Tekijä: Kari Rönkä

Torstaina (28. syyskuuta) on lähetekeskustelussa Valtiontalouden tarkastusviraston vuosikertomus.

Vuosikertomus (ja tarkastuskertomus) sisältää varsin suoraviivaisesti moittivan lausuman ja tarpeen muuttaa toimintamalleja, mutta nykyhallitus on jo julkisesti jättänyt nämä huomiotta.

Luonnollisesti oppositiossa olevien Vihreiden pitäisi moittia hallitusta siitä, että se pyyhkii takapuoltaan VTV:n tarkastuskertomuksella. Tässä tapauksessa Vihreiden pakotietä on mielenkiintoista arvailla, koska VTV:n kritiikki koski tuulivoiman tukijärjestelmiä. On vaikea uskoa, että Vihreät kritisoisi hallitusta tästä, kannattaahan se suorastaan hysteerisesti tuulivoimaa tukineen.

Jos VTV:n lausunto on päässyt unohtumaan, sen ydinkohtia olivat, että tuulivoiman tukijärjestelmä tulee valtiolle erittäin kalliiksi, mutta on tehoton ja siirtää tuulivoimayhtiöiden tavanomaisen yritysriskin veronmaksajien maksettavaksi.

Renaultin uudehkoa Zoe-nimeä kantavaa täyssähköautoa markkinoidaan estoitta 400 kilometrin toimintamatkalla. Alahuomautuksissa sentään kerrotaan, että todellisessa ajossa 300 kilometriä on lähempänä totuutta. Samalla kuitenkin jätetään kertomatta, että tuossa alemmassa luvussakaan ei ole otettu lainkaan huomioon olosuhteita, ei edes lämpötilaa tai nopeutta.

Valmistajan antamat tiedot kertovat aika karua kieltä markkinoinnin (ja jopa suomalaisten koeajojen/testien) rehellisyydestä. Lienee myös selvää, että valmistaja mieluusti kaunistelee totuutta kuin kertoo ikävät faktat sellaisinaan. Siksi näihinkin lukuihin tulee vielä suhtautua lievällä varauksella.

Renaultin oma lupaus kertoo (Renaultin ilmoittamasta) todellisesta toimintamatkasta mm. seuraavaa:

1. Normaalilla maantienopeudella (80 km/h) nollakelissä luvattu toimintamatka on noin 250 km (63 % mainostetusta).
2. Valtatienopeudella (100 km/h) kymmenen asteen pakkasella toimintamatka on noin 200 km (50 % mainostetusta).
3. Jos pakkanen kiristyy viiteentoista asteeseen, mikä on vielä aivan normaali talvikeli Suomessa, toimintamatka putoaa valtatienopeudella noin 150 kilometriin (38 % mainostetusta).
4. Talvipakkasella (-15 astetta) moottoritienopeudella matka Helsingistä Hämeenlinnaan ottaa jo koville, eli mainostetusta toimintamatkasta saavutetaan selvästi alle kolmasosa.

Renaultin ilmoittamissa toimintamatkoissa ei ole otettu huomioon muita tekijöitä kuten mahdollisia matkustajia tai matkatavaroita maasto-olosuhteista nyt puhumattakaan.

Herää mieleen kysymys, halutaanko kaavaillulla romutuspalkkiolla oikeasti vähentää liikennepäästöjä, vai ollaanko vain tekemässä tulonsiirtoa varakkaille.

Jos romutuspalkkio – kuten edelliselläkin kerralla – kohdistetaan vain uuden auton hankintaan, kyse on päästöjen pienennyksen nimiin verhotusta tulonsiirrosta varakkaille, niille, joilla on varaa ostaa uusi auto.

Jos romutuspalkkiolla halutaan oikeasti pienentää liikennepäästöjä, ratkaisevaa palkkion myöntämisessä pitäisi olla päästöjen pieneneminen eikä auton rekisteröimättömyys.

Jos X g/km päästävän auton vaihtaa autoon, jonka päästöt ovat X-60 g/km, päästöt vähenevät 60 g/km täysin riippumatta siitä, minkä ikäinen hankittava auto on.

Mielestäni pitäisi harkita jotain seuraavan kaltaista palkkiomallia.

