Tekijä: Kalle Pohjola

Professorihan on yliopistojen korkein opetus- ja tutkimustyötä tekevä virkamies. Professori voi olla myöskin arvonimi, esim taiteilijaprofessori. Professori on siis tutkija sekä opettaja. Tarkastelen tässä avauksessani hieman kahden erilaisen professorin tapaa tehdä tutkimuksistaan julkaisuja, historiasta, sotahistoriastakin.

Prof Pekka Visuri.

ye ev, valt tri, professori, historian tutkija.

Pekka Visuri on sekä suosittu esitelmöitsijä, että hieman tietyissä piireissä kiisteltykin mutta ehdoton sotahistorian sekä yhteiskunnallisten olojen tutkija.

Sotahistoriassa hänen vahva valttinsa on yleisesikuntaupseerin koulutus. Se mahdollistaa tuoda korkeasti koulutetun sotilaan näkemys sotahistoriaan ja sotahistoriallisiin tutkimuksiin. Tutkimuksensa prof Visuri nojaa ehdottomaan asenteettomuuteen, puhumattakaan politiikasta.

Alla viime itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa prof Visurin puhe, joka käsitteli koko Suomen itsenäisyyden aikaa. Puhe on julkaistu Demokraatti-lehdessä sellaisenaan, siis lehden nimen ei tulisi antaa aiheuttaa sielullisia kärsimyksiä kenellekkään. Toimittajan osuutta siinä ei oikeastaan ole. Kannattaa lukea puhe, se muuten vertailee mm Ukrainan ja Suomen itsenäisyyttä mielenkiintoisesta näkökulmasta.

https://demokraatti.fi/professori-pekka-visuri-hyvinvoinnin-romuttaminen-voisi-tuoda-mukanaan-arvaamatonta-tuhoa/

Pekka Visurin ominta aluetta lienevät sodat 1939 – 1947, jos tosin hän on tutkinut paljon myöskin 1917 – 1930 välistä levotonta aikaa Suomessa.

Prof Ohto Manninen.

Filosofian tohtori, professori, historian tutkija.

Tietyllä tavalla paljonkin siteerattu professori näilläkin blogisivustoilla. Prof Mannisen tutkimuksissa ja julkaisuissa ilmenee mielestäni pienehkö asenteellis/poliittinen suuntautuneisuus, varsinkin sisällissodan tapahtumissa, sisällissodan jälkeisissä sotilaspoliittisissa tapahtumissa aina tuonne 1930 saakka.

1939 – 1947 välisiä sotia prof Manninen on myöskin tutkinut mutta kun  ajanjakson 1917 – 1947 välisen ajan julkaisuja näiden kahden professorin välillä vertailee; painotuseroja löytyy.

Professori Ohto Manninen

Joka tapauksessa, ansioituneita tutkijoita molemmat, ehdottomasti. Prof Mannisen kohdalta lienee myöskin mainittavaa se, että hänen julkaisuistaan löytynee helpommin poliittisvärittyneitä lainauksia esim vapaussota, luokkasota, sisällissota, kansalaissota teemasta.

Kyllähän molemman tyyppisiä professoreita tarvitaan, niin kuin historiantutkijoita yleensäkkin.

Kirjallisten lähdeaineistojen käyttäminen väittämänsä tueksi perustuu oikeastaan kahdenlaiseen tapaan. Kun omataan mielipide, haetaan sen tueksi mahdollisimman pitkä luettelo, jossa lainauksia tyyliin ”kirj xx; teos yy, sivu x”, tämän tyyppisiä sitten peräperää, vaikuttaako luotettavalta? Kritiikittömiä usein ollaan sitten sen suhteen onko lainauksen kohde kirjailija, tietokirjailija, joka voi kirjoitella itsekkin vähän esittämääni tyyliin, (tyypillinen esimerkki Pentti Pylkkö, joka nyt on kummitellut tuon tuostakin näissä avauksissa faktatietona). Sitä vastoin suhteellisen luotettavia totuuksia tuottavat esim akatemiatutkijat, akateemiset historiantutkijat mm.

