Tekijä: Kyuu Eturautti

Tamperelainen rivikokoomuslainen, tietoturvapäällikkö, yrittäjä, kulttuurihörhö. Motto kuuluu: "Ihmisen oikeus olla idiootti on suurin ja tärkein vapaus." Lisää mukaviisauksia sitten kotisivuilta. Blogauksissa käsittelen mm. seuraavia aiheita: kaikki mahdollinen.
Julkaistu

Kätevästi mobiilisovelluksella

Taannoin yövyin Lahden Scandic-hotellissa. Yleensä olen tottunut tekemään lähtöselvityksen ”checkout” sähköpostiin saapuvalla linkillä, jolla asian voi hoitaa. Tällä kertaa piti hoitaa asia tiskillä, koska kyseinen toiminto oli siirretty mobiilisovellukseen. Tämä kansanjoukkojen suosima optio on monille kätevä, mutta samalla se syrjii muitakin kuin vain teknologiaa vierastavia.

Pois alta, risut ja männynkävyt!

Mobiilin valta on kieltämättä melkoinen. Verkkosivuja, uutisia, lehtiä sun muita luetaan jo laajalti eniten kännykällä. Verkkopankki pyörii mobiilissa ja jotkut jopa tekevät ostoksia älyluurillaan, rauha heidän sieluilleen. Sometusta tehdään nykyään enimmäkseen kännyköillä, kuten myös valokuvausta. Sähköpostit luetaan, Teamsit kokoustetaan, uutiset katsotaan ja kuunnellaan. Jotkut kadonneet sielut jopa soittavat puheluita.

Mutta se ei ole kaikille.

Minun tilanne ei ole hirveän paha. Minulla on hermovaurio, joka tekee pikkutarkasta naputtelusta epätarkkaa ja kivuliasta. Saan kirjoitettua verkkaisesti muutaman sanan kännykän ruudulla, mutten juuri enempää. Voin katsoa verkkopankista saldon tai autentikaattorista turvakoodin, ottaa valokuvan tai pari, voin osallistua ryhmäpuheluun ja kuunnella Areenasta kaiken mahdollisen. En kuitenkaan pysty isompaa naputtelua vaativiin operaatioihin. En voi checkouttailla Scandicista, en seurata blogeja, en keskustella Teamsissa tai sähköpostissa tekstimuodolla. En myöskään kaiva luuria näpelöitäväksi istuessani bussissa tai jonottaessa, joten vaikutan hyvin epäilyttävältä.

Toinen oma ominaisuuteni on vähän yleisempi. Me erilaiset ihmiset hahmotamme maailmaa eri tavoin, tämän vuoksi myös taide herättää yksilöllisiä tunteita. Osalle symboli sanoo enemmän, osalle teksti. Itse olen jälkimmäistä puolta. Olen aivan absoluuttisen hukassa jos sovelluksessa on vain kuvakkeita. Klikkaan jokaisen läpi kunnes löydän mitä haen ja ensi kerralla sama juttu. Luen aikakauslehden sivun läpi nopeammin kuin ymmärrän yhden kuvakkeen merkityksen. Sovellusten käynnistys sujuu nopeasti, koska laitan ne tuttuihin paikkoihin näytöllä. Harvemmin käytetyissä sovelluksissa avaan yleensä pari-kolme väärää ohjelmaa kunnes osun oikeaan.

Pöytäkoneella tai läppärillä ei ole huolen häivää. Sopivalla näppäimistöllä ja tukivälineillä kirjoitan tekstiä hurjan nopeasti. Trackball-hiirellä navigoin nettiä kuin vanha velho. Ohjelmien avaamisen, sulkemisen, vaihtamisen sun muun hoidan pitkälti näppäimistön avulla. Väitän, että en vain selviydy ns. perinteisellä tietokoneella, vaan olen aika julmetun nopea, päihittäen monet ehjäkätisemmät kaverit. Perinteisten tietokoneiden kustomoitavuus ja avoimuus tekee tästä helppoa.

Ongelma on, että saan yhä harvemmin tilaisuuden tehdä asioita tietokoneella. Sovellus ja palveluntarjoaja kerrallaan kaikki siirretään vain mobiiliin. Ymmärrän toki, että pitää olla siellä missä ihmismassat ovat. Katson kuitenkin perustelluksi kritisoida jälleen yhtä uutta tapaa tuhota palveluiden saavutettavuus, joka jo muutoinkin menee hurjaa alamäkeä. Esimerkiksi Windows 11 tuhosi hurjan määrän helppokäyttöisyystoimintoja ja rajoitti valintoja. Unohtiko joku, että käyttäjämäärien kasvaessa myös erinäisiä vähemmistöjä on absoluuttisena määränä yhä enemmän? Unohtiko joku, että hekin ovat asiakkaita? Unohtiko joku, että ainakin julkisissa palveluissa hallinto-oikeudellakin on sananvaltaa?

Valinnoilla on hintalappu

Totta puhuen kävi mielessä käyttää jutun seassa voimasanoja ja tehdä pitkä häpeälista, mutta tokkopa se mitään auttaisi. Tyydyn toteamaan, että kun käyttäjiä on moneen junaan, kannattaa niitä junia varustella monipuolisesti. Teknisesti katsoen on luvattoman helppoa tarjota mobiilisovelluksen sisältö myös perinteisenä verkkosivuna. Se, että näin ei halua tehdä, on periaatteellinen valinta, jota pidän moitittavana. Haluan myös muistuttaa, että en sano näin nimimerkillä vihainen kansalainen, vaan nimimerkillä maksukykyinen asiakas. Valinnoillanne on hintalappu.

