän ongelmat ovat kattaneet islamistivaltiolle notkuvan buffet-pöydän. Tällä hetkellä Iran saa kaiken mitä kehtaa pyytää. Hedelmät ovat matalilla oksilla.

Israelin malli?

Edellä oleva johtaa väkisinkin pohtimaan: mitä voisimme tehdä? En ole ollut enkä ole Israelin militaristisen maailmankuvan kannattaja, mutta olisin täysi idiootti jos en pohtisi sen näkökulmaa. Hieman karrikoiden Israelin ideaalissa Teheran muutettaisiin kymmenen kilometriä leveäksi kraateriksi. Toisin sanoen, heidän näkökulmasta katsoen vain sotilaallinen voima toimii. Kysymys on: onko Israel oikeassa? Venäjän lisäksi maailmanhistoria on täynnä surullisia tarinoita veljeilystä verenhimoisten diktaattorien kanssa. Pitäisikö vain hyväksyä ettei rauha toimi ja antaa Israelille vapaat kädet suorittaa oma versionsa lopullisesta ratkaisusta, ennen Iranin ydinaseiden kehittymistä?

Vai olisiko olemassa kolmas vaihtoehto? Iranin kansalaiset eivät ole lähellekään niin sokeita kuin venäläiset. Iranissa on kaikki potentiaali ja kohtuullisen vahva halu fiksummalle yhteiskuntamallille. Se tuskin olisi länsimainen demokratia, mutta ei se olisi tarpeenkaan. Maailmalle riittäisi rauhanomainen ulkopolitiikka ja maan kulttuuriperintöön sopivasti soveltuva parannus ihmisoikeuksissa. Olisiko tämä mahdollista? Voisiko kansalaisyhteiskuntaa aktivoida nykyistä laajemmin?

Vaan sitten palaamme taas Israeliin. 67% iranilaisista pitää Israelia uhkana, eikä Israelissa myötämielisyys ole paljon suurempaa. Kuitenkaan minkäänlainen de-eskalaatio ei ole mahdollista, elleivät nämä kaksi maata vähennä keskinäistä vihanpitoa. Molemmille vihanpito on kunnia-asia, eikä kumpikaan suostu ensimmäisenä laskemaan aseitaan.

Jatkaen tästä – jos taas Israel lähtisi eskaloimaan asiaa sotilaallisesti ja sodan keinoin tuhoaisi Iranin nykyiset valtiolliset instituutiot, viha tuskin ihan pariin sukupolveen laantuisi, vaikka mitä tehtäisiin.

Rutto vai kolera?

Minä en tiedä mitä Iranin kanssa pitäisi tehdä, mutta sen tiedän että tällä hetkellä surkea tilanne on melkoista vauhtia muuttumassa täysin katastrofaaliseksi. Jos istumme peukku lämpimässä paikassa, olemme aivan lähivuosina jo kaulaamme myöten aivan eri mittaluokan ongelmissa.

Oli ratkaisu sitten sota, rauha tai mitään niiden välimaastosta, sen onnistumisen mahdollisuudet hupenevat päivä päivältä, tunti tunnilta.

Julkaistu

Kenestä kolumnisti Ylelle?

Siitä paljon puhutaan kun Ylen kolumnisteissa tuppaa olemaan vähän värittynyttä. Valittamisen sijaan ehdotan vapaata pohdiskelua siitä, ketä joukkoon pitäisi laittaa tilanetta auttamaan. Mietteitä mahtuu maailmaan, vaan mistä on suurella medialla puutetta?

Ei nyt ihan ketä vaan…

Vaikka toki sana on tuttuun tapaan vapaa, ehdotan että vähän reunaehtojakin peliin. Kolumnistina ei voi tuossa paikassa nähdäkseni olla päättäjä, eli ei kansanedustaja, aluevaltuutettu, valtuustoryhmän puheenjohtaja tai vastaava. Epäpoliittisuus on epärealistinen vaade, mutta ei kuitenkaan sellainen joka päättää suoraan monien asioista.

Entä mistä aiheita? Ylen kolumnisteissa on jo monenlaista jututtajaa. Toki aihepiireissä valitettavasti on vähän se että joka toinen päivä aiheena on vihreä feminismi, joka toinen päivä vihreä vasemmistolaisuus. Myös vahva etuoikeutetun asema ja sen ylpeily on mielestäni aika yleistä, toki se korostuu erityisesti tiettyjen kirjoittajien, kuten esimerkiksi kolumnisti Nuorgamin kohdalla. Välissä on aina piristäviä tapauksia, kuten Kari Enqvistin rikkaaseen kielenkäyttöön punottu inhorealismi.