Toinen ja parempi käsittelytapa on oman käsityksensä tueksi tuoda esiin nykyaikaisiin historiantutkimusmenetelmiin perustuva teos, johon käsityksensä voi perustaa, jopa vapaamuotoisesti ko aineistoon oleellisesti vedoten.

Mielenkiintoinen tietokirjailija, joka on perehtynyt sisällissodan aikaisista tapahtumista mm Tampereen seudulla, on karjalohjalainen Tauno Tukkinen; laatinut jopa opaskirjan aloitteleville tietokirjailijoille esim henkilöhistorian laatimiseksi.

Tukkinen käsittelee aineistoja laaja-alaisesti ja molemmin puolin, toisin kuin edellä mainittu Pylkkö.  Kummankin tuotantoon olen tutustunut; Tukkisen perusteellisemminkin.

Tampereella syntynyt Pertti Haapala sekä Lempäälässä syntynyt Tuomas Hoppu, molemmat professoreita ja historiantutkijoita; heidän kirjoituksiaan olen todella paljon hankkinut ja lukenut. Heidän paneutumisensa mm sisällissotaa käsitteleviin asioihin on hyvin tasapuolista ja asenteetonta, todellisia historioitsijoita.

Sisällissotaa ja vastaavia tapahtumia ei mielestäni tulisi koskaan käsitellä yksipuolisesti ja yhden osapuolen kannalta, helposti menetetään luotettavuuden vaikutelma.

Jotkut hihkuvat tuosta lumesta; minulle se pääsääntöisesti on riesa, no tietysti asiakkaitteni suhteen tuo se jotain euronsyrjääkin.

Tänä aamuna pihallani oli kuin en eilen lumitöitä ehkä ollut tehnytkään. Ei auttanut, siinä kahdeksan maissa oli pakko mennä asiakkaitteni pihoja raivaamaan. Olihan siellä töitäkin. Kun sitten kymmenen maissa pääsin kotipihaan, jäätävää tihkua satoi. Puhdistin levyn ja silikonia pintaan ja töihin. Paksuimmat kinokset olivat yli 30cm, joten sai Polaris työskennellä. Onneksi tunne pihpiirini ja voin käyttää tiettyyn tasoon vauhtiakin mutta se systeemi i välttämättä ei vieraalla pihalla toimi. No, hommanhan oppii kun tekee; vanha viisaus.

Professori lyttää Sofi Oksasen puheen: Lapsellisia käsityksiä ”suomettumisesta”

Sofi Oksasen puhe Latviassa.

Linkki; https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000920397.html

Professorien kritiikki.

….

Suomalaiset ovat sankarikansa, mutta virolaiset eivät. Sen sijaan virolaiset haluavat olla uhrikansa, mikä heille suotakoon. Suomalaisilla ei ole tähän aihetta eikä kutsumusta. Sellaisen roolin ottaminen olisi pelkästään naurettavaa. Virolaisille se kyllä sopii.”

…..

Timo Vihavainen, Venäjän-asiantuntija ja Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori

Hän asettaa vastakkain meidän poliittisen kielenkäyttömme nykyisen pysähtyneisyyden ja kaunokirjallisuuden kielelle ominaisen riippumattomuuden ja rehellisyyden vaikuttavalla tavalla.”

Juhani Salokannel, Kirjailija ja Suomen Viron-instituutin johtaja vuosina 1997–2000

….

Entä nyt? Pitäisikö Suomen alkaa uhitella Venäjälle, provosoitua jokaisesta mahdollisesta provokaatiosta. Presidentti Niinistön, pääministeri Stubbin ja puolustusministeri Haglundin tiukan asiallinen ja provosoitumaton linja on ehdottomasti paras ratkaisu. Meidän presidenttimme ei ole amerikkalaistaustainen kuten etelänaapurissamme.