Arvon hotellit, uutispalvelut, lentoyhtiöt, kaupat, ravintolat, taksipalvelut, virastot, turvapalvelut, älykodin ratkaisut, viestimet ja monet muut: vaikka trendit ovatkin kivoja, älkää heittäkö yhä kasvavaa joukkoa asiakkaistanne bussin alle. Me muutamat sieltä selviytyvät saatamme joku kaunis päivä viedä rahamme jonnekin, missä erilaisuus ei johda naamalle sylkemiseen.

P.S. Pirkan blogeja voi käyttää mobiiliselaimella tai mobiiliapplikaatiolla, jos haluaa. Pakko ei ole, koska valinnan vapaus on mukavaa.

Julkaistu

Herätys! Nukketalkoot!

Maailman huolten kärkeen ei tunnu mahtuvan venäjän hyökkäys, ei energiapula, inflaatio tai ilmastonmuutos. Viime aikojen huoli numero yksi on ruotsalaisten käsityötaito. Ongelma ei tällä kertaa ole tomte-nukke, vaan hieman toisenlainen, niin ikään roikotettava koriste.

Farssi vailla vertaa

Erdoganin pelleily Suomen ja Ruotsin Nato-hakemusten käsittelyssä oli jo alusta pitäen tiedetty melkoiseksi temppuiluksi, mutta siitä on kasvanut farssi vailla vertaa. Pitkälti touhu on kuin kiusaajan kanssa. Ensin esitetään yksi vaatimus, sitten vastaamme siihen, sitten todetaan että tarvitaan vieläkin lisää, vastaamme, ja jälleen vaatimukset kasvavat. Tosiasia on, että vaikka tekisimme mitä, hän vaatisi aina lisää. Tämä on asia, joka pitäisi vähitellen myöntää jo julkisesti.

Suomi on nöyristellyt minkä ehtii, jääden toiseksi vain Ruotsille. Tekoa pidetään karmivana terrorina, vaikka se ei ollut rikos. Erdogan lähti polkemaan jalkaa ja vetämään hatusta koston numeroita sekä julistamaan ettei halua leikkiä enää poikien kanssa.

Olihan tuo nukketempaus melkoinen provokaatio ja tietenkin sen motiivi oli sabotoida Nato-prosessia, tätä ei tekijäkään kiistä. Tekijän motiiveja ja taustoja voi pitää vähintään kyseenalaisina. Demokratian kulmakivi on kuitenkin oikeus ilmaista ikäviä mielipiteitä ja järjestää mielenilmauksia myös huonolla maulla. Se, mitä Erdogan väittää valheellisesti hirmuteoksi, on tosiasiassa meille arkea, josta selviydymme itse asiassa täysin erinomaisesti. Demokratian näkökulmasta yhtään mitään ei tapahtunut. Tämän pitäisi olla näkökulma #1, myös ja erityisesti ministereille jotka ovat vannoneet demokratian pelisääntöjä noudattavan.

Pelin nimi vaihtuu

Olemme antaneet Erdoganille jo liikaa. Olemme antaneet hänen sotkeutua demokratioihimme, sisäisiin asioihimme ja oikeusjärjestelmäämme. Lupauduimme hammasta purren hyvin ikäviin asioihin koska halusimme osoittaa tukea ja ymmärrystä. Teimme valinnan: kokeillaan pelata kiltisti ja reilusti. Valinta oli virheellinen. Verenhimoisen diktaattorin kanssa ei pelata kiltisti. Ainoa, tasan ja vain ainoa tapa pärjätä tässä pelissä on pelata samaa peliä molemmin puolin pöytää.

Nyt tarvitaan jostain Suomen ja Ruotsin versiot Bob Menendezistä. Tarvitaan joku, joka kertoo mitä on pöydällä, mitä voimme tehdä ja mitä emme. Suomi ei ole akuutissa hädässä. Puolustuksemme pitää ja liittolaisia piisaa. Tietenkin olisi hyvä olla Natossa hetimiten, mutta hinta pitää ymmärtää. Emme voi ostaa vapauden tunnetta luopumalla vapauden arvoista. Nato-jäsenyys joka ostetaan ihmisuhreilla on arvoton ja häpeällinen niin meille kuin koko liittoumallekin.

Kohde tarkasti mielessä

Vain yhden asian osalta meidän on syytä olla erityisen diplomaattisia. Kritiikkimme ei kohdistu Türkiyen kansaa kohtaan. Kritiikkimme kohdistuu yhtä diktaattoria kohtaan. Maan kansa on siellä aivan yhtä lailla mielipuolisen diktaattorin uhrina. Heitä pitää ymmärtää, ei halveksia.

Sitä odotellessa ehdotan ja suositan tukeutumista mitä pehmeimpiin ja kunniallisiin arvoihin, eli siis käsityöhön. Lienee parasta pistää pystyyn sellaiset nukketalkoot ettei ole ennen nähty. Jos Erdogan luulee että hänestä tehtiin pilaa aiemmin, odottakoon vaan. Pienellä askartelulla saamme hänestä maailman naurunalaisimman paskiaisen. Ja se, hyvät ihmiset, on tilanteeseen sopivaa diplomatiaa.

Julkaistu

Jäätävä kuvakulma

Männä viikonloppu meni jälleen Lahdessa, jonka Sibeliustalossa pidetty Desucon-tapahtuma näkyi myös Ylen Puoli Seitsemän -ohjelmassa. 3-5 minuutin kohdalle ohjelman tekijät valitsivat taustaksi valokuvauspisteemme, koska se näytti heidän mielestä kivalta. Näin suorassa lähetyksessä lattialla kameran kanssa maanneena henkilönä haluan kertoa mitä oikeasti tapahtui!