Jotta palkkion voi saada, auton on nuorennuttava vähintään 10 vuotta. Jotta palkkion saa täysimääräisenä, päästöjen on pudottava vähintään 60 g/km. Tästä alaspäin jokainen 5 g/km pienentää palkkiota kymmenyksellä, jolloin alimman palkkion (10 % maksimista) saa, jos päästöt alenevat 15 g/km. Jos samalla halutaan pudottaa autokannan ikää, kaavaan voidaan lisätä ikäkerroin, joka kasvattaa päästöpudotuksen perusteella laskettavaa kerrointa kymmenyksellä jokaista lisävuotta (yli kymmenen vuoden) kohden.

Lopputulos olisi jotain seuraavan kaltaista:

Kaavion kertoimella kerrotaan romutuspalkkion maksimiarvo. Vuodet eivät siis tarkoita romutettavan auton ikää, vaan vanhan ja uuden auton ikäeroa.

Tämä nyt hiomattomana ajatuksena.

Lapsuuden keskeisiin kalastusaiheisiin muistoihin kuuluu kasiaisten eli kastematojen pyydystäminen käsin. Mummolassa tätä tehtiin lähes aina, kun olosuhteet olivat sopivat.

Kasiaisten pyydystäminen tapahtui kesäyön hämärässä, kun pitkään jatkunut sade loppui sopivasti ennen auringonlaskua. Pieni, hentoinen tihku ei haitannut, oikeastaan päinvastoin, mutta reilulla sateella hommasta ei tullut mitään.

Pyydystyspaikkana meillä oli mummolan kasvimaa, jonka koviksi tallautuneilla käytävillä oli helppo liikkua ääneti. Myös perunamaan laita sopi pyyntipaikaksi, mutta pottumaan vakoihin ei ollut asiaa, koska siellä oli mahdoton liikkua ääneti.

Kasiaiset nousevat sateisen päivän iltana heti hämärän tullen pintaan. Ne työntävät ensin päänsä pinnalle ja sitten hitaasti, sentti sentiltä, lähes koko ruumiinsa. Vain takaosa, erityisesti hännän sukasten peittämä pää, jää maan alle.

Pyydystäjän on liikuttava täysin äänettömästi, varoen kahisuttamasta ruohoja tai oksia ja tömisyttämättä maata. Ainoana ”aseena” on taskulamppu. Kasiainen on nimittäin erittäin arka tärähdyksille ja kahahduksille, mutta valoa se ei pelkää.

Kun taskulampun valossa huomaa kasiaisen maan pinnalla, alkaa hidas lähestyminen. Hitaasti, jokaisen askeleen paikka tarkkaan katsoen, hiivitään niin lähelle, että yletytään kumartumalla tarttumaan kasiaisesta kiinni mahdollisimman takaa, hyvin läheltä sen piilokoloa.

Sitten alkaa väsytys. Kun kasiaisesta nappaa kiinni, se levittää häntänsä sukaset ja yrittää vetää itsensä maan alle. Sen ote kolostansa on niin tiukka, että sitä ei voi vetää ulos väkisin ilman, että se katkeaa, jolloin siitä ei ole säilytettäväksi. Väsytystekniikan voi opetella seuraamalla räkättirastaan toimia kasvimaalla. Kasiaisesta pidetään tiukasti kiinni ja siihen kohdistetaan tasainen veto suoraan kolosta ulospäin. Se ei pysty jännittämään häntäänsä loputtomiin, joten aina jännityksen silmänräpäykseksi lauetessa se liukuu vedon voimasta muutaman sentin ulos kolostaan. Lopulta se luiskahtaa kokonaan maan pinnalle.

Kasiaisia keräämällä pysyttiin koko kesä kunnon syöteissä. Riittipä niitä oikein säilöttynä talveksi pilkkisyötiksikin. Niitä pidettiin isossa puisessa astiassa hyvässä mullassa. Puuastiasta kasiainen ei nouse reunoja pitkin pois, joten astiaa ei tarvitse peittää. Astia pidettiin kesällä liiterin viileimmässä nurkassa, talveksi se vietiin kellariin. Ruokintaan riittivät kahvinperskeet, joita piti sitten annostella erittäin varovaisesti, sillä ne saattavat turvottaa kasiaisen hajalle. 

