Tekijä: Juhani Putkinen

Julkaistu

Toinen Maailmansota alkoi 1.9.1939 – vai alkoiko?

Miten se oikeastaan menikään kronologisesti tarkasteltuna:

1. Venäjän diktaattori Josef Stalin piti merkittävän linjapuheen 19.8.1939. Siinä puheessa Stalin ilmaisi, että Venäjän johto haluaa Toisen Maailmansodan syttyvän ja että siitä sodasta pitää myös tulla pitkä ja kuluttava. Aikaansaadakseen pitkän sodan länsivaltojen kesken Venäjän piti solmia liittosopimus Saksan kanssa.

2. Puolan armeijan ylipäällikkö, marsalkka Edward Rydz-Smigly, antoi 20.8.1939 lausunnon, jota voidaan pitää toteutuvana ennustuksena: »Saksalaisten ollessa kysymyksessä me olemme vaarassa menettää vapautemme. Venäläisten kanssa sielumme».[i]

3. Niinpä Venäjä ja Saksa allekirjoittivat ns. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen 23.8.1939. Tämä sopimus oli julkisuuteen päin naamioitu tavalliseksi hyökkäämättömyyssopimukseksi, mutta todellisuudessa se oli liittosopimus, jossa Venäjä ja Saksa jakoivat naapureitaan keskenään sulle-mulle-periaatteella.

Tämän sopimuksen erittäin salaisessa lisäpöytäkirjassa (Venäjä kiisti lisäpöytäkirjan olemassaolon puoli vuosisataa) Viro, Latvia, Suomi, Bessarabia ja noin puolet Puolasta annettiin Venäjälle ja noin puolet Puolasta sekä Liettua Saksalle.

Venäjä ja Saksa sopivat myös, että ne molemmat hyökkäävät Puolan kimppuun jakaen ryöstösaaliin keskenään ennalta määrätyn rajalinjan mukaan.

Hieman myöhemmin Venäjä ja Saksa sopivat keskenään pienestä muutoksesta, jossa Liettua joutui Venäjälle ja Puolassa tehtiin pieniä välirajamuutoksia aiempaan sopimukseen nähden. Mielenkiintoista on myös, että Saksa olisi halunnut Puolan jaon ”jakojäännöksenä” jäävän jäljelle 15 miljoonan asukkaan itsenäinen Puola, mutta Venäjä halusi Puolan häviävän kokonaan maailmankartalta.

Lainaus: ” »Saksan ja Neuvostoliiton sopimus rajojen määräämisestä ja ystävyydestä» allekirjoitettiin 28. päivänä Ribbentropin vierailtua uudelleen Moskovassa. Sopimus, joka jakoi Puolan kahtia, laadittiin Stalinin vaatimuksesta hänen kieltäydyttyään suostumasta saksalaisten ehdotukseen uuden 15 miljoonaa asukasta käsittävän Puolan valtion perustamisesta. Tässä jakosopimuksessa Saksa suostui siihen, että Liettua sisällytettiin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin; Saksa sai vastalahjaksi Varsovan seudun sekä koko Ljublinin maakunnan. Puolan keskiosissa uusi demarkaatiolinja yhdisti Veikselin ja Bug-joen; Galitsiassa se jäi edelleen San-joelle, sillä Stalin kieltäytyi luopumasta Drohobyczin ja Boryslawin öljylähteistä. Toisessa asiakirjassa julistettiin, että Neuvostoliitto ei tulisi asettamaan mitään esteitä niille Eestin, Latvian ja Liettuan kansalaisille, jotka haluaisivat poistua Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja ottaa henkilökohtaisen omaisuutensa mukaansa.” [ii]

Vedetäänpä hieman henkeä ja kerrataan. Venäjä halusi saada Suomen, Viron, Latvian, Liettuan, puolet Puolasta ja Bessarabian, sekä pitkän sodan länsivaltojen kesken. Saksa halusi varmistaa, ettei Venäjä hyökkää Saksan kimppuun ja saada jälleen haltuunsa sille muutenkin kuuluvat saksankieliset alueet, jotka oli epäoikeudenmukaisesti viety Saksalta Versaillesin rauhassa.

4. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 – mutta Venäjä petti liittolaisensa Saksan, ja viivytti omaa hyökkäystään Puolan kimppuun, että Englanti ja Ranska julistaisivat sodan vain Saksalle – Saksa saataisiin syylliseksi ja Venäjän haluama länsivaltojen keskinäinen sota aikaiseksi. Saksa luonnollisesti kyseli liittolaiseltaan Venäjältä moneen otteeseen, että miksi Venäjä ei hyökännytkään sopimuksen mukaisesti Puolen kimppuun, mutta Venäjä valehteli viivästyksen syyksi teknisiä seikkoja.

5. Englanti ja Ranska julistivat Saksalle sodan, aivan kuten Venäjä oli halunnut, 3.9.1939. Kuitenkaan tämä sodanjulistus ei johtanut mihinkään konkreettisiin sotatoimiin, vaan oli lähinnä sanahelinää. Onkin mielenkiintoista, että jotkut väittävät Toisen Maailmansodan syttyneen 1.9.1939, mutta edes Englannin ja Ranskan sodanjulistus Saksalle EI johtanut merkittäviin taisteluihin. Kummallista sodankäyntiä, eikö totta. Kannattaakin muistaa, että Saksa EI suinkaan halunnut sotaa länsimaita vastaan ja Hitler oli suunnattoman yllättynyt sekä pettynyt siitä, että Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle. Saksahan olisi halunnut olla liitossa Englannin kanssa, eikä suinkaan sotia Englantia vastaan.

6. Kun Puolan sotajoukot kävivät epätoivoista puolustustaisteluaan Saksaa vastaan kaikin voimin, niin Venäjä sitten ”löi Puolaa kirveellä selkään” 17.9.1939. Siten Puolan kohtalo oli sinetöity.

Lainaus: ”Puna-armeijan mukaantulo teki lopun Puolan päämajan viimeisistäkin heikoista toiveista pitkittää vastarintaa viimeiseen saakka Itä-Galitsiassa Romanian vastaisella rajalla.” [iii]

Kun jotkut yrittävät väittää, ettei Venäjä a) hyökännyt Puolaan b) ainakaan hyökännyt Puolaan Saksan kanssa sovitusti, niin lainaan: ”Saksan kanssa elokuussa 1939 tekemänsä salaisen sopimuksen mukaisesti puna-armeija hyökkää Puolaan.” [iv]

7. Venäjä vaati Baltian maista, kuten Virosta, ensin sotilastukikohtia, että voisi heikentää niiden puolustuskykyä ennen varsinaista miehitystä. Venäjä osasi harjoittaa loistavasti ”hajota ja hallitse politiikkaa” esittäen uhkavaatimukset eri aikaan kaikille Baltian maille ja Suomelle, etteivät ne tukeneet toisiaan imperialistista roistovaltiota Venäjää vastaan. Kun Viro kysyi apua Venäjän hyökkäystä vastaan Saksalta, niin tämä luonnollisesti vastasi liittolaisensa Venäjän mieliksi, että suostukaa uhkavaatimukseen ”mitä nopeammin sitä parempi”. Kun Viro ei ollut ennättänyt suorittaa liikekannallepanoa ennen kuin Venäjä keskitti valtavat joukot sen rajoille ja Stalin vielä antoi ”bolsevikin kunniasanan”, ettei Viron suvereniteettia loukata tukikohdilla, niin Viro alistui lupaamaan 25 000 puna-armeijalaista alueellaan sijaitseviin tukikohtiin 28.9.1939. Tämä oli jo de facto Viron miehitys, vaikka de jure miehitys tapahtuikin vasta kesällä 1940.

8. Venäjän ja Saksan liittoutuneina Puolaa vastaan käymä sota päättyi Puolan kukistumiseen 2.10.1939.[v] Tosin Venäjä ja Saksa pitivät yhteisen voitonparaatin, jonka yhteydessä vaihtoivat lippuja, ja voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi jo ennen näitä sodan viimeisiä laukauksia.[vi] Tätä Venäjän ja Saksan syvää liittolaisuutta ja ystävyyttä kuvaa hyvin myös Molotovin puhe kansallissosialismin puolesta – lainaus: ”Itse Molotov oli suunnannut voimakkaan propagandaiskun länsivaltoja vastaan lokakuun 31. päivänä 1939 pitämässään puheessa jossa hän oli sanonut: »On rikollista osallistua sotaan, joka on naamioitu demokratian säilymisen puolesta käytäväksi sodaksi, mutta joka ei ole mitään muuta kuin kansallissosialismin tuhoamiseen tähtäävä sota.»” [vii] Puhe oli suunnattu Belgian ja Ranskan kommunisteille ja tarkoituksena oli heikentää Ranskan sodankäyntikykyä Saksaa vastaan.

9. Vaikka nykyisen käsityksen mukaisesti käynnissä oli maailmansota, niin Puolan kukistuttua sotatoimia ei ollut käynnissä oikeastaan missään ennen kuin Venäjä hyökkäsi rikollisesti Suomen kimppuun 30.11.1939 aloittaen Talvisodan.

10. Tätä Talvisotaa Suomi taisteli imperialistista hyökkääjää Venäjää vastaan 105 kunnian päivää. Talvisota päättyi Suomen torjuntavoittoon – Venäjä ei kyennyt valloittamaan Suomea kuten oli aikonut – 13.3.1940. Vielä sen jälkeenkään ei ollut käynnissä mitään merkittäviä sotatoimia missään – onpa kummallinen ”maailmansota”.

11. Jo Talvisodan aikana Englanti ja Ranska halusivat avata Skandinaviaan rintaman Saksaa vastaan – yhtenä syynä oli, että Saksa sai Ruotsista strategisia raaka-aineita. Englanti ja Ranska halusivat katkaista nämä Saksalle elintärkeät raaka-ainetoimitukset.[viii] Talvisodan jälkeenkin ne suunnittelivat hyökkäystä Norjaan. Estääkseen Englantia ja Ranskaa katkaisemasta raaka-ainetoimituksia Ruotsista Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan 9.4.1940.[ix] Lainaus: ”Kun Saksan suurlähettiläs Schulenburg kertoi Molotoville, mihin toimiin Saksa aikoi ryhtyä Tanskaa ja Norjaa vastaan, tämä myönsi auliisti, että Saksalla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Suurlähettilään kertoman mukaan Molotov sanoi »kirjaimellisesti»: »Me toivomme Saksalle täydellistä menestystä näissä puolustustoimenpiteissä.»” [x]

12. Tanska kukistui käytännöllisesti katsoen vastarinnatta, mutta Norja pisti jonkin verran hanttiin. Siellä missä norjalaiset nousivat vastarintaan Saksa kärsi merkittäviä tappioita – kuten esimerkiksi Norjan rannikkotykistö upotti saksalaisen risteilijä Blücherin Oslon vuonoon.

13. Nyt sitten viimeinkin päästään suurisuuntaiseen sotatoimeen – onko se sitten jo maailmansotaa jää lukijan pääteltäväksi – nimittäin Saksa hyökkäsi länteen, eikä jäänyt odottamaan, että Englanti ja Ranska hyökkäävät sen kimppuun. Saksalainen kenraali (myöhemmin marsalkka) Erich von Manstein suunnitteli hyvän hyökkäysstrategian, joka monien vaikeuksien kautta sai hyväksynnän (tosin hieman vesitettynä). Tämä loistava salamasota käynnistyi 10.5.1940. Saksa hyökkäsi Hollannin, Belgian ja Luxemburgin kautta Ranskaan – kiertäen siten Ranskan lujan linnoituksen Maginot-linjan. Tämähän olisi vielä ollut ikivanhaa Schlieffenin suunnitelmaa, mutta Mansteinin loistava idea oli, että päähyökkäys tapahtuikin Ardennien kautta (jota Englanti ja Ranska pitivät hyökkäyskelvottomana alueena).

14. Norjan kuningas Haakon käski norjalaisia lopettamaan vastarinnan 9.6.1940.[xi]

15. Italia julisti sodan Ranskalle 10.6.1940 voidakseen päästä saaliinjaolle Ranskan luhistuessa.[xii]

16. USA:ssa hyväksyttiin 1,3 miljardin dollarin laivastomääräraha ja lisättiin asetoimituksia Englannille 13.6.1940.

17. Venäjä miehitti törkeästi Baltian maat vastoin Stalinin antamaa ”bolsevikin kunniasanaa”. Hyökkäys alkoi Liettuasta 15.6.1940 kello 15.[xiii] Venäjän joukot ylittivät ilman lupaa Viron rajan 17.6.1940 kello 5. Venäjä järjesti Baltian maissa absurditeatteriesitykset, joiden mukaan nämä maat olisivat muka liittyneet vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Kyseessä oli kuitenkin puhtaasti Venäjän imperialismi. Venäjä tarvitsi Baltian maiden alueet voidakseen valmistautua hyökkäämään maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen heinäkuussa 1941. Baltiasta oli tarkoitus hyökätä Saksan Itä-Preussiin.