Rentouttavaa tylsyyttä

Olen ollut Desuconin tapahtumassa valokuvauspisteellä kuvaamassa kohtuullisen monta vuotta, pois lukien pari pandeemista poikkeusta. Työssä on jossain määrin toistoa, koska tarkoitus on tarjota valokuvauspalvelua mahdollisimman monelle kävijälle. Moni valokuvaaja on todennut saavansa enemmän iloa irti vaativammasta valokuvauksesta, kuten photoshooteista. Kieltämättä moiset ovat haastavampia monella tapaa. Voi olla, että joku päivä minunkin hihasta nykäistään tällaisten merkeissä, mutta mikään hoppu minulla ei ole. Kuvauspistekuvaaminen kun on kivaa.

Selitän asiaa vertauskuvalla. Jos olo on levoton tai stressaava, moni meistä päätyy pesemään astioita, siivoamaan tai hakkaamaan halkoja. Se on monotonista suorittamista, mutta ihmeen rentouttavaa. Kuvauspisteellä nautin tehtävän suhteellisesta yksinkertaisuudesta. Toki studiovalokuvauksesta pitää hieman tietää yhtä ja toista, eikä pienestä taiteellisesta silmästä ole haittaa, mutta operaatio on kuitenkin verrattain suoraviivainen. Juttele kuvattavan kanssa, ota kuvia, toista niin monta kertaa kun hän haluaa, katsele kuvat läpi hänen kanssa ja valitse hyväksyttävät, tee pieniä editointeja, toista.

Paitsi että tuo on rentouttavaa, siinä on asiakaspalvelua. Asiakaspalvelu on kivaa. Tässä touhussa ei myöskään ole jatkuvasti pakko miettiä seuraavia askelia. Kun tekee arjet työtä jossa on aina joka kohdassa mietittävä suoria ja välillisiä vaikutuksia, on kiva kun vapaa-ajan touhuissa koko prosessi on suoraan hyppysissä. Kirsikkana kakun päällä kyse on vapaaehtoistyöstä, vieläpä kaverien kanssa, joten vaikea tästä on olla nauttimatta. Toki jalanpojat ja mm. kaikki muut lihakset ovat ilosta vähän eri mieltä päivän, saati kolmen päivän jälkeen. Siihen pätee vanha sääntö: jos ei joku paikka vähän särje, sillon ei ole elämäänsä elänyt.

Entäs ne kuvat?

Palataanpa otsikkoon. Kuten aina ja ikuisesti (kunnes poliisi hakee), toteutimme lauantai-iltana sarjan erikoisempia kuvia. Tarkoitus oli tehdä jotain highkey-henkistä, eli siis valkoista taustaa vasten. Teimme semmoisia ”juuri äsken” 2014, joten jotain siitä piti päivittää. Minulla tuli mieleen että mitä jos tehtäisiin siluettihenkisiä, eli edestä vähän tai ei lainkaan valoa. Kuvaajakollega Helene Lindfors puolestaan ehdotti että pitääkö sen taustan olla ihan vitivalkoinen, mitä jos siinä olisi väriä? Talviselle tapahtumalle sininen sopi, joten koitimme siitä. Erikoisten kuvien hengessä teimme myös överiksi vedettyjä kuvan kehitysasetuksia, sillä kaiken taiteen ei pidä olla vakavaa ja autenttista. Jätimme jokaiselle kuvattavalle mahdollisuuden valita kuinka paljon kirkkautta tuomme kasvoille editointivaiheessa.

Tässäpä pari suosikkiani. Koska valinta oli vapaa, luonnollisesti jotkut kuvista olivat vähän pimeämpiä…

…jotkut taas olivat selkeästi valoisampia…

…ja jotkut jotain siltä väliltä.

Ja tässä koko sarja erikoiskuvia

Rutiinissakin oli kohtauksia

Jos erikoiskuvat ovat aina se pöhkö juttu joka nousee esiin, kyllä meidän vapaamuotoisemmissa kuvissakin oli muutama erityisen mieleen jäänyt tapaus. Itse asiassa niitä oli aika monta, mutta jos nyt stetson-harrison-tarkkuudella kourallinen pitäisi valita niin tässäpä näitä. Myös ns. rutiinikuvissa harjoitan ajoittain kikkailua valojen kanssa, joskin tiukan aikataulun vuoksi paljon yksinkertaisemmin. Käytännössä se toteutuu usein jättämällä yksi studiovaloista pois päältä yksittäisen kuvan ajaksi, jolloin saadaan erikoisempaa tunnelmaa. Toki tekniikka vie vain tietyn matkaa, lopulta hyvä kuva tarvitsee hyvän kuvattavan. Puvunteon taito on toki yksi, mutta hyvä poseeraus tekee kuvasta jotain upeaa. Ilmeiden ja eleiden hallinta on haastavaa mutta palkitsevaa. Osaavan ohjaajan avulla poseeraukseen löytyy helppoja vinkkejä, joilla kuka tahansa onnistuu ikuistamaan itsensä studion valojen välkkeessä.

P.S. No mitä siinä Puoli Seitsemän -ohjelman taustalla oikeasti kävi? Noh, jos totta puhutaan, se oli aika tyypillinen hetki valokuvaajan arjessa. Siinä touhussa kun seistään, istutaan, kiipeillään, kurotetaan, ryömitään ja maataan. Vähä ku maatilan pitäminen mutta enemmän välähdyksiä.

P.P.S. Ja täältä löytyy kaikki kuvauspistekuvat, sekä omat että kollegoiden ottamat. Kuten Pirkan blogit, myös conikuvat.fi -palvelu on toteutettu yhdistysvoimin, joten sekin sivusto on täysin mainos- ja seurantavapaa.

