Aikani kuluksi runsasta jouluateriaa sulatellessani ajattelin tähän laittaa tarinaa rommin tiimoilta. Suht joutavaa jorinaa mutta jos tulee kenellä aika pitkäksi niin saattaahan tätä silmäillä. Ja onhan tässä vinkkiä vierailukohteesta jos sattuu matka Kanarialle. Tehtaalla sai myös kymmenen minuutin ajan vapaasti maistella eri rommilaatujen aromeja. Olin huomaavinani että ripeimmillä testajilla jo jalka vähän vippasi poistuessaan tastingista.

Arucas on kaupunki Gran Canarian saaren pohjoisessa osassa, tunnettu komeasta kirkostaan ja rommitehtaasta.
Arucasissa on Arehucas niminen rommitehdas, perustettu jo vuonna 1884. Tislaavat ja pullottavat siellä 3,5 miljoonaa litraa rommia vuodessa. Turistit pääsevät ihmettelemään tehtaalle rommin valmistusta. Kierroksen lopuksi tarjotaan aivan ilmaiseksi maistettavaksi reilua pariakymmentä tehtaan tuotetta. On myös mahdollisuus ostaa pullokaupalla kuluttajaystävälliseen tehdashintaan.

Tehtaan varastoissa kypsyy rommi, muhii kahdensadan litran  vetoisissa amerikan tammesta tehdyissä tynnyreissä. Imee neste tammipuusta voimaa ja luonnetta itseensä. Sitä kypsytetään äreänä 60 prosenttisena tisleenä, laimennetaan sitten pullotusvaiheessa vedellä kuluttajaystävälliseen neljänkymmenen alkoholiprosentin tuntumaan.

Tynnyreiden päädyistä saattoi bongata myös kuuluisuuksien nimikirjoituksia, mm Placido Domingo ja Julio Iglesias olivat siellä singneeranneet nimikkotynnyrinsä tulevaan omaan käyttöönsä kypsymään.

Täysin on automatisoitu oli tuo tehdas. Iloisesti kilisten vilistivät pullojen rivistöt vauhdikkaasti liukuhihnoilla, robottin luisevat käsivarret sitten lopuksi väsymättä paketoivat, 24 puolloa se aina näytti  laittavan yhteen laatikkoon.

Onhan tunnettua että tilkka rommia kirkastaa katseen, selvittää rinnan ja antaa hyvän mielen. Liikaa ei pidä ottaa, pari peukalonleveyttä juomalasin pohjalle lienee sopiva kerta-annos. Jos on tarvis torjua kylmänvihoja saa laittaa hieman enemmän rommia, mieluusti ruskeaa, kuumaa vettä päälle ja pari lusikallista hunajaa. Siksi tummaa rommia että sillä on parempi psykologinen vaikutus, terveydellinen arvo on kirkkaalla kylläkin yhtä hyvä.

Entisaikojen tunnetusti merirosvot olivat suuria rommin ystäviä, he suosivat yksinomaan synkän tervanväristä laatua. Mieltymys rommiin johtui  aivan käytännön syistä. Käyttämänsä ravinto oli kovin köyhää kaloreista, rommista saivat energiaa, niin henkistä kuin fyysistä. Kauppalaivan ryöstäminen saattoi olla kovaa työtä, pelotta piti painavat entraushaat heittää ja verissä päin usein  tapella tavaroistaan kiinnipitäviä, vastaanhangoittelevia ryöstettäviä vastaan.

Eikä sitä aina ollut näköpiirissä laivoja rosmottaviksi, saattoi olla hyvinkin pitkiä luppoaikoja ryöstösessioiden välillä. Hyvää huumoria ja toivorikkautta oli tarvis ylläpitää rommin antamin voimin.

 Viistoista miestä arkulla vainaan, 
huhhahhei ja rommia pullo.

Muistuupa mieleeni lapsuuteni jouluista ison ja runsassilavaisen kinkun lisäksi sian pää, tai oikeastaan pään puolikas. Pari päivää ennen joulua otti äitimuori esiin ison kolhiintuneen alumiinikattilan, viritteli tulet keittiön puuhellaan. Laski sianpään puolikkaan kattilaan, lisäsi vettä, suolaa, sipuleita, lipstikkaa, maustepippureita ja jokusen laakerilehden. Vieläkin vähän puistattaa kun muistan kuinka kelmeä sian silmä kattilasta tuijotti.
Väristyksiä herkässä lapsenmielessä aiheutti myös kun jo aika kypsän pään poskilihat olivat revenneet ja pari porsaan syömähammasta pilkotti esiin syntyneestä aukosta.

