Tekijä: Kalle Pohjola

Oli pakko kirjoittaa uusi avaus kun uutiskolumnista sain aiheen.

Luonto, pitää mennä luontoon.

Ainakin näin maalaiselävälle tuo luonto on ihan pihapiirissä, tuo hangessa kirmaileva Mirri, pihassa ruokailevat pikkulinnut, oravat ja meillä kauriitkin.

Korpi, näin maalaisen silmissä se on metsä, jonne en pihasta käsin näe.

Kun elää ihan oikeasti keskellä luontoa ja korpikin on tuolla alle kilometrin, ei oikein jaksa ymmärtää cityvihreiden terminologiaa.

Luonto on ihan sitä missä ihminen elää, kaupunkiakin se voi olla.

Luin aamun uutisista, että kissoja ja koiria ei tulisi päästää ulos tällaisella talvisäällä, meillä aamusella -19,5.

Nyt katselen, pakkasta -17,2, tuon Mirrin touhuja. Siellä se lumessa leikkii jos minkälaisia kommervenkkeja.

Kamerasta totesin Mirrin jo olevan hereillä 03,30, aikansa siinä mökkinsä edessä verrytteli ja sitten WC-polulleen eli käymälälleen.

Klo 04,10 oli jo minua ovella vastassa, lehdenhakureissu ja aamiainen normaalina ohjelmana. Ei Mirrillä kyllä näkynyt tietoakaan pakkasesta.

Kyllähän lemmikeistään pitää huolta pitää, ymmärrän lemmikit, jotka asuvat sisätiloissa mutta esim Mirri, joka ilmeisesti on syntynytkin ulos, sillä lienee aivan erilaiset, jopa geneettiset lähtökohdat. Synnynnäinen karaistuneisuus.

Tuntuu siltä, että Mirrille täysin riittää tuo sähkölämmitteinen mökkinsä ja muistaa kait pitänee; kissa on  synnynnäinen yksinäinen metsästäjä, se ei välttämättä kaipaa seuraa, sille riittänee kun se omalle ihmiselleen tavatessaan osoittaa kiintymyksensä.

Tämmöisiä tänä aamuna tuli mietiskellyksi.

Tässä aivan oikean korpisoturin resepti:

Sulanmaan täkkä.

Pienemmät riistalinnut sopivat sulanmaan täkkään. Linnun peräaukko avataan puukolla ja sisälmykset poistetaan. Suolaa ja voita pannaan tilalle. Linnun pää taitetaan siiven alle. Maahan tehdään syvennys, siihen lintu pääpuoli alaspäin, pyrstö ylöspäin. Peräaukko puristetaan umpeen. Linnun päälle levitetään multaa pari tuumaa, tasaisesti ja tiukkaan painellen.

Kun lintu on haudattu. tehdään hyvistä tervaksista nuotio haudan päälle.

Tunnin päästä lintu on kypsynyttä. Nuotio levitetään ja hauta avataan, paisti otetaan ylös ja nyljetään.

Jollei multaa ole paikalla, sorakin käy mutta vähemmän kuin multaa, koska multa osittain palaa.

Tämmöisiä valmistivat aidot korpisoturit sota-aikaan.

Olen tainnut joskus kertoillakkin kun tuo vasen polveni (nivellrikko) ei oikein tykkää näistä kylmänpuoleisista keleistä.

Minä kun käytän läpi vuoden tuollaisia Dimexin haalareita ja ohuita jos kuitenkin pitkiä kalsareita,  tahtoo tuo polvi vihoitella.

Pari päivää sitten vaimoni toi tuommoiset, ennen sanottiin välihousut, ei nyt kuitenkaan mitkään ”raappahousut”, ja alkoivat tuntumaan hyvältä.

Toinen merkittävä etu tuli kun tuo Pikkumirrimme osoittaa suosiotaan kiipeämällä säärtäni pitkin ja raapimalla. Enää eivät pikkuiset suosionosoittavat kynnet pureudukkaan nahkaani asti; siis Pikkumirri saa raapia vapaasti ilman minulle koituvia ongelmia.

Yhdet housut; kaksi hyötyä.

Näin voisi luonnehtia tuota meidän Pikkumirriämme.

Sillä on tosin sähkölämmitteinen pikkumökki; Pikkumirripä haluaa yöpyä tuolla sokkelissamme; en sitten muuta tiedä, siellä on palomuurin tyvi ja sen ympärillä kuiva hiekkakerros.

Päiväseltään Pikkumirri tuolla mökissään jossain määrin oleskelee. Kuitenkin, tämmöisillä -19 asteen pakkasilla se ei näytä ensinkään kärsivän kylmästä.

Aamusella tulee sieltä sokkelista tai mökistään kun tulen ulos postipolulleni.

Sinne vaan mukaan ja ihan oikeasti Pikkumirristä näkee, ei tuo pakkanen haittaa mitenkään. Samat kommervenkit tekee joka aamu ja kun aamiaisensa on saanut; asemoituu tuonne auringonkukkapöntön päälle muina miehinä.

Kyllä olettaisin, että kylmyys heijastuisi edes jotenkin Pikkumirrin käytöksessä, vaan ei. Pikkumirri elää kuin tämmöiset kylmät ilmat olisivat ihan normaalia; ei sitä tunnu haittaavan. Saunakamarissakaan ei viihtynyt, heti kun oven avasin, kiireesti ulos.

Semmoinen se vaan on tämä meidän Pikkumirrimme.