Julkaistu

Kamerat valvomaan vaikka Kiinasta käsin

Aamulehti kertoi taannoin, miten nuorten väkivaltaurheilua valvotaan kiinalaisilla kameroilla ja tästä nousi huolta. Jutun journalistinen laatu alitti kaikki rimat ja sisälsi hurjasti asiavirheitä. Juttu kuitenkin herätti pohdiskelemaan valvontajärjestelmien maantieteellistä jakaumaa. Avaanpa hieman tarjontaa ja optioita.

Kiinasta kohtuullista halvalla

Ensinnäkin Aamulehden juttuun perushuomio: se, että valvontakamerat ovat Kiinasta tai vaikka Kuun pimeältä puolelta, ei tarkoita automaattisesti datan valumista minnekään. Isossa järjestelmässä on aina kamera sekä kameran hallintajärjestelmä. Nämä ovat kaksi eri järjestelmää, jotka voivat olla eri firmoilta. Paketissa voi olla monen eri firman kameroita, toisen firman valvontasovellus ja kolmannen firman laitteisto em. sovelluksen käyttöön. Näiden välissä on tietoverkkototeutus, joka oikeaoppisesti tehtynä ei anna kameroiden viestiä minnekään muualle kuin hallintajärjestelmään. Vaikka kamerat olisivat miten ohjelmoitu lähettämään kuva Kiinaan, se ei voisi tapahtua jos verkko sen estää. Kriittiset pisteet ovat tietoverkkototeutus sekä hallintajärjestelmä. Kamerat ovat oikein tehdyssä järjestelmiä varsin tyhmiä komponentteja. Saatte halutessanne lukea rivien välistä, että tietoverkkoa ja -turvaa on harvoin tehty oikein ja pahimmat ongelmat löytää usein sieltä.

Toinen pikahuomio on, että puhumme tilasta jossa on satoja ihmisiä ja siten satoja kännyköitä ja siten satoja kameroita jo ennestään. Jos sieltä tilasta ei saisi videota vuotaa, ongelman ensimmäinen ydin on ihmisissä, ei kiinteästi asennetuissa kameroissa. Pukuhuoneisiin ym. arkoihin paikkoihin kameroita ei saa edes asentaa.

Sitten se tosiasia, että Kiinasta saa kohtuullisen laadukkaita valvontakameroita ja myös perustason valvontajärjestelmiä todella halvalla, esim. Hikvision ja Dahua. Niiden hinta-laatusuhde on verrattain hyvä, mutta tekniset ominaisuudet rajallisia ja käyttö raivostuttavaa. Perusvalvontaan ne ovat kuitenkin täysin riittäviä ja moisilla kameroilla on tuntemissani taloyhtiöissä napattu kiinni useammankin rikollisen naama ja auton rekkari.

Oma lukunsa ovat ns. amerikkalaiset merkit ja tuotteet, jotka ovat sataprosenttisesti kiinalaisia: suunnittelu, toteutus ja hallinta. Esimerkiksi voisi nostaa Amazon-verkkokaupan jonka omat merkit ja brändit edustavat paitsi sataprosenttista kiinalaisuutta, vieläpä sellaisia jotka on tuotettu uiguurialueilla orjatyövoimalla. Toisin sanoen, Kiina ei rajoitu vain Kiinaan.

Kiinalaisia merkkejä ei ole tiettävästi suoraan käräytetty yleisestä vakoilusta, mutta niiden yleinen tietoturvan taso on usein surkeaa ja tämä on mielestäni teknisesti merkittävämpi huoli. Teknistä huolta paljon suurempi on huoli ihmisoikeuksista. Olisin erittäin ilahtunut nähdessäni useammankin toimijan välittävän tästä asiasta. Julkishallinnon pitäisi näyttää esimerkkiä.

Tarjontaa on lännessäkin

Eräs Aamulehden jutun kommentaattori muistutti asiallisesti, että eipä se Yhdysvaltain ihmisoikeustilannekaan ole paras mahdollinen. Hän on oikeassa, vaikkei tilanne nyt (vielä?) Kiinan tasolla olekaan. Moni valvontateknologian firma toimii jenkkilässä. Näissä tuotteissa on yleensä hyvin korkean tason analytiikkaa, joista monen käyttäminen on Suomessa laillisuuden rajamailla tai suoraan laitonta. Merkeistä voisi mainita sellaiset kuin Pelco, Arecont ja Honeywell. Jos Kiinan valtio usuttaa valtiollisia vakoilutoiminteita laitteisiinsa, voit lyödä vetoa että niin tekee myös CIA. Kummatkin maat ovat toistuvasti kärähtäneet tästä.

Jos puhe on kodista tai muusta pienestä ympäristöstä, optio on toki ostaa Googlen Nest-valvontakameroita ja Googlen pilvipalvelu. Google on hoitanut tietoturva-asiat kohtuullisen hyvin. Nämä ovat varsin helppoja ottaa käyttöön, sangen toimivia, mutta alttiita väärille hälytyksille. Google Nest luulee esimerkiksi lumisadetta liikkuvaksi ajoneuvoksi.

Varsin tunnettu nimi on kanadalainen Avigilon, joiden tuotteita käytetään Suomessa ainakin kaupan alalla paljon. Avigilonin omistaa nyttemmin yhdysvaltalainen Motorola, mutta firman päämaja on yhä Kanadan puolella. Avigilonin tuotteet eivät ole halvimmasta päästä, mutta niillä on hyvin ansaittu maine luotettavuudessa ja pitkässä elinkaarituessa. Myös teknologiassa he ovat erittäin kehittyneitä.

Saksasta löytyy jättiläinen nimeltä Bosch, sekin hyvin yleinen merkki Suomessa. Myös heidän hinnoissa on preemiota, mutta he ovat kaikilta osin yhtä pykälää alle Avigilonin. Bosh on perushyvää, perustoimivaa. Voit halutessasi kutsua näitä valvontakameroiden volkswageniksi.