Lisäili äiti hellaan aika ajoin pilkkeitä, kurkisti välillä kannen alle, pitkään antoi kiehua, on porsaan päässä näet sitkeitä purulihoja,
jännetuppia, rustoja ja luukalvoja jotka vaativat pitkän kypsymisajan.

Nosti sitten kahdella isolla puukauhalla päänpuolikkaan tiskipöydälle jäähtymään. Vielä vähän lämpimästä päästä sitten erotteli lihat luista. Suurella mielenkiinnolla me sisarrukset seurasimme toimitusta, tuli siinä porsaan pään monimutkainen anatomiakin lapsille tutuksi.

Paloitteli sitten lihat, en muista tuliko myös porsaan kärsälevy mukaan, ja erikseen keittämänsä maksan suunnilleen sormenpään kokoisiksi paloiksi porsliiniseen pilkkumiin.
Sitä en muista miten valmisti liemen mutta keitinvettä siinä oli mukana minkä kaatoi lihojen päälle ja vei hyytymään kellarin rappusille.

Siinä se oli aladoobin synty myös tytiseväksi sitä kotipuolessa sanottiin, jouluaaton ruokapöydän herkku. Maksapaloista aivan erityisesti pidin, muistan elävästi kuinka kaivelin niitä jokusen erikseen lautasen reunalle ja sitten herkuttelin. Oli senverran suuritöinen eväs tämä aladoobi että lähinnä vain jouluksi äiti sitä valmisti.

En tiedä onko tämäntyyppinen sisältö asiallista ja soveliasta tällä  vakavahenkisellä palstalla esittää sillä saahan tämän luokitella satuiluksi ja huuhaaksi. Ehkä välipalaksi raskaan päivänpolitiikan ja elämän syvien peruskysymyksiä koskettelevan keskustelun lomaan. Aikani kuluksi pohdiskelin.

Joulun alla on ehkä paikallaan sanoa muutama sana lahjojen tiimoilta. Ihan itse en nyt mitään viisasta keksinyt niinpä turvaudun ammoin eläneen kuuluisan kiinalaisen Tsun Huan jälkeensä jättäneeseen tekstiin.

Näin on muinoin viisas kiinalainen ajattelija Tsun Huan asiaa pohtinut ja opettanut lahjan antamisen tapahtumaa ja psykologiaa, mitä lahja viestii antajastaan, mitkä ovat vastaanottajan tuntemukset ja sielunliikkeet lahjan saatuaan.

Oppia tästä voisi kiireinen, suoraviivaiseen materialismiin taipuvainen nykyihminen ottaa. Pohtia tykönään Tsun sanomaa, valaistua ymmärtämään että loppujen lopuksi henki voi olla tärkeämpi kuin materia.

Esimerkkinä kirjoituksessaan Tsun käytti naapurin syntymäpäivää. Tuttavansa oli hankkinut lahjaksi hienon pilkkumin. Lohikäärmes- ja lootuskukkakuvioilla herkästi kirjaillun noin yhden kapan vetoisen rypyliäisreunaisen kulhon. Itse lahja oli siis hieno ja epäilemättä naapurille mieluinen esine.

Mutta opetus tulee siinä miten pilkkumi annetaan. Lahjan antajan pinnallisuudesta kielii jos astia ojennetaan töksähtävästi, paljaana ilman minkäänlaista pakkausta. Hyvää kuvaa ei anna sekään jos pilkkumi on kietaistu jo kertaalleen käytettyyn, rasvaiseen ehkä repaleiseenkin sanomalehtipaperiin, käytetystä muovikassista puhumattakaan.

Aidosta antamisen ilosta ja sydämen kyllyydestä kielii hieno kääre. Hillityn herkkäkuvioinen silkkiäispaperi johon hyvällä maulla soinnutettu nauhasidos luo esteettisen ja harmoonisen kokonaisuuden. Tällaisen lahjan saanut naapuri aistii oitis että antaja on paneutunut vaivalla lahjaan ja antamisen tapahtumaan, hienon kääreen viestimänä hänen laittaneen palan omaa sisintään mukaan lahjaansa. Lämmin ja auvoinen tunne leviää syntymäpäiväsankarin sisimpään hänen ymmärtäessään vallitsevan tosiystävyyden.