Mielestäni joukkoon tarvittaisiin laajempia kokemusaiheita. Akateemikko, akateemikko, akateemikko ja akateemikko. Ei akatemiassa ole mitään vikaa, mutta maailma tarvii muutakin. Tänä päivänä sotataidon tuntijalle olisi käyttöä, mutta toisaalta myös eri alojen asiantuntijoille. Muistelen että tietoturva-alan monibisnesmies Jarno Limnéll joskus kirjoitti pari sanaa, mutta pääpiirteittäin tietojärjestelmät ovat aiheista poissa. Entäpä teollisuus? Työ? Sisäinen turvallisuus? Rakentaminen? Missä ovat isännöitsijät, kirvesmiehet, saati hoitajat?

Mielestäni…

Jotta nyt joku ehdotus tulee osaltani niin pelaan reilusti kotiinpäin. Minä haluaisin nähdä Juhani Putkisen kolumnistina. Juuri tällainen syvä, opittu, koettu, kerrattu ja kirjattu oppi Venäjän ja sodan historiasta olisi tarpeen. Tarvittaisiin kontekstia, ymmärrystä siitä että tämän päivän tapahtumat ovat pitkän ajan tapahtumien summa.

Mutta kenet SINÄ pistäisit Ylen kolumnistiksi jos saisit päättää?

Julkaistu

Säästökuuri lienee hyväksi

Kun katsoo kaikkia tapoja millä maailmasta ympärillämme naputellaan kantavia osia irti, on aika helppo tulla johtopäätökseen muutosten tarpeellisuudesta. Tässä kohtaa suomalaisen ei kannata lähteä valittamaan, vaan julistamaan osaamistaan. Säästäminen on kansallinen hyve, ehkä se vaan kaipaisi pientä kertauskurssia.

Peilistä löytyy säröjä

Huomasin tuossa jokunen viikko takaperin, että loppukuun laskut ylittivät tilin saldon. Ylitys ei onneksi ollut päätä huimaava ja minut aina opetettiin pitämään pikkuisen jemmassa pahan päivän varalle. Se kuitenkin toimi herätyksenä. Moni mukamas viaton tapa on ollut osatekijä matkalla harmiin. ”Hei, tuohan näyttää kivalta”, ”maistetaas välillä tällaista” tai ”piristänpä vähän itseäni” ovat ajatuksia joihin nykyajan ruokakaupoissa päätyy helposti. Vähän ylimääräistä, vähän parempaa merkkiä, vähän fiinimpää – ehkä se on vain euro lisää, ehkä se on kuukaudessa aika monta euroa lisää. Siihen päälle hintojen nousut niin hommahan lähtee lapasesta reippaaseen tahtiin.

On itse asiassa harmillista miten helppoa on ottaa tavaksi mennä ruokakaupan kautta töistä kotiin. Eipä se muutu siitä meneekö autolla vai kävellen ja onko siinä välissä Prisma vai Lidl, kyllä sitä rahaa saa hukkumaan. Nyt täytyy muistaa miten äiti aina sanoi ruokakaupassa pienenä ollessa, että nyt ei osteta tuollaista, odota karkkipäivään tai säästä ensin. Hyviä neuvoja lapselle, erinomaisia aikuiselle.

Muutakin varaa

En ole ns. sunnuntaiautoilija, joten hirveästi turhia automatkoja ei tule tehtyä. Työkalujen määrä estää kulkemasta monilla muilla tavoin, mutta ehkäpä jostain löytyy muutama kilometri jota voi ajamatta jättää. Kerrostalossa asukas yksin ei voi paljoa lämpöön vaikuttaa, etenkään talossa jossa ei ole pattereita, mutta taloyhtiötasolla voisi ajaa säästöä. Lämpötilan pienestä pudotuksesta on rahan, energian ja ympäristön säästämisen lisäksi toinenkin etu, nimittäin painon lasku. Se energia, mitä keho käyttää lämmittämiseen, on ehtaa rasvan polttoa. Pieni vilvoittelu on suuri terveysteko. Kylmä suihku on myös sekä keholle että mielelle erinomainen piriste. Itse en ole juuri lämmintä vettä käyttänyt vuosikausiin ja katsokaa miten fiksu ja nöyrä nyt olen.