18. Venäjä miehitti Romanian Bessarabian ja pohjoisen Bukovinan 26.6.1940 – romanialaiset sotilaat taistelivat puna-armeijan maahantunkeutumista vastaan mutta Romanian hallitus antoi periksi.[xiv]

19. USA alkoi rajoittamaan öljyn ja metallituotteiden vientiä 25.7.1940. Tämä koskee lähinnä Japaniin, joka on hyvin riippuvainen näiden tarvikkeiden tuonnista.[xv]

20. Saksa julisti Brittein saaret merisaartoon 17.8.1940. Kaikkia Britannian vesillä olevia laivoja vastaan uhataan hyökätä.

21. USA ja Britannia ratifioivat sopimuksen, jonka mukaisesti 50 hävittäjäalusta (sotalaiva) annetaan Britannialle, 2.9.1940.

22. Saksan, Italian ja Japanin puolustusliitto solmittiin 27.9.1940. Sopimuksen tarkoituksena oli estää USAa lähtemästä mukaan sotaan.[xvi]

23. Italian sotaneuvosto teki 15.10.1940 päätöksen hyökkäyksestä Kreikkaan.[xvii] Tämä päätös salattiin Saksalta.[xviii] Saatuaan viimein tietää Italian hyökkäysaikeesta Hitler yritti estää sen. Lainaus: ”Toivoen pystyvänsä vielä estämään tämän vaarallisen uhkayrityksen Hitler jatkoi matkaansa suoraan Italiaan sen sijaan että olisi palannut Berliiniin. Lokakuun 28. päivänä kello 10.00 häntä vastassa oli Firenzen asemalla säteilevästi hymyilevä Mussolini, joka ilmoitti: »Führer! Me marssimme! Tänä aamuna meidän italialaiset joukkomme ylittivät voitokkaasti Albanian ja Kreikan rajan!»” [xix]

24. Kun Italia meni ottamaan turpiinsa Kreikalta, niin Saksa valmistautui auttamaan liittolaistaan Italiaa. Bulgaria antoi Saksan joukoille kauttakulkuoikeuden alueidensa kautta Kreikan rajalle 14.2.1941.[xx] Huomioitakoon, että Englanti oli miehittänyt Kreetan ja lähettänyt joukkojaan Kreikkaan. Lainaus: ”Hitler ilmaisi ajatuksensa selvin sanoin Cianolle Berghöfissa. Hän oli lähettänyt saksalaisia joukkoja Romaniaan ainoastaan suojellakseen Ploestin öljylähteitä Neuvostoliiton vehkeilyiltä, mutta nyt öljykentät olisivat kuitenkin englantilaisten pommikoneiden ulottuvilla, mikäli englantilaiset perustaisivat lentotukikohtia Kreikkaan. Siksi Hitler aikoi hyökätä Kreikkaan Bulgarian kautta.” [xxi]

25. Kun Italia liittyi typerästi sotaan, niin britit olivat hyökänneet italialaisten joukkojen kimppuun Italian siirtomaassa Libyassa ja muuallakin Afrikassa. Italia otti turpiinsa sielläkin, joten Saksa joutui lähettämään joukkojaan Afrikkaankin estääkseen öljykenttien joutumisen brittien käsiin. Italiasta oli siten Saksalle suunnatonta harmia kaiken aikaa – Saksa joutui hajottamaan muutenkin vähäiset joukkonsa laajalle alueelle. Ensimmäiset kenraali Erwin Rommelin Afrika Korpsin joukot nousivat maihin Tripolissa 14.2.1941.[xxii]

26. Bulgaria liittyi akselivaltoihin (Saksan liittolaiseksi) 1.3.1941.[xxiii]

27. Jugoslavia allekirjoitti kolmen vallan sopimuksen (liittyi akselivaltioihin) 25.3.1941.[xxiv]

28. Ilmavoimien upseerien kapina syöksi vallasta Jugoslavian akselivaltoja kannattavan hallituksen 27.3.1941. Saksa pelästyi tapahtumien kulkua. Hitler päätti 30.3.1941hyökätä Jugoslaviaan samalla kun Kreikkaan.[xxv]

29. USA takavarikoi 65 akselivaltojen laivaa 30.3.1941.[xxvi] Ei ihme, että Hitlerin mielestä USA oli jo pitkään käynyt sotaa Saksaa vastaan jo ennen kuin sota varsinaisesti julistettiin.

30. Britannian lähettämiä joukkoja saapui Kreikkaan 2.4.1941 mennessä 58 000 miestä.[xxvii] Nämä brittijoukot alkoivat saapumaan Kreikkaan 7.3.1941 alkaen.[xxviii]

31. Saksa hyökkäsi Jugoslaviaan ja Kreikkaan 6.4.1941.[xxix]

32. Kroatia julistautui itsenäiseksi Jugoslaviasta 10.4.1941.[xxx]

33. Venäjä ja Japani allekirjoittivat 13.4.1941 viisivuotisen hyökkäämättömyyssopimuksen.[xxxi] Tämän sopimuksen turvin Venäjä saattoi siirtää Kauko-Idästä joukkojaan Saksan ja Romanian rajoille valmistautuessaan hyökkäämään maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen heinäkuussa 1941. Venäjän hyökkäyssuunnitelmasta artikkeli täällä. Kuten muistamme, niin Venäjä rikkoi tämänkin sopimuksen hyökäten Japanin kimppuun aikana kun tämä oli juuri antautumassa USA:lle (Keisari Hirohito hyväksyi antautumisen 10.8.1945).[xxxii]

34. Jugoslavia teki aselevon Saksan kanssa 17.4.1941. Jugoslavia on nyt miehitetty juuri itsenäistynyttä Kroatiaa lukuun ottamatta.[xxxiii] Kun Saksa sai karkotettua britit Kreikasta, niin: ”Montenegro sai jälleen itsenäisyytensä.”[xxxiv]

35. Saksa karkotti britit Euroopan mantereelta (Kreikasta) toistamiseen 1.5.1941 mennessä.[xxxv] Se ensimmäinen oli Dunkerquesta Ranskasta 3.6.1940.[xxxvi]

36. Hitlerin sijainen Rudolf Hess lensi Englantiin 10.5.1941 ehdottamaan rauhaa Englannin ja Saksan välille.[xxxvii]

37. Saksa hyökkäsi Venäjälle (operaatio Barbarossa) 22.6.1941. Syytä hyökkäykseen tarkastellaan tässä artikkelissa. Kun Venäjä oli keskittänyt maailmanhistorian suurimmat hyökkäysjoukot Saksan ja Romanian rajoille hyökätäkseen heinäkuussa 1941 länteen valtaamaan koko Euroopan (aluksi) ja nämä joukot vain piileskelivät raja-alueen metsissä eivätkä olleet valmistautuneet puolustukseen (Stalin oli varma ettei Saksa hyökkää), niin Saksan yllätyshyökkäys menestyi aluksi hyvin. Saksa sai valtavia määriä sotasaalista ja tuhosi/otti vangiksi Venäjän joukkoja armeijatolkulla heti alkuunsa. Nyt sota laajeni merkittävästi – jokohan voisi käyttää nimitystä Toinen Maailmansota?

Tästä sodan alkuvaiheesta kannattaa vielä huomata, että esimerkiksi liettualainen divisioona siirtyi välittömästi Saksan puolelle ja ”myös ukrainalaiset partisaanit nousivat heti ensimmäisten kranaattien räjähtäessä kapinaan heidät syyskuussa 1939 »vapauttaneita» neuvostoliittolaisia vastaan.” [xxxviii] Virolaiset taistelivat jo ennen saksalaisten tuloa karkottaakseen puna-armeijan miehitysjoukot maastaan. Kun saksalaiset joukot saapuivat Viron alueelle, niin virolaiset taistelivat saksalaisten rinnalla maansa vapauttamiseksi punamurhaajista. Viron sinimustavalkoiset liput liehuivat jälleen. Eräs lähde Viron vapaustaisteluun.[xxxix]

38. Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun 22.6.1941 kello 6.05 alkaen mm. pommittaen Suomen alueita. Syttyi Venäjän ja Suomen välinen Jatkosota. Tämä Venäjän ja Suomen välinen Jatkosota oli erillissota, mutta kannattaa mainita tässä yhteydessä, sillä siinä sodassa Suomella ja Saksalla oli yhteinen vihollinen – imperialistinen Venäjä. Suomella ja Saksalla olivat omat erilliset sodanpäämääränsä, Suomi tosin käytti hyväkseen Saksan apua, kun apua ei ollut muualtakaan saatavissa. Suomi ei suostunut hyödyntämään Saksan sodanpäämääriä – Suomi kieltäytyi esimerkiksi hyökkäämästä Pietariin ja Muurmannin radalle. Siten Suomi oikeastaan pelasti Venäjän häviöltä. Saksan surkeaa menestystä pohjoisessa käsitellään tässä artikkelissa. Venäjän ja Suomen välinen Jatkosota myös päättyi erillisrauhaan Venäjän ja Suomen kesken kun Venäjä oli jälleen surkeasti epäonnistunut yrityksessään vallata koko Suomi.

39. Unkari julisti sodan Venäjälle 27.6.1941.[xl]

40. USA ja Britannia jäädyttivät maissaan olevat japanilaisten varat 26.7.1941 ja Hollanti jäädytti Hollannin Itä-Intiassa olevat japanilaisten varat 29.7.1941 tämän seurauksena suuri osa Japanin ulkomaankaupasta pysähtyi.[xli]

41. USA kielsi öljyn viennin mm. Japaniin 1.8.1941. Tämä oli tuhoisaa Japanin kannalta, joka oli täysin riippuvainen öljyn tuonnista.[xlii] Lainaus: ”Öljysaarto olikin Franklin Rooseveltin ja Cordell Hullin (USA:n ulkoministeri – jp) tehokkain painostuskeino, sillä Japanin öljyvarastojen arvioitiin riittävän ainoastaan kahdeksi vuodeksi.” [xliii]

Mainittakoon tässä yhteydessä sellainenkin mielenkiintoinen kuriositeetti, että demokraattinen Englanti julisti Suomelle sodan 6.12.1941.

42. Japani hyökkäsi USA:n Tyynen meren laivaston tukikohtaan Pearl Harbourissa 7.12.1941.[xliv] USA ja Britannia julistivat sodan Japanille 8.12.1941.[xlv] No, nyt tämä sota alkaa vähitellen maistua maailmansodalta. Kun vielä Saksa ja Italia julistivat 11.12.1941 sodan USA:lle[xlvi], niin eiköhän paatuneimmankin epäilijän ollut jo myönnettävä, että kyseessä oli Toinen Maailmansota.

Mielenkiintoista on, ettei USA ilmeisesti joutunut mitenkään vastentahtoisesti sotaan. Lainaus: ”Marraskuun 25. päivänä eli päivää ennen kuin Yhdysvaltojen vastaehdotus jätettiin Japanin lähettiläille, kansallinen puolustusneuvosto piti viikkokokouksensa. Puheenjohtajana toimi presidentti Roosevelt ja kokoukseen osallistuivat hänen lisäkseen ulkoministeri, sotaministeri ja laivastoministeri, pääesikunnan päällikkö ja merivoimien komentaja. Myöhemmin sotaministeri Harry Stimson merkitsi päiväkirjaansa: »Kuinka japanilaiset saataisiin sellaiseen tilanteeseen, että heidän olisi ammuttava ensimmäinen laukaus, ja kuinka se voitaisiin tehdä ilman, että itse joutuisimme vaaralle alttiiksi? Siitä oli kysymys.»”[xlvii]

Miksi Saksa julisti sodan USA:lle? Eikö sillä ollut vielä tarpeeksi vihollisia? Kannattaa huomioida, että USA oli jo käytännössä ollut pitkään sodassa Saksaa vastaan, sillä se toimitti valtavia määriä aseita Saksan vihollisille kuten Englannille ja Venäjälle. Eikös oikeastaan ollut sitten reilumpaa, että oli ihan oikea julistettu sota kuin piilosota asetoimitusten ja saattuepalvelun muodossa?

Eddy Bauer on sveitsiläinen professori ja everstiluutnantti.

[i] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 60

[ii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 108

[iii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivut 107-108

[iv] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 13

[v] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 109

[vi] Paul Carell, Marssi Venäjälle, 2003, sivu 21

[vii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 210

[viii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 16

[ix] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 17

[x] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 487

[xi] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 24

[xii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 25

[xiii] Erkki Nordberg, Arvio ja ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 169

[xiv] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 27

[xv] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 29

[xvi] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 34

[xvii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 34

[xviii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 339

[xix] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 357

[xx] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 40

[xxi] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 364

[xxii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 40

[xxiii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 40

[xxiv] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 41

[xxv] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 42

[xxvi] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 42

[xxvii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 41

[xxviii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 452

[xxix] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 43

[xxx] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 44

[xxxi] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 45

[xxxii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 185

[xxxiii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 45

[xxxiv] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 470

[xxxv] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 470

[xxxvi] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 24

[xxxvii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 47

[xxxviii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 1, 1973, sivu 533

[xxxix] Herbert Lindmäe, Suvesõda Tartumaal 1941, 1999

[xl] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 50

[xli] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 54

[xlii] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 55

[xliii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 2, 1974, sivu 69

[xliv] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 63

[xlv] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 64

[xlvi] Antony Shaw, Toinen Maailmansota, 2003, sivu 67

[xlvii] Eddy Bauer, Toinen Maailmansota 2, 1974, sivu 74

Julkaistu

Karjalan Vapaussota – Tarton rauhansopimuksen jälkeen

Virallinen Suomi hylkäsi aunuksenkarjalaiset, vienankarjalaiset ja inkeriläiset heimoveljemme Tarton rauhansopimuksessa. Heimoveljemme eivät kuitenkaan alistuneet Venäjän harjoittamaan pakkovenäläistämiseen heimokansojemme ikiaikaisilla asuinsijoilla, vaan ryhtyivät puolustamaan oikeuksiaan.

