”PAKSUJA KIRJOJA on pöydällä iso pino. Olen kerännyt niitä Pasilan pääkirjaston hyllyltä numero 920. Kirjaston virkailijat ovat lisäksi hakeneet sellaisia vanhempia kirjoja, jotka on jo siirretty alakerran varastoon.

Silmäilen kymmenkunta viime vuosina ilmestynyttä Suomen historian yleisteosta. Olen varannut luku-urakkaan koko päivän, mutta selviän siitä muutamassa tunnissa, vaikka yritän olla työssäni huolellinen.

Haluan tietää, mitä kirjoissa kerrotaan niistä suomalaisista, jotka joutuivat Stalinin vainojen kohteeksi 1930-luvulla Neuvostoliitossa.

Muistikirjaani kertyy vain vähän merkintöjä. Useiden kirjojen kohdalle vedän pelkän viivan. Asiaa ei ole käsitelty lainkaan.

Viimeisenä otan käteeni professori Jouko Vahtolan kirjoittaman kirjan Suomen historia. Se on järkäle, huolellisesti tehty, hienosti kuvitettu, ilmestynyt kaksi vuotta sitten Otavan kustantamana.

Sivulta 314 löydän lyhyen maininnan: ”Suomalaisten kommunistien suureksi onnettomuudeksi koituivat 1930-luvun Stalinin puhdistukset, joissa arvioidaan likvidoidun kansanvihollisena jopa 20 000 suomalaista.”

Jään miettimään, onko tuossa riittävästi tekstiä vai olisiko lukijalle pitänyt selvittää sivu tai parikin, miten suuresta asiasta siinä on kysymys.

Osmo Jussilan, Seppo Hentilän ja Jukka Nevakiven Suomen poliittisen historiasta (vuoden 2009 painos) löydän oivallisen vertailun.

Luku 20 000 on yhtä suuri kuin talvisodassa kaatuneiden määrä tai vuoden 1918 sisällissodan punaisten uhrien määrä.

20 000 tapettua suomalaista on siis paljon, hyvin paljon sen mittapuun mukaan, jota me käytämme, kun arvioimme Suomen historian raskaimpia vaiheita.

SUOMEN historian teoksissa selvitetään laajasti talvisodan ja sisällissodan tapahtumia. Näin pitääkin tehdä, jotta kirjan lukija saisi kattavan käsityksen itsenäisyytemme ajan tapahtumista.

Miksi suomalaisten teloitukset Neuvostoliitossa jätetään historian yleisteoksista joko kokonaan pois tai kuitataan vain lyhyellä maininnalla, vaikka suomalaisia kohtasi siellä kansanmurha?

Jussilan, Hentilän ja Nevakiven Suomen poliittinen historia on poikkeus lukemieni kirjojen joukossa. Siinä selostetaan perusteellisesti, mitä suomalaisille tapahtui Neuvostoliitossa.

Kirjassa todetaan kuitenkin: ”Lopullista selvitystä suomalaisten kommunistien kohtalosta ei ole vielä tehty.”

Näin Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi kirjoittivat kymmenen vuotta sitten.

Tänään tilanne on sama kuin vuonna 2009. Virallista valtiollista selvitystä suomalaisten kohtalosta ei ole tehty.

Onneksi aihetta on käsitelty monissa kirjoissa. Näistä tunnetuin on Antti Tuurin romaani Ikitie, joka kertoo yhden vainotun tarinan.

Tuoreimpia ovat Ossi Kamppisen tietokirja Palkkana pelko ja kuolema ( HS 12.7.) ja Ville Ropposen ja Ville-Juhani SutisenLuiden tie (HS 29.6.).

NÄITÄ kirjoja esitellessään tutkijat Veli-Pekka Leppänen ja Erkki Vettenniemi toivoivat, että 1930-luvun tapahtumista tehtäisiin selvitys yhteistyössä Venäjän viranomaisten kanssa.

Vettenniemi muistutti myös siitä, etteivät kaikki suomalaiset olleet Neuvostoliitossa uhreja. Osa heistä osallistui julmuuksiin ase kädessä ja toimi neuvostovallan kätyrinä.

”Suomalaisten SS-miesten vaiheista on vastikään ilmestynyt valtioneuvoston tilaama selvitys, joten julkisia varoja luulisi viimein löytyvän tutkimukseen, jossa arvioitaisiin suomalaisten rooli punaisen diktatuurin pystyssä pitäjinä”, Vettenniemi muistutti.

Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, sen historiaa ryhdyttiin ensimmäisen kerran kirjoittamaan rehellisesti. Tavaksi tuli sanoa, että täytettiin historian valkoisia sivuja.

Kolmenkymmenen vuoden aikana valkoisia sivuja on paljon täytetty, mutta selvittämättömiä asioita on yhä edelleen.

Suomalaisten on aika ryhtyä täyttämään yhtä valkoista sivua omassa historiassaan.

SIKSI vetoan suoraan Suomen valtiojohtoon, tasavallan presidentti Sauli Niinistöön ja pääministeri Antti Rinteen hallitukseen: Teettäkää selvitys siitä, mitä suomalaisille tapahtui maailmansotien välillä Neuvostoliitossa.

Ymmärrän hyvin, ettei tätä selvitystä olisi ollut mahdollista tehdä ennen vuotta 1991. Neuvostoliitto oli mikä oli, mutta sen hajoamisesta on pian kulunut kolmekymmentä vuotta, joten nyt jos koskaan on aika tarttua tähän arkaan aiheeseen.

Suomen ja Venäjän valtiolliset suhteet ovat asiallisella ja vakaalla pohjalla. Kyllä ne kestävät historian kipeidenkin asioiden penkomisen.

Jos kuitenkin kävisi niin ikävästi, ettei Venäjä syystä tai toisesta haluaisi tehdä selvitystä, siitä ei kannattaisi lannistua. Sen jälkeen selvitys tehtäisiin omin voimin.

Tämä selvitys olisi myös kunnianosoitus niille maamiehille, jotka joutuivat sisällissodan jälkeen pakenemaan Suomesta Neuvosto-Venäjälle. Eivät nämä onnettomat ihmiset voineet hädän hetkellä aavistaa, että lähtiessään sutta pakoon heitä tulisi karhu vastaan.”