- Minä jouduin aikanaan (60-70 luvuilla) kulkemaan hyvinkin paljon autolla valtateitä 2 ja 3 . Siis vähintäänkin viikonloput ja jonkin verran vielä viikollakin ja joka päivä jonkin matkaa ja muita teitä jatkuvasti. Silloinhan sai ajaa niin lujaa kuin auto kulki ja niillä renkailla, mitä sattuikin alla olemaan. Eipä olleet ne turvavyötkään pakollisia, eikä niin kovasti valvottu mitä tuolla maantiellä tapahtui.
Kyllä sitä sitten ajettiinkin ja kyllä tapahtuikin, eikä sitä aina heti kuultu, jos jotain tapahtui. Kuolonkolareita oli paljon ja paljon erittäin pahoja kolareita, muistaakseni luvut olivat moninkertaisia nykyisiin verrattuna.
Kuolonkolareita tuli vuosittain yli tuhat (1976 ja 1977 ) eikä autoja ollut kuin n 600 tuhatta. Nykyään noin 3 miljoonaa autoa aiheuttaa noin 250 kuolonkolarit. Jotain on siis tapahtunut liikenneturvallisuuden suhteen. Autot ja niiden turvallisuus on paljonkin kehittynyt, samoin liikennevalvonta.
Jos jotain noilla mainitsemillani vuosilla tapahtui, niin se oli yleensä pahaa. Ei silloin myöskään saatu heti, eikä edes äkkiä apua. Ei silloin ollut autoissa, eikä kenenkään taskussa puhelinta. Ei sitä aina ollut edes kaikissa maantienvarren taloissa, joskus sai juosta pitkänkin pussipimeässä matkan. Liikenteen silloisen vähäisyyden takia saattoi kulua pitkäkin aika, minä joutui yksinäisenä arvioimaan ja hoitamaan loukkaantuneita.
Muuutama erittäin suuri ja paha vahinko on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni. Se on kaamean kolkkoa kuulla yön pimeydessä kuolemaa tekekevien valitus ja avunhuudot. Aina ei edes tiennyt mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä ja kun ei uskaltanut yksin ollessa maantieltä poistua.
Nykyään kuullaan hätäkeskuksessa melkein samanaikaisesti kun jotain tapahtuu ja kymmenen kännykkää ottamassa kuvia. Nyt en ole aikoihin osunut vahinkopaikalle, onneksi.