”Kansallisesti herännyt karjalainen väestö, joka oli osallistunut tai myönteisesti suhtautunut edellisten vuosien vapauspyrkimyksiin Karjalassa, joutui vaikeaan asemaan. Ankaran tutkimuksen vyöry kävi yli Karjalan kylien. Ihmisiä vangittiin ja karkoitettiin. Talojen elintarvikkeet takavarikoitiin niin, että väestö joutui nälänhädän partaalle. Satoja karjalaisia julistettiin henkipatoiksi.”[i]

”Karjalaiset miehet alkoivat tämän takia pakopirteillään pohtia, mitä he voisivat tässä toivottomalta näyttävässä tilanteessa tehdä Karjalan hyväksi ja tulivat päätökseen, että ainoana keinona oli jatkuva taistelu.

Karjalassa käydyt vapauskamppailut olivat kasvattaneet karjalaisiin miehiin lujaa taistelumieltä kansallisten ja valtiollisten oikeuksien puolesta. He päättivät nyt vaikka yksinkin nousta taisteluun maansa itsenäisyyden puolesta. He uskoivat, että heidän toimintansa voisi Venäjän silloisissa oloissa johtaa vapauden saavuttamiseen, itsenäiseen elämään ja rauhaan, ja että Suomenkin taholta heitä autettaisiin, koska suomalaiset olivat edellisinäkin vuosina tulleet heidän vapautensa puolesta Karjalaan taistelemaan.

Suomeen karjalaiset metsäsissit lähettivät kirjelmän, jossa lausuttiin, että Karjalan kansan kärsimysten mitta alkoi olla ääriään myöten täysi ja että se oli vähitellen herännyt näkemään tien, jota oli lähdettävä kulkemaan. He ilmoittivat aloittavansa viimeisen, vaikkapa epätoivoisen taistelun Karjalan vapauden puolesta ja pyysivät suomalaisia tukemaan kamppailuansa.”[ii]

”Karjalaisten metsäsissien vaikutus alkoi syksyllä 1921 olla jo laajalle levinnyt varsinkin Vienassa. Silloin he päättivät tarttua sanoista tekoihin, kun tilanne ei entisestään ollut parantunut ja koska heidän mielestään vain taistelun kautta näytti olevan mahdollista saada muutoksia Karjalan kansan oloihin. Viljakin oli nyt korjattu, mutta ennen pitkää se oli joutuva takavarikoitavaksi, ellei pian noustu taisteluun bolshevikkien valtaa vastaan. Karjalaiset arvelivat, että mahdollisesti syttyvässä taistelussa ei mieshukka voinut olla suurempi kuin mitä muutenkin jouduttaisiin kärsimään, ja nyt nämä uhrit tulisivat sitä paitsi annettaviksi yhteisessä, tietoisessa kamppailussa oman vapauden puolesta.

Tunkuan kunnan Koivuniemen kylän lännenpuoliseen erämaahan eräälle suosaarekkeelle olivat metsäsissit rakentaneet suuren piilopirtin, johon saattoi majoittaa yhdellä kertaa yli 200 miestä. Sinne he päättivät keräytyä kokoukseen lokakuun 14. pnä 1921 neuvotellakseen laajempaan toimintaan ryhtymisestä.

Kokoukseen saapui toista sataa edustajaa, nuoria ja vanhoja miehiä, aseistettuja sotureita lukuisista Karjalan kunnista. Voimakkaan innostuksen vallassa sissit päättivät, että Karjala olisi sopivan tilaisuuden avautuessa irroitettava Venäjästä itsenäiseksi maaksi.”[iii]

”Kokous päätti kääntyä Suomen, Viron ja Puolan hallitusten puoleen selostaakseen niille Karjalan hädänalaista tilaa ja syttynyttä vapausliikettä. Amerikan Punaiselta Ristiltä päätettiin pyytää apua kurjuudessa ja puutteessa elävälle väestölle.

Kaksipäiväinen kokous päättyi valatilaisuuteen, jossa sissit lupautuivat taisteluun vereen ja henkeen saakka maansa vapauden puolesta. —

Valatilaisuus päättyi sotarukoukseen. Karjalan soturit olivat puutteellisten olojensa keskellä unelmiensa lumoissa viettäneet juhlansa ja vihkiytyneet pian alkavaan ankaraan kamppailuunsa kansallisen olemassaolonsa puolesta.

Metsäsissit hajautuivat tämän jälkeen Karjalan saloille kaikkiin suuntiin viedäkseen viestiä uuteen toimintaan ryhtymisestä.”[iv]

Tuumasta toimeen

”Kun neuvostovirkamiehet jatkoivat kyläkuntien vilja-aittojen tyhjentämistä, heidän ja sissien välit alkoivat arveluttavan nopeasti kärjistyä. Ensimmäinen aseellinen kahakka syttyi Voingissa 28.10.1921. Tämän takia sissit päättivät seuraavana päivänä Kevättämäjärvellä pidetyssä kokouksessa, että taisteluun oli heti ryhdyttävä, vaikka tähän ei oltu vielä valmiita. Luotettiin siihen, että Suomesta saataisiin pian apua, vapaaehtoisia ja aseita.

Sissien päällikkö Ilmarinen laati suunnitelman joukkojen järjestämisestä alueittain. Komppanian suuruisia joukko-osastoja oli perustettava viipymättä Tunkualla, Kevättämäjärvellä, Uskelassa, Suopaissalmella, Suikujärvellä ja Paanajärvellä. Joukkojen yhteisen vahvuuden arvioitiin nousevan viikon kuluttua noin tuhanteen ja parin kolmen viikon jälkeen 2500 mieheen.”[v]

”Kevättämäjärveltä kokouksen päätyttyä kiireimmiten kaikkiin suuntiin lähteneet sissiosastot saavuttivat pian Vienan eri kulmakunnat, ja niiden toiminta johti nyt alkaneen Karjalan vapaussodan alkupäivinä nopeasti karjalaisille suotuisiin tuloksiin.

Pääjoukko samosi eri kyläsuunnille etelään ja länteen. Osa joukoista saapui sissiliikkeen johtajan Väinämöisen mukana Kiimasjärvelle, josta heti alkoi muodostua koko Karjalan sissitoiminnan hallinnollinen ja syntyvän vapausarmeijan sotilaallinen keskus sekä varastojen sijoituspaikka. Sinne asettui myös pian tämän jälkeen perustetun Karjalan Metsäsissirykmentin (MSR) esikunta. Rykmentin komentajana oli aluksi muiden tehtävien ohella sissipäällikkö Ilmarinen, myöhemmin Ruotsista kotoisin oleva kapteeni Hiukka eli Jyske.

Tunkualla oli vapausliikkeen toiminta alkuvaiheista lähtien kiihtynyt voimakkaaksi lukuisten sieltä sissien rintamaan nousseiden kiivasluontoisten karjalaisten vaikutuksesta. Tunkuan seudun miehistä järjestyi ensimmäinen sissikomppania (1. SK). Sen päälliköksi tuli vääpeli Ville Kirjanov.

Kevättämäjärvi oli niin ikään, kuten siellä sattuneet tapahtumat osoittavat, sissiliikkeen kehtopaikkoja. Siellä perustettiin sissien toinen komppania, ja sen päälliköksi valittiin vääpeli Ilja Sorto.

Uskelan miehistä koottiin kolmas sissikomppania, jonka päällikkönä oli vääpeli Mikko Artsunen.

Sissiliikkeen itäisimmältä vartiopaikalta Suikujärveltä ja sen ympäristöltä nousseista karjalaisista järjestettiin neljäs sissikomppania. Sen päällikkönä oli vääpeli Ville Iljin.

Näistä neljästä sissikomppaniasta muodostettiin Karjalan metsäsissien 1 pataljoona, jonka päällikkönä toimi alkuaikoina tunkualainen vänrikki Pekka Aalto, myöhemmin vääpeli E. Savolainen. Esikunta perustettiin Markkisenvaarassa.

Osa sissejä eteni Kevättämäjärveltä Rukajärvelle, joka sissipäällikkö Ilmarisen johdolla yllättäen vallattiin 6.11. kommunistien ollessa siellä pitämässä paraikaa vallankumousjuhlaansa. Rukajärvelle järjestettiin myös erillinen sissikomppania, päällikkönä karjalainen vääpeli Juho Kläpikkä eli Kuusiniemi, myöhemmin vääpeli Juho Karpov.

Rukajärveltä sissit jatkoivat vääpeli Karpovin johdolla matkaa Ontajärvelle, jonka seudun miehistä niin ikään syntyi oma komppania, päällikkönä luutnantti Jakovlev (vanh.). Sieltä Karpov eteni Suontaleeseen saakka nostattamaan kotiseutujaan.

Rukajärven länsipuolella olevien Ontrosenvaaran, Merun, Tiiksin ym. kylien miehistä muodostettiin luutnantti Jakovlevin (nuor.) johdolla kymmenes sissikomppania.

Rukajärven alueen komppanioista järjesti vänrikki Paavo Ahava (nuor.) Metsäsissirykmentin III pataljoonan, jonka päälliköksi tuli kapteeni Mikko Juksovski ja suomalaiseksi päälliköksi myöhemmin jääkäriluutnantti Taavetti Tenhunen. Sen esikunta oli aluksi Rukajärvellä.

Kevättämäjärven kokouksesta kiiruhti pienempiä sissiosastoja myös pohjoisenpuolisilla alueilla olevien kyläseutujen voimia järjestämään. Pian nousikin siellä eri paikkakunnilla omia sissiosastoja toimintaan. Siten muodostuivat sissikomppaniat Suopaissalmelle, päällikkönä Matti Hokkinen sekä Piepäjärvelle ja Paanajärvelle, päällikkönä vänrikki Karpanikov.

Suopaissalmelta eteni sikäläinen osasto karjalaisen päällikkönsä Lempiäissalmen johdolla Jyskyjärvelle ja kukisti siellä bolshevikkien vallanpidon. Jyskyjärvelle perustettiin heti oma sissikomppania.

Neljästä viimeksi mainitusta sissikomppaniasta järjestettiin Metsäsissirykmentin II pataljoona, jonka komentajana oli alkuaikana karjalainen luutnantti Arttamanov, myöhemmin suomalainen tykistöluutnantti Tauno Siltanen. Esikunta perustettiin Suopaissalmella.

Myöhemmin sotatoimien aikana perustettiin Metsäsissirykmenttiin lisäksi IV pataljoona erikoisena hiihtojoukkona, joka runko-osaltaan järjestettiin Suomesta saapuneista vapaaehtoisista heimosotureista. Sen päällikkönä toimi jääkärivääpeli Antti Isotalo.

Suopaissalmelta lähetettiin osasto sissejä Matti Hokkisen johdolla nostattamaan pohjoisia Vienan seutuja. Uhtuan tultua pian selvitetyksi osaston eteneminen jatkui kylä kylältä yhä kaukaisempia Vienan perukoita kohti uhtualaisen luutnantin Erkki Simolan johdolla. Kokkosalmelle saavuttaessa oli osaston vahvuus kohonnut 400 mieheksi.

Koko Pohjois-Viena nousi yhtenä miehenä vapausjoukkojen riveihin, niin että siellä taisteluun liittyneistä sotureista järjestyi marraskuun aikana oma joukko-osastonsa, Vienan rykmentti (VR), jonka päällikkönä oli aluksi luutnantti Simola sekä sitten sotatoimien aikana opettaja Reimo Parviainen. Sen I pataljoona perustettiin Kokkosalmella, komentajana taitava karjalainen soturi Janne Liehu. II pataljoona järjestettiin Sohjanassa ja siirrettiin Kokkosalmelle, komentajana kapteeni Homa Kotkansalo. III pataljoona koottiin Vitsakylän ja muiden Tuoppajärven ympäristökylien osastoista, komentajana kapteeni Stenberg. Lisäksi liitettiin Vienan rykmenttiin Oulangan ja Ahvenlahden suunnilla syntyneet erilliset komppaniat.

