Eric Kandelin omaelämäkerta Muistia etsimässä ilmestyi maaliskuus- sa 2006, ja se sai ristiriitaisen vastaanoton. Kandel oli Wienin juuta- laisia, mutta hänen täytyi muuttaa 9- vuotiaana Yhdysvaltoihin. New Yorkissa hän opiskeli Itävallan historiaa ja kirjallisuutta, mutta kiinnos- tui myöhemmin lääketieteestä ja opiskeli psykoanalyytikoksi. Tämän jälkeen hän toimi viisikymmentä vuotta neurotieteilijänä. Hänen tut- kimusalaansa oli muisti. Muistin tutkiminen liittyi oleellisesti Kandelin lapsuuden traumaattisiin muistoihin natsi-Itävallassa holokaustin aikana.

Tässä ohjelmassa perehdytään Kandelin elämäntarinaan ja viimeisim- piin neurotieteiden saavutuksiin. Erikoista on se, että muistia tarkas- tellaan tutkija itse aineistona. Matka on hyvin henkilökohtainen, kun kameran matkassa käydään niin fyysisillä kuin henkisillä Kandelin lapsuuden näyttämöillä. Pääsemme kurkistamaan myös laboratorion jokapäiväiseen elämään sekä tietenkin aivoihin, joihin muistot ovat varastoituneet. Ohjelman jälkeen jää vain ihmettelemään, kuinka tämäkin ohjelma asettuu osaksi omia muistojamme. ”

Oikeaa tietoa neurofysiologian historiasta ja nykytilasta ja TIETEELLISESTÄ AJATTELUSTA YLEISEMMINKIN löytyy mm. täältä.

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/09/ivan-pavlov-ja-tieteell…

Ivan Pavlov ja tieteellinen ihmiskuva

TIETEELLINEN VALLANKUMOUS NEUROFYSIOLOGIASSA!

Ivan Pavlov

DouglasFields

Ajit Varki

Sitä on neurofysiologi R.Douglas Fiedsin teos

”The Other Brain: From Dementia to Schizophrenia, How New Discoveries…”.

Tämän otsikon nähdessään moni varmaan kysyy,että ”onko siis MYÖS PSYKOLOGIASSA tapahtunut tieteellinen vallankumous? Oikea vastaus tähän on, että EI OLE:

Fieldsin mullistava teos osoittaa nimenomaan ehdollistumisen neu-rofysiologisen biokemiallisfysikaalisen toiminta…, jolle psykologian jo pian sata vuotta vallinnut Pavlovin-Vygotskin, ja nyt siis myös Fieldsin TIETEELLINEN IHMISKUVA rakentuu.

Fields itse toteaa tästä sivulla 296 seuraavaa:

” On perussääntö, joka on saanut alkunsa Pavlovin kokeista koirilla, jotka saatiin erittämään sylkeä ruokakellon soitolla, että ”neuronit, jotka syttyvät (purkavat sisäisen sähkövarauksensa, fire) yhtä aikaa, kaapeloituvat (wire) yhteen”. Pavlov pystyi ”kaapeloimaan” ääneen reagoivia neuroneita syljen eritystä stimuloivien neuronien kanssa yhteen tarjoamalla koiralle ruokaa samanaikaisesti ruokakellon soiton kanssa. Kun nämä toistuvasti yhtä aikaa aktivoituneet neuronit olivat kaapeloituneet yhteen, Pavlov sai koiransa erittämään sylkeä ilman mitään ruokaa vain kelloa soittamalla. Oppimisen soluperustasta kiin- nostuneet neurotieteilijät ovat intensiivisesti tutkineet neuroneja yhteen kaapeloivia molekyylimekanismeja enimmäkseen synapseissa, mutta he ovat tällöin täydellisesti sivuuttaneet erään peruskysymyksen: Mikä määrää sen, kytkeytyvätkö neuronit yhteen vai eivät?

Ajastus on kaikki.Informaatiovirran ajastuksen koordinoiminen on absoluuttisen kriittinen minkä tahansa kommunikaatioverkoston toiminnan kannalta. … Aivot eivät tee poikkeusta.