Yhteiskunnan sopisi näyttää mallia, monellakin tasoilla. Energian lisäksi meillä on pulaa rahasta laajemminkin, tulevina vuosina yhä enemmän. Olisi julmetun korkea aika lopettaa kaikki alkoholitarjoilu julkisin varoin. Päättäjille voisi tarjota polkupyöräetua aktiivisesti ja alata laittamaan tiukat rajat taksien ja edustusautojen käytölle. Ruokatarjoiluissa painotus kotimaisiin kauden kasviksiin ensisijaisesti, kotimaiseen lihaan toissijaisesti. Julkisten rakennusten lämpötila 18-19 asteeseen (pl. terveyspalvelut). Julkisivujen valaistuksen voisi lopettaa kokonaan.

Ja tästä seuraisi, että…

Mitä tästä kaikesta seuraisi, yksilön tai yhteiskunnan tasolla? Ihmisillä olisi yhä lämmin koti, lämmintä ruokaa oman maun mukaan, koulut ja terveyskeskukset toimisivat, paikasta toiseen pääsisi ja joka päivä voisi lukea lisää toimittajien keksimiä mursutarinoita. Samalla näyttäisimme sekä itsellemme että maailmalle, että suomalainen pärjää, suomalainen pystyy ja suomalainen mukautuu kestämään. Siinä missä takuuvarmasti eteläisemmän Euroopan maissa notkuisi pitopöydät herroilla ja vähävaraiset kuolisivat kylmyyteen, meillä näytettäisiin että kaveria ei jätetä.

Tässä ei ole mitään mahdotonta, mitään ennenkuulumatonta tai paniikkia aikaansaavaa. Ehkä juuri siksi luulen, että jään aika yksin omien päätösteni kanssa, samalla kun Helsingin herrat eivät tingi egonsa ruokkimisesta verovaroin. Mikäs siinä sitten. Oma terveyteni ja kukkaroni kiittävät tästä huolimatta.

Julkaistu

Kokemus vastaan koulutus – jaa muistosi

Ryhdyin tässä päivänä muutamana ihailemaan tapaa, millä harrastuspiireissä kohtasi tekemällä opittu taito, aiempien tekijöiden neuvomat toimintamallit sekä akateemisesti opetetut neuvot. Parhaimmillaan näitä yhdistämällä päätyy mestariksi. Tajusin, että aihepiiri kiinnostaa ja toivon nyt kanssablogaajilta tarinoita ns. vanhanaikaisen osaamisen sekä modernin koulutuksen kohtaamisista töissä, harrastuksissa ja missä vaan.

Pari ajatusta alkuun

Keskimäärin toivon, että minua hoitava lääkäri on alan koulutuksensa käynyt. On myös hyvä juttu että bussikuskilla on ajokortti. Monessa muussa hommassa kokemus voi jopa jyrätä koulutuksen. Rakentamisen puolella on moni omiin silmiinsä luottanut toiminut paljon fiksummin kuin heikosti tutkittua teoriaa noudattava luokkansa priimus. IT:stä voisin sanoa myös pari sanaa, mutta toisaalta voisin myös olla sanomatta.

Vaan entäpä nämä klassiset tapaukset? Firmassa 50 vuotta työtä tehnyt kaveri jolla on hädin tuskin koulusta saatu luku- ja kirjoitustaito, mutta työ sujuu kahta nopeammin ja taidokkaammin kuin kaikki koulut käyneeltä? Tai saman vastakohta: vanha toimija on käyttänyt tuntitolkulla aikaa sellaisen työn tekemiseen, mihin uuden ajan neuvoilla ei tarvitsisi käyttää kuin pari minuuttia. Olemme varmasti monet kohdanneet tällaisia ja olen kiinnostunut kuulemaan niistä.

Joskus vuosikymmeniä käytetty työtapa on löydetty, tutkittu ja haukuttu pohjamutiin. Tässä ei niinkään kohtaa koulutus vastaan kokemus, vaan vanha koulutus vastaan uusi koulutus. Kun vanha haastetaan, on saatettu löytää uusi ja parempi, tai todettu lopulta että se vanha tapa oli sittenkin parempi. Painovoimapohjainen ilmanvaihto ei tiettävästi ollutkaan niin huono idea? Milloin on käynyt niin, että vanhassa olikin vara parempi?

P.S. Kysyin ajatuksia myös Linkedin-palvelussa, mutta olisi pitänyt muistaa ettei kukaan siellä lue viestiä, ellei siinä ole ainakin puolta tusinaa mitäänsanomatonta trendisanaa mukana. Pahoittelen, tämä ei ole fantasista digitalisaatiota, monikanavaista lähestymistä eikä tässä kosketella tiedolla johtamisen megatrendejä. Sori siitä.