Pyydystettyjen kasiaisten käyttöön palaan seuraavissa osissa.

Osuipa silmiin aika mielenkiintoinen gradu, jossa on yritetty luoda kaava auton arvon alenemiselle iän ja kilometrien myötä.

Meinasin tuottaa hieman grafiikkaakin, mutta enpä ole kerinnyt.

Ihan mielenkiintoista luettavaa kuitenkin. Gradu löytyy täältä.

Julkaisin tämän kirjoituksen AL:n blogeissa 18. lokakuuta 2016. Sattuneesta syystä aihe on jälleen ajankohtainen.

————————–

Olipa kerran juksaaja.

Juksaaja oli noussut koko maailman tuntemaksi tähdeksi turskanjuksauksessa, tuossa vaativassa ja suositussa lajissa, jossa menestyneimmät juksaajat pääsevät miljoona-ansioille. Häntä voidaan hyvinkin siis kutsua tähtijuksaajaksi.

Tähtijuksaajalla on tietysti oma tähtijuksauslääkäri. Merkkihenkilöillä kautta historian on ollut henkilääkärinsä, ja maailman juksaajien huipulle päässyt juksaaja on nykymaailman merkkihenkilö jos kuka.

Eräänä päivänä tähtijuksaajallemme ja hänen tähtijuksauslääkärilleen sattui ikävä lipsahdus. Tähtijuksaaja oli onnistuneiden juksausharjoitusten lumoamana unohtanut kalenterinsa juksausharjoitusten tukikohdan terassille, jolloin mereltä vienosti henkäillyt ahava oli kääntänyt kalenterin lehteä. Tätä ei huomannut tähtijuksaaja eikä edes tämän tähtijuksauslääkäri, joka muuten kyllä vahtasi suojattinsa tekemisiä 24/7. Tämä pieni sattuma, niin mitättömältä kuin se tuntuukin, johti maailmanlaajuiseen mediamylläkkään, jota edes turskanjuksaajien oma Juksausliitto ei kyennyt hillitsemään.

Väärä kalenterisivu, väärä päivä. Niinpä tähtijuksaajamme tuli nauttineeksi voimajuomaa liian lähellä suuria juksauskilpailuja, joissa olisi varmasti edessä testi. Voimajuoma on loistoapu harjoittelussa, mutta valitettavasti se on myös kiellettyä. Siinä on näet runsaasti toissukupuolisen turskan maksasta uutettua turskaöljyä, jonka vastustamaton aromi juksaajan ihohuokosista hyökyessään antaa juksaajalle huomattavaa etua kilpailijoihin verrattuna.

Tähtijuksaajamme oli nyt pulassa ja tuskanhiki helmeili otsalla. Turskaöljyn käyttö paljastuisi testeissä varmasti. Sitten ei juksattaisikaan pitkään aikaan, jos enää koskaan. Juksauskiellon päätyttyä hän voisi olla jo ikämiesjuksaajien sarjassa.

Tähtijuksaajamme ja hänen tähtijuksauslääkärinsä eivät kuitenkaan jääneet istumaan ja ihmettelemään sormi suussa, ei omassa eikä turskan, vaan istahtivat pöydän ääreen tervalla höystetty turskanruototee kummallakin mukissa höyryten. Katsokaamme nyt, miten tuo neuvonpito sujui.

Pitkän hiljaisuuden päätti tähtijuksaajan huokaisu:
– Tää meni nyt päin turskanpyrstöä, se turkasen turskaöljy näkyy taatusti testissä.

– Annas olla, kun hetki funtsitaan, tähtijuksauslääkäri vastasi.

– Funtsitaan ja funtsitaan! Voi turskan tursake, ei tässä nyt pelkkä funtsiminen auta, mun juksaukset voi olla juksattu, jos sä et keksi jotain terävää

Pöytään laskeutui taas hetkeksi hiljaisuus. Sitten tähtijuksauslääkäri oikaisi ryhtinsä ja suorastaan kiljaisi:

– Hei, nyt mä taisin keksiä! Muistatko Pavelin Pikalääkkeen?

– Häh, eikös se ole se lääkefirma, missä sä olit ennen duunissa? Mitä turskan tursaketta se tähän kuuluu?