…Emme ymmärrä, miten informaatiovirtaa aksonien läpi säädellään, jotta saadaan aikaan tarvittavan informaation yhtäaikainen saapumi- nen tiettyyn neuroniin. Ehdottoman selvää kuitenkin on, että tällaisen tarkan ajoituksen aikaansaaminen on absoluuttisen olennaista aivoille, jotta ne voisivat toimia. Loogisesti meidän siis tulee kääntää huomi- omme niihin soluihin, jotka säätelevät impulssien johtumisnopeutta aksoneita pitkin: myelinisoiviin gliasoluihin. ”

Tässä on kyse ehdollisten refleksien refleksikaarten muodostumises- ta, jotka Pavlovin mukaan ovat ehdollisten refleksien olemassaolo- muoto aivokuorella ja välittömästi sen alapuolella eli ns. valkeassa aineessa. Aksonien myelinisoituminen nostaa parhaimmillaan niiden signaalinjohtavuuden 100-kertaiseksi myelisoitumattomaan verrattuna. Gliasolut (astrosyytit) säätelevät pitkälle myös synapsien signaalinvälitystä.

Kansan ääni on ollut ainoana suomalaisena lehtenä ajan tasalla tieteen kehityksessä

Kansan Ääni on seurannut tämänkin tieteenalan kehitystä ja ongelmia dialektisen ja historiallisen materialismin tieteenfilosofian ja jopa sen kehittämisenkin näkökulmasta, mitä aina tapahtuu suurten erityistie- teellisten löytöjen yhteydessä. Kansan Äänessä 1/2006 päätoimittaja Reijo Katajaranta kirjoittaa artikkeliin ”Ihminen ajattelee, tahtoo ja tuntee kielellisesti” laatimassaan ingressissä seuraavasti:

” Kansan Ääni 5/04 on käsitellyt ”peilisoluteoriaa” otsikolla ”Europuos-karitiedettä Suomen tieteen huippuyksikössä”, ja Kansan Ääni 6/05 otsikolla ”Peilisolu on ehdollistumisteoriassa turha ja vahingollinen oletus”, jonka artikkelin jälkimmäinen osa oheinen kirjoitus on. Artik- kelissa peilisoluteoria arvioitiin sosiobiologistiseksi teoriaksi, jonka kuvaus psyykkisten prosessien materiaalisesta perustasta katsottiin virheelliseksi. Tässä artikkelin loppuosassa paino on sillä, miten ihmis- persoonan psyyke eroaa korkeimpien eläinten tai vaikkapa yhteiskun- nan ulkopuolella kasvaneen ”susilapsen” psyykestä. Onko syynä työ (ja kieli) ja sen ohjaama ehdollistumisjärjestelmän evoluutio, vai ”Keenistä paremmat peilisolut”? ”

Entä tarkoittaako siis tämä tieteellinen vallankumous nyt sitten sitä, että Fieldsin teoria olisi ”kumonnut peilisoluteorian”, tai muun sosiobiologistisen humpuukiteorian?

Toki se on kumonnut nekin, lopullisesti!

Noilla pseudoteorioilla ei ole ollut kuitenkaan missään vaiheessa mitään tekemistä todellisen tieteellisen psykologian eikä neurofysiologian kanssa.

Ennen kuin Fields julkaisi Scientific Americanin ”vaalinumerossa” 3/2008 artikkelinsa ”White Matter Matters” ehdollistumisen mekanis- mista (josta Kansan Äänessä 4/2008 oli kirjoitus ”Ajattelun ja muun ehdollistumisen biokemiallinen mekanismi selviämässä”), oli silloisessa tieteellisessä ihmiskuvassa vallalla kaksi tai kolmekin väärää dogmia, joita noin viisi (5) tunnettua tutkijaa Fields mukaan lukien oli tohtinut aktiivisesti epäillä, kuten:

– ehdollistumimekanismi ”sijaitsisi vain neuroneissa”,

– tallennusmekanismi ”olisi kemiallinen”, ja ehkä, jos välttämättä halutaan viljellä tietokoneanalogiaa,

– informaation talletus olisi jotenkin ”digitaalista”, puhuttiin usein ”koodautumisesta”.

Tällä tietoa nämä kaikki julki- ja piilo-olettamukset, joilla myös ”todisteltiin” omaa kantaa, ovat vääriä.

Tieteellisen vallankumouksen tiennäyttäjät

Mutta palataan vieläkin vähän kauemmaksi sen ”tuhannesti kirotun” tieteen ideologisen arvioimisen ja ohjaamisen asioihin. Vieläkin kauemmaksi, kuin Bolshaja Sovjetskaja entsiklopedijaan, josta minä tämän tietoni kuitenkin lainaan.