Julkaistu

Opettavaista opetuksesta

Koulukokeiluista puhuttaessa keskustelu saturoituu nopeasti poliittisilla linjapuheilla ja hevonpaskabingon valmistusaineilla. Joka maailman visio ja itseohjautuvuus ja digitalisaatio on voimissaan kun lapsista tehdään koekaniineja. Onneksi aiheesta on myös tiedepohjaista mielipidettä, jota tarjosi tuore Tiedeykkönen.

Lapset ovat lapsia

Ohjelman ensimmäisenä asiantuntijana oli psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen, jolla on raudanlujaa osaamista vuosikymmenten varrelta. Hän onnistui ihailtavalla tavalla palauttamaan keskusteluun perusasiat. Sen sijaan että puhuttaisiin poliittisesta eturyhmästä x tai y, tai tytöistä tai pojista, maahanmuuttajista tai kantasuomalaisista, hän puhui lapsista. Hän puhui aiheista, psykologisista tarpeista ja kehityksen vaiheista jotka yhdistävät kaikkia lapsia. Kun viet lapsilta pois ennustettavuuden (=lukujärjestys), oman paikan (=pulpetti), tutun ja turvallisen yhteisön (=oma luokka), suoritat ihmiskoetta laajalti hyväksytyn tieteen vastaisesti.

Professori Keltikangas-Järvinen kritisoi jämäkästi, mutta asiallisen perustellusti koulukokeiluja. Esimerkissä oli 80 lasta yhdessä tilassa, monen eri ikäisiä, joka aamu erilaiset ryhmät eikä mitään tuttua ja vakaata ympärillä. Tämä ei voi olla lisäämättä pahoinvointia, oppimisvaikeuksia ja muita ongelmia. Tällaisessa ympäristössä luonteen piirteet ratkaisevat menestyksen, eivät kognitiiviset kyvyt. Lapsi, joka perinteisessä luokassa saisi kiitettäviä arvosanoja, voi joutua mielenterveyspotilaaksi ja ongelmaoppilaaksi väärässä ympäristössä. Erityisen alttiita tähän ovat lapset kodeista, joissa on haasteita, ehkäpä ei ole Suomen yhteiskunta niin tuttua, tai on köyhyyttä, yms. Suomen kouluissa lasten pitäisi olla tasa-arvoisia, mutta olemme tehneet kaikkemme että näin ei tapahdu.

Keskustelussa otettiin kantaa myös korkeakouluopiskelijoiden korkeampiin mielenterveysongelmien määrään. Tässä kohtaa professori muistutti, että heillä niitä on aina ollut suhteessa enemmän. Jostain syystä vain korostamme juuri yliopistoissa opiskelevia, vaikka ongelma on koko ikäluokan mittainen. Henkilökohtaisesti ajattelen että on opiskelijoiden etujärjestöiltä luonnollistaajaa omaa asiaansa, mutta on tärkeää nähdä heidät osana keskustelua, ei sen määräävänä osapuolena. On myös hyvä ymmärtää, että eri ikäisille ihmisille erilaiset ympäristöt toimivat eri tavoin, ja tätä professovieraskin korosti. Lapsi ei ole vain pieni aikuinen. Ohjelma tarjosi myös lukuisia muita kulmia, joten suosittelen kuuntelemaan koko paketin.

Ratkaisu on liian helppo

Professori Keltikangas-Järvinen tarjosi ratkaisuina niin yksinkertaisia asioita, että niitä tuskin yksikään päättäjä koskaan kuulee. Hän ehdotti tilastotietojen keräämistä yhteen, jotta mielenterveysongelmissa päästäisiin syiden äärelle, eikä vain korjattaisi seurauksia. Hän muistutti että ongelmien jatkuva kasvu ei yksinkertaisesti voi jatkua, sillä emme ikinä pysty hankkimaan jatkuvasti lisää ja lisää hoitoa. Ongelmien pahenemisen pitää loppua ja se lähtee tietopohjaisesta tutkimustyöstä. Tällä hetkellä tutkimus on aatepohjaista.

Lisäksi hän ehdotti niinkin pöhköä asiaa, että jos kouluissa tehdään uusia kokeiluja, niiden pitää pohjautua tieteelliselle pohjalle, niillä on oltava selkeä tarkoitus ja tavoite, joita voidaan myös seurata. Mahtaa moni kepulainen broileri suuttua melkoisesti pelkästä ajatuksesta. Sitä paremmalla syyllä: lapset eivät ole koe-eläimiä. Ehkäpä olisi aika lakata käsittelemästä heitä sellaisina?

P.S. olen korostetun osaamaton tästä aihepiiristä, eli kuunnelkaa tuo ohjelma ja uskokaa fiksumpia, älkää herran tähden minua.