Kesästä lähtien oli myöskin Repolan pitäjän kylillä liikkunut karjalaisia sissiliikkeen miehiä, mutta vasta marraskuulla järjestyi sinne toimintakykyisiä osastoja. Silloin sielläkin alettiin vallata kyliä ja pitäjän keskuksia. Eri tahoilla käytiin pieniä kahakoita ja taisteluja.

Vapausliikkeen keskuspaikaksi muodostui Repolan alueella Tuulivaaran kylä. Sinne kokoutuneista karjalaisista sisseistä, joita johti luutnantti G. Georgevitsh, ja suomalaisista heimosotureista kehittyi joukko-osasto, joka sai nimekseen Repolan pataljoona (RP), komentajana aluksi ratsumestari Gustav Svinhufvud. Siihen kuului lähes 300 miestä.”[vi]

Karjalaiset hyökkäävät

”Vihollisuuksien alkaessa Repolan pataljoona hyökkäsi 11.12. Tuulivaarasta Repolan kirkonkylään, joka vallattiin. Neuvostojoukot peräytyivät etelää kohti. Lentiera miehitettiin 15.12., ja siellä onnistuttiin pelastamaan vihollisen mukanaan kuljettamat Repolan kirkonkylän asukkaat. Pataljoonaa komensi tämän jälkeen jääkärimajuri Paavo Talvela.

Vihollisen takaa-ajo jatkui Lupasalmelle, jossa sen osastot jälleen saatiin saarretuiksi ja lyötiin niille tuntuvin tappioin. Etenemisen yhä jatkuessa käytiin vielä taisteluja Klyyssin­vaarassa ja Kuutamalahdella, ja vihdoin jouluyönä käydyn lujan taistelun jälkeen vallattiin Porajärven kirkonkylä. Jo joulukuun puolivälissä oli Porajärven eteläpuolelle Kostamukseen kokoutunut 60-miehinen karjalaisosasto jääkäriluutnantti Erkki Hannulan johdolla.

Porajärven valtauksen jälkeen RP:n komentaja, majuri Talvela siirtyi Uhtualle tullen kaikkien karjalaisten joukkojen päälliköksi. RP:n komentajana toimi sitten kapteeni Leinonen. Ratsumestari Svinhufvud taas siirtyi metsäsissien esikuntapäälliköksi.

Täten olivat myös Repolan ja Porajärven pitäjät joutuneet sissiliikkeen hallintaan. Porajärven idänpuolisissa Keski-Aunuksen pitäjissä Tiutia keskustana liikehti myös sissejä luutnantti J. Sevastjanovin ja vänrikki Jermakovin johdolla, mutta enempiä sotatoimia ei sillä kuitenkaan järjestynyt. Etelä­Aunuksessa taas yritti luutnantti Paul Marttina pienen joukkonsa kanssa toimintaa joulukuulla mm. Muurmannin rataa vastaan, mutta tuloksetta.

Neuvostovallan sotavoimina oli Karjalassa syksyllä 1921 rajavartiojoukkoja, yhden jalkaväkirykmentin osia ja rautatiejoukkoja.”[vii]

”Karjalan metsäsissiliike oli Venäjän armeijan mukana suuria sotia kokeneiden karjalaisten päällikköjensä johtamana ripeillä toimenpiteillään täten nostattanut lähes koko Vienan ja osan Aunuksen kansaa yhtenäiseen vapaustaisteluun Venäjän neuvostovaltaa vastaan. Lyhyessä ajassa oli sissiliike vallannut noin 60 000 neliökilometrin laajuisen alueen bolshevikkijoukkojen vallasta.”[viii]

Odottivat apua Suomesta

Karjalaiset heimoveljemme olivat nyt vapauttaneet suuren alueen omasta kotimaastaan ja odottivat apua Suomesta saadakseen vapautettua loputkin alueensa ja voidakseen pitää alueen – muodostaen uuden itsenäisen valtion.

”Sissiliikkeen johdon mielestä nyt vallattu alue takasi joka tapauksessa mahdollisuuden sotatoimien laajentamiseen, kuten yhtä hyvin puolustus taistelun pitempiaikaiseen käyntiinkin, kunhan toivottuja taisteluvoimia ja sodankäyntiin välttämättömiä tarvikkeita, joita kaikkia suuresti puuttui Karjalasta, saataisiin Suomesta. Karjalaiset käsittivät hyvin, että heidän maansa ja kansansa kohtalo kokonaan riippui Suomen kansan auttavasta tahdosta.”[ix]

Apua hitaasti ja vähän

”Kesti pitkät ajat ennen kuin Karjala alkoi saada Suomesta avustusta, ja sittenkin sitä tuli hitaasti ja niukasti. Apuvoimia saapui Suomesta koko aikana noin 500 henkeä, mutta samanaikaisesti oli heistäkin vain puolet saapuvilla. Päällystön asemissa oli 27 jääkäriä.”[x]

Venäjän vastahyökkäys

”Kului pitkälti aikaa, ennen kuin venäläiset alkoivat päästä Karjalan muuttuneesta tilanteesta selville. Vasta marraskuun 20. päivän tienoilla keskitettiin puna-armeijasta noin 1400 miestä ja 25 konekivääriä Karjalassa olevien voimien lisäksi taistelemaan karjalaisten liikehtimistä vastaan. Nämä voimat jaettiin kolmeen osastoon, joista eteläinen osasto eteni Karhumäestä Paatenetta ja Porajärveä kohti, keskimmäinen osasto Kemin-Sorokan alueelta Uhtuan ja Rukajärven suuntiin sekä pohjoinen osasto Louhesta Kiestinkiin.

Karjalassa syttyneen sodan varsinaiset taistelut alkoivat ensimmäiseksi metsäsissien itäisimmällä rintamanosalla, Muurmannin radan läheisyydessä. Lokakuun lopulla sissit saivat näet eräänä päivänä tietää, että Kemin kaupungista käsin oli Voijärven kautta tulossa heidän sydänalueelleen vahva bolshevikkien rankaisuretkikunta. Kun sen kulkusuunta viittasi Uskelaan, käski I sissipataljoonan komentaja, vänrikki Pekka Aalto tehostaa siellä varmistus- ja tiedustelutoimintaa.

Uudet viestit kertoivatkin vahvan punaisten joukon kulkevan kylästä toiseen ja talosta taloon verotellen niitä eri tavoin ja takavarikoiden elintarvikkeita sekä lähestyvän paraikaa Uskelaa, jonka eteläpuolella olevista kylistä sillä oli tarkoituksena vangita karjalaisia. Uskelan komppania valmistautui parhaansa mukaan vieraita vastaanottamaan, mutta sen avuksi lähti kiireimmiten myös Kevättämäjärven komppania. Pataljoonan komentaja Aalto järjesti komppaniat sopivaan maastoon Uskelan läheisyyteen väijytykseen. Kun vihollisjoukko sitten 5.11. lähestyi järven jään yli kylää ja saapui 50 metrin päähän karjalaisten asemista, sissit avasivat sitä vastaan kiivaan tulen, samalla kun vänrikki Aallon lähettämä pienempi osasto hyökkäsi vihollisen selustaan. Vihollisjoukko tuhottiin, ja sissit saivat saaliksi huomattavan määrän heille silloin tarpeellista aseistusta ja muuta sotatavaraa.”[xi]

Viivytystaistelua

Karjalaisilla oli puutetta aseista ja ammuksista. Heillä oli kuitenkin järkeä olla ryhtymättä ratkaisutaisteluun ylivoimaisia vihollisjoukkoja vastaan, siksi he kävivät viivytystaistelua vetäytyen ja tehden vastahyökkäyksiä – odottaen apua Suomesta.

”Uskelan taistelun jälkeen I pataljoonan sissit kokoutuivat miesvoimalla Tunkualle, koska olivat kuulleet bolshevikkien nyt, valmistelevan sinne uusin voimin hyökkäystä. Mutta vihollisjoukkoja ei kuulunut, ja neuvotteluissaan sissit silloin päättivät valita toiminta-alueekseen Koivuniemen ja Markkisenvaaran seudut, koska siellä oli edullisia maasto-olosuhteita puolustusasemia varten heidän rajoitetulle aseistukselleen.

Tämän jälkeen vihollinen hyökkäsi näille kyläseuduille jo niin vahvoin voimin, että sissit pitivät parhaimpana olla ryhtymättä siellä ratkaisutaisteluun ja päättivät vetäytyä toistaiseksi suuriin erämaihin Metsä-Hiisjärven suuntaan. Karjalaiset kävivät kuitenkin jo tänäkin aikana monta kiivasta kahakkaa vihollisen etenemistä viivyttäen ja sille yllättäviä tappioita tuottaen. Pataljoonan toimintaa oli vaikeuttanut alin omainen patruunain puute, mutta kun niitä saatiin, sissit hyökkäsivät jälleen erämaasta itään päin ja työnsivät vihollisjoukot Koivuniemen seudulta Tunkualle ja idemmäskin Sorokan suuntaan Maasjärvelle. Vaikka taisteluja täten käytiin vuoroin vetäytyen ja hyökäten, niin varsinaisena rintamamaastonaan sissit pitivät tämän jälkeen tällä suunnalla Metsä-Hiisjärven-Kellovaaran seutua.”[xii]

”Rukajärven suunnalla alkoi sissien haltuunsa ottama laaja alue miehitysvoimien puutteessa ensimmäiseksi supistua, kun venäläiset keskittivät sinne etelästä uusia voimia. Rukajärveltä Seesjärven lähelle Suontaleeseen saakka edennyt vääpeli Karpovin osasto vetäytyi 22.11. Kuusiniemen kylään ja päätti siellä viivyttää vihollisen tunkeutumista Rukajärveä kohti. Vihollinen hyökkäsikin sinne viikon kuluttua 29.11. Ankarana pakkaspäivänä käytiin Kuusiniemen kylän maastossa silloin kiivas taistelu lukumäärältään ylivoimaista puna-armeijan joukkoa vastaan. Sissikomppania joutui joka taholta saarretuksi ja sen patruunat loppuivat. Maailmansodan taisteluissa rynnäkköihin tottuneet sissit syöksyivät kuitenkin Karpovin johdolla pistinhyökkäykseen ja raivasivat itselleen vihollisen ketjujen läpi tien pohjoiseen Rukajärvelle päin.

Tätä ennen oli Rukajärveltä eräs toinen sissiosasto tunkualaisen Mikko Ostanaisen ja luutnantti Orjehhaisen johdolla tehnyt retken Muurmannin radalle, jossa osasto poltti Ontajoen puisen rautatiesillan hidastaakseen vihollisen joukkokuljetuksia rautateitse pohjoiseen.”[xiii]

”Metsäsissirykmentin sotatoimialueella eli siis Rukajärven­Kemin rintamalla vuoden 1921 lopulla käydyistä taisteluista on ainakin kahdesta lyhyesti mainittava.

1 sissipataljoonan asetuttua Metsä-Hiisjärven erämaakylän seudulle punaiset hyökkäsivät sinne eräänä aamuna idästä Markkisenvaarasta käsin. Kaksinkertaisesti ylivoimainen neuvostojoukko alkoi syöksyä kylää vastaan järven jään yli, samalla kun osa sen voimista ryhtyi saarrostamaan kylää metsien kautta. Kun Kellovaarassa oleva Tunkuan komppania kuitenkin ehti pian apuun, punaiset saatiin heitetyksi järven taakse. Mutta iltapäivällä bolshevikit aloittivat uuden hyökkäyksen. Sissit pitivät nytkin hyvin puoliaan, mutta kun voitto näytti jo kallistuvan heidän puolelleen, patruunat loppuivat jälleen. Sissien oli pakko irroittautua taistelusta ja vetäytyä taempana olevaan Tshirkka-Kemin kylään. Taistelu oli käyty 40 asteen pakkasessa, joka tuotti tuhoisaa jälkeä sissien riveihin. Kolmestasadasta miehestä oli yli kaksisataa eri tavoin paleltunut. Joukko oli vietävä tämän takia Pääkönniemeen.

Kiimasjärveltä lähetettiin sisseille viipymättä avuksi reservikomppania ja patruunoita. Silloin sissit palasivat Metsä-Hiisjärvelle takaisin. Kylän olivat punaiset taas pitäneet parhaana jättää. Heitä ajettiin jälleen takaa Tunkuan suuntaan.

Rukajärven rintamalla oli erään kerran ennen joulua Jekonniemen kylä jälleen joutunut punaisten haltuun. Silloin Tsholmossa olevat sissit päättivät tuhota siellä olevan pataljoonan vahvuisen vihollisjoukon. Eräs sissiosasto sai tehtäväkseen edetä metsien kautta vihollisen selkäpuolelle ja katkaista siellä järven yli johtavan tien samalla kuin sissien III pataljoona hyökkää kylään. Toiminta kehittyi suunnitelman mukaisesti. Sissien hyökätessä alkoi osa punaisia kiireimmiten peräytyä Rukajärveä kohti kuormastoineen, johon oli koottuna koko Jekonniemen kylän irtain omaisuus. Mutta erään salmen kohdalla sissit yllättivät tämän vihollisjoukon, ja muutaman minuutin kuluttua oli se kokonaan tuhottuna järven jäällä. Saaliina saatiin runsaasti patruunoita ja kyläläisten omaisuus takaisin. Vihollisen pääosa taas saarrettiin mainittuun kylään, jossa se koko päivän kestäneessä, sitkeässä taistelussa tuli perin pohjin lyödyksi. Parinsadan miehen vahvuinen karjalaisosasto oli saavuttanut täten voiton taistelussa vihollispataljoonaa vastaan.”[xiv]

Musertava ylivoima

Kun karjalaiset kykenivät pitämään puoliaan ja aiheuttivat venäläisille kirveleviä tappioita, niin nämä päättivät keskittää joulukuun lopulla 1921 karjalaisia vastaan murskaavan ylivoiman – tämä oli mahdollista kun virallinen Suomi ei auttanut heimokansojaan saavuttamaan itsenäisyyttä.

”Kuun lopulla ryhdyttiin Karjalaan keskittämään uusia puna-armeijan voimia, kaikkiaan noin 30.000 mieheen, tehtävänä sulkea koko Suomen raja ja tuhota karjalaiset joukot.

Eteläisin hyökkäysryhmä käsitti JR 90:n, tykistöä ja muita joukkoja. Sen toimintasuunnalle lähetettiin myöhemmin tammikuun alussa myös kansainvälisen sotakoulun suomalaisista kurssilaisista järjestetty ns. Antikaisen suksijoukko. Näiden tuli vallata Porajärvi ja Repola, sulkea Suomen raja pohjoiseen päin saarrostaen ja hyökätä Kiimasjärvelle. Keskimmäiseen ryhmään kuului JR 88, tykistöä ym. joukkoja tehtävänä edetä Sorokasta Tunkuan, Uhtuan ja Rukajärven suuntiin. Pohjoinen ryhmä, johon kuului JR 89, tykistöä ym. joukkoja, tuli Louhesta edeten sulkea Suomen raja saarrostaen etelään päin. Nämä vahvat joukkoryhmät lähtivät Muurmannin radan asemilta hyökkäykseen 24-27.12.1921, ja pian saivat karjalaiset vastaansa kaikilla rintamanosillaan lujaa painostusta.”[xv]

”Metsäsissirykmentin puolustustaistelu jatkui menestyksellisesti vuoden 1921 loppuun saakka, ja Rukajärven-Kemin rintamasuunnan asemat pysyivät joka taholla täten toistaiseksi karjalaisten hallussa.

Toisin oli tilanne Karjalan vapausarmeijan eteläisellä sivustalla Porajärven suunnalla, jossa Repolan pataljoona oli voittojensa innostamana vallannut haltuunsa laajoja alueita. Joukko oli liian pienivahvuinen kyetäkseen pitämään Porajärvelle saakka ulottuvaa aluetta ilman huomattavia apuvoimia hallussaan. Tämä jouduttiin pian kokemaan neuvostojoukkojen ryhdyttyä vastahyökkäykseen.

Porajärvellä olevaa kapteeni Leinosen komentamaa Repolan pataljoonaa vastaan hyökkäsi ensin Soutjärveltä käsin saapunut vihollisosasto yöllä 26-27.12., mutta syvissä lumikinoksissa kahlaava osasto lyötiin hiihtäjien saarrostaessa kylän edustalla hajalleen, jolloin vihollinen menetti paljon miehiään. Pian ryhtyi kuitenkin toinen voimakkaampi vihollisjoukko 29.12. saarrostavaan hyökkäykseen etelästä Valasmosta käsin Porajärvelle uhaten katkaista pataljoonan selkäyhteydet. Silloin pataljoonan johto päätti jättää Porajärven kylän. Pääjoukko vetäytyi rajalle, mutta osa siirtyi takaisin Repolan suunnalle ja kävi vuoden 1922 alkupäivinä luutnantti Marttinan johdolla viivytystaisteluja mm. Suoverkassa ja Lentierassa. Pataljoonan rippeet vetäytyivät pian huollon loppuessa Suomeen.

Karjalan vapausarmeijan pohjoisella rintamalla Kiestingin suunnalla oli sissien tilanne alusta lähtien muodostunut kestäväksi. Vienan rykmentin I ja II pataljoona olivat puolustuksessa Kokkosalmella varmistaen Louhen asemalta Kiestingin kautta Pohjois-Vienan sisäosiin kulkevan maantien. Rykmentin esikunta ja huoltojoukot olivat Sohjanansuussa. Pohjoisempana Ahvenlahden – Oulangan-Ruvan alueella toimi kaksi erillistä komppaniaa. Kokkosalmelta itään päin piti taas III pataljoona huolta koko Tuoppajärven seudusta ulottaen toimintansa Vitsakylän taholta Muurmannin radalle saakka. Siellä se tuhosi retkillään karjalaisen luutnantti Kemppaisen johdolla neljä rautatiesiltaa ja huomattavia sotatarvikevarastoja.”[xvi]

Taitavaa harhautusta

”Vetäytymismatkallaan pohjoiseen I pataljoona joutui sitä takaa-ajavien ja pohjoisesta Tunkuasta käsin vastaan tulevien vihollisjoukkojen väliin. Tässä arveluttavassa tilanteessa, joka olisi voinut koitua karjalaisen pataljoonan tuhoksi, se suunnistautui ennen taistelukosketukseen joutumista kuormastoineen ripeästi maantieltä korpimaastoon ja peitti lumella jälkensä.

Punaiset joukot syöksyivät tiellä toisiansa vastaan niille tuhoisin seurauksin, mutta sissipataljoona aloitti turvallisen, vaikkakin rasittavan vaelluksen suurten salojen halki Kellovaaraa kohden. Pataljoona raivasi itselleen tien ryteikköisten metsien halki, kulki hevosineen ja naisten ajamine kuormastoineen 40­ asteiseksi yltyvässä pakkasessa upottavien lumiaapojen ja toisin paikoin vielä sulien rämeiden sekä järvien viimaisten selkien yli taistellen yötä päivää erämaan armotonta ankaruutta vastaan. Muonakin loppui pian kokonaan, monet palelluttivat jalkansa tai kasvonsa, monet sairastuivat tai uupuivat kuormissa kuljetettaviksi. Kolmen vuorokauden kuluttua sissien joukko vihdoin saavutti nääntyneenä Kellovaaran kylän.”[xvii]

”Sissit valitsivat itselleen hyvät asemat Kellovaaran ja Kuusenvaaran välillä Tsirkka-Kemijoen varrella ja viitoittivat harhauttamistarkoituksessa Ontrosenvaarasta tulevan talvitien kulkemaan sopivasti heidän asemiensa välitse. Punaiset joukot lähestyivät 6.1. tätä tietä pitkin marssien huolettomina ilman mitään varmistusta, mutta ehdittyään 100 metrin päähän sissien asemista ne saivat kiivaan tulen yllättäen vastaansa. Punaiset lyötiin kaksi tuntia kestäneessä taistelussa hajalleen ja menettivät toistasataa miestään sekä suuren määrän aseita ja patruunia.

Punaiset joukot peräytyivät Kuusenvaaraan, mutta viikon kuluttua 14.1. ne ryhtyivät saatuaan lisävoimia uuteen hyökkäykseen pataljoonan vahvuisin voimin Kellovaaraa kohden. Sissit olivat kuitenkin entistä taitavammin valmistautuneet ottamaan hyökkääjät vastaan.

Vihollinen. aloitti jo etäältä tykistöllään ammunnan karjalaisten entisiin asemiin, ja sen hyökkäävä jalkaväki kohdisti kiivaan tulen jäällä olevaa sotilasketjua vastaan, jonka sissit olivat järjestäneet edellisessä taistelussa kaatuneista järvelle jäätyneistä vihollisista.

Kun karjalaisten puolelta ei kuulunut laukaustakaan, punaiset luulivat heidän paenneen jo tykistön tulesta hämmästyneinä ja ryhtyivät useina perättäisinä aaltoina kahlaamaan syvälumisen vesistöselänteen yli. Silloin sissit kohdistivat jälleen yllättävän tulen vihollisen tiheisiin ryhmityksiin. Hyökkääjiä kaatui pitkin lumikenttiä, mutta yhä uusia punaisten ketjuja komennettiin vesistön takaisesta metsästä etenemään. Ne hajautuivat kuitenkin toisensa jälkeen sissien konekiväärien ristitulessa ja pakenivat läheisiin metsiin. Punaisten joukkojen hyökkäys luhistui iltaan mennessä kokonaan. Menetettyään satoja miehiä vihollinen vetäytyi Kuusenvaaran kautta Rukajärvelle saakka korjaamaan vaurioitaan. Sissien sotasaalis oli jälleen huomattava.­ —

Kun Kokkosalmella oli satoja sissejä, joilla ei ollut lainkaan aseita, yritettiin näitä aseettomiakin käyttää eri tavoin hyödyksi. Kerrankin vihollisen valmistautuessa kylän edustalla jälleen hyökkäykseen sissien aseistetut kiväärimiehet asettuivat etulinjan asemiin hyvään näkösuojaan, mutta aseettomat ryhmitettiin taemmas hyvin havaittaviin asemiin vain kivääreiltä näyttävin seipäin varustettuina. Kun vihollisen tulitoiminta oli aikansa jatkunut, aseettomat sissit ryhtyivät muka peräytymään juosten ryhmittäin taaksepäin johtavalle tielle. Silloin punaisten komentaja luuli karjalaisten pakenevan ja komensi joukkonsa hyökkäykseen. Venäläiset lähtivät rynnäkköön tiheinä joukkioina ja juoksivat kylää kohden minkä kankeilla tossuillaan taisivat. Mutta silloin olikin tullut asemissaan pysyneiden karjalaisten kiväärimiesten vuoro puuttua tulellaan asiain kulkuun. Vihollinen heitettiin takaisin Kiestinkiin.”[xviii]

Kestämätön tilanne

Kun virallinen Suomi ei antanut edes materiaalista apua, niin karjalaisten tilanne muodostui vähitellen kestämättömäksi.

”Karjalaisten vapausarmeijan johto oli puolustustaistelussaan saavutetuista voitoistaan ja yhä eläneistä suomalaisen avun toiveista huolimatta alkanut huomata, että tilanne saattoi pian kehittyä kestämättömäksi.

Vihollisvoimien tiedettiin kasvaneen kaikilla rintamilla, sillä tiedustelu oli selvittänyt niiden saaneen uusia vahvistuksia Repolan, Rukajärven ja Kiestingin alueille. Omien joukkojen voittamattomat puutteellisuudet taas taisteluvälineissä, varusteissa ja muonituksessa tuntuivat sydäntalven oloissa entistä raskaammilta. Ennen kaikkea näytti apuvoimien ja tarvikkeiden saaminen Suomesta rajoittuvan niin vähäisiin määriin, että niiden avulla ei voitu pitkälti kestää lähes kymmenkertaisesti ylivoimaiseksi paisuneen vihollisen aktiivista painostusta.”[xix]

Taistelu jatkuu urheasti

”Tammikuun 22. pnä punaiset alkoivat työntää Kiestingistä vahvoja voimia tykistöineen ja runsaine konetuliaseineen (47 konekivääriä) Kokkosalmea kohti, jota sissit edelleen puolustivat. Kun sissien tiedustelijat toivat tiedon vihollisen puuhista, vienalaisten komentaja, opettaja Parviainen ryhtyi kiireellisesti kokoamaan Kokkosalmelle apuvoimia. Täten nyt sissien 800 kiväärimiestä asettui sinne puolustusasemiin valmiina antamaan lujan tulituiskun tulijoille. Konekiväärejä oli sisseillä yksi kappale.

Kapteeni Kotkansalo lähetettiin partioineen häiritsemään vihollista selustasta. Ahvenlahdella olevalle Seppäsen komppanialle lähetettiin niin ikään käsky hyökätä vihollisen selkäyhteyksiä vastaan.

Aamuvarhaisella 23.1. punaiset alkoivat suurin voimin hyökätä apunaan nyt myös Moskovan sotilaspiirin hiihtojoukkoja, ja pian oli Kokkosalmen kylä sissijoukkoineen saarroksissa joka taholta. Mutta silloin kapteeni Kotkansalon partio avasi vihollisen selustassa sen kuormastoja vastaan tulen. Tästä hämmentyneenä. vihollinen jätti sinä päivänä piirityspuuhansa sikseen ja käänsi huomionsa sekä tykkitulensakin maastoon, jossa sissien partio oli toiminnassa.

Vihollisen hyökkäys uusiutui 24.1. ja Kokkosalmi joutui taaskin saarretuksi. Punaiset koettivat nyt uuvuttaa karjalaisia jatkamalla koko päivän vain harvahkoa tulta ryhtymättä rynnäkköön. Vasta yön tultua heidän aseensa yltyivät kiivaaseen ammuntaan, ja samalla aloittivat vahvat punaisten joukot raivokkaan hyökkäyksen. Karjalaiset taistelivat horjumatta ja heittivät vihollisen yhä uudelleen takaisin. Jälleen alkoivat karjalaisilta kuitenkin patruunat loppua. Silloin heidän päällikkönsä Liehu oli pakotettu johtamaan sissit Sohjanan tien suunnalle saartorenkaaseen jääneestä aukosta omille teilleen. Pataljoonien komentajat Liehu ja Laaksonen poistuivat viimeisinä kylästä pakkassumun suojaamina. Vihollinen ei karjalaisten vetäytymistä kylästä lainkaan huomannut, ja yllättyneenä se aamun valjetessa eteni tyhjentyneeseen, raunioiksi ampumaansa kylään.

