Tekijä: Kalle Pohjola

Unkarilaisesta ruuasta mieleen tulee ehkä ensimmäiseksi gulashi, siis unkarilainen versio lihakeitosta.

Minäpä eilen valmistin  pörkölttiä; unkarilaista lihapataa. Siihen käytetään sianniskaa ja minä laitan jonkin verran naudanpaistiakin siihen sekään.

Ensin laitetaan valurautavuoan pohjalle öljyä, siinä kuullotetaan reilusti punasipulia ja valkosipulirouhetta. Sitten lisäillään lihakuutioita vähän kerrassaan huolellisesti sekoittaen, kuitenkin lihapalat saavat hieman ruskistua. Kun lihat ovat ruskistuneet, loraus vettä, ei niin paljon, että lihat peittyisivät.

Kattilan kansi kiinni; hauduttamista parisen tuntia, välillä tarkastellen, että nestettä on. Lisään purkillisen tummaa olutta (6,5%), suikaloitua paprikaa, punaista ja vihreätä, pieni chilipalko silputtuna, tomaattia pilkottuna, venäläistä suolakurkkua lohkoina, tässä vaiheessa vasta suolaa, mustapippuria ja valkosipulirouhetta sekaan. Puolisen tuntia ja viimeistelyä vaille valmis.

Loppuvaiheessa lisään smetanaa pikkupurkillisen, sekä basilikasilppua reilusti.

Pörköltin kanssa maistuvat paahdetut perunat.

Tänään sitten tuon Pikkumirrin kanssa yritin ottaa kuvia; Pikkumirrin kontaktihakuisuudesta. No, eihän se oikein edes onnistunut, Tuo Pikkumirri ei nyt sitten vaan ole niitä helpoimpia kuvattavia, herttaisuudestaaan huolimatta.

Villikissan elämän kun on jo alunalkaen omaksunut; ei siltikään huono ominaisuus; ehkä pärjää.

Tämän tekstini laitoin tänne sotaintoilijoiden ja politiikan taistelijoiden lomaan; josko kelpaisi?

Toisaalta, onhan täällä muutamia blogisteja, jotka kirjoittelevat  tänne ihan arkielämääkin.

Miksi tämmöinen varsin nuori kissanpentu asettuu tiettyyn pihapiiriin.

Pentuhan aivan selkeästi ilman ”kotia”.

Tuo Pikkumirrihän ilmaantui pihaamme riistakameran mukaan joitain viikkoja sitten.

Jäi ”pysyvästi” pihaamme.

Määrätietoisesti ilmestyi hakemaan mahdollista ruokaa.

Miksi juuri meidän pihaamme? Pentuhan oli jo arvioni mukaan vähintäänkin  kahdenkuukauden ikäinen mutta periaatteessa ”villikissa”, kissa, josta kukaan ei huolehtinut.

Pikkumirrihän ilmestyi pihaamme riistakameran mukaan ja asemoitui pihaamme.

Nythän tuo Pikkumirri näyttäisi olevan Mirrin hyvä kaveri; yhteinen syöminenkin sujuu.

Mikähän oikeastaan saa ihmiset suhtautumaan lemmikkeihinsä näin välinpitämättömästi?

Toisaalta Pikkumirrillä kävi tuuria; Mirrikin sen hyväksyy kaverikseen, siltä näyttäisi. Pikkumirrin koti on löytynyt.

tuli nimittäin se tilaamani kaukoputki. Oli se kasaaminenkin melkoinen  projekti, ohjeet kyllä melko hyvät; silti kasaan sain.

Nyt vaan odottelen iltapäivää kun tuo aurinko asettuu tarkoitukseeni nähden hyvin.

Painavahan tuo romisko oli, yli 12 kg, pala kerrallaan sen sitten purkailin ja kasasin.

Toinen osio oli käyttöön opettelu.

Tulihan siitäkin jotain mutta saas nähdä.

Tulipahan tänään vaihteeksi tehtyä taas kanaa, nimittäin Kievin kanaa.

Hieman kyllä omannäköisellä reseptillä. Minä kun en koskaan noita reseptejä orjallisesti noudata, aina pitää kokeilla ja joskus onnistunkin.

Broilerin rintafileestä erotin sen alemman ja pienemmän, isomman halkaisin. Tuli siis kahdesta fileestä kuusi aihiota.

Nuijin kevyesti palaset leivinpaperin välissä, suolasin, hieroin aiemmin valmistamallani valkosipulivoilla, maustepippuria ja suolaa.

Sitten pinaattia palojen pinnalle ja kääräisin tiukaksi nyytiksi. Kolmella lautasella minulla oli vehnäjauhoa, vispattua kananmunaa ja korppujauhoa.

Kierittelin ja hieroin käärön kerrallaan, ensin vehnäjauhoa, sitten kananmunaa ja pari kierrosta korppujauhossa.

Pannulla oli kuumaa rypsiöljyä runsaasti, paistoin kääröt 15 min/puoli.

Lisukkeeksi valkosipuliperunoita ja vihreitä herneitä.

Vaimonkin väittämän mukaan se oli maukasta.

Siis tälläkin metodilla broilerin kuivakkaista rintapaloista saa ihan syötävää; pannulla paistettuna niitä ei syö ”vanha erkkikään”.