Julkaistu

USA:n aborttimuutos muistuttaa verkon vaaroista

Kuten tiedämme, USA:n korkein oikeus päätyi odotetusti poistamaan liittovaltion tasolla oikeuden aborttiin, siirtäen päätöksen osavaltioiden tasolle. Monissa länsimaissa selkäpiitä karmiva muutos on käsitelty varsin pinnallisesti asian vakavuudesta huolimatta. Rapsutan nyt pintaa yhdeltä osalta, nimittäin verkkopalveluiden kannalta. Lainmuutosten myötä viaton kännykän käyttö voi muodostua hirttosilmukaksi.

Viatonta ja hyödyllistä

Vaikka olen itse kaukana kännykän tehokäyttäjästä käsivammani vuoksi, tiedostan järjestelmän monet hyödyt. Sijainti- ja karttapalveluista on merkittävästi apua niin työssä kuin vapaallakin. Terveyssovellukset rohkaisevat ja neuvovat kuntoilussa sekä tarjoavat hyödyllisiä tilastoja terveyden kehittämiseksi. Viestisovelluksilla saan nopeasti yhteyden tuttaviin pitkänkin matkan päässä. Keskiverto EU-kansalainen voi jatkaa näiden parissa melko huoletonta elämää, mutta monelle amerikkalaiselle naiselle tilanne on tyystin toinen.

Demokraatteihin kallellaan oleva tekniikkamedia Engadget listaa huolia artikkelissaan. Monen osavaltion aborttikielto kun ei ole vain kielto hankkia abortti kyseisessä osavaltiossa, vaan paljon enemmän. Abortin hakeminen toisesta osavaltiosta, jossa se on laillista, voidaan nähdä myös rikolliseksi. Tietojen jakaminen abortista tai jopa sellaisen suunnitteleminen voi niinikään olla laitonta. Jos tämä ei tarpeeksi pelottaisi, moni osavaltio lupaa hulppeita palkkioita henkilöille, jotka paljastavat abortin tekijän viranomaisille. Jenkkilässä jos missä raha jyrää lähimmäisenrakkauden 10-0.

Kerää todisteet itseäsi vastaan

Vaan milläpä todistat? Noh, jospa nainen matkaa toiseen osavaltioon aborttiklinikalle, hänellä lienee kännykkä mukana. Ja kännykkä tallentaa sijainnin. Kännykän käyttöjärjestelmä ja sovellukset ovat amerikkalaisia, joten poliisi saa tiedot haltuunsa. Pelkkä kännykän tallentama tieto siitä, että henkilö on ollut aborttiklinikan läheisyydessä voi riittää tuomioon. Niinikään aborttitietouden hankkiminen verkosta tai siitä keskusteleminen ovat kovaa valuuttaa tuomioistuimessa. Ehkä karmivin osa ovat naisille tehdyt kuukautiskierron seuraussovellukset. Jos kuukautiset eivät tule, tai vaikka vain unohdat kirjata ne sovellukseen, voi se riittää todisteeksi vuosikausien vankeustuomioon.

Pitkän aikaa on varoitettu siitä, että kännyköiden kivat palvelut ja sovellukset saattavat olla maksuttomia, mutta maksuttomuudelle on kova hinta. Edellä on vain pari esimerkkiä siitä, miten tämä varoitus olisi ehkä kannattanut kuulla ajoissa. Tietenkin osaava käyttäjä pystyy välttämään itsekriminoinnin ja vinkkejä on jo jaettu. Moni heikoimmassa asemassa oleva, jo muutoinkin heitteille jätetty uhri, jää kuitenkin tällaisten vinkkien ulottumattomiin ja voi päätyä hyvin nopeasti tiilenpäitä lukemaan. Varhaisia merkkejä on jo ja lähimmän vuoden-parin sisällä pääsemme näkemään tämän groteskin prosessin täydessä hirveydessään. Olen varma, että moni räyhäuskovainen nukkuu yönsä niin hitosti paljon paremmin tietäen, että vankiloissa on pian tuhansia naisia, joista ole vaaraa kenellekään.

Ongelmaa ei korjata

Päinvastoin kuin edellisestä voisi kuvitella, minä ymmärrän ja hyväksyn, että abortin vastustamiselle on olemassa monissa uskonnoissa kestävät perusteet. Olen aina valmis kuulemaan tällaisia aatteita ja perusteita, vaikken niitä itse allekirjoita. On myös mielestäni turha väittää etteikö abortti olisi elämän lopetus, vaikka sitten murha. Se on traaginen päätös traagisessa tilanteessa ja kaukana ongelmattomasta. On olemassa asiallisia (ja asiattomia) perusteita sen vastustamiseen.