Naapurista Ruotsista löytyy Axis, nyttemmin Canonin tytäryhtiö. Oman kokemukseni mukaan Axisin laatu on surkeaa ja on oikeastaan ainoa länsimainen merkki joka alittaa kiinalaisten merkkien laadun. Kova hinta, keskinkertainen kuvanlaatu, lyhyt käyttöikä.

Lisäksi tarjontaa löytyy Japanista, Taiwanista ja Etelä-Koreasta, sekä kokonaisia kamerajärjestelmiä että yleisiä tallennusalustoja, joita voi käyttää myös perustason kameravalvontaan. Edellisistä voisi mainita japanilaisen Panasonicin, jota voi pitää laatumerkkinä. Jälkimmäisiin lukeutuu mm. yleisesti Suomessakin myyty taiwanilainen QNAP. Pelkäksi videovalvontaratkaisuksi se ei olisi ykkösvalintani, mutta jos laitteelle on muutakin käyttöä, kyllä se tuonkin homman siinä sivussa hanskaa.

Tee itse ja säästä!

Jos näppäimistö pysyy kädessä, voit rakentaa analytiikkaa osaavan videovalvontajärjestelmän itse Raspberry Pi -minitietokoneella ja sen kameralisäosalla. Uudenkarheana paketti maksaa alta sata euroa. Paljon teknologista osaamista vaativa ratkaisu ei ole jokaiselle, mutta siinä on pointti: avoimet standardit tuovat mahdollisuuksia. On täysin mahdollista rakentaa isokin järjestelmä tee-se-itse-hengessä, valmiilla komponenteilla sekä mittavalla varastolla aikaa ja kahvia. Suosittelen harrastuksena, mutta en vakavana tuotantojärjestelmänä.

Kiertotalouden ystävälle voisin vinkata, että laadukkaiden merkkien käytetyt valvontakamerat voivat olla kelpo valuuttaa. Jos toteutat niiden yhteydet fiksusti, ja liität mukaan ajanmukaisen kameroiden hallintajärjestelmän, voit päästä liikkeelle edullisesti. Vanhojen kameroiden tietoturvan taso on todennäköisesti karmivan huono, mutta erillisverkotuksella ja palomuuriasetuksilla tämäkin ratkaisu välttää. Itse tein tällä tavoin lintujen talviruokinnan seurantavälineen.

Valvonta- ja muita kamerajärjestelmiä ovat markkinat täynnä. Järjestelmän pystyttäminen on helpompaa kuin koskaan – ja siinä osa ongelmaa onkin. Monessa tapauksessa ylläpito ja tietoturva ovat täysin unohtuneet. Paraskaan järjestelmä ei toimi pyhällä hengellä. On vastuullista välttää kiinalaisia tuotteita. On myös vastuullista suunnitella, harkita, tutkia, käyttää ammattilaisten apua ja vertailla ennen setelien lyömistä pöytään.

Julkaistu

Ei kai taas

Ensin jenkkilä, sitten Brasilia ja muutama pienempi versio välissä. Mikä se on ettei vallankaappauksia tai edes niiden yrityksiä tehdä siellä missä pitäisi, kuten erään ex-vakoojatoimiston sihteerin kotimaassa?

Noh, yritettiin sitä Turkissa mutta sulttaani osasi katkoa päitä nopeammin kuin kapinoitsijat ehtivät tuoda uusia.

Vaan mitä Brasiliassa seuraavaksi? Se, että poliisi ei ole saanut rettelöitsijöitä aisoihin kertoo jo jostain. Monetko hautajaiset siellä pidetään?

Entäpä jos Unkarissa jossain kohtaa kansa äänestäisi diktaattorin mukaan väärin?

Vähän huolestuttaa tämä meno että jos ei vaalit kelpaa niin poltetaan parlamentti.

Julkaistu

Sodasta kärsivät kaikki

Tuorein jakso Maailmanpolitiikan arkipäivää käsitteli Ukrainan naisten ja lasten kärsimyksiä. Tältä osin jakso oli erinomaista taustoittavaa journalismia. Lopulta mentiin kuitenkin väitteeseen, että sodassa kärsijöitä ovat naiset ja lapset mutta eivät muut. Tämä ei tunnu oikealta.

Kukin kykyjensä mukaan

En hae vastakkainasettelua. Ukrainassa tehdään hieman samoin kuin Suomessa lähes vuosisata sitten. Miehet lähtivät rintamalle tappamaan ja kuolemaan, kun naisille jäi tehtäväksi tehdä kotona sekä miehen että naisen työ. Ei tässä kumpikaan pääse vähällä, vaan molemmilla on epäkiitollinen, hirveä tehtävä, jolle ei vain ole vaihtoehtoja. Siviilit, jotka jäävät venäjän jalkoihin, joutuvat kokemaan sanoinkuvaamattomia hirveyksiä. Venäläiset tappavat, raiskaavat ja kiduttavat. He tekevät niin siviileille, he tekevät niin sotilaille. Ei Ukrainassa kukaan ole turvassa. Sotilaat ja siviilit tekevät kaikkensa selvitäkseen, kukin kykyjensä mukaan.

On hyvin tyypillistä länsimaista, virheellisesti liberaaliksi kutsuttua mediaa, jossa haetaan väkeviä vastakkainasetteluja sukupuolten välille. Se on turhaa, se on tuhoisaa. Naiset kokevat sodassa ja monessa muussakin paikassa hirveitä asioita, joita ei voi hyväksyä, joita ei saa sietää ja joita pitää vastustaa viimeiseen hengenvetoon. Se, että myös miehet kokevat hirveitä asioita, ei tippaakaan poista naisten kärsimystä. Molemmat voivat olla tosia. Osa kärsimyksistä on jaettuja yli sukupuolirajojen, osa ei ole. Tämä ei ole kilpailu. Toisen ihmisen tahallinen vahingoittaminen on väärin, piste.