Ensimmäinen tiedemies, joka esitti aivojen valkean aineen olevan tietoisten psyykkisten prosessien paikka ja aivojen muotoutuvan kielen omaksumisen ansiosta inhimilliseen muotoonsa, oli englantilainen psy- kiatri ja neurofysologi David Hartley, 1705–57. Hän oli assosiationismin kannattaja. Ajatuksen kielestä tahdon mekanismina oli esittänyt John Locke korjauksena Thomas Hobbesin assosiationismiin. Locke piti kui- tenkin kieltä ”POIKKEUKSENA luonnollisesta” inhimillisestä psyykki- sestä toiminnasta, mutta Hartley katsoi sen olevan tämän EMERGENTTI OLEMUS. Tämä löytö jäi myöhemmin yksityiskohtaisesti todistettavaksi luonnontieteellisesti.

Fysiologi ja psykiatri David Hartley on asiallisesti ja terminologisesti EMERGENTIN MATERIALISMIN isä, vaikka hän ei välttämättä pitä- nytkään ontologisena filosofina eikä kategorisena materialistinakaan.

Friedrich Engels totesi, että 1800-luvun suurimmat luonnontieteelliset löydöt olivat Darwinin evoluutioteoria, energian sälymisen ”universaali- laki” ja biologian solurakenneteoria, jonka mukaan kaikki elollinen materia koostuu soluista.

Tuon solurakenneteorian esittäjä oli Berliinin anatomisen museon vir- kailija, ja sittemmin myös Louvainin ja Liégen yliopistojen anatomian professori nimeltään Theodor Schwann (1810 – 1882). Hän sattuu olemaan myös ensimmäisten hermosolujen löytäjä, ja nuo solut olivat keskushermoston ulkopuolisia gliasoluja, joita nykyään nimitetään Schwannin soluiksi. Niitä on kolmea tyyppiä: myelinisoivia, myelinisoi- mattomia, ja lihaksiin liittyviä hermon päätegliasoluja, jotka säätelevät hermon ja lihaksen informaatioliikennettä. Hän totesi eläin- ja kasviso- lujen periaatteellisen rakenteellisen samanlaisuuden, ja löysi myös ensimmäisen ruoansulatusentsyymin, pepsiinin.

Neuronin ja sen rakenteen keksivät italialainen Camillo Golgi (1844 – 1926) ja espanjalainen Santiago Ramon y Cajal (1852 – 1934), jotka jakoivat aiheesta vuoden 1906 lääketieteen Nobelin palkinnon paljolti edellisen kehittämän värjäysmenetelmän ansiosta, jolla neuronit saatiin näkyviksi. Mutta gliasoluja ei.

Tämä tapahtui kaksi vuotta Ivan Pavlovin Nobel-palkinnon jälkeen, jo- ten yhtä ja toista tiedettiin jo siitäkin, mitä ja miten hermosolut tekevät. (Mutta niitähän on siis kahdenlaisia. Sen Pavlov ottikin huomioon: hän käyttää pääteoksessaan ”Ehdolliset refleksit” sanaa ”neuroni” tasan yhden kerran, tuon alussa mainitun Fieldsin USA:ssa ”Hebbin lakina” tunnetusta Pavloville priorisoiman yhteenkytkeytymisen yhteydessä, joka tapahtuu aina kahden neuronin välisinä ”askelina”.)

Kuitenkin kohta ”repesi riita” kolmannen tutkijan kanssa, joka otti aiheeseen silloin modernin metodisen evoluutionäkökulman ja tutki ihmisen sijasta mahdollisimman yksinkertaisen selkärankaisen, poh- jamutien yököttävän valonaran raadonsyöjän limanahkiaisen (Myxine) hermostoa eläintieteen väitöskirjassaan Gamillo Golgin johdolla ja oli yhteistyössä myös Ramon y Cajalin kanssa. Tämä Bergenin luonnontie- teellisen museon konservaattori esitti, että gliasolut ovat myös hermo- soluja ja samaa alkuperää kuin neuronit, ja että tuo alkuperäpaikka on selkäydin, koska elinten neuronien muodostamat hermot aina jakautu- vat selkäytimeen tullessaan kahteen haaraan,joista toinen lähtee kohti aivoja ja toinen kohti häntää. Tämän hän tulkitsi aivan oikein merkitse- vän, että neuronit ja gliat eivät ole syntyneet lihaksissa, vaan kulkeutu- neet paikoilleen. Koska neuronit ovat samanlaisia kastemadosta alka- en, mutta gliat ovat kokeneet evoluutiossa suunnattomia muutoksia, tämä ”museorotta” väitti, että gliat ovat todellinen toimija hermostos- sa, joka ”käyttää” neuroneja, jotka olisivat hermosignaalien toisistaan erillisiä ”pikakiitoratoja”.

Väitöskirjan ohjaaja ja tarkastaja Golgi ei hyväksynyt sen johtopäätök- siä glioista, mutta hän hyväksyi kuitenkin väitöksen tieteelle uuden asian nahkiaisen hermoston tutkimuksena. Väitöskirja oli ”visiona” us- komattoman nerokas, mutta sen oikeista johtopäätöksistä on viimei- set todistettu vasta viimeisen viiden vuoden aikana. Neuronien ja gliojen yhteisen alkuperän, johon siihenkään Golgi ei uskonut, todisti Ross G. Harrison (1870 – 1959) kudosviljelytekniikalla 1930-luvulla.

Bergenin ”museorotta”, ”Lännen Pavlov”, oli Fridtjof Nansen (1861 – 1930), sama mies, naparetkeilijä, maantieteilijä ja Kansainliiton pako- laiskomissaari,vuoden 1922 rauhannobelisti Venäjän pakolaiskysymyk- sen järjestämisestä.Hän järjesteli pakolaisten asemaa mm.vuonna 1915 Turkissa tapahtuneen armenialaisten kansamurhan jäljiltä. NL:ssa hän oli Tiedeakatemian eläintieteen kunnia-akateemikko, koska sen edeltä- jä Pietarin Tiedeakatemia oli v. 1898 kutsunut hänet ulkomaalaiseksi jäsenekseen, mikä NL:ssa suuresti auttoi hänen diplomaatin toimiaan.

Naparetkelle hän joutui vahingossa, kun hänen tutkimusaluksensa, jolla hänen oli tarkoitus todistaa luoteinen merivirta ajelehtimalla laivalla sitä pitkin Lena-joelta Kanadaan, juuttui talveksi jäihin Huippuvuorten pohjoispuolella. Kapteeni Nansen arveli tilanteen olevan sopiva poiketa pohjoisnavalla. Hän hiihti sittemmin myös Roald Amundsenin eteläna- paretkeen osallistuneen Hjalmar Johanssenin kanssa 200 km:n päähän navasta ja osoitti, että napa-alue on merta eikä kiinteää maata. Miesten palatessa jäät olivat taas naksahtaneet liikkeelle,ja vieneet Fram-purkin mukanaan. Sekin teoria tuli todistettua.Äijät hiihtivät Grönlantiin,ja vielä sen halki asutulle länsirannikolle, jossa elivät talven yli eskimokylässä. Puolentoista vuoden päästä palasivat Bergeniin kaikkien totaaliseksi yllätykseksi. Museo sai vielä perkeleesti näyttelytavaraakin.

Louis Antoine Ranvier (1835 – 1922) havaitsi aksonien myeliinipeitteen katkosten ns. Ranvierin solmujen tärkeän merkityksen aksonin signaa-linjohtavuudelle. Signaali ”hyppii” solmulta solmulle, joilla tapahtuu ionien vaihtoa aksonin ja ympäristön kanssa.

Myeliinin säätelemää aksonien signaalinjohtavuutta tutki ja esitti siitä Fieldsin todistaman hypoteesin biologi Ichiji Tasaki (1910 – 2009), joka siirtyi roistobiologi Hirohiton Japanista sodan jälkeen Englantiin ja sieltä USA:an, jossa toimi Fieldsinkin ”kotiluolan” NIH:n tutkijana kuolemaansa asti.

Vuoden 1976 nobelisti Daniel Carleton Gajdusek, joka kuvasi tieteelle ensimmäisen keskushermoston prionitaudin kurun (Papualla, se johtui ihmissyönnistä), totesi taudin vaikuttavan glia-soluihin eikä neuronei- hin. Itse asiassa monet neurologiset taudit, mm. syöpä, eivät koskaan lähde liikkeelle neuroneista, jotka ovat vakaita eivätkä jakaudu eivätkä muuntele kuten gliat.