– No, katohan nyt, sillä firmalla on sellanen huulirasva, jossa on helskatin paljon turskaöljyä. Se on just sitä samaa turskaöljyä, mitä sä käytät treenatessa.

– Mitä sä sössötät? En mä mitään huulirasvaa tartte, mä tartten turkasen hyvän selityksen, tai multa on juksaukset juksattu.

– Älä nyt hermostu, tolla huulirasvalla sun ongelmas ratkaistaan kerralla. Et sä nyt välttämättä ihan ilman pääse, kun kai niitten sulle täytyy jotain lätkästä, että homma näyttäis yhtään uskottavalta, mutta et sä taatusti sais kuin muutaman kuukauden juksauskieltoa. Ajattele, muutama kuukausi ja pääsisit taas juksaamaan.

Tähtijuksaaja nousi puoliksi seisomaan ja karjaisi:
– Selitä, äläkä jaarittele. Nyt pikana asiaan, tai mä syötän sut turskille!

– Älä vedä juksaussiimaa liian kireelle. Mä voin pelastaa sut, mutta sun pitää vähän jeesata mua. Tai siis sun ja Juksausliiton. Tässä on nyt vaarassa meidän kaikkien nahka. Jos mä lähden piiskattavaks, niin teidän nahkojen säästymisessä ei sitten muutama oravannahka paljoa paina. Ymmärrätkö?

– Meinaatko, että mun tarttis hommata sulle oravannahkoja? Kyllä se hoituu, älä sä siitä huoli. Ja nyt se ratkaisu, ja vauhdilla sittenkin!

Tähtijuksauslääkäri hymyili ja jatkoi rauhoittelevaan sävyyn:
– No, mä vaan kipaisen apteekkiin ja ostan sulle sellaisen huulirasvatuubin. Sitten sä vaan vetelet sitä huuliin oikein kunnolla.

– Mitä turkasen hyötyä siitä muka on? Sittenhän mä käryän ihan varmasti.

– Käryät sä kuule muutenkin, kun otit sitä voimajuomaa liian myöhään. Mutta nyt sä voit laittaa käryn mun syyksi, tai siis ton huulirasvan syyksi, siinä kun on sitä samaa turskaöljyä. Minkäs sille mahtaa, että mä ostin kiireessä väärää huulirasvaa, vahinko mikä vahinko. Helppoa kuin turskan juksaus kun sen osaa!

Tähtijuksaaja vaikeni. Vähitellen synkkyys alkoi haihtua kasvoilta ja tuskanhiki otsalta. Lopulta tähtijuksaaja virnisti leveästi ja läimäytti vuosien juksauksen tuomalla voimalla tähtijuksauslääkäriä olalle niin, että tämä ulvaisi säikähdyksestä ja vähän kivustakin.

– Loistava idea, kerrassaan loistava! Kyllä oot ansainnu oravannahkas.

Sen pituinen se.

Lapsuuteni kalastusmuistot liittyvät valtaosin mummolaani ja pienehköön Suonenjokeen, joka virtaa Pohjois-Savossa Suonteenselältä Iisveteen. Sen vedet tulevat aivan Kymijoen vesistön latvoilta, missä Kymijoen vesistön erottaa Saimaan vesistöalueesta vain vähäinen Kuivataipaleen kannas, ja virtaavat edelleen Rautalammin reittiä Keiteleeseen ja Päijänteeseen.

Jatkossa seurannee muutama täsmällisempi poiminta muistoista, mutta annettakoon nyt hieman yleiskuvausta.

Lapsuudessani Suonenjoen alkukesää leimasivat jokavuotiset uitot. Iisvedellä oli siihen aikaan kolmekin sahaa, joille uitettiin joka vuosi melkoinen määrä puuta latvavesiltä. Uitot näkyivät myös kalastuksessa monella tavalla.

Ennen uittojen saapumista piti ehtiä viemään katiskat joelle, jos halusi hyviä särkisaaliita ja jokusen hauenkin. Virtaavassa, kylmässä vedessä isot särjet olivat hyvän makuisia, ja niitä käytettiinkin siihen aikaan monessa kodissa ruokakalana muillekin kuin kissoille. Mummoni laittoi isoista särjistä mm. maukkaita kalapullia. Joskus, jos pieni ahven sattui olemaan tiukassa, ahvenkukkoonkin laitettiin jatkeeksi särkiä.