Punaisten tappiot olivat sen omien tietojen mukaan raskaat. Sitä paitsi vihollinen ampui jäälle omia miehiään, jotka eivät uskaltaneet lähteä rynnäkköön.”[xx]

”Vienan rykmentin I ja II pataljoona sekä Oulangan komppaniat kokoutuivat Sohjananvirralle pysäyttääkseen nyt siellä punaisten etenemisen, kunnes III pataljoonan osastot, joille oli lähetetty käsky vetäytyä Röhön-Pistojärven suuntaan, oli saatu Tuoppajärven rantakylistä siirretyiksi länteen.

Karjalaiset, joilla oli nyt käytössään neljä konekivääriäkin, asettuivat Sohjananvirran etelärannalle puolustukseen. Jo 26. 1. aamulla alkoivat vihollisrivistöt marssia vastarannalle, ja taistelu syttyi heti. Vihollinen ryhtyi hyökkäämään joen yli, mutta ohkainen jää murtui, ja lukuisia punaisia upposi virtaan. Eräältä kohdalta vihollisen hyökkäys jään yli kuitenkin onnistui, ja sen joukkoja tunkeutui virran etelärannan metsämaastoon. Silloin syöksyivät kuitenkin karjalaiset hiihtäjät vastaiskuun käyden syvissä kinoksissa kahlaavien venäläisten kimppuun ja löivät heidän joukkonsa kiivaissa lähitappeluissa perin pohjin.

Seuraavana päivänä punaisten joukkojen virran yli uudistama hyökkäys lyötiin jälleen takaisin. Tämän jälkeen sissien patruunat loppuivat, ja he jättivät Sohjanan rannan sekä marssivat vihollista viivyttäen eri teitä Pistojärveä kohden, jossa 5.2. ryhdyttiin puolustustaisteluun.

Vienan rykmentti oli kolme kuukautta Tuoppajärven-Pääjärven vesistölinjalla urhokkaasti taisteltuaan pakotettu vihollisen suuren ylivoiman ja sissijoukkojen aseiden ja patruunain puutteen takia väistymään. Monta kunniakasta voittoa se oli kuitenkin saavuttanut ja tuottanut viholliselle karvaita tappioita.”[xxi]

Pakolaisiksi Suomeen

Virallinen Suomi ei auttanut veljeskansaamme ja vapaaehtoinen apukin oli jäänyt vähäiseksi, niinpä aktivisteilla, jotka olivat jääneet henkiin ja lukuisilla muilla heimokansamme jäsenillä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä pakolaisina Suomeen – odottamaan, että Suomi saisi hallituksen, joka päättäisi taistella imperialistisen roistovaltion Venäjän jatkuvaa laajenemista vastaan.

”Hetkellä, jolloin vihollista viivyttäneet sissit jättivät 27.1. Vonkajärven ja taistelut lähestyivät uutta puolustuslinjaa Kontokin tasalla, oli Vienan rykmentin taholta, kuten kerrottu, tilanne ratkaisevasti muuttunut. Tämä pakotti nyt sissien johdon jatkamaan viivytystaistelua yhä pitemmälle luoteeseen.

Luvajärven seudulla käytiin vielä 1.2. viivyttävää taistelua, ja vihollisen ehdittyä 2.2. Kostamukseen III sissipataljoona tuotti punaisille tuntuvia tappioita. Peräytyminen jatkui sitten Vuokkiniemelle, jonka seudulta viimeiset pakolaiset paraikaa siirtyivät Suomeen. Punaiset koettivat katkaista tien länteen, mutta IV sissipataljoona torjui heidän yrityksensä. Kun Uhtualtakin oli pakolaistulvaa vyörymässä Jyvälahden kautta vesistöjen selkiä pitkin länteen päin, haluttiin Vuokkiniemi pitää, kunnes pakolaiset olivat turvassa. Kylä jätettiin vasta 4.2. kiivaan viivytystaistelun jälkeen. Siten sissit koettivat kaikilla tiesuunnilla suojata siviiliväestöä joutumasta vihollisen käsiin.

Seuraavana päivänä karjalaiset jättivät myös Ponkalahden, mutta Aajuanlahdessa sissit päättivät asettua lujempaan viivytykseen, sillä paraikaa oli suuri pakolaisten virta solumassa idästä käsin Vuonnisen kautta Suomeen.

Punaiset yrittivät heti hyökätä Aajuanlahteen, mutta sissit päättivät osoittaa, että he voivat haluttaessa kukistaa vihollisen hyvinkin varustetut joukot. Vihollinen lyötiinkin saman tien perin pohjin.

Uhtua tyhjeni siviiliväestöstä 5.2., ja samaan aikaan saapuivat sinne viimeisinä eri tahoilta vetäytyneet sissijoukot. Seuraavana yönä jättivät myös sissit kylän ryhtymättä odottamaan punaisten tuloa.

Synkäksi oli nyt muuttunut Karjalan miesten äskeinen reipas mieliala, koska kotikylä toisensa jälkeen oli jätettävä viholliselle. Hiljaisina taivalsivat raskaita teitään heidän joukkonsa tietämättömiä kohtaloita taas kokemaan. Mutta kaikkialta hirvittävästä pakkasyöstä kuului kaukaisten partiotaistelujen kiivas melske, ja taivasta vasten loimottivat erämaiden pimeydessä sodan tulien ja palavien kylien lieskat.

Pelon ja puutteen hätyyttäminä vaelsi 11.000 henkeen nouseva pakolaisjoukko Karjalan kansallisesti valveutunutta väestöä rajaa kohden täyttäen sissien suojaamat talvitiet. Se pyrki Suomen turviin aloittaakseen uudessa kotimaassaan omat ponnistelunsa toimeentulonsa ja jatkuvan kehityksensä puolesta uutta elämää ja tulevaisuutta itselleen rakentaakseen. Rajalle oli kuitenkin matkaa vielä uuvuttavan pitkälti, ja moni heikkokuntoinen kulkija nääntyi erämaiden jäätävään kylmyyteen.

Aajuanlahdessa riehuivat kiivaat taistelut. Punaiset uudistivat sinne 7.2. lujan hyökkäyksen, mutta karjalaiset torjuivat sen jälleen ja ajoivat vihollisen takaisin Ponkalahteen. Sissit jatkoivat tämän jälkeen vielä viivytystaistelua ja jättivät kylän vasta 9.2. sekä vetäytyivät Oinaanvaaraan, jossa punaisten etenemistä yhä pidätettiin. Sieltä siirryttiin vihdoin Vuonniseen, josta Metsäsissirykmentin pääosat nyt marssivat Lonkan kylän kautta Suomen puolelle. Joukko sisukkaimpia sissejä lähti vielä pohjoiseen liittyäkseen Vienan rykmenttiin, joka paraikaa kävi viimeisiä taistelujaan Tiirovaarassa.

Puna-armeijan johdon suunnitelmana oli ollut saada koko Karjalan vapausarmeija ja sen tukemiseen liittynyt karjalainen siviiliväki etelästä ja pohjoisesta järjestetyillä hyökkäysliikkeillä saarretuksi ja tuhotuksi. Sellaisen tuloksen saavuttamiseen erämaataisteluihin tottuneita karjalaisjoukkoja vastaan heillä ei ollut kuitenkaan ratkaisevia mahdollisuuksia ylivoimastaan huolimatta. Vienan rykmentin urheat torjuntataistelut olivat jo luhistaneet tällaiset suunnitelmat.”[xxii]

Karjalaiset tekivät parhaansa

Vaikka kirjoitin itse kyseisen väliotsikon, niin oikeastaan aloin hieman epäilemään kirjoittamaani. Taisteluihin osallistuneet karjalaiset toki tekivät parhaansa – mutta osallistuivatko kaikki asekuntoiset karjalaiset taisteluun itsenäisen Karjalan puolesta?

No, se on ainakin selvää, että virallinen Suomi ei auttanut hädänalaista veljeskansaamme karjalaisia – oikeastaan samaa kansaa, suomalaisia. Siinä olisi mainio tutkimuskohde ennakkoluulottomille tutkijoille kaiken maailman nollatutkimusten sijaan.

”Karjalan vapaussodan kohtalokas ratkaisu alkoi olla selvä, mutta sissit halusivat kuin kunnian vuoksi vielä viivähtää Karjalan kamaralla. Puna-armeijan joukot hyökkäsivät yötä päivää sissien asemia vastaan vaihtaen joka kuudes tunti etulinjaan aina uuden rykmenttinsä näännyttääkseen siten karjalaisten viimeisen vastarinnan. Turhaan uhrasivat punaiset kuitenkin voimiaan pakoittaessaan aalto aallon perään eri kansallisuuksista koottuja joukkojaan hyökkäykseen. Karjalaiset torjuivat kaikki hyökkäykset suurten vihollisjoukkojen sortuessa Tiirojärven jääkentille.

Karjalan maaperä oli kaikesta huolimatta nyt jätettävä, ja jälkijoukkojen viivyttäessä vihollista sissit siirtyivät viimeistä myöten rajan yli Suomen suojaan helmikuun 20. päivään 1922 mennessä.

Kaikki yritykset itsenäisen Karjalan luomiseksi taistelujen avulla olivat epäonnistuneet. Karjalaisia sotureja lohdutti nyt heidän mieliään järkyttävässä tilanteessa kuitenkin tietoisuus ja vakaumus siitä, että he olivat koettaneet tehdä parhaansa synnyinmaansa ja kansansa puolesta.”[xxiii]

Tarkastellaanpa

Tarkastellaanpa Karjalan Vapaussotaa hieman laajemmassa perspektiivissä:

  1. Suomi voitti Vapaussotansa Venäjää vastaan ja turvasi siten itsenäisyytensä;
  2. Ehkä karjalaisten olisi kannattanut ryhtyä taisteluun itsenäisyyden tai Suomeen liittymisen puolesta samaan aikaan kun Suomen Vapaussota oli käynnissä;
  3. Viro voitti Vapaussotansa Venäjää vastaan ja turvasi siten itsenäisyytensä;
  4. Georgia jälleenitsenäistyi samaan syssyyn kuin Suomi itsenäistyi – mutta hävisi Vapaussotansa Venäjää vastaan hieman myöhemmin joutuen Venäjän miehittämäksi noin 70 vuodeksi. Georgialla oli kuitenkin ollut aiemmin ”tuhatvuotinen” itsenäisyys, joten siltä pohjalta oli mahdollista itsenäistyä jälleen neukkulan romahtaessa – samalla kun Virokin jälleenitsenäistyi;
  5. Ukraina itsenäistyi samalla kun Suomi, mutta ukrainalaisille kävi kuten karjalaisille – paitsi, että Ukraina jälleenitsenäistyi neukkulan kaatuessa. Länsi-Ukrainassa oli laaja kansallismielinen vastarinta Venäjän miehitystä vastaan, eikä Venäjä onnistunut länsiukrainalaisten pakkovenäläistämisessä. Siksi Ukrainalla on jälleen toivoa. Aunuksen Karjala, Vienan Karjala ja Inkerinmaa on kuitenkin pakkovenäläistetty niin perusteellisesti, että on vaikea uskoa niiden nousevan enää milloinkaan ryssän vallasta;
  6. Imperialistinen roistovaltio Venäjä ryösti Suomelta noin 12% Suomen laillisesta alueesta Talvisodan ja Jatkosodan avulla. Venäjä suoritti alueilla etnisen puhdistuksen, joten pakolaiset ovat rikastuttamassa tynkä-Suomessa meidän kaikkien suomalaisten geeniperimää. Venäjä miehittää edelleen niitä Suomen alueita, joita kutsun yleisnimellä Karjala. Venäjän on palautettava nämä Suomen alueet takaisin Suomelle – ryssävapaina.

 

[i] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 162

[ii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 163

[iii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 164

[iv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 165-166

[v] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 167

[vi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 168-171

[vii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 171

[viii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 172

[ix] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 172

[x] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 173

[xi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 174-175

[xii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 175

[xiii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 176

[xiv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 177-178

[xv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 178

[xvi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 178-179

[xvii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 181

[xviii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 182-183

[xix] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 184-185

[xx] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 186-187

[xxi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 187-188

[xxii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 189-190

[xxiii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 192

Julkaistu

Leninin Venäjän kommunistit murhasivat upseereitaan

Venäjän miehitysjoukot Suomessa murhasivat upseereitaan maaliskuussa 1917.