On tervettä ja positiivista, että tänä päivänä perinteiset sukupuoliroolit eivät ole länsimaissa ehdottomia. Ukrainassa on runsaasti naispuolisia sotilaita. Naiset ovat olleet jokaisessa johtavassa roolissa, pois lukien uskonnot – asia, johon turhaan toivon muutosta. Vastaavasti mies voi olla naisvaltaisella alalla töissä, tai aseistakieltäytyjä. Todennäköisyys sanoo, että mies tekee tiettyjä asioita ja nainen tiettyjä, mutta se ei ole sataprosenttinen. Kykymme joustaa tästä on esimerkki ymmärryksen kasvusta.

Autetaan ihmisiä

En halua kuulla enää yhtään väitettä siitä, että Ukrainan sota on naisten sota ja naisten tehtävä on kantaa kärsimys yksin. Ukrainan vahvuus on halu kantaa sodan taakka yhdessä. Jokainen mies ja nainen, siviili ja sotilas, puhaltavat yhteen hiileen. He tarvitsevat niin soppaa kuin patruunoitakin, yhtä lailla koteja kuin pasejakin. Sotilas taistelee perheensä puolesta, ja perhettä hoitamaan jäänyt huolehtii perheestä jotta sotilas saa voimaa. Yksi ei toimi ilman toista. Yhden auttaminen auttaa myös toista.

Sota Ukrainassa ei ole kilpailua siitä kuka kärsii enemmän tai millä tavalla. Se on taistelua siitä, että perheet pääsevät taas elämään elämää, tekemään töitä, kasvattamaan lapsia. Joidenkin perheiden tarinat tulevat kertomaan äidistä rintamalla kun isä hoiti lapsia, toisissa perheissä se on päinvastoin. Jokainen näistä tarinoista tulee olemaan arvokas, täysin riippumatta sukupuolista.

Julkaistu

Ylläpidolta: Teemme jotain oikein – vai väärin?

Taustayhdistyksen ja moderaattorien puolelta vaihteeksi keventävä uutinen.

Pirkan blogien moderaattorien sekä taustayhdistyksen sähköposteihin tulee yhä enemmän markkinointiviestejä. He haluaisivat tietää mikä on mainospaikan hinta tänne. Tänään tuli esimerkiksi tällainen (klikkaa isommaksi).

Markkinointiviestin ruutukaappaus
nimitiedot on sumennettu; tarkoitus ei ole maalittaa luonnollisia henkilöitä

Näitä alkaa tulemaan yhä enemmän, pääosassa sanotaan suoraan että uhkapelaamista haluavat mainostaa, osassa ei. Sen voi halutessaan ottaa niin että ollaanpa sitä nyt kovin suosittuja. Sen voi toki halutessaan ottaa myös merkkinä siitä että olemme niin epätoivoisia, että julkaisisimme mitä vaan. Tai sitten jotain väliltä – kyllähän viimeisinä vuosinaan Veskukin toimi pr-kasvona venäläiselle uhkapelifirmalle.

Päätelkää itse pitääkö itkeä vai nauraa, mutta edelleenkään yhdellekään kysyjälle en vastaa. Mainospaikkoja ei myydä.

Julkaistu

2023: Riistoporvarin vuosi!

Aina joskus kirjoittelen tai puhun ristiriitaisia asioita, mutta nyt ajattelin että lausun vuodenvaihteen kunniaksi aiheesta, josta kaikki olemme samaa mieltä: riistoporvarit ovat parasta ikinä! Vuosi 2023 olkoon riistoporvarin vuosi ja kerron nyt miksi se on niin hieno juttu.

Kilpailua, ei kikkailua

Katson yhtenä esimerkkinä Erkki Sinkkoa, joka itseään tituleeraa myös tällä tittelillä. Teki työtä, säästi, sijoitti ja ymmärsi rahan voiman. Riistoporvari sijoittaa siihen mihin uskoo. Hän tietää, että rahalla voi ohjata maailmaa. Voit sijoittaa uusiutuvaan energiaan tai vaikka lääketutkimukseen, kuten voit myös päättää olla sijoittamatta vaikkapa tupakkateollisuuteen. Rahalla on väliä. Valtioiden toki pitää ohjata maailmaa parempaan, mutta raha voi kulkea siinä mukana. Kiitos riistoporvarien uskon uusiutuvaan energiaan, sen kasvu on ylittänyt kaikki odotukset. Kiitos, riistoporvarit!

Riistoporvari haluaa kilpailua ja haastetta. Hän on sijoittanut tusinaan kasvuyritykseen, jotka voivat haastaa isot ja kankeat toimijat. Hän haluaa reilun kilpailutuksen, ei sellaista mitä Suomessa nyt on. Hän haluaa että tarjouskilpailun voittaa paras, eikä se jolla on eniten juristeja. Hän myös ymmärtää, että hyvinvointivaltio on edellytys sille että maahan tulee lisää miljonäärejä. Hän osaa lukea tilastoja ja tutkimusta, jonka pohjalta hän tietää että pohjoismaissa on tähän parhaat edellytykset. Hyvinvointivaltio on tilastollisesti porvareille paljon parempi kuin USA:n kaltainen maa. Siksi hän haluaa peruspalvelujen toimivan – mutta toki tehokkaasti.

