Tekijä: Kalle Pohjola

Tulipahan tehtyä tuommoista, alun perin armenialaista ilmakuivattua lihaa, basturmaa.

Se on  armenialainen kuivaliha. Nomadien ja nomadi metsästäjien lihasäilyke.

Aluksi naudan sisäpaistia runsas kilo. Kalvot poistetaan ja lihapala laitetaan muovikulhoon alle sokerisuolaseosta, 1/1 ja suolakerroksen päälle puolenkymmentä rosmariinin oksaa. Oksien päälle liha ja lihan päälle taas puolenkymmentä rosmariinin oksaa ja lopuksi peitellään liha sokeri/suolalla n parin sentin kerros.

Sokerisuolaus on mm sillinkalastajien säilöntätapa.

Laitetaan kansi kiinni ja kulho jääkaappiin 3-4 päivää.

Sitten liha huuhdotaan ja laitetaan kylmään veteen, siinä pari tuntia.

Liha kuivataan huolellisesti, pintaan hierotaan murskattua valkosipulia ja pippuria. Koko lihaköntti harsopussiin ja ripustan pussin viileään, meillä tarkoittaa varaston ortta. Siellä liha saa riippua viikon ja kun liha tuntuu kovan kimmoisalta ja  leikkauspinta on aivan läpi hyvin tumman punaista väriltään on liha miltei valmista. Kääräistään alumiinifolioon ja vuorokaudeksi jääkaappiin.

Näin kuivattu liha säilyy viileässä kuukausia, tai oikeastaan ei säly, siksi herkullista se on.

Tätä basturmaa ei pidä sekoittaa kuivalihaan, eli jerkyyn, ovat aivan eri tuotteita.

Usein kuulee väitteen, että kissa kiintyy vain paikkaan, jossa sillä on miellyttävät olot.

Väittäisin tuota vähintäänkin epätarkaksi. Esimerkkinä meidän Pikkumirri.

Kun tulen ulos, Pikkumirri lähtee oitis seurakseni. Sillä on muuten melko selkeä kuva siitä, mitä ulostuloni merkitsee; pihatöitä vaiko kauppa- tai kaupunkireissua. Kun kävelen autoa kohden, Pikkumirri tietää, että poistun autolla.

Usein olen sen tavannut samoilla jalansijoilla, kuin minne jäi.

Vaimoni sitten eilisnä päivänä kertoili Pikkumirrin olleen siinä auton parkkipaikalla ja hetken kuluttua nousi takajaloilleen ja samoin ajoin minäkin pihaan.

Siis, voisiko tästä vetää johtopäätöksenä 1. Pikkumirri odottelee minua, 2. tunnistaa automme äänen.

Olisin molempiin teorioihin taipuvainen jopa uskomaan.

Vuosikymmenet koirien ja koiralaumojen kanssa toimineena, uskoisin jotain tietäväni, ehkä.

Minulla on ehkä väiteltäväkin teoria siitä; jos kissa saa ravintoa ja hyvän yöpymispaikan, se tavallaan  kiintyy paikkaankin mutta henkilöön kiintyminen vaatii kohtuullisesti enemmän. Se vaatii seurustelua kissan kanssa, sen silittelyä, jopa hemmottelua.

Koiratutkijoiden mukaan täysikasvuinen koira on ihmiseen verrattuna 3-vuotiaan lapsen tasolla, no tuosta kissasta en sitten olisikaan niin varma; pitänee opiskella lisää.

Vaimolle sanelin tänään, että huomenna menen ostamaan nautaa kuivalihan valmistamiseksi. Vaimo siihen, että onhan meillä sitä kuivalihaa. Ei hoksannut erottaa ilmakuivattua ja kuivalihaa.

Haki rasian kaapista; v -2004. Maistoin tätä ja ihan oikeasti hyvää oli.

Kyllä esi-isämme ovat tuon kuivalihankin valmistaa osanneet ja nyt kun meillä on kaikenlaista tekniikkaa apuna, mikäs meillä.

Eilisenä päivänä Mirri ei ilmaantunut koko päivänä reviirilleen, ei näyttäytynyt viime yön kamerakuvissakaan.

Alan olla huolestunut, ehkä en ihan aiheestakaan mutta tämä ei yleensä ole Mirrin tapaista.

Pikkumirri taas kyllä tavoilleen uskollisena, oitis syöksyy jalkoihini, kun ulos tulen, ehkä ehdottelemaan; mihinkäs mennään? Normaalit postipolut käymme sekä kanalakierroksetkin. Siis normaalia.

 

Meille sitten eilisnä päivänä putkahti laatikkoon tuommoinen ”Maaseudun menneisyys, vai olikohan se tulevaisuus”, en lehteä avannut, saunasytyiksi meni.

Taitaa alkaa paperilehtien kuolinkouristukset.

Aiemmin meille mainoksina tuli; Aamulehti, Uusi Suomi, Hesarikin, vaan ei enää.