Yhteiskunnan tulisi kuitenkin käyttää järkeä. Aborttien määrä ei vähene kieltämisellä tai tiukalla moraalisäännöstöllä yhtään, päinvastoin. Ainoa ero on, että toimenpide muuttuu turvallisesta ja valvotusta turvattomaksi ja valvomattomaksi. Se on siinä mielessä sama kuin sota huumeita vastaan. Halutaan kieltää jotain pahaa ja niin tehden luodaan monin verroin pahempi tilanne. Laillinen abortti kenties tappaa lapsen, mutta laiton abortti tappaa usein myös äidin. Äidin laittaminen vankilaan puolestaan tappaa hänen loppuelämän ja rokottaa yhteiskuntaa hurjasti.

Moni ajattelija, monin eri sanamuodoin, on ilmaissut tätä samaa peruspointtia: yhteiskunta, joka ottaa tähtäimeensä kaikkein heikoimmat, on yksinkertaisesti läpimätä.

Laki, joka pahentaa ongelmaa jota se väittää parantavansa, on kasa haisevaa orgaanista lannoitetta.

Ja yhteiskunta, joka haluaa vähentää aborttien määrää, ymmärtää että se ei tapahdu tuomitsemalla, vaan ymmärtämällä, auttamalla ja opastamalla.

Julkaistu

Conikuvauksen välinesaarna

Desucon 2022 kuvauspalvelusta

Olen harrastanut epäkaupallisten yleisötapahtumien valokuvausta pitkään, viimeisen kymmenen vuoden ajan erityisesti pukuharrastajien (cosplay/rope/larp) kuvaamista osana Conikuvat.fi-yhteisöä. Viime viikonlopun Desuconissa teimme lauantain iltapäivästä parin tunnin kepeän moraalisaarna-erikoiskuvaussession, josta saarnaan nyt lisää.

Infoa: Jutun lomassa on tapahtumassa ottamiani kuvia, joissa on ohjaajana toiminut Tiina ”Chiina” Uusi-Rasi. Löydät kaikki tapahtuman kuvat täältä. Jos haluat jakaa minun tai muiden kuvia edelleen, klikkaa kuva auki Conikuvat-palvelussa (kaikissa ao. kuvissa linkki) ja valitse oikeasta alareunasta latauspainike (nuoli alaspäin). Sitä klikkaamalla saat tiedot siitä, millä oikeuksin ja ehdoin saat juuri sitä kuvaa käyttää. Epäkaupallinen käyttö on järjestäen sallittua, mutta kuvaajan nimi pitää mainita.


Suosikkiotokseni Desuconissa – pukuilijat, hahmot ja ohjaus yksinkertaisesti osuivat nappiin.

Välineet ovat kivoja

Normaalisti kun matkaamme porukalla tarjoamaan kuvauspalvelua yleisötapahtumaan, pakkaamme mukaan sekalaisen kokoelman yhteisiä tarvikkeitamme. Siihen kuuluu studiosalamavaloja, valon ohjaimia (sateenvarjoista softboxeihin, octasta strippiin, kuvusta snoottiin), jalustoja, taustoja (kangas tai vinyyli), sekä erinäisiä mekaanisia ja elektronisia tarvikkeita lähettimistä jatkojohtoihin. Kuvaaja tuo sitten oman kameransa tai pari sekä linssit, läppärin sekä muuta tarvetta. Esimerkiksi Desuconissa tuo tarkoitti tavaramäärää, joka piti kuljettaa pakettiautossa ja jonkin verran arvoakin kokonaisuudella on.

Pidän kovasti studiosalamavaloilla kuvaamisesta. Pidän myös kamerasta joka sanoo KLAK kun sillä ottaa kuvan, eli siis peilillinen järjestelmäkamera on suosikkini. Itse käytän Nikonin kameroita ja nykymallini on D5. Jotkut kerettiläiset toki saattavat koskea Canoniinkin mutta tämän blogauksen tarkoitus ei ole uskonpuhdistus. Paljon pienemmällä ja hiljaisemmalla peilittömällä kamerallakin olen kuvannut, mutta se ei tunnu samalta. Itse pidän isoista ja painavista asioista. Kamerareppuuni koskeneet ihmiset tietävät mitä tarkoitan.


Tämä kuva ilahdutti kuvattavia suurenmoisesti, ja sekös kuvaajaa ja ohjaajaakin riemastuttaa.