Sopusuhtainen naapurielo ja keskinäinen luottamus mitä ilmeisemmin syventyvät entisestään kun lahjan antamiseen paneudutaan vaivaa nähden ja sydämen lämmöllä.

Minun pitää uusia ajokortti, kysyin omasta terveyskeskuksesta aikaa  lääkärintarkastukseen.  Sieltä vastattiin että ei ole sellaiseen lääkäreillä aikaa. Onneksi ovat kaupalliset lääkärikeskukset sillä vaikeaa olisi elo syrjäkylällä ilman ajokorttia.

Ymmärrän toki että korona työllistää lääkäreitä, että ihmisten terveys menee sen edelle että saa ajaa autoa jos eivät rahat riitä yksityislääkäriin.

No minulla on mahdollisuus maksaa yksityislääkärille mutta harmittaa ihan periaatteessa kun arvelen että osa rahastani mahdollisesti rikastuttaa paratiisisaarilla itseään rasvoittavaa suurporvaria.

Tulisipa pian SOTE joka korjaa tilanteen, takaa lääkärien riittävyyden ja asettaa kansalaiset samanarvoiseen asemaan lääkäripalveluiden kohdalla.

TVstä tulee loputtomasti ruoka- ohjelmia. Kovasti niissä mielestäni on konstailun ja astian makua.

Kun pinseteillä asetellaan jotain murusia tai kastiketippoja sirotellaan lautasen reunoille on se mielestäni ruualla leikittelyä.

Mutta lienenkin perusluonteeltani karu ja konstailematon ihminen, vähän kai ajasta jälkeen jäänyt mielensäpahoittaja, Kalle Päätalon savottien aikaan jässähtänyt.

Siedin kovasti ponnistaen katsella kymmenkunta minuuttia näiden ohjelmaa. Kovasti jäin miettimään  että onko nämä herrat oikeasti näin yksinkertaisia vai onko kyseessä käsikirjoitus jota pitää noudattaa.

No ei sovi ainakaan vanhemmalle iän myötä jo vähän korpuuntuneelle miehelle katsoa. Niin kyllä minä sitäkin pohdin että olivatko juttunsa ihan fiksuja mutta vika olisikin vastaanottajan kasettuneessa humeetissa mutta kun itse saa arvioida niin torjuin tämän tämän ajatuksen.

Twitteristä luin, Pauli Vahtera oli selvitellyt:

”VTV 141 työntekijää. Pääjohtaja + 18 johtajaa, 10 päällikköä ja 48 johtavaa työntekijää. VTV:n keskipalkka 5862€. Tilintarkastuststo KPMG 4426€. KPMG asiakkailta veloitettavaa työtä tehdään 2x enemmän kuin VTV valtiontalouden tarkastamista.”

Onko tämä jonkinlaista panettelua ja vääristelyä, tarkoitushakuisuutta, en tiedä. Mutta sellainen maku jäi että onko tässä jotain mätää, olisiko yksi osanen väitettyä maamme ylivahvaa byrokraattisuuta. Onko tällaisia virastoja paljon jne.

Niin tai näin mutta särön tämä teki iloisen veronmaksajan rooliini.

Meinasi mennä aamukahvee väärään kurkkuun kun lehden yleisönosastolta luin  tämän jutun

”Lintuja syövät kissat toimivat täysin pyyteettömästi pörriäisiä pelastavassa työssään”

Tekisi mieleni sanoa että anna mun kaikki kestää. Ei minulla isommin mitään kissoja vastaan  ole mutta mielestäni ne eivät kuulu luontoon. Eniten säälittävät hylätyt kesäkissat joiden elämän syksy ja talvi kituliaasti hyydyttää.

Pölyttäviä hyönteisiä pitää suojella ihan muilla keinoilla kuin kisojen avulla ettei jouduta siveltimellä esimerkiksi hedelmäpuita ja pensaita pölyttämään niinkuin jossain kirjassa tehtiin.

Muistaakseni näillä sivuilla on Pohjolan Kalle osoittanut esimerkkiä, ryhtynyt sanoista tekoihin mitä kulkukissoihin tulee.

Eilisiltana veneilimme kolme sukupolvea sillan alle silakkajahtiin. Aivan mahdotonta oli kalantulo, tunnissa melkein ämpäri täyteen.  Tänään savustan isoimmat ja pienmpiä voissa paistan, suurin osa menee naapureille.

En tällä halua kademieltä herättää vaan nostattaa halua lähivesille pyyntiin.

(tässä vähän sekin kokeilu että osaanko kuvia tekstiin laittaa)