Maaseutupoliittisista aikakauslehdistä olen pitänyt Pellervoa hyvänä lehtenä, vaan kallis; hienoja artikkeleita moneltakin alalta. Sitä Pellervoa kun ihan ilmaiseksi saamme.

Meidän paikallinen Forssan Lehti, paperiversiona, voisin lopettaa, vaan kun ”hallintoneuvoston puheenjohtaja” eliminoi ajatteluni.

Piti sitten eilen iltapäivällä tehdä voileipä. Leipää ja juustoleipää päälliseksi. Avatessani juustoleipärasiaa, nenäni sanoi, että se oli piilotellut jääkaapissa liian pitkään. Siispä kiikutin juustoleipäsiivut meidän ruokajätteen loppukäsittelypaikkaan, siis kanoille.

Laitoin rasian kanojen ruokapaikalle ja huhuilin tirppoja herkuttelemaan.

Eikös vaan aina utelias Pikkumirri ja Mirri perässä, tarkistamaan herkkujen määrää jos laatuakin. Alkoivatkin sitten ahtaa herkkua viiksiään kohti aivan siinä ritirinnan.

Sittenpä Pikkumirri ilmeisesti rikkoi ruokailuetikettiä, eli tunkeutui  Mirrin mielestä hänen osingoilleen.

Mirri nosti tassunsa Pikkumirrin päälaelle; riitti huomautukseksi, Pikkumirri siirtyi hieman.

Näin helposti väistyi ongelmatilanne ja vieläpä rauhallisesti. Mirrin auktoriteetti oli kiistaton.

Osaisimmepa me ihmisetkin toimia näin, siis ilman riitaa ja väkivaltaa.

 

Eilisistä uutisista katselin kun tunnettu ravintolamoguli perusti 300 paikkaisen ravintolan Tallinnan A-terminaalin viereiseen Sadamarkettiin.

Uutisointi tiesi kertoa, että miehellä on ulosotossa yli miljoona euroa; ei näytä haittaavan ravintolayrittäjyyttä. Ravintola näyttäisi olevan  tyypillinen juottola, karaokeineen kaikkineen.

Tallinnassahan toimii puolisen tusinaa suomalaisomisteista ravintolaa. Kuuluisin ehkä vanhassa kaupungissa toimiva Olde Hansa. Paikka ravintolalle on oivallinen mutta taso enintään keskimääräinen. Suomalaisomisteisia ravintoloita on perustettu ja kaatunut, konseptista riippuen, lukuisia. Melko tunnettu ravintola suomalaisittain oli jo edesmennyt Mannerheim. Toimintakonsepti; rahat pois suomalaisturisteilta.

Erilaisten julkkisten omistamia löytyy muutama. Kaikille yhteistä on kova hintataso, suomalaista luokkaa, lähinnä juottoloita.

Tripadvistrator on muuten mainio työvälinen tutkiskellessa ravintoloiden laatua. Venäläiseen ruokaperinteeseen perustuvissa ravintoloissa olen parhaat ateriat nauttinut. Ylipäätään, jos ravintolan asiakaskunta perustuu paikallisiin, voisi olettaa tasonkin olevan vähintään kohtuullinen.

Esimerkiksi saman venäläisen pariskunnan omistamat Kohvik Moon, Kolm sibulat ja Korsteen Mandel, viimemainittu Kadriorgin puiston vieressä ja molemmat muut Kalasadamassa.

Minulta kun Tallinnan asuntoni meni alta (rakennus purettu), viime kesänä asuin Hotel Ilmarisessa ja siitä Kohvik Mooniin on n 150m maukkaan ruuan ääreen.

En perusta ravintolan suhteen kuin hyvään ruokaan ja edulliseen hintatasoon, Tallinnassa molemmat aika helposti yhdistyvät.

Kukapa tietääkään termin.

Eilen kun muikkua ei oikein tullut, sanoin vaimolle, haehan Cittarin palvelutiskiltä puolisen kiloa muikkua, saadaan paistinkalat ja Mirreillekkin jää.

Tänä aamuna aloin tehdä fileitä ja mitä näinkään. Koko paketti lypsettyä muikkua.

Mistäkö sen lypsetyn muikun tunnistaa? Niille perkuukone on säädetty niin, että kone katkaisee vain pään ja vetää sisukset ulos. Mäti erotellaan ja sehän on kallista ainetta; prosessia edellyttää muikkujen lajittelu, koiraisiin ja naaraisiin. Tämä on muuten helppoa mutta tuo perkaamoon ainakin yhden lisävuorokauden pyyntipäivästä eteenpäin.

Meille sitten tänään oli vuorossa lypsettyä muikkua, en aivan tyytyväinen kalakauppiaan myyntiartikkeliin ollut.

Tämän laatuinen ongelma koskee vain loppusyksyä, muutoin muikku on muikku, joko pyöreä tai perattu.

No, vaimo sai aimo annoksen kalatietoutta kun sanoin, pyydä myyjää näyttämään se kalan vatsapuoli, jos se on avaamaton, on kyseessä lypsetty muikku.