Laihdutuskuurille

Optimisti pakattuna em. kaltainen varustesarja, pienin kompromissein, mahtuu ison farmariauton peräluukkuun. Se on monesti riittävä ratkaisu. Joskus pitäisi kuitenkin saada kuvattua vähemmällä roudauksella. Siten tulimme myös hankkineeksi kompakteja, ladattavia salamavaloja, joita on käytetty mm. monien larppien hahmokuvauksissa. Yksi salkku salamavaloja, yksi pussi jalustoja ja kolmas pieniä valonohjaimia. Tarvittaessa kuvausvälineet saa mahtumaan nyt pienempäänkin autoon ja niitä voi kantaa yksi henkilö yhdellä kertaa.

Tämä ratkaisee monia logistisia ongelmia ja tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa keveämpää valokuvausstudiota helpommin. Kyse on kuitenkin edelleen jonkin verran maksavista laitteista ja tarvikkeista, eli tarvittavaa välineistöä voi kutsua vakavan harrastajan paketiksi.


Perinteikkäät perhepotretit ovat perinteikäs ja ilahduttava osa kuvauspisteen toimintaa.

Moraalikuurille

On jo pitkään tiedetty fakta, että paraskaan kamera tai varuste ei tee hyvää kuvaa. Oikeissa käsissä huonoilla välineillä voi tehdä hyvää, mutta väärissä käsissä paraskaan ei takaa laatua. Halusimme tämä mielessä lähteä haastamaan itseämme. Desuconin lauantaina klo 17 alkaen koko studiovarustuksemme mahtui yhteen salkkuun. Siinä oli varsin edukkaita RGB-valopaneeleja, joita saa hankittua jo parilla kympillä. Ne kiinnitettiin tavallisiin kamerajalustoihin. Taustana oli rapattu betoniseinä. Tuhansien eurojen järjestelmäkameran sijaan kamerana käytimme tavallisia kännyköitä ja tabletteja. Kännykälle latasimme Adobe Lightroom -ohjelman, jonka perusversio on maksuton. Jos kännykkä jo löytyy, muut osat studiosta saisi ostettua alle satasella.


Kuvattu iPadilla: Tämä otos taisi olla oma suosikkini ns. moraalisaarnakuvista.

No, miten kävi? Mielestämme tämä oli hauskaa. Itse kuvasin iPad-tabletilla, sillä käteni eivät ole riittävän vakaat säätämään kuva-asetuksia kännykän pieneltä näytöltä. Mielessäni oli tietynlainen sarja perusasetuksia kuville: hieman hämärämpi ja hieman pehmennetty tausta. Muilta osin kävimme kuvattavien kanssa läpi asetuksia heidän toiveiden mukaan.


Kuvattu iPadilla: Syväterävyyden kanssa ei mobiililaitteella pääse samaan kuin isolla kameralla, mutta esimerkiksi varjojen kanssa leikittely sujuu mainiosti.

Sanoisin omalta osaltani merkittävimmäksi eroksi sen, että tietokone laski sen mikä monesti toteutetaan ns. analogisin välinein. Perinteisesti tausta pehmennetään lyhyellä syväterävyysalueella ja apuna on erityisesti valokuvauskäyttöön tehty tausta, kuten kangas, kartonki tai vinyyli. Perinteisesti valaistuksen hienosäätö tehdään studiovalojen lisävarusteilla ja asetuksilla. Nyt kaikki tuo tehtiin modernilla ohjelmistolla, jonka ovat mahdollistaneet nykyisten kännyköiden kasvaneet suoritintehot.


Kuvattu iPadilla: Muutamassa tapauksessa kuvattava toivoi taustan värityksen mukauttamista. Senkin voi tehdä parilla klikkauksella.

Tästä eteenpäin kaikki on toisin?

Viikonloppuna halusimme paitsi haastaa itseämme, mutta myös muistuttaa hauskan studiovalokuvaamisen olevan mahdollista äärimmäisen pienellä budjetilla. Käytämme näitä oppeja jatkossa, kun tarve on toteuttaa jotain kivaa hyvin pienellä logistiikalla ja tiukalla aikataululla. Se laajentaa sitä, mitä voimme tehdä, mutta se ei korvaa kaikkea muuta. Perinteisen jylhässä studiovarustuksessa on lukuisia etuja, jotka tulevat vastaan etenkin kuvan kasvaessa isojen proppien tai ryhmäkuvien myötä. Myös tietyt efektit, kuten liikkeen pysäytys, onnistuvat merkittävästi paremmin suurin välinein. Salamavalojen hurja valoteho myös kestää olosuhteita paremmin, siinä missä pienten valopaneelien kanssa ympäristön muulla valaistuksella on suuri merkitys.


