Kuten tunnettua Venäjä ei tunnustanut Vapaussodan (ja Talvisodan) aikana Suomen laillista hallitusta. Suomen nukkehallituksen kanssa, jota kutsuttiin myös Terijoen hallitukseksi Venäjä teki Talvisodan aikana valtiosopimuksen laajentaen Suomen aluetta. Myös Vapaussodan aikana Venäjä teki valtiosopimuksen Suomen ”nukkehallituksen” kanssa – silloinkin laajentaen Suomen aluetta. Toki Venäjän tarkoituksena oli nielaista Suomi karvoineen kaikkineen ja liittää Suomi Venäjään, mutta tällaistakin teatteria pidettiin.
”Suomalais-venäläinen sekakomitea sai suomalaisten laatiman luonnoksen pohjalta nopeasti valmiiksi sopimusehdotuksen, jonka kansanvaltuuskunta hyväksyi omasta puolestaan 23. helmikuuta. Tämän jälkeen komitea siirtyi Pietariin, jossa suomalaiset joutuivat käymään tiukkoja neuvotteluja eräistä periaatteellisista kysymyksistä sekä rajojen määräämisestä. Lenin halusi kuitenkin saada sopimuksen aikaan, joten hän saattoi arvovallallaan osapuolet kompromissein yhteisymmärrykseen.
Sopimus tehtiin ”Venäjän ja Suomen sosialististen tasavallan välillä”. Edvard Gylling ja Oskari Tokoi, jotka olivat taipuneet hyväksymään Leninin vaatimuksen suomalaisen sopijapuolen luonnehtimisesta sosialistiseksi valtioksi, saivat tästä myöhemmin kansanvaltuuskunnalta moitteita. Toinen merkittävä periaatteellinen myönnytys oli se, että Suomea ei kutsuttu kansanvaltuuskunnan tekemän ehdotuksen mukaisesti ”itsenäiseksi ja riippumattomaksi tasavallaksi”, vaan ”riippumattomaksi Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi”. Sananmuodon tarkistus oli neuvostohallituksen kannalta merkitsevä, sillä se jätti avoimeksi mahdollisuuden Suomen liittymisestä Venäjän tasavaltojen federaatioon.
Suurin kansanvaltuuskuntaa askarruttanut ongelma syntyi Leninin vaatimuksesta myöntää kummankin maan kansalaisille täydelliset poliittiset oikeudet toisessa maassa, mikä vaatimus itse asiassa liittyi kysymykseen federaatiosta. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen neuvostohallitus myöntyi siihen, että sopimukseen tuli lupaus poliittisten oikeuksien myöntämisestä neuvostokansalaisille Suomessa ”mahdollisimman helpoin ehdoin”.
Neuvosto-Venäjä luovutti sopimuksella Suomelