Tekijä: Matti

Asumistuista puhutaan nyt paljon, niiden leikkelemisestä. Rupesin muistelemaan omaa nuoruuttani, opiskelin ja nuorena parina töissä Töölössä ja Espoossa asuen. Mitään tukia ei ollut, opintolainaa otettiin, asuntolainaan piti ensin osa säästää ja sitten sai hirveällä korolla lyhytaikaisen lainan. Tämä oli 60-luvun loppua ja 70-lukua.

Tilannetta pidettiin siiloin aivan normaalina, rahat elämiseen tuli lainoista ja vähäisessä määrin loma-aikojen töistä.

Mikä on nykyään toisin kun tuntuu että eläminen ilman asumis- ym tukia on aivan mahdotonta.

Vasten tapojani tässä pätkä Oskari Onnisen kolumnista ILssä,  että osaakin kirjoittaa osuvasti ja pirullisesti. Mutta Oskari on tasapuolinen, juttunsa alussa hän antaa reippaasti huutia rikkaalle veronkiertäjä Natalia Salmelalle. En tätä siksi kirjoita että Marinia vihaisin, ihmisiä heikkouksinemme ja vahvuuksinemme olemme joka ikinen, oma etuamme ajamme kaikki tavalla tai toisella. Motiivinani osin harmitus siihen että on ihmisiä jotka näkevät toisen mustavalkoisesti, jaotellen pyhimyksiin ja konniin, kukaan ei ole sataprosenttisesti kumpaakaan.

 

Seuraavan tarinan sankarilla, ex-pääministeri Sanna Marinilla, on hänelläkin kaikki arvokkaat määreet liittää itseensä. Hän on queer-perheen tytär, josta tuli pääministeri ja globaali politiikkajulkkis. Hän kielsi sukupuolensa vaikutuksen ja yksityiselämänsä mutta samaan aikaan ratsasti niillä julkisuudessa.

Lisäksi niin Marinin kannattajat kuin vastustajat korostivat hänen olevan radikaali ja poliittisesti hyvin vasemmalla – vaikkei hän oikein mitään sellaista saanutkaan aikaan.

Siinä missä influensserin työ on myydä omaa naamaansa hinnalla millä hyvänsä, demaripoliitikolle se on paradoksi. Sosiaalidemokratian kaunein ydin on siinä, että siinä on ensin kyse yhteiskunnasta ja sitten vasta yksilöstä. Se on täydellisessä ristiriidassa Marinin omaksuman Instagram-kulttuurin kanssa.

Lopulta ex-pääministerinkin piti tehdä faustilainen sopimuksensa: minä vai aate. Suomalainen sosiaalidemokratia tarvitsi enemmän Marinia kuin hän sitä, joten tietenkin hän toimi, kuten nykyaikaiselle esikuvalle sopii ja valitsi itsensä. On kyse arvoista, hän muistutti muistuttamistaan, keräsi vaaleista äänet, vaikeni ja jätti opposition johtamisen Eva Biaudet’n hommiksi.

Kansanedustajaksi hänelle äänensä antoi reilut 30.000 ihmistä, vaalien jälkeen oitis erosi SDPn puheenjohtajuudesta ja nyt jonkun kuukauden jälkeen pyytää eroa ja hankkiutuu ulkomaille töihin.

Mitä mieltä tästä pitää olla? Ollako ylpeä kun saa hienon kansainvälisen työn. Ovatko häntä äänestäneet pettyneitä? Minkä arvoinen on poikkeuksellisen suuren kansanjoukon luottamus? Oliko tämä voitto Suomen kannalta? Miten demarit kokevat ja selittävät, voittoko vai tappio? Entäs he jotka eivät demareista pidä?

 

Hallitus kuvittelee että työn tekemisen ehtoihin tehtävät muutokset ja leikkaukset kirittävät ihmisiä entistä rivakammin hakemaan vapaana olevia työpaikkoja.

Lähellä eläkeikää oleville leikkaukset ovat ikään kuin harjoitusta tulemaan toimeen vähemmällä rahalla.

Onkohan niin että leikkausten myötä Suomi tippuu maailman toiseksi onnellisimmaksi maaksi

 

Teki tänne mieli jotain kirjoittaa ja kun en nyt millään keksinyt mitään uutta rasismista enkä natsismista otin jutun vanhasta päiväkirjastani.

Omin käsin olen tehnyt jakkaran takan eteen, mukavampi siinä istualtaan lisäillä puita ja ranstakalla hiiliä kohia, joskus vain joutilaisuuttaan tuijotella liekkien rauhoittavaa
leikkiä tai talvisaikaan ulkotöissä kohmettuneita hyppysiään.
Mallin löysin netistä, on kyseessä Ylä-Nuubialainen kamelinlypsäjän palli, paikallinen ikimuistoinen näkemys siitä millainen lypsyjakkaran pitää olla.

Siinä on pidemmät jalat kuin on meillä notkoselkäisten kyyttöjen lypsäjillä jakkaroissaan sillä onhan kamelieläimillä pitkät ja jäntevät sääret, ylettyvät lyhemmätkin lypsäjät vetimiin
kurottelematta, lypsyasentokin asettuu ergonomiseksi.

Sydänkoriste perimätiedon mukaan kuuluu karkoittavan kameleita toisinaan kiusaavia pahoja henkiä, pysyvät elikot paremmin paikallaan eivätkä potki maitopeilaria nurin eivätkä syljeskele lypsäjiä
peloissaan kesken maidon hervutuksen.

Istuinosan jakkaraan löysin Jäämerestä Lofoottien karuilta länsisaarilta, siellä kellui hylättynä kylmässä ja suolaisessa rantavedessä. Vähän kyllä arveluttikin että voiko lankunkappaleen sisäänsä imemä suola ja kylmyys olla ongelmaksi takalistolle, kylmänvihoja aikaansaattaa.
Varmuudeksi ennen käyttöönottoa jonkun viikon pidinkin sen päällä tankeakarvaista pikimustaa pässin taljaa.

Jalat veistelin puukonkynällä sitkeistä ja pihkaisista suomalaisista korpikuuusen oksista.

Kovin olen palliin ollut tyytyväinen, vuosia on uskollisesti palvellut, muodostunut itse asiassa ajan saatossa ikäänkuin jonkinlainen ystävyyssuhde siihen on kiinteä osa kotia.

Vieraiden olen joskus huomannut sitä epäluuloisesti vilkuilevan, hienotunteisuuttaan eivät yleensä ole tarkemmin asiasta kyselleet.

 

Yritän nyt mennä Orpon pään sisään mistä todennäköisesti ei täällä mitään hyvää seuraa.

Hänellä on käytännössä kaksi vaihtoehtoa valittavanaan. Sietää Purran ja persujen rasismin luonteisia puheita ja nieleskellä siitä johtuvat parjaukset ja toteuttaa pokkana hallitusohjelmaa tai sitten hylätä persut ja hallitusohjelmansa.

Kova paikka, en kadehdi.

Mikähän lienee juurisyy siihen että melkoisen paljon negatiivista ilmassa Aaltolaa kohtaan?

Piruuttani laitoin aamulla twitteriin tällaisen. Siihen on tullut paljon tykkäämisiä, miehen moittimista ja kehumista. Onko Sinulla mielipidettä, siis todellista syytä miksi kehutaan tai haukutaan.

Saamissani twitter vastauksissa vastauksia esimerkiksi, mollataan kun pelätään uhaksi omalle presidenttiehdokkaalle, asiantuntemattomuus, puhuu liikaa, puhuu asioista joita ei ymmärrä, on tosikko, puuttuu arvovaltaa, ei muuta puhuessaan kasvojensa ilmeitä, mollattava kun liian suosittu ja sitten myös kehuja, usein noiden moitteiden vastakohtaisuuksia. Mutta enemmän moitittiin kun kehuttiin.