Suomi toimii realiteettien pohjalta.”

Martti Turtola, VTT, sotahistorian professori emeritus

….

Kyseessä siis Sofi Oksasen puhe (nimetty; leijona häkissä)Latviassa Latvian Kansalliskirjaston juhlaseminaarissa 2015. Artikkeli on jo yli kaksi vuotta vanha mutta edelleenkin ajankohtainen. Sotien jälkeiseen aikaan nykypäivin suhtaudutaan jopa halveksuen kuten ko kirjailija.

No, kaksi varsin arvostettua professoria, sekä Suomen -Viron institution exjohtaja ja kirjailija.

 

 

 

Kokkolasta löytyy näköjään ennakkoluuloton yrittäjä. Perustaa konttiin rakennetun kaasuntankkausaseman ja toivoo tempauksellaan lisää kaasuautoilijoita. Itse kaasuautolla ajelevana ymmärrän hyvinkin ajatuksen.

Kaasuauto on edullinen käyttökustannuksiltaan ja talviaikaankin todella toimintavarma.

Olen muuten aiemmin luullut, että kaasuasema on mahdollinen vain maakaasuputken läheisyyteen tai tuotantopaikan läheisyyteen.

Nyt kuitenkin todetaan, että kaasuaseman voi perustaa minne vain. Sitä suuremmin ihmettelen meidän harvaa asemaverkostoamme ja kaasuautojen vähäisyyttä, sähkö- ja hybridiautojen kehittely kovassa vauhdissa mutta kaasuautojen kohdalla valtiovalta ei tee muuta kuin laatii lisää maksuja.

https://yle.fi/uutiset/tuoreimmat

Se on sitten löytynyt, kirjoittaa Vihreä veräjä.

[DOC]
Eläinten jälkien tunnistaminen
https://www.vihreaveraja.fi/@Bin/218673/eläinten+jäljet.docx

Kissa – Kissan jälki on pieni ja pyöreä. Keskimmäiset anturat sijoittuvat epäsymmetrisesti. Anturat ovat suhteellisen pienet eivätkä ne ulotu tassun jäljen reunoille saakka. Kettu – Jäljet näkyvät lumessa helminauhana, eli lähes suorana jälkien jonona, jossa askelten pituus vaihtelee sen mukaan, mitä vauhtia se on edennyt……..

Tekstin kuvituksessa kissalla kuvataan nelivarpainen jälki, samalla kun sekoitetaan käsitteet antura ja varvas.

Olen aina luullut, että kissaeläimillä on viisi varvasta mutta ainahan uutta voi oppia, vaikka noita eläinten lumijälkiä olen tutkiskellut vuosikymmeniä. Tuo homma ikään kuin luonnollisena kuuluu maaseutuasujan elämään, vaikka toisaalta, ei se tunnu ihan selvää olevan ihan kaikille maalaisille. Luonnosta vieraannutaan.

Historiantutkijat ovat vähintäänkin yliopistoarvosanan suorittaneita, tutkijakoulutusen saaneita ammattimiehiä.

Historiantutkijat jaan omassa mielessäni ryhmiin, ennen 90-lukua ja jälkeen 90-luvun. Tämä siitä syystä, että jo 90-luvulla alkoivat tietyt arkistot  avautua ja tutkijoilla mahdollisuudet optimaalisiin historianvaiheiden tutkimiseen paranivat oleellisesti.

Nuorten tutkijoiden suuri etu myöskin on, että he pääsääntöisesti ovat vapaita ennakkoasenteista ja vakiintuneista historiantulkinnoista. Nuoremmillakin historiantutkijoilla saattaa kyllä olla myös poliittista painolastia.

Vanhempien tutkijoiden rasitteena usein ovatkin juuri nuo vakiintuneet historiantulkinnat ja monella vieläpä poliittinenkin asenne.