Ns. temporaalisen summautumisen mekanismin, jota Fields yllä kuvaa ehdollisen refleksikaaren muodostumismekanismina, ja että se toimii myeliinieristeen paksuuden säätämänä, osoitti ensimmäisenä Michael V.L.Bennett sähkömonneilla (1971).Niillä ilmiö ei ole vielä ehdollistumis- ta, vaan aistimusten tarkentumista ehdottomin refleksein, sillä siihen ei liity ehdolliselle refleksille olemuksellista kahden aivojen kannalta ”sa- tunnaisesti” ts. ulkoisista syistä samanaikaisesti aktiivisen aivopisteen uuden yhteyden ja siten uuden käyttäytymisilmiön muodostumista.

Fieldsin mekanimi on siis laajempi kuin ehdollistumismekanismi aivo- kuorella, joka edellyttää myös mm. tiettyjä ”palkintokemikaaleja” endorfiineja, ja ehdollistumismekanismi on syntynyt tuosta ”muusta Fieldsin mekanismista”. Myelinisoituvia aksoneita on selkärankaisilla, mutta ei selkärangattomilla eikä selkäjänteisillä.

Vuonna 1970 neuvostoliittolainen gliasolujen tukija Aleksandr Iljitš Roitbak esitti tasan Fieldsin kanssa yhtäpitävän teorian pavlovilaisen ehdollistumismekanismin toiminnasta, mutta pitävään kokeelliseen toteennäyttämiseen ei tuolloin ollut vielä välineitä.

” He has proposed a hypothesis on the role of neuroglia in the formation of the temporary connections that are the basis of conditioned reflexes. ”

Roitbak itse siirtää kunnian tästä hypoteesista toiselle gruusialaiselle akateemikolle Ivan Solomonovitš Beritašvilille (Beritov”) vuodelle 1932:

” Conditioned reflex mechanism

” Examining the possible mechanism of formation of temporary con- nections Beritov (1932) attached some importance to the electrotonic spread of biocurrents along the neural circuits of the cortex and to the development of myelin sheaths of the nerve fibres;as we shall see be- low, these latter ideas are of special interest in connection with the pro- posed new hypothesis of the mechanism of formation of conditioned connections. ”

” BERITOV, I.S. 1932. Individualno priobretennaya deyatelnost’ tsentralnoi nervnoi sistemy. (Keskushermoston yksilöllisesti hankittu toiminta.) Izd. Gosisdat, Tbilisi.”

” CONCLUSION

A new hypothesis of the mechanism of formation of conditioned con- nections is proposed.It is postulated that depolarization of the oligo- dendrocyte membrane is a signal for myelination and this process requires that at the moment of depolarization of the oligodendrocyte there should be in the intercellular clefts between its processes and the presynaptic terminals a physico-chemical ”trace” of the preceding excitation of these terminals. The enclosure in the glial process and the myelin encasement of the presynaptic region of the terminal create fa- vourable conditions for the electrotonic spread of the action potential, and the nervous impulse thus releases more mediator: The synapse in the cerebral cortex changes form a ”potential” to an ”actual” synapse. I am indebted to prof. I. Beritašvili and to prof. J. Konorski for much helpful discussion and criticism. ”

Beritašvilin ansioluettelo ehdollisten refeksien teoriassa on mittava. Hän osoitti refleksikaarten välttämättömän olemassaolon refleksien edustumina (representation, predstavlenie) keskushermostossa, eh- dollisten refleksien kahdensuuntaisuuden (sic!) ainakin niiden muo- dostumisprosessissa, hän erotti ehdollistumisen tarkoittamaan vain pitkäaikaista muistia (joka siis hänenkin mukaansa toimii myelinisoitu- misen myötävaikutuksella,kun taas muu muisti olisi synapsien kemi- kaaleissa),hän osoitti aivokuorellisten psyykkisen kuvanmuodostuk- sen monimutkaisessa ehdollistumisessa (mutta piti sitä synapsioppi- misena erotukseksi ehdollistumisesta), ja hän osoitti ”käänteisklassi- sen” ehdollisen refleksityypin, jossa ehdoton ärsyke liittyy alkuperäisen ehdottoman reaktion sijasta toiseen,  ehdollistuneeseen reaktioon.