Särjenpyynnistä on jäänyt mieleen yksi kerta kutuaikaan, kun ajattelimme kopaista katiskalla hieman lisuketta kalakukkoon – ahvenen syönti kun oli ihan alkukesästä heikkoa, joten niitä oli vaikea saada ongella kalakukkoon riittäviä määriä. Samalla oli tarkoitus tuoda naapureille hieman kissankalaa. Homma meni kuitenkin huvittavan puolelle, kun vain lyhyen aikaa joessa olleen katiskan nostaminen oli käydä mahdottomaksi – siinä kun oli kohdalle osuneen kutuparven jälkeen särkiä vaikka koko kulmakunnan kissoille.

Uittojen saapumista piti seurata tarkasti kahdestakin syystä. Ensinnäkin katiskat piti hakea kiireesti pois ennen uittopuomien vetämistä, jotta tukit eivät murjoisi katiskoita tai suorastaan veisi niitä mennessään – katiskoita kun oli pakko pitää niin matalassa vedessä, että ne pystyi nostamaan koukkupäisellä kepillä. Merkitä niitä ei voinut, koska merkittyjen katiskoiden tyhjentäminen oli siihen aikaan kylän kloppien suurta huvia. Toisekseen piti valmistautua ongelle. Kirkonkylän suvannossa suma rajautui suurten mattolaiturien päihin, jolloin sen reunoilta pääsi helposti ongelle. Tukkien alta löytyi yleensä ajankohdan paras paikka pikkuahventen narraamiseen.

Joen yläjuoksu kirkon kahta puolta oli erinäisistä syistä paria poikkeusta lukuunottamatta lähes kelvotonta aluetta onkimiseen. Keskijuoksulla, kirkonkylältä Kimpanlampeen, oli useita hyviä onkipaikkoja. Lammesta eteenpäin aina Yläkoskeen asti olivat parhaat onkipaikat, joilta saattoi saada muhevan kokoisia paistikkaitakin. Noiden alueiden onkipaikat ovat painuneet mieleen niin perusteellisesti, että muistan vieläkin, puolen vuosisadan jälkeen, jokaisen paikan pienimpiä yksityiskohtiaan myöten.

Tuollaisessa ympäristössä tämä pikkupoika innostui onkimisesta.

Monenmoista – suurelta osin poliittista – porinaa on tullut kirjoiteltua, mutta nyt ajattelin poiketa toviksi aivan muihin aiheisiin.

Hyvät blogiystävät, tämä avaus aloittaa sarjan, jossa availen teille muistikuviani, jotka liittyvät tavalla tai toisella kalastukseen. Olennaista näissä tarinoissa ei aina ole saaliin koko tai määrä, vaan se, että jokainen niissä kuvailtu kalaretki on syystä tai toisesta piirtynyt poikkeuksellisen kirkkaasti muistiini.

Kaikki sarjassa kuvatut kalaretkimuistot ovat tositapahtumia sillä tarkkuudella, millä ne ylipäätään muistan – vanhimmat onkimuistot kun ajoittuvat reilusti yli puolen vuosisadan taakse menneisyyteen. Kaikkien tarkkoja tapahtumapaikkoja en enää muista, jolloin sijoitan ne suunnilleen oikeille alueille.

Kalaretket sijoittuvat eri puolilla maata Dragsfjärdistä Yläkönkäälle ja Maalahdelta Tuusniemelle. Niiden järjestys on pääosin satunnainen, vaikka yritänkin aloittaa kaukaisimmista muistikuvista ja edetä sieltä edes suurin piirtein aikajärjestyksessä nykyaikaan.

Toimikoon tämä johdatus samalla varoituksena, jotta tiedätte mitä tuleman pitää, ja osaatte jo otsikon perusteella kiertää kaukaa, jos siltä tuntuu. Osaa tarinoista ei nimittäin voi kertoa kovin lyhyesti, mistä esitän pahoitteluni jo etukäteen.

No, enempiä jaarittelematta, tervetuloa aikamatkalle kirjoitussarjaani “Se kalaretki mieleen usein palaa”. Uusia osia ilmestyy epäsäännölliseen tahtiin.