En ole koskaan esittänyt olevani historiantutkija; historiasta kiinnostunut kylläkin. Näin nettiaikaan tuo historian tutkiskelu (ei tutkimus) on helpompaa kuin koskaan. Vain hakusana ja aineistoa löytyy, vieläpä lähdeluetteloin. Pidän kohtuullisena virheenä tuoda lähdeaineistoksi omia blogisivustojaan, kirjojen sivun-kahden lainauksia sopivana otantana; ei niitä kukaan viitsi kaivella esiin, uskoisin. On muuten varsin kyseenalaista siteerata kirjailijoita (fiktiivisiä/harrastetutkijoita), jotka sitovat muutamalla faktatiedolla omia käsityksiään historian kulusta.

Siinäpä blogistin aarreaitta saada asiantuntijan viitta harteilleen; ei muuta kuin hakusana, kopioit tekstin ja lisäät lähdeaineiston (tutkimukset, historiat, …jne), muutamalla omalla virkkeellä ryyditettynä, jos silläkään, kas vain, siinäpä perehtynyt asiantuntija.

Omalta kohdaltani sanoisin, lähinnä pyrin omin sanoin ottamaan kantaa, lainatakkin tekstiä saatan mutta pääsääntöisesti käytän sitä menetelmää, että esitän ajatuksieni tueksi aineiston (kirja xxx; kirjoittanut tutkija/kirjailija yyy. Asiasta kiinnostuneen on siten helpompaa laittaa avainsana hakuun ja saa samalla kerralla myöskin verrokkiaineistoa ko asiasta ehkä laajemminkin.

 

Kuka onkaan sotilas? Uskomattoman hämärtynyt kuva joillakin on melko selkeästä asiasta.

Jos henkilöllä on päällään sotilasasuste merkein varustettuna, ei hän siltikään välttämättä sotilas ole. Sotilasvirkapuku sitä vastoin on hyvinkin selkeästi määritelty; hakusana, sotilasvirkapuku.

Sotilaat jaotellaan kahteen ryhmään. 1. asevelvollisiin ja reserviläisiin. He ovat sotilaita siitä hetkestä kun ovat saaneet palvelukseenastmismääräyksen, jossa lukee alkamis- ja päättymispäivämäärä. He ovat sotilaita. Asevelvollisuusaikaa päättyy kun asevelvollinen täyttää 30v. Asevelvollisuuttaan suorittava on sotilas.

Reserviläisyys alkaa asevelvollisuuden suorittamisesta siihen päivään asti kunnes henkilö täyttää 60v. Sotilas hän on sinä aikana kun palvelukseenastumismääräyksen alku- ja loppupäivämäärä täyttyvät, henkilö kotiutetaan. Yli kuusikymmentävuotias ei ole missään olosuhteissa enää sotilas.

Sotilasarvot reservissä. Reservin sotilasarvon perään merkitään res erotuksena ammattisotilaiden sotilasarvoista. Kuusikymmentä täytettyään reserviläisellä ei ole enää sotilasarvoa.

Reserviläisellä on sotilasvirkapuvun käyttöoikeus tietyin rajoituksin aina 60-ikävuoteen asti(sotilasvirkapuvun käyttö). Kyseessä ei ole sotilasvirkapuku jos pukine ei ole varustettu asianomaisin merkein.

2. ammattisotilaat. Ammattisotilas on henkilö, joka on suorittanut asianomaisen perustutkinnon ja mahdollisia lisätutkintoja.

Ammattisotilas, erottuaan palveluksesta voi käyttää sotilasarvoaan mutta sen perään merkitään evp. Kuuteenkymmeneen ikävuoteen asti ammattisotilaskin on velvollinen osallistumaan esim kertausharjoituksiin.

60-ikävuoden jälkeen ammattisotilas on ”villi ja vapaa”, siis ei velvoitteita. Kuusikymmentä täytettyään evp-ammattisotilaalla on täysi sotilasvirkapuvun käyttöoikeus (vanhentuneidenkin asusteiden osalta).

Tässä näin lyhykäisyydessään sotilas-nimikkeen kriteerit.