Liikkeen pysäyttäminen on yksi perinteisen studiokuvauksen temppu. Henkilö siis pyörähti ympyrän saadakseen mekon ja hiukset liikkeelle.

Tarinan moraalinen opetus on kuitenkin pohjimmiltaan sama vanha: välineet eivät tee valokuvaa. Päivitimme opetusta siltä osin, että jos välineitä haluaa, budjetista voi säästää 99% ja silti pystyä tekemään monenlaisia hauskoja asioita.


Kun otetaan porukalla iloisesti, sitten otetaan porukalla iloisesti. Kuvaustiimilläkin on hauskaa.

Repertuaari on siis laajentunut, mutta mukavien ihmisten ja eeppisten pukujen kuvaaminen jatkuu edelleen. Tiimimme jäseniä voi seuraavan kerran bongata heinäkuun 9.-10. päivä Kuopion Nekoconissa.

Julkaistu

Kunnioitusta, mutta kenelle?

Jonkin verran meitä etelämpänä on toinenkin maa, joka tunnetaan pitkästä historiasta idän ja lännen välisenä porttina. Tämä maa, jota ajoin toivotaan kutsuttavan nimellä Türkiye, on kovasti pinnalla Suomessa ja Ruotsissa, sattuneesta syystä. Puheissa vaaditaan ymmärrystä ja kunnioitusta – mutta kenelle?

Paljon voin ymmärtää

Voin ymmärtää, hyväksyä ja kunnioitaa maan kansalaisten muistoja 1980-1990-lukujen terrorista, jossa kurdidemarit eli PKK todellakin silmittömästi hyökkäsi siviilien kimppuun. Monella on varmasti läheisiä, sukulaisia, tuttavia jotka kokivat karmeimman kautta tämän terrorin. Terrorismin uhrien muistoa pitää kunnioittaa. Jos Suomi ei ole tätä onnistunut tekemään, on aiheellista tarkistaa sanomaamme. Jos osaltamme kaivataan suurempaa kunnian tai myötämielisyyden osoitusta Türkiyen kansalaisten toimesta, pyyntö on kohtuullinen ja siihen voi suostua.

On niinikään mahdollista, että useiden länsimaisten voimakas tuki esimerkiksi daeshia (isis) vastaan taisteleville YPG-joukoille näyttäytyy pelottavana. Vaikka kurdien YPG onkin vahvasti eri asia kuin PKK, on perusteltua nähdä vähintään henkistä myötämielisyyttä näiden välillä. Meille YPG näyttäytyy hirveimpien terroristien väsymättömänä vastustajana. Toisille he voivat näyttäytyä hirveimpien terroristien liittolaisina. Näemme asian eri tavalla, mutta se ei edellytä ilkeämielisyyttä. Voimme avata dialogia, kuulla toista osapuolta, ymmärtää heidän huolia, osoittaa kunnioitusta heidän suuntaan. Kunnioittava ja nöyrä mutta ei nöyristelevä asenne saattaisi tehdä paljon poliittisen umpisolmun avaamiseksi.

Helppo keino on myös kunnioittaa heidän toiveita siitä, millä nimellä he haluavat maataan kutsuttavan. Luonnollisesti he omaavat siinä asiassa viimeisen sanan.

Mutta.

Kuten todettua, Türkiyen kansalaisten huolia on asiallista kuulla. Türkiyen valtion suvereniteettia omien rajojensa sisällä on kunnioitettava. Maa ja kansa on arvokas liittolainen ja potentiaalinen ystävä. Tämä inhimillisen kunnioituksen kohde on se, missä on oltava tarkkana. On yksi asia kunnioittaa kansaa, toinen asia on kunnioittaa pahuutta. Edellinen on kunnioitettavaa, jälkimmäinen paheksuttavaa.

Kyseisen maan johtoon on vilpillisin keinoin itsensä puliveivannut diktaattori, josta ei voi hyvää sanaa sanoa. Hän on julma, mielipuolinen, korruptoitunut, pikkusieluinen paskiainen, joka ei ansaitse meiltä kuin sylkäisyn päin naamaa. Erdogan osoittaa kaikkia ihmismielen pahimpia puolia. Hän rakastaa islamistiterroristeja ja paheksuu demokratiaa. Hän vangitsee tai murhauttaa jokaisen, joka uskaltaa häntä kritisoida. Hän ei kunnioita muuta kuin rahaa ja valtaa – omaansa. Moinen toiminta edellyttää yksiselitteistä paheksuntaa.

Türkiyen valtio ja kansa ei ole yhtä kuin vallan kaapannut diktaattori. Kun tunteet ovat pinnassa, tämä ero on hyvä muistaa.