”Lopullisesti kuri romahti laivastossa maaliskuun 16. päivän iltana. Vallankumousta juhlivat matruusit nostivat omavaltaisesti punaiset lyhdyt laivojen mastoihin, huusivat uraata ja ampuivat ilmaan yhteislaukauksia. Yrittäessään palauttaa järjestystä päällystö joutui miesten raivon kohteeksi. Upseerinmurhat alkoivat leviten kulovalkean tavoin laivasta toiseen ja jatkuen myös maissa koko yön ja seuraavan aamupäivän. Ruumiit heitettiin jäälle, työnnettiin avantoihin tai jätettiin yksinkertaisesti kadulle. Kaikkiaan Helsingissä surmattiin 38 laivaston upseeria. Lisäksi joitakin yksityisiä maavoimien upseereita ammuttiin kaupungilla.”[i]

”Lähtiessään miehistön pakottamana 17. 3. Rautatientorilla pidettyyn Skobelevin tervetuliaisjuhlaan amiraali Nepenin joutui jakamaan monen alaisensa kohtalon saadessaan Katajanokan upseerikerhon luona takaapäin ammutun kiväärinluodin niskaansa.”[ii]

Ja syyskuussa.

”Viipurissa heitettiin 12. 9. 1917 Turun sillalta veteen ja ammuttiin sinne yksitoista kenraalia ja esiupseeria – näiden joukossa 42. AK:n komentaja, kenraali Oranovski. Viipurin varuskunnan keskuudessa tapahtuma kantoi nimeä »Upseerien uimakoulu». Yksityisiä upseerinmurhia tapahtui lisäksi mm. Helsingissä. Heikko hallitus ei rohjennut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin syyllisten rankaisemiseksi.”[iii]

http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Murhanhimoiset_venalaiset.htm

Julkaistu

Mannerheim – Suomen Sotilaan käsitys Marskista

Suomen Sotilas (Kustannus Oy Suomen Mies) julkaisi Marskista lehden ulkoasussa tavallaan kirjasen – kun Marskin syntymästä on 150 vuotta. Kirjoittaja on lähes kokonaan Robert Brantberg.

Kyseessä on katsaus Mannerheimin elämään syntymästä kuolemaan. Tietystikään 150 sivuun ei mahdu mistään erillisestä kaudesta kuin sirpaleita. Valtaosa ”lehdestä” käsittelee aikaa ennen Vapaussotaa, noin 10% Jatkosodan jälkeistä aikaa ja varsin vähän Vapaussotaa, Talvisotaa ja Jatkosotaa. Kun kuvia on varsin runsaasti, niin nykyajan ”kiireisetkin” ennättänevät lukea tekstin. Oletan kaikille olevan ”lehdessä” jotakin uutta ja kiinnostavaa tietoa Marskista. Kyseessä on tietysti enemmän mielipidekirjoitus kuin tutkimus.

Valitettavaa on, että pitkä ja syvä suomettuminen näkyy selvästi tässäkin teoksessa:

  1. Brantberg toki sanoo Vapaussotaa Vapaussodaksi, mutta toimittaja Puuperän mielestä pitäisi lopettaa sota sen sodan nimestä. Kumpikaan ei ”muistanut” että Vapaussota oli sota Suomen ja Venäjän välillä sekä päättyi Vapaussodan rauhansopimukseen Suomen ja Venäjän välillä.
  2. Talvisodan alusta kerrotaan vanha suomettunut loru, kuinka Venäjä ”irtisanoi” Suomen ja Venäjän välillä voimassa olleen hyökkäämättömyyssopimuksen – vaan ”unohdetaan” mainita ettei sopimusta voinut noin vain irtisanoa ja hyökätä – siten Venäjä rikkoi törkeästi kyseistä sopimusta hyökätessään Suomen kimppuun 30.11.1939.
  3. Jatkosodan alku menee samaan suomettuneeseen tyyliin, ei mainita faktaa että Venäjä hyökkäsi ENSIN Suomen kimppuun aloittaen Jatkosodan.
  4. ”Unohdetaan” kertoa että Suomi saavutti suurenmoiset torjuntavoitot säästyen siten Venäjän miehitykseltä. Sen sijaan tuodaan esiin väite että Stalinilla oli kiire Berliiniin, joten hän veti Suomen rintamalta sen vuoksi joukkonsa.

Joka tapauksessa tämäkin kirjoitus Marskista kannattaa lukea, kyllä siinä oli minullekin jotakin uutta.

Julkaistu

Kansainvaellus EUn ja Suomen alueelle on estettävä

Suvakit ovat tietysti valmiita päästämään ”sisään” kenet hyvänsä vaikka porukan taustoista ei ole vähäisintäkään tietoa. Samaiset suvakit eivät hyväksy sitä että kielteisen päätöksen saaneet poistetaan maasta.

Se, että oikeasti hädänalaiset, jotka tarvitsisivat suojelua ja kenties myös pakolaisstatuksen ja turvapaikan, jäävät tämän kansainvaelluksen jalkoihin saamatta apua ei tunnu juurikaan huolettavan. Eikä se mitä tämän kansainvaelluksen hoitaminen maksaa varorahoista – piikki on auki maksakootpa miten monta miljardia euroa hyvänsä.

Tarvittavat toimenpiteet:

  1. Libyasta Italiaan suuntautuva kansainvaellus on katkaistava tehokkaasti jo Libyan aluevesillä tai viimeistään kansainvälisillä vesillä. Italian (Kreikan, Espanjan, …) alueelle ei saa päästää ketään ilman kyseisen tulijan oikeaa voimassa olevaa passia JA viisumia.
  2. EU-mailla on sekä laivastot että merivartiostot (yleensä). On olemassa satelliitit, joilla nähdään Libyan rannikolta lähtevät alukset ja veneet. Voidaan lähettää lentokone tai kopteri, joskus pikavenekin tarkistamaan mitä on meneillään.
  3. Tarvittavia voimakeinoja käyttäen alus/vene pysäytetään ja kutsutaan Libyan rannikkovartioston alus palauttamaan porukka Libyaan. Missään tapauksessa sitä porukkaa EI saa tuoda EUn alueelle.
  4. Libyan rannikkovartiostolle voidaan lahjoittaa lisää kalustoa, polttoainetta, elintarvikkeita, jne., jotta se selviää urakasta.
  5. EUn ja Suomen alueelle jo kansainvaelluksessa päässeet kerätään talteen, etteivät voi mennä vapaasti minne haluaa ja tehdä mitä haluaa.
  6. Kielteisen päätöksen saaneet lukkojen taakse ja poistetaan alueelta tehokkaasti – tarvittaessa voimakeinoja käyttäen.
Julkaistu

Jääkäripataljoona 27 – Matti Lauerma (kirja)

Matti Lauerman kirjana julkaistun tutkimuksen täydellinen nimi on:

Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 Vaiheet ja vaikutus

Kirja on painettu vuonna 1966 ja siinä on näkyvissä suomettumisen ajan sievistelyä – Venäjästä ja venäläisistä kirjoitetaan kovin varovaisesti. Ilmeisesti on pelätty, ettei kirjaa julkaista jos asiat sanotaan suoraan. Kirjassa on 1096 sivua, joten kerralla kannesta kanteen luettava kirja se ei ole.

Kirja ei ole pelkästään Jääkäripataljoonan ja Jääkäreiden historiaa. Siinä käydään lävitse erinomaisella tavalla Suomen itsenäistymisen historiaa – sortovuodet, aktivismi, jääkärivärväys, Ensimmäinen Maailmansota, Vapaussota, punakapina.

Jääkäripataljoona lakkasi fyysisesti olemasta palattuaan Suomeen ja pidettyään Vaasassa paraatin. Jääkäreiden historia oli silloin kuitenkin vasta alussa. Kirjassa tarkastellaan sotien välistä aikaa, Talvisotaa, Jatkosotaa ja senkin jälkeistä aikaa. Luetellaan nimittäin 1 896 jääkäriä, on myös erikseen kaatuneiden luettelo.

Minun mielestäni kirja on erittäin hyvä, siinä kerrotaan asiat asioina, niin negatiiviset kuin positiivisetkin asiat – eikä ole pyritty mustaamaan tai valkaisemaan pataljoonaa eikä jääkäreitä. Arvostuksestani kertonee jotakin, että sijoitan kirjan Mannerheimin alkuperäisten muistelmien viereen kirjahyllyyni.

Kirjakaupasta sitä ei tietenkään enää saa, mutta kirjastoista ainakin tilaamalla – ja tietenkin antikvariaateista (myös verkosta). Suosittelen lämpimästi historiallisesta totuudesta kiinnostuneille.

Julkaistu

Ei tiedetä edes mistä maasta tyypit ovat

Uutisissa mainittiin, että pari tänään kiinni otettua henkilöä ovat Suomessa ilmoittaneet olevansa algerialaisia ja Ruotsissa samat tyypit ovat ilmoittaneet olevansa marokkolaisia.

Siis ilmoittaneet – Suomen viranomaisilla ei ole hajuakaan mistä maasta kyseiset tyypit ovat peräisin, puhumattakaan tyyppien henkilöllisyydestä.

Minun mielestäni on ihan /Cstä että maahan päästetään laumoittain porukkaa, joiden henkilöllisyydestä ei ole hajuakaan.

Suomeen, eikä EUn alueelle, ei saisi päästää ketään EUn ulkopuolelta olevaa ilman oikeaa voimassa olevaa passia JA viisumia. Ei vaikka kuinka karjuisi sanaa asylum.

Julkaistu

Elokuu 1968 – Tshekkoslovakian miehitys

Näin elokuun loppupuolella kannattaa palauttaa mieliin elokuu 1968.

Tshekkoslovakia oli alistettu Venäjän pakottamana kommunistihallintoon jo parikymmentä vuotta aiemmin. Nyt tshekit olisivat halunneet muuttaa kommunistista hirmuhallintoa ”ihmiskasvoisen sosialismin” suuntaan. Venäjän johto päätti estää tämän asevoimin, ettei ”ihmiskasvoisuus” heikentäisi kommunistista diktatuuria – tiedä vaikka ihmisille alkaisi tulla mieleen demokratia ja ihmisoikeudet.

Lainaan (suomennan) tähän pari pätkää nimimerkki Viktor Suvorovin kirjasta Vabastaja (vapauttaja). Hän oli nuorena panssariluutnanttina ”vapauttamassa” Tshekkoslovakiaa: ”Tapahtumat etenivät. Kaikille oli selvää, että joukot viedään pian sisään (Tshekkoslovakiaan – jp), avoinna oli vain tarkka ajankohta. Kaksi päivää sitten lähetettiin upseereille salainen päiväkäsky Karpaattien rintaman ja Keskisen rintaman perustamisesta. Meidän Karpaattien rintama (armeijaryhmä – jp) oli perustettu Karpaattien maanpuolustusalueen (sotilaspiiri) johdon ja joukkojen pohjalta ja sinne kuului meidän lisäksemme myös monta puolalaista divisioonaa. Karpaattien rintaman komentajaksi oli määrätty kenraalieversti Bisjarin. Rintaman vahvuuteen kuului neljä armeijaa: 13., 38. ja 8. kaartin panssariarmeija sekä 57. ilma-armeija. Samana päivänä siirtyivät 8. kaartin panssariarmeija ja osa 13. armeijan joukoista Etelä-Puolaan, jossa niihin liittyivät Puolan divisioonat.

Keskistä rintamaa johti kenraalieversti Majorov. Rintama perustettiin Baltian maanpuolustusalueen (sotilaspiiri) johdon pohjalta ja sen joukkoihin liitettiin GSVG (Neuvostojoukkojen Saksan ryhmä) ja SVG (Pohjoinen ryhmä), samoin yksittäisiä Puolan ja Itä-Saksan divisioonia. Keskinen rintama oli organisoitu tavallisesti ja sijaitsi Itä-Saksassa ja Puolassa. Rintamien vastuualueiden raja kulki Krakovan lävitse. Keskiseen rintamaan kuului neljä armeijaa: 11. ja 20. kaartinarmeija, 4. kaartin panssariarmeija, sekä 37. ilma-armeija.

Tuntuvasti myöhemmin sain tietää, että vielä yksi rintama oli luotu Unkarissa, mutta sen joukot eivät tunkeutuneet Tshekkoslovakiaan, ne ainoastaan suojasivat hyökkääviä joukkoja. Länsirintaman lisäksi Unkarin alueelle oli perustettu myös operatiiviryhmä ”Balaton”. Se ryhmä tunkeutui Tshekkoslovakiaan. Siihen kuului kaksi neuvostodivisioonaa, samoin joukkoja Bulgariasta ja Unkarista. Liittolaisia oli otettu ryhmään ”Balaton” vain silmänlumeeksi.

Pelloilla vilja varisi (viljankorjaajat oli mobilisoitu joukkoihin, samoin maanviljelystraktorit ja kuorma-autot – jp). 19. elokuuta aamulla upseereille luettiin salainen päiväkäsky ylijohdon ”Tonava” perustamisesta. Ylipäälliköksi määrättiin armeijankenraali Pavlovski. Ylijohto alkoi johtamaan Keskistä- ja Karpaattien rintamaa, operatiiviryhmää ”Balaton” ja riippumatonta neljättä elementtiä – kahta laskuvarjojääkäridivisioonaa. Operaation ensimmäisenä päivänä annettiin laskuvarjojääkäridivisioonien maahanlaskua varten ”Tonavan” käyttöön viisi kuljetuslentodivisioonaa.