” Beritašvili has established that for every reflex movement of an extremity there exists a coordinating apparatus in those segments of the spinal column into which the sensory nerve fibers from that extremity enter.

He determined that during coordinated movement central inhibition operates just as rhythmically as does excitation. He discovered general central inhibition during every reflex action, effected in the spinal column by the so-called Rolando’s gelatinous substance, in the central portions of the brain by the reticular formation, and in the neocortex by the dendrite plexus of the first layer.

Beritašvili established the appearance of two-way temporary con- nections during the formation of every conditioned reflex and also the formation of conditioned reflexes with the reverse order of combi- nation, when the unconditioned stimulus precedes the conditioned one.

In studying the behavior of vertebrate animals by the methodology of free movements, Beritasvili revealed in them an image-forming psychoneural activity, the chief regulator of the behavior of highly organized vertebrates. ”

Roitbak ja Tengiz Oniani esittivät 1967 myös LTP:n mekanismin perus- tuvan kalium-, kalsium- ja magnesiumioneille, vuosi sen jälkeen, kun Terje Lømo oli julkaissut itse ilmiön. (Huom! Kestopotentiaatio LTP on venäläisessä terminologiassa LYHYTAIKAISEN muistin, sekunneista tunteihin ilman toistoa, mekanismi, ja myeliiniehdollistuminen pitkäai- kaisen muistin. Ns. synapsi(”työ”)muistia nimitetään ultralyhytaikaiseksi.

http://keskustelu.skepsis.fi/html/KeskusteluViesti.asp?ViestiID=352517

http://keskustelu.skepsis.fi/html/KeskusteluViesti.asp?ViestiID=353205

Erityisesti lepakkojen navigointimekanismin neurofysiologisen mekanismin löytäjä, amerikkalainen Robert Galambos (1914-2010) kirjoittaa Fieldsin kirjassaan lainaamassa artikkelissa seuraavaa:

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC285256/

http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC285256/pdf/pnas00217-01…

” If, in any event, someone has developed the suggestion Nansen advanced in 1863 when he said neuroglia was ”the seat of intelligence, as it increases in size from the lower to the higher forms of animal”, his message has thus far had no impact whatever upon the main stream of western – or eastern – research on the brain.

In order to provoke some experiments, then, let me put Nansen’s thought in strong modern words. The glia cells act in some unknown manner to organize neurons. They provide the basis for the ”fields,” ”cell assemblies,” and similar conceptions so many biologists – experimen- tal and ”theoretical” have been forced to postulate. The electron micro- scope shows glia to invest, surround, and attach itself to nerve soma, axons, and dendrites – out to the finest terminals in the neuropil of C. Judson Herrick – and this may be so because that arrangement is pre- cisely what enables neurons to transmit coherent, organized messages. Glia could receive afferent impulses, organize them somehow before permitting efferent outflow, and in still other ways yet to be discovered intervene so as to give order to neural events. A brain without glia would, in this conception, be a giant computer operating at random for lack of a program. ”

Galambos käyttää Beritašvilin tempaisemaa terminologiaa, kuten ”neuropil”.

Kyllä tuo maailman tieteen varsinaisissa ytimissä tiedettiin.

” Neurophysiology, dominated by the neuron theory of Cajal, has gene- rated over the past 50 years a mountain of data without being able to formulate a convincing explanation for even such a commonplace be- havioral event as remembering a name. Its data, furthermore, repea- tedly imply that something else besides mere neuronal activity is at work. Could the ”something else” needed to pull together disparate facts, harmonize apparent contradictions, and put an end to our journeys down blind alleys just be the physiological properties of that other cell population of the brain, the glia? ”

Galambosin ihmettelemä seikka, miten ihmisen aivojen pahakaan pai- kallinen vaurioituminen ei muuta juurikaan käyttäytymistä, johtuu sei- kasta, jonka A.G. Ivanov-Smolenski, I. P. Pavlov (1932) ja L.S. Vygotski osoittivat: Ihmisen (ali)tajunnallisen kokemuksen tallentumisen KIELELLISYYDESTÄ.

Fields ja ”sosiobiologia”

Fields toteaa (sivu 297, jatkoa alun lainaukseen hänen ja Pavlovin teorioiden suhteesta):

” Synapsin tuottama jännitteen muutos on äärimmäisen lyhytaikainen: vain muutama sekunnin tuhannesosa. Tämä nopeus vaatii impulssien saapumisaikojen erittäin korkeaa täsmällisyyttä (eri neuronien akso- neilta tietylle neuronille, jotta tapahtuisi sen varauksenpurku (firing), ja signaali näin etenisi kyseistä reittiä).Voiko olla mahdollista,että signaa- lin johtumisen optimaalinen nopeus aksonien läpi muodostuisi täysin geneettisen kaavan mukaan aivojen kehityksessä jokaisella aksonilla päässäsi? Vai onko mahdollista, että johtumisen nopeutta sääntelee toiminnallinen kokemus optimoidakseen piirin toimintakyvyn?

Ottaen huomioon kaikki tekijät, jotka vaikuttavat johtumisen viivytyk- siin huomattavan kaukana toisistaan olevien neuronien välillä esimer- kiksi yli aivokurkiaisen, joka yhdistää aivopuoliskojamme, näyttää uskomattomalta, että vain genetiikka voisi ottaa huomioon kaikki muuttujat.

Tekijöihin, joitka vaikuttavat impulssin läpikulkuaikaan aksonissa, kuu- luvat se nimenomainen reitti, jota pitkin aksonin kasvukärki on kulkenut kasvaessaan alkionkehityksen aikana, aksonin poikkipinta-ala, Ranvie- rin solmuja sen pituudelle muodostavien gliasolujen määrä, myeliinitu- pen paksuus, hermoimpulssin muodostamisesta vastaavien ionikanavien tyyppi ja määrä ja monet muut seikat.

Paljon todennäköisempi mahdollisuus aksonikaapeloinnin nopeuden sovittamiseksi kunkin aivo(virta)piirin (circuit) vaatimuksiin sopivaksi on, että johtumisnopeuden säätää jotenkin toiminnallinen kokemus. ”

Fieldsin teoksessa on noin 30 sivua lähdeteoksia. Suomalaisesta neu- rologiasta tuohon valittujen, etenevän tieteen linjalla olevien tutkimus- ten joukkoon mahtuu vain yksi ainoa tuotos: Riikonen, J., Jaatinen, P., Rintala, J., Porsti, I., Karjala, K. ja Hervonen, A. (2002): Intermittent etanol exposure increases the number of cerebral micro…. Alcohol and alcoholism 37.

Antti Hervonen on tamperelainen psykiatrian professori ja Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu.

Fieldsin kirjassa ei ole tavuakaan ”peilisoluista”, ”kielielimestä”, ”kieli- geenistä”, ”evoluutiopsykologiasta”, ”sosiobiologiasta”, ”neurotalous- tieteestä”, ”synnynnäisestä tiedosta”, ”DNA:sta ajattelun koodina”, ”aivokaapelitelepatiasta” eikä muista ns. ”eurotieteen” lallatuksista…

HIirelle on istutettu ihmisen astrosyytti.gliasoluja:

Human Brain Cells Make Mice Smart

PS. EDELLINEN (AJIT VARKI) JA UUSI TIETEELLINEN IHMISKUVA (R. DOUGLAS FIELDS) YHDSTYMÄSSÄ!

Hermosignaalien tarkan ajoituksen ongelma Fieldsin ehdollistumis-mekanismimallissa aivokuorella näyttää saaneen yllättävän ratkaisun: edellinen Ajit Varkin,  Kevin Foxin ja  Bruce Catersonin glykosaminogly-kaanihermotuppimalli ei olekaan ”väärä häly”, vaan erityisesti tajunnan kannalta tärkeimmissä neuroneissa aivokuoren pinnan 2. kerroksella (6:sta) aksoneilla on vuoroin myeliini-, vuoroin taas sähköä (myös takai- sin päin) johtava glykosaminoglykaanipinta. Signaali voi pintakerrok- sessa kulkea vaikka toiseen suuntaan, mutta vain siellä, missä ei ole myeliinituppea! Vähemmän tärkeissä kerroksissa on aksonin pituudella tasainen (lukuun ottamatta Ranvierin solmuja) myeliinipeite, joka ajalli- sesti paksunee tai ohenee käytön funktiona (sillä on optimipaksuus, jolloin signaalinopeus on suurin).

White matter might matter much more than we thought

Changes in the brain’s myelin distribution might be an unrecognised form of neuronal plasticity.