Kuvassa on varmaan hienoin ateria minkä olen eläissäni luonut, merianturaa valkosipulihaudutettujen perunaliuskojen kera, vähän papuja ja väriksi paprikaa. Kalahan on jumalattoman pahan näköinen, piti aivan keskittyä kun ryhdyin sitä fileoimaan. Mutta hyvää oli, päivällisvieraammekin kehuivat mikä tietysti voi olla pelkkää kohteliaisuutta.

No ei todella ole minusta michelinkokiksi vaikka ruuanlaitto on yksi harvoista mieliharrastuksistani. En jaksa pinseteillä kukkien terälehtiä annosten päälle asetella. Kun itse itselleen tekee saa mieleistään ja onnekseni emännällekin ovat kelvanneet.

Nythän tuli Suomeen uusi Michelin tähdellä varustettu ravintola, Vår niminen Porvooseen. Katselin netistä yhden turkulaisen Michelin ravintolan menua, kyllä ovat eväät fiinimmille ihmisille ja aika varakaskin pitää olla, menu noin 120 euroa ja viinit päälle. Annokset ovat niin taiteellisen näköisiäkin että mitenkä niihin tohtii haarukkansa tökätä.

Aikani kuluksi tämän kirjoitin.

Suomessa politiikan johdossa ovat nykyään paljolti nuoret naiset. Onko se sattumaa, trendi, vaiko kansan parhaaksi katsoma tapa että maan asiat tulevat hoidetuksi parhaalla tavalla.

Vihreilläkin tuoreessa puoluejohdossa nuorten naisten joukossa taitaa olla vain pari miesoletettua.

Kokoomus on outo poikkeus, onko niin että silläkin vaalimenestyksen päivät pian loppu jos meno ei muutu.

Naispuolisella presidenttiehdokkaalla olisi nyt hyvät näkymät.

Olen aina kärsinyt vähän huonosta itsetunnosta, parempia ihmisiäkin katsellut yläviistoon. Autohan on yksi tärkeimmistä mittareista millä ihmisen arvoa mitataan. Kerran sitten takavuosina harmaudessani ajattelin että olisi se komea paikallisen kyläkaupan pihaan ajaa köräyttää vähän paremmalla pirsillä, tutut ja satunaiset ulkopaikkakuntalaiset katsoisivat autosta noustessani että siinä on elämäänsä tyytyväinen mies jolla on asiat ja lompakko hyvässä kunnossa. Vähän peilin edessä harjoittelin jo ilmeitäkin joiden arvelin kuvastavan hyväosaisen olemusta.
Päätin ostaa hienomman auton, ongelma oli käytettävissä olevien rahavarojen rajallisuus, oli pakko tyytyä vähän vanhempaan malliin. Päädyin Volvo XC60 autoon, se on vähän korskean näköinen ja kookas katsella, mikä korostuu kun pienen perheauton viereen parkkeeraa.
Sellaiseen vaihdoin ja ajattelin elämäni jotenkin muuttuvan, itsetuntoni kohenevan, saavani uusia tuttavia ja vaikutusvaltaa. Tarkkailin ihmisiä parkkipaikoilla, miten suhtautuivat Volvosta selkä suorana ulos astuvaan. Aika pian sain huomata että vaikutukset olivat masentavia, ei sen kummempaa tehoa kuin edellisen vanhan autonkaan kanssa. Toiveajattelin että naapurit, vaikka visusti välttävät asian esille tuomista kuitenkin edes sisimmässään kadehtivat. No näistä kuvitelmista ei pitkään lohtua riittänyt, rupesin ajattelemaan että rupeavat jopa ylenkatsomaan ja hyljeksimään niinkuin ihan oikeisiin parempiosaisiin usein suhtaudutaan.
Vuoden pidin Volvoa, sitten vaihdoin mauttomaan ja värittömään Nissaniin ja nyt olen tyytyväinen, naapuritkin moikatessaan katsovat päin.