Pitääpä tänne politiikan ja sotien sekaan tökätä avaus arkipäivästä.
Ollessani KaartP:n toisen komppanian vääpelinä, päällikköni ja minä, molemmat asuimme Suomenlinnassa. Päällikköni Susisaaressa ja minä Iso-mustasaaressa. Päällikköni vaimo takavuosina oli kohtuullisen tunnettu akvarellitaiteilija.
Toisaalta, venevalkamani sijaitsi Varvilahdessa vastapäätä Susisaarta.
Monet suomenlinnalaiset kalastivat silloin 70-luvulla lohta ja taimenta, varsinkin keväisin. Keväisin lohiverkoistakin tuli tuommoista 6-8kg kuhaa ja 2-4-kiloista lahnaa. Passelia savustukseen, jos graavaukseenkin.
Minä taas kalastin koko sulaveden ajan, ammatiksenikin, taimenta ja lohta tuli.
Verkot (tehdasvalmisteiset) olivat 24 metriä pitkiä, 6m syviä ja 0.40 langalla ja 82mm.
Minä taas pauloitin itse; lanka 0,24mm ja silmä sen 82mm. Alapaulan tein 100mm metallirenkain, syvyys 10m ja pituus oli 32m. Kyllä tuli kalaa.
Päällikköni asui Susisaaren sisääntulon varrella Varvilahteen ja sopimuksemme oli, että turskat verestän ja laitan siihen laiturin päähän. Tosin täytyy myöntää, että silloin tällöin mätiturskan pari otin; savustin kalan sekä mädin; superherkullista.
Kerran mennessäni verkoilleni, huomasin, ison tumman selän;…tosi iso kala. Paikalle päästessäni, huomasin, ei se kala ollut vaan nuori norppa.
Irroittelin norpan (elävän) verkosta ja nostin perätuhdolle toipuilemaan. Katseli kalastustouhujani suurin silmin tunnin verran ja kun tulimme siihen ”päällikköni” laiturin kohdalle; norppa muljahti mereen, tuli pintaan ikään kuin kiittämään, etten häntä tappanut.
Vielä Suomenlinnasta; yksi syksy kun sain kilohailia pari pytyllistä (75l) kerralla; lähdin tuttuihin perheisiin, josko kelpaisi. Parissa paikassa tuli vastaus; kyllä mutta kun ovat perkaamattomia. Se oli silloin jo. Siihen loppui kierrokseni.
Savustin kaiken ja myin työpaikallani, kyllä kelpasi.