Meidän rykmentissämme annettiin taisteluhälytys kello 23.00. Suljettujen viestikanavien kautta välitettiin kaikille rintamille, armeijoille, divisioonille, prikaateille ja pataljoonille signaali: MUTTA NYT ON MEIDÄN VUORO. Sen signaalin saamisen jälkeen kaikkien komentajien tuli avata yksi viidestä salaisesta kirjekuoresta ja esikuntapäällikön läsnäollessa polttaa neljä muuta kirjekuorta avaamattomana. Operaatiosuunnitelmasta oli tehty viisi eri versiota. Nyt yksi niistä oli vahvistettu, ja loput piti hävittää.

Tuhansien salaisten kirjekuorien samanaikaisen avaamisen perusteella saivat kaikkien tasojen komentajat käskyn suorittaa operaatio ”Tonava”, jatkaa täydessä taisteluvalmiudessa toimintaa suunnitelmien ”Tonava-Kanava” ja ”Tonava-Kanava-Karttapallo” mukaisesti. Vapauttaminen oli alkanut.

Valkoiset viivat – viimeinen pysähdys valtakunnanrajalla Uzhgorodin kaupungin lähellä. Divisioonan esikuntapäällikkö suuntasi lyijynraskaan katseensa minuun ja vaati lujasti – kertaa!

Suoristauduin ja löin kantapäät yhteen ja suolsin päähäni aikoja sitten taotun määräyksen ”Määräykset ”Tonavan” suorittamiseksi” tekstin ulos.

– Valkoinen viiva on omien ja liittolaisjoukkojen tunnus. Kaikenlaiset ilman valkoisia viivoja olevat neuvosto- tai liittolaisten kalusto tulee neutraloida, mieluiten ilman tulenavausta. Ilman viivoja panssarivaunut ja muut taistelu-ajoneuvot pitää välittömästi hävittää varoittamatta ja ilman käskyä ylhäältä, jos osoitetaan vastarintaa. Kohdattaessa NATOn joukkoja tulee pysähtyä eikä saa avata tulta ilman käskyä.

Divisioonan esikuntapäällikkö liikkui eteenpäin upseeririviä, käskien yhden ja toisen kerrata määräyksiä. Lopuksi hän astui eteemme ja antoi ohjeensa:

– Toverit upseerit! Kielto ampua NATO-joukkoja ei tarkoita sitä, että jätämme näyttämättä päättäväisyytemme! Siellä missä johtovaunumme joutuu vastakkain heidän tankkiensa kanssa, täytyy joukkueen tai komppanian viipymättä levittäytyä. Jos mahdollista voi myös ampumatta työntää heidät pois jo vallatulta alueelta. Meidän tehtävämme on vallata mahdollisimman suuri alue. Antaa diplomaattien neuvotella jälkeenpäin mihin kohtaa tulee Itä- ja Länsi-Tshekkoslovakian raja. Se on kunnia-asia, että Tshekkoslovakian sosialistisesta itäosasta tulee suurempi kuin länsiosa. Jos ammuskelu alkaa, älkää innostuko. Parempi on perääntyä pari kilometriä. Älkää pyrkikö lähitaisteluun, sillä eivät hekään sitä erityisesti halua. Mutta jos tilanne menee taisteluksi, niin valmistautukaa pahimpaan.

Esikuntapäällikkö löi saappaanvarttaan pajuvitsalla ja lisäsi tasaisesti, mutta kuuluvasti:

– Joka lurjus, joka yrittää loikata länsipuolisten, eli viivoitta olevien leiriin, pitää hävittää heti. Kaikenlaisiin yrityksiin pyyhkiä meidän valkoisia viivojamme ja loikata viivattomien leiriin täytyy reagoida välittömästi ampumalla hänet. Sellainen oikeus on teillä kaikilla. Valitettavasti sellaisia yrityksiä voivat tehdä Unkarin ja Puolan joukkojen lisäksi myös omamme. Toivotaan parasta. Muuttaen sävyään hän karjaisi kaikuvasti: – ASEMIIN!!!”[i]

Miehitysjoukot saapuivat Prahaan: ”Samaan aikaan kadut täyttyivät nopeasti ihmisistä. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, kaikki suuntautuivat neuvosto-tankkien luo.

  • – Miksi te tulitte?
  • – Me emme ole teitä kutsuneet!
  • – Me ratkaisemme omat ongelmamme ilman tankkeja!

Sotilaat eivät osanneet vastata mitään sellaisiin viisaisiin kysymyksiin. Eikä he yleensä vastanneetkaan, paitsi silloin tällöin.

  • – Me tulimme teitä puolustamaan.
  • – Amerikkalaiset ja saksalaiset tahtovat valloittaa teidät. Oletteko unohtaneet sodan?
  • – Tulkaa vasta sitten kun he ovat aloittaneet valloittamisen!

Upseerit, erityisesti politrukit, sukelsivat heti massoihin, mutta ilman nähtävää tulosta.

  • – Me tulimme teidän hallituksenne pyynnöstä!
  • – Nimetkää sitten edes yksi hallituksen jäsen, joka pyysi teitä sekaantumaan meidän asioihimme!
  • – Toverit!!!
  • – Me emme ole sinulle tovereita! – ja politrukille annettiin selkään.

Hän vetäisi pistoolin, mutta sotilaat kiskoivat hänet pois kansanjoukosta.

  • – Perkeleen fasistit!
  • – Päinvastoin te olette fasisteja!
  • – Olette vienyt oman valtionne niin kauas, ettei ole syötävää ja nyt päätitte, että toistenkin pitäisi olla ympärillänne nälässä!
  • – Ne ovat väliaikaisia vaikeuksia, eteenpäin meillä lähtee paremmaksi!
  • – Ilman teitä olisi vieläkin parempi.
  • – Alkakaa painua sinne mistä tulittekin! Yhdessä Marxinne ja Lenininne kanssa!
  • – Kansalaiset, rauhoittukaa toki!
  • – Mene perseeseen!
  • – Kansalaiset, oman ymmärtämättömän käytöksenne kanssa panette kaikki sosialismin saavutukset … reunalle …
  • – Sinun sosialismiasi olisi pitänyt ensin kokeilla koirilla, kuten kaikki normaalit tiedemiehet tekevät. Sinun Leninisi oli typerys eikä ymmärtänyt tieteestä mitään, siksi hän ei testannutkaan koirilla …
  • – Te ette saa puhua Leninistä sillä tavalla! – Politrukin punoittaviin kasvoihin lensi mätämuna.
  • – Mutta jos kommunismin voimaan saattaminen olisi annettu Pavloville, niin hän olisi nopeasti todistanut koirien avulla, ettei sellainen elämä sovi eläville olennoille!

Kolonnan lopussa keskustelu muuttui elävämmäksi. Nuorukaiset alkoivat heittelemään kolmea viimeistä panssarivaunua katukivillä ja sitten särkivät rautakangilla varapolttoainetynnyrit. Minuutin kuluttua alkoi toiseksiviimeinen tankki savuta ja kohta vielä yksi. Kuului ammuskelua. Kansanjoukko poistui viimeisten tankkien luota, mutta vain hetkeksi. Tankkien miehistöt yrittivät turhaan sammuttaa panssarivaunujaan … hajaantukaa! Tankkien ammukset alkavat räjähtelemään! – Oh, kirotut fasistit!”[ii]

Nordberg: ”Maahanlaskujoukkoja käytettiin tarkastelukaudella myös miltei tositoimiin. Kaksi divisioonaa operoi Tshekkoslovakiassa vuonna 1968. Toinen otti aluksi haltuunsa Prahan ja toinen Brnon lentokentän. Kenttien valtaamisesta vastasivat divisioonien vahvennetut tiedustelukomppaniat, jotka toimivat etuosastoina yhdessä erikoisjoukkojen kanssa (Sandell et al. 1997a, 61). Ne ottivat haltuunsa kiitoradat, saartoivat lentokenttävaruskunnat, miehittivät lennonjohtotornit ja ottivat valvon­taansa sähkönsyöttöjärjestelmät. Kuljetuskoneet laskeutuivat sen jälkeen kentille puolentoista minuutin välein. Niillä tulleet joukot miehittivät kahden tunnin kuluessa kaupungin muut kriittiset kohteet: Prahassa neljä Valtavajoen ylittävää siltaa, opposi­tion päämajan, kommunistisen puolueen keskuskomitean, sisäministeriön, poliittisen akatemian, pääpostin sekä televisiokeskuksen. (Alafuzoff & Lähde 1999, 225.) Toi­sen kerran maahanlaskujoukkoja käytettiin Kiinan rajalla vuonna 1969.”[iii]

Vielä vähän: ”NKP:n 20. puoluekokouksen jälkeen neuvostojohtajat puuttuivat vielä kahdesti satelliittivaltioidensa asioihin käyttämällä asevoimaa huomiota herättävällä tavalla. Näin kävi Unkarissa 1956 ja Tshekkoslovakiassa 1968. Kummassakin tapauksessa panssarivaunut murskasivat kansan kannattaman kapinan, jolla pyrittiin vapautumaan totalitarismin vallasta.”[iv]

”Invaasiojoukkojen ensimmäiseen portaaseen kuului 165 000 miestä ja 4 600 panssarivaunua; viiden päivän kuluttua Tshekkoslovakiaa miehitti 27 divisioonaa, noin 400 000 miestä, joilla oli käytössään 6 300 panssarivaunua, 800 lentokonetta ja 2 000 tykkiä. — Tshekkoslovakian väkiluku oli hyökkäyksen tullessa vajaat 14,3 miljoonaa”.[v]

”Intervention poliittinen perusjuoni oli epäonnistunut kiusallisella tavalla: miehittäjät eivät onnistuneet saamaan kokoon suunnitelmaan sisältynyttä yhteistoimintahaluista »työläisten ja talonpoikien hallitusta».”[vi]

————

[i] Viktor Suvorov, Vabastaja, 2001, sivu 190

[ii] Viktor Suvorov, Vabastaja, 2001, sivu 208

[iii] Erkki Nordberg, Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla, 2003, sivu 309

[iv] Stéphane Courtois et al, Kommunismin musta kirja, 2002, sivu 487

[v] Stéphane Courtois et al, Kommunismin musta kirja, 2002, sivu 491

[vi] Stéphane Courtois et al, Kommunismin musta kirja, 2002, sivu 491

Julkaistu

Onpa pollea olo – kantarellimunakas

Kävin aamulla hakemassa metsästä aimo annoksen tuoreita kantarellejä.  Kun niitä on jo tullut syötyä totutuilla tavoilla tarpeeksi, niin päätin kokeilla kantarellimunakasta. En ole sellaista muistaakseni ennen tehnyt.

Ensin tein kolmesta munasta ja lorauksesta maitoa munamaidon. Pikkuisen suolaa ja valkopippurijauhetta sekaan.

Sitten urakoin sienien halkaisemisen isolle matalalle lautaselle melkoinen kukkura. Fiskarsin paistokasariin voita ja sienet perään. Kun sieniä oli melko runsaasti niin niistä tuli pannulle melkoisesti nestettä. Kääntelin sieniä ja annoin osan nesteestä kadota liesituulettimeen.

Samalla pienin sipulin ja myös sipulin vartta.

En viitsinyt odottaa kaiken nesteen haihtumista, vaan lisäsin voita ja hieman vehnäjauhoja. Sipulit sekaan ja kääntelyä. Painelin sieni-sipuliseoksen tasaiseksi levyksi pannulle, pikkuisen mustapippurirouhetta ja kaadoin munamaidon päälle. Sitten vaan odotusta että munamaito hyytyi.

Lautaselle ja naamariin. Maha tuli täyteen, saapas nähdä missä vaiheessa tulee taas nälkä – nythän en lisännyt sienien joukkoon säilykelihaa, kuten yleensä.

Julkaistu

Laiskalla hiki syödessä – sananlasku

Suunnilleen sellaista väittää sananlasku.

En ole mielestäni tänään laiskotellut, vaan olen saanut melkoisesti aikaan – silti tuli melkoinen hiki kun äsken söin juuri valmistunutta erinomaista risottoani. Keitin sitä taas noin kuuden litran kattilallisen ja keittopalkkana söin suuren lautasellisen.

Risotto ei ollut edes kuumaa, sillä maltoin antaa sen hieman jäähtyä ennen kimppuun käymistä. Hien pukkaamiseen saattoi olla syynä mausteet. Pistin sekaan säästelemättä Piri Piriä, Peperonia, Cayennepippuria, Valkopippuria, Valkosipulia ja Sipulia. Sipuli tietenkin viimeiseksi, enkä antanut sen kypsyä.

Pääainekset 10 dl pitkäjyväistä riisiä, 2,5 l vettä ja 1200 g Jalostajan Sikanautasäilykettä.