Riemua ja väriä kaikille

Riistoporvari voi olla myös mesenaatti. Taidesäätiöt ja julkinen taidehallinto on pitkälti vasemmistolaisten käsissä. Eikä siinä mitään toki, vasemmisto on pelannut korttinsa hyvin, hatunnoston arvoista. Lisää tähän riistoporvari, usein arvoineen oikeiston puolelta, niin saat hurjasti lisää väriä taiteeseen ja kulttuuriin. Vasemmisto sijoittaa vasemmistolaiseen taiteeseen, oikeisto oikeistolaiseen. Yhdessä taidetta on enemmän ja se pääsee koskettamaan meitä.

Joten näin julistan että minäkin haluan että minusta tulee isona riistoporvari, tuo kaikkien kansojen rakastama supersankari. Vielä en siellä ole, mutta lupaan tehdä työni hyvin ja syödä salaattini joka päivä. Myös ja erityisesti vuonna 2023.

Julkaistu

Mihin menossa, Israel?

Pohdin taannoin Iranin suuntaa ja puntaroin kolme vuotta sitten Israelin ongelmia Benjamin Netanyahun johdossa. Paljon on samaa mutta panokset kovenevat. Näkyykö Israelilla kaunis demokratia enää vain peruutuspeilissä?

Sitä saa mitä tilaa

Alkuun pitää todeta, että Israelia voi yhä pitää vapaana maana, eikä vaaleista ole raportoitu suuria ongelmia. Tähän perään on tosin todettava, että Israelissa vaalitarkkailua ei laajalti harrasteta, riippumattomasti ei lainkaan. Myös median vapauksista voi olla montaa mieltä. Toki paljon on kiinni ehdokkaistakin – maasta puuttuu laadukas tarjonta vasemmistosta, keskustasta ja jopa keskustaoikeiston puolelta. Vain äärioikeisto, ultraäärioikeisto, ja megagigasuperfasismioikeisto pitävät pesänsä kasassa. Se on merkki huonoista poliitikoista, ei välttämättä rakenteista.

Lopulta kuitenkin kansalaiset marssivat uurnille ja äänestivät. He valitsivat vihan. Tämä johtaa vaikeaan kysymykseen siitä, mihin sormella pitäisi osoittaa kun ongelmista puhutaan. Onko ns. oikein vain kritisoida poliittisia johtajia, vai pitäisikö myös muistuttaa kansan täysin tietoisesti valinneen totalitaarisia sotarikollisia johtoon? Demokratiassa kun on se ominaisuus, että väärin äänestäminen on paitsi sallittua, myös aika usein suotavaa. Jatkokysymys toki on tulokseen johtaneet syyt. Äänestikö kansa fasismia koska vaihtoehtoja ei ollut, vai oliko syynä ehkäpä vuosikausia kasvatettu pelon ilmapiiri – vai yksinkertaisesti se, että palestiinalaisalueilta alati niskaan tippuvat raketit pikkusen suututtavat? Vaikka äärimmäisen ikäviä Israelin nykyjohtajat ovatkin, se ei oikeuta millään ilveellä Hamasin ja kumppaneiden silmitöntä terroria siviilejä kohtaan.

Kaksi peruskysymystä

Minua kiinnostaa ennen muuta kaksi asiaa. Ensimmäinen koskee koko maailmaa, ja tähän myös Yle jutussaan viittaa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan opetti, että tietyt rajat ylittämällä loppuu sietokyky venäjän menoon jopa Saksalta. Onko sellaista rajaa, jota ylittämällä Israel voisi saada aikaan merkittävää kritiikkiä esimerkiksi EU:lta tai USA:lta? Riittääkö holokaustikortti vieläkin estämään kaiken kritiikin? Varmuuden vuoksi: kyllä, holokausti tapahtui ja oli järkyttävä rikos ihmisyyttä vastaan, mutta historian vääryys ei ole oikeutus nykypäivän vääryydelle. Koska vihdoin oppisimme, että yhden vääryyden kuittaaminen toisella vääryydellä ei koskaan johda hyvään? En pidättele hengitystäni.

Toinen asia on Iran. Iranin uskonnollinen johto on yhä sotaisampi ja heidän aseilla tuhotaan juutalaisten muistomerkkejä pitkin Ukrainaa. Niin sitä luulisi että Israel reagoisi jollain tapaa Iranin ongelmaan – vaan täysin päinvastoin käy. Israel tuntuu antavan veriviholliselleen yhä enemmän tilaa toimia ja yhä herkemmin katsovan menoa läpi sormien. Iranin nousevien sisäisten levottomuuksien uskoisi olevan paras mahdollinen paikka tukea vallanvaihtoa, ei silitellä papiston päätä. Voiko käydä niin, että sotaisa Israel ja sotaisa Iran löytävät toisensa, tuskin virallisesti mutta todellisesti? Tämä ei lupaa hyvää huomista maailmalle, eikä etenkään Euroopalle.

Vähän keinoja tarjolla

Lopulta vain Israelin kansa on vastuussa johtajistaan ja maansa tulevaisuudesta. Niin kuin Unkarissakin kansa valitsee kirkkain silmin diktaattorin, näin tekee myös Israelin kansa. Me emme voi asialle mitään. Emme taatusti saa antaa tilaa antisemitismille tai muullekaan vihalle koko Israelin kansaa, saati juutalaisia kohtaan. Voimme kuitenkin olla tukematta demokratian tuhoa. Kuten eväämme Unkarilta EU-avustuksia, voisimme evätä ne myös Israelilta. Voimme päättää, että rahojemme käyttö silmittömään väkivaltaan ei ole okei.

Voimme. Mutta tuskin niin teemme. Toivottavasti olen väärässä.

Julkaistu

Ette ole liberaaleja (eikä tartte olla)

Suomi on täynnä liberaaleja puolueita, jos puolueilta ja medioilta kysyy ja miksipä emme kysyisi. Oikeastaan kaikki paitsi KD ja PS ovat yleisen fiilistelyn mukaan liberaalipuolueita. Sori, eivät ole, mutta ei se mitään.

Kaunis, muttei ainoa aate

Minä pidän liberalismista sanan perinteisessä, filosofisessa merkityksessä. Jotkut puhuvat termistä klassinen liberalismi. Puolueessamme (kok) on pidetty aiheesta kursseja, joiden vetäjäksi on saatu varsin korkean tason akateemikkoja. Kurssi alkaa opettajan toteamuksella, jossa hän muistuttaa että te ette ole liberaaleja eikä puolueennekaan ole. Toden totta. Kokoomus ei ole liberaali puolue, joskin siinä on muutamia liberalismiin kallellaan olevia aktiiveja. Vihreissä taisi liberalismi kuolla pois Linkolan kanssa. Persuissa on muutama liberaali myös, mutta häviävä vähemmistö.

Eikä siinä mitään. Ei liberalismi ole absoluuttisesti oikeassa tai väärässä, se on vain yksi aate.

Se, miksi jaksan tästä aiheesta jauhaa, on se yksinkertainen syy että pidän politiikan ja yhteiskunnan tutkimisesta. Haluan ymmärtää maailmaa, ihmisiä, aatteita ja niiden perusteita. Erityisen paljon haluan kuulla niiltä, jotka ovat kanssani eri mieltä. Tiedän, että maailma olisi hirveä paikka jos yksi aate jyräisi sokeasti. Pahin pelkoni ei ole se, että [lisää vihaamasi puolue tähän] nousee valtaan, vaan se että moniäänisyys katoaisi.

Siteeraan lyhyttä blogausta itselleni tuntemattomalta kirjoittajalta. Tässä asia avattiin visuaalisesti ja lyhyen tekstin osalta ihanan monitulkintaisesti. Mikä on liberaalin vastakohta? Se voi olla esim. illiberaali. Illiberaaliksi demokratiaksi voi kutsua vaikkapa Unkaria tai Turkkia.

Ovatko puolueemme siis illiberaaleja? Sanoisin että RKP on ainoa rakenteellisesti illiberaali puolue, sillä sen arvot noudattavat illiberaalin demokratian avainpointteja. Mitä muut sitten ovat? Sanoisin, että pääosa puolueistamme on jossain määrin konservatiivisia – ja ei, sekään ei tarkoita sitä mitä hesari väittää. Esim. SDP, Vasemmisto, Kokoomus ja se yksi pieni metsäpuolue voidaan laskea konservatiivisiksi puolueiksi.

Vasemmistopuolueet konservatiivisia? Jos katsoo heidän asenteita yhteiskunnallisiin uudistuksiin, kyllä näin voi sanoa. Heille on esimerkiksi hyvin tärkeää ylläpitää perinteistä työpoliittista järjestelmää ja vastustaa pienimpiäkin muutoksia. Heillä siis on konservatiivisia piirteitä. Toki heillä on myös reformistisia/progressiivisia piirteitä – ai niin, nuo ovat siis konservatismin vastakohtia, unohdinko sanoa? Reformistit haluavat pistää asioita uusiksi. Äärimuodossa konservatiivi ei muuta vaikka tarvetta olisi ja reformisti muuttaa vain muutoksen ilosta. Pääosa pyrkii löytämään perusteet, onneksi. Vasemmistopuolueet ovat valmiita pistämään tiettyjä asioita uusiksi mutta tiettyjä ei mistään hinnasta.

Onko sitten joku puolue joka ei haluaisi pistää edes jotain uusiksi? No, ei…

Okei, vedetääs kasaan. Leijonaosa puolueistamme on sekä konservatiivisia että reformistisia. Mitäs muita termejä löydetään? Ainakin autoritäärisyys, joka kerää kovasti suosiota halki poliittisen kentän. Se on ajatus siitä että asiat korjataan kieltämällä lisää asioita, lisäämällä valvontaa, kieltoja ja ukaaseja. Moista intoa löytyy persuilta, demareilta, kepulta, kokkareilta, vasemmistolta, vihreiltä, rkp:lta, eli siis kaikkialta.

Eli mitä aatteita puolueet edustavat?

Puolueet ovat kokoelma aatteita. Puolueet muuttuvat kun johtajat vaihtuvat. Urpilainen oli vähän liberaalimpi ja vähän konservatiivisempi, Marin taas on vähän autoritäärisempi ja progressiivisempi. Puolue on sama. Joku saa toki muistuttaa että ihmiset myös kasvavat ja muuttuvat. Unkarin Orban oli aikanaan kovinkin reformistinen ja liberaali. Muitakin esimerkkejä on.

Mielestäni puolueiden lätkiminen Stetson-Harrison-metodilla laadituille arvokartoille on painomusteen tuhlausta. Paljon kiinnostavampaa on katsoa puoluejohtajien sekä muiden ehdokkaiden arvoja, kuten myös puolueiden konkreettisia tavoitteita. Puolueita voi ja sopiikin toki haastaa aatteellisista ristiriidoista ja kysellä miten ne sovitetaan. Heitä pitää ehdottomasti haastaa heidän väittäessään edustavansa tiettyä aatetta x, jos se ei kestä lainkaan kriittistä tarkastelua.

Vaan niin kauan kun maailma, puolueet ja ihmiset muuttuvat, on turha hakata puolueiden aatekoodistoa kivitauluun. Se vain tyhmentää meitä. Lopulta aate on kuitenkin vain inspiraatio, ei teko itsessään – ja viime tiedon mukaan maailmaa muutetaan teoilla. Teot ovat pihvi, aatteet mauste. Mausteet ovat makuasia ja niistä jos mistä sopii kiistellä.