Tekijä: Matti

Aikojen alussa Puhe oli mieleeni, sitten tuli musiikki, tuli pitkät urheilulähetykset ja aamupäivien keveät löpinät.

Sanovat YLEssä ettei ole kuuntelijoita, halvempi korvata podcasteilla. Näin kai sitten lie, tilanne surettaa. Radiosta kuulee monia kanavia joissa ykköstä lukuun ottamatta on sama kaava puhetta, useimmin toimittajien joutavaa jutustelua ja väliin satunnaista kevyttä musiikkia. Hyvää tuuria jos musiikki sattuu kolahtamaan omaan genreen.

Maailma muuttuu, sitä alkaa todella tuntea itsensä vanhaksi ja jotenkin jälkeenjääneeksi. Pitää osata käyttää podcasteja, etsiskellä niitä netin syövereistä. Pitää ymmärtää että ei ole ihmiselle hyväksi kuulla kovin pitkään asiapuhetta vaan välillä pitää olla musaa.

Mutta tämä nuoremmalle väelle ja virkeimmille vanhuksille tarjottava ohjelmisto pitää minunkin osaltani YLE veron muodossa kustantaa.

 

Kun Sanna Marin puhuu vuorineuvoksista hän provosoi ja kärjistää. Itse asiassa hän puhuu kaikista rikkaammista mutta olettaa että ainakin kateellisimpiin tehoa paremmin kun puhuu vain vuosineuvoksista.

Vuorineuvoksia on niin vähän että vaikka paljon tienaavatkin tai eläkettä nauttivat sillä on hyvin pieni  vaikutus kokonaisuuteen, äänestäjinä ei mitään merkitystä.

Sanna Marin puhuu usein reiluudesta mutta vuorineuvosten kohdalla sellainen tyystin unohtuu, Marinin maailmassa ei tarkoituksella oteta huomioon mitä vuorineuvokset mahdollisesti ovat aikaan saattaneet. Merkittävintä ei ole ne runsaat verot mitä maksavat, toki niistäkin voisi jonkun sivulauseen heittää mutta mikä on arvokasta on kaikki ne työpaikat ja vientitulot mitä monet heistä toimillaan ovat aikaan saattaneet.

Olisi mielenkiintoista jos Heikki kommentoisit mikä meni tässä pieleen koska arvaan että et karvoineen päineen kirjoitustani niele.

Yksi edellytys että ihminen tyytyväisenä elelisi elämäänsä on hyvä itsetunto. Olen aina ollut sitä mieltä että keskimäärin paras itsetunto on persvakomiehillä. Nyt kun satuin lukemaan minua paljon viisaamman filosofisen tiedemiehen Kari Enqvistin jutun aiheesta vahvistui uskoni.  Heidän työpanoksensa ovat edellytys elämälle väheksymättä muiden hienompien ammattien edustajia.

Häveliäisyyttäni en suoraan sano että persvakoäijien kaltaisia rehellisen ja välttämättömän työn tekijöitä löytyy runsaasti myös toisesta sukupuolestamme.

Linkki Enqvistin hienoon tarinaan perimmäisten kysymysten äärellä, kannattaa lukea:

Persvakoäijät saapuvat silloin, kun asiat menevät pieleen | Pääkirjoitus & mielipide | Etelä-Suomen Sanomat (ess.fi)

Tämä on nyt totutusta poikkeava pieni tarina näillä sivuilla. Aikani kuluksi muistelin kun ei aina jaksa kanssakirjoittajia täällä saada ymmärtämään missä ovat väärässä ja mikä oikein ja kohtuullista. Menee helposti poliittinen puhe myös vanhan toistoksi ja kiivaus sekä ehdottomuus pyrkimässä liiaksi pintaan.

Kylällämme oli 50-luvulla kukkakauppa, tyttärensä kanssa etäinen sukulaiseni puotia pitivät. Kauppiaalla oli myynnissä myös ruumisarkkuja, niitä oli aina kymmenkunta näytteillä talon suuressa kellarissa. Mutta tämän jutun aihe on mankeli joka sijaitsi kirstujen kanssa samassa kolkossa kellaritilassa.

Entisaikojen mankeli oli suuri, kunnioitusta herättävä konstruktio. Noin kolme metriä pitkä ja puolitoista leveä. Alinna oli mankelipöytä, sen päällä puurullien päällä oleva painava laatikko, kivillä täytetty. Yleisin mankeloitava vaate oli lakana, oli tapana lapsuudessani että lakanat pyykin jälkeen piti sileiksi mankeloitaman. Lakanaa tai muu vaate kierrettiin puurullan päälle, rulla lakanoineen kiviarkun alle jota sitten veivin avulla kieritettiin aikansa edestakaisin. Tämä veivaaminen lankesi usein lasten osalle, tutuksi tuli kovasti minullekin.

Mieleeni tämä on muistunut mankelitilan kammottavan ilmapiirin vuoksi, avoimet arkut puistattivat, katse aina tahtomattakin välillä kääntyi niihin, kiihdyttivät mielikuvituksen kalmoihin jotka ennen pitkää kuhunkin arkkuun viimeiseen lepoonsa nostettiin. Hieman vainajien puolesta lohdutti että monet arkut olivat hienosti sisustettuja, sellaista pehmeää mielikuvaakin herättivät ettei tarvinnut kovalla kuusilaudalla haudatuksi tulla.

Ajatellaan tilanne että Marin tyystin luopuisi politiikasta, rupeasi vaikka tubettajaksi tai valokuvamalliksi. Kokoomus taas valitsisi paljon parjattua Orpoa valovoimaisemman puheenjohtajan. Olisiko tällaisilla tapahtumilla vaikutusta SDPn ja Kokoomuksen gallup ja vaalimenestyksiin? Ja jos olisi niin mitä siitä pitäisi päätellä?

Vai meneekö niin että ei sota yhtä miestä tai naista kaipaa, kaikki jatkuu juuri niin kuin on nyt??

Hiihdossa ja yhdistetyssä on nyt sellainen ajatus päättäjien taholta että sääntöjä ja pistelaskentoja muutetaan suuntaan että vaikeutetaan sitä että paras voittaisi yksittäisiä kisoja ja maailmancuppeja. Onko tämä oikein ja miksi näin tehdään?

Esimerkiksi kaikki Suomen yhdistetyn miehet telkkarin haastattelussa tuomitsivat jyrkästi nämä yhteislähdöt.

No lajien houkuttelevuutta mikä taas liittyy rahan liikkeisiin sitähän nämä johtajat tavoittelevat, en muuta selitystä keksi. Itseäni kehityksen suunta harmittaa ja seurauksena saattaa olla että entistä vähemmän annan arvoa kisoille ja esimerkiksi cup voittajalle joka voittaa siksi että on jaksanut kiertää eniten kisoja.

Kaikessa ylläkirjoitetussa saatan edustaa vähemmistöä mutta tuli nyt sanottua, purettua harmitusta.

Kaadoin tervalepän metsästäni, sahautin kenttäsirkkelillä, suunnittelin muodon ja toteutin. Keittiön nurkassa jonkun vuoden seissyt, ei sitä kukaan kehunut ole, joitakin kummastuneita katseita olen rekisteröinyt.

OlenTwitterissä, laitoin tämän kuvan ja tekstin sinne ihan piruillessani. Ovat siellä ottaneet kovin tosissaankin, moni katsonut ja joku kehunutkin mikä minua on suuresti huvittanut.

Paras kommentti oli kuitenkin eräältä julkisuudessakin tunnetulta naiselta: ”Jos asuisit meillä, lähtö olisi tullut ja härvelin olisin heittänyt perään!”

Luin pari päivää sitten Ilkka-Pohjalaisen yleisönostolta:

”Kannatan myös sähkölaskun ennallistamista 50-luvulle. Mökeissä paloi valot ilman siirtomaksuja, ALVia ja sähköveroja”

50-luvulla oli ainakin meidän kylällämme kunnanlääkäri jonka luokse pääsi oitis jos oli tarve. Enemmän jos oli kipeä  tuli kotiin. Muistan kun minutkin pari kertaa kiskoi sängyn alta esiin kun olin mennyt pakoon penisiliiniruiskuaan.

Monenlaista hyvää ja kaunista on sitten noitten päivien rakennettu, byrokratiankin määrä varmaan kymmenkertaistettu.

Kaikki on suhteellista, kehityksellä on ollut hintansa.

Aikoihin ole tänne kirjoitellut, vika ei ole tässä blogissa vaan on omaa laiskuutta myös vähän innostunut tuonne twitterin puolelle julistamaan mikä on oikein ja kohtuullista. Äsken menin sinne vähän arvostelemaan YLEn touhua, lähinnä kyseenalaistamaan YLE veroa puhumattakaan että näinä kovina aikoina veroa korotettaisiin sen sijaan että toimintoja tiivistettäisiin. Yleä ja kohtuullista Yle veroa en vastusta. Kauhean viharyöpyn ja tahallaan väärinymmärtäjien ja vasemmistolaisten kynistä sain päälleni. Olin pahus ymmärtämättömyyttäni mennyt tabun omaista asiaa sohaisemaan.

Asiasta tykkänään toiseen. Muistui mieleeni lapsuuteni pihapiiri, oli siinä tontin rajalla Tammelan vehnämylly. Isännät siihen aikaan kävivät myllyssä hevosella, muutamat säkit olivat aina peitetty pienellä epämääräisen näköisellä vällyllä.  Sarkaiset pussihousut jalassa ajoivat ylväästi seisten suitsista kiinni pitäen, usein savusi isännällä holkkitupakka suupielessä, siis nimenomaan suupielessä. Sitä sanottiinkin että on komeaa kun mies menee ja savu jää.

Hevoset olivat pitkästyksissään aikansa kuluksi järsineet kiinnityspuominsa monin paikoin liki poikki, mylläri Virtanen joutui niitä välillä uusimaan. Äiti oli innokas puutarhan pitäjä, hevosten jätökset olivat tervetulleita lannoitteita.

En tiedä että onko tällaisen tarinan paikka täällä mutta olkoon menneeksi, onhan se lukijan valinnassa hyppääkö yli.

Muisteltiin tuossa naapurin kanssa menneitä ja nousi siinä mieleeni  kokemukset ensimmäisestä kesätyöpaikastani. Toki kesä-, viikonloppu- ja iltatöitä olin pikkupojasta asti tehnyt vanhempieni puutyöverstaalla, vaateripustimia siellä valmistettiin koivupuusta.

Elettiin 60-luvun loppua, kesäaikaa, tapahtumapaikka Vieremän pitäjän sivukylä jonka nimeä en muista.
Kaksi viikkoa asustin siellä maatalossa vuokralla, puolihoidossa liki herroiksi. Syy oleskeluuni oli että kesätöiden työnantajani
Outokumpu Oy oli katsonut parhaaksi laittaa minut etsiskelemään malmikiviä, kuparikiisua. Oli jostain siltä suunnalta lähetetty lupaava kansannäyte. No metsiä ja niittymaita kiertelin, sammaleita raaputin kivien ja kallioiden päältä, jääkauden tekemät uurrokset kallioiden pinnassa piti karttaan merkitä, mainittavia löydöksiä en tehnyt.

Kerran kesähelteellä käyskelin suuren pitkäheinäisen niittymaan halki kun yhtäkkiä ympäriltäni nousi esiin isojen sikojen tankeakarvaisia selkiä. Olivat kai vaan uteliaita mutta hädissäni tulkitsin niiden eleet aggressiivisiksi, otin jalat alleni, hilpaisin niityn poikki ja loikkasin turvaan piikkilanka aidan yli kylätielle. Toisen kerran hevonen
seurasi minua toista tuntia maastossa, turpansa liki kiinni korvaani, onneksi oli humma ystävällinen luonnoltaan, varmaan vain yksinäinen.

Mutta miksi muistelen sitä aikaa syy on Spedevisio. Talossa jossa asuin oli kylän ensimmäinen ja kai ainoa televisio. Hyvissä ajoin ennen Speden lähetyksen alkua asetteli emäntä penkkejä ja tuoleja telkkarin eteen. Pian täyttyi katsomo viimeistä paikkaa myöden. Ohjelman ajan istuivat kyläläiset hiljaa hievahtamatta keskittyneinä ohjelman antiin. Tunnelma
oli jotenkin kummallisen harras, jotakin tykkänään toisenlaista kuin aikamme Sohvaperunat. Hyvät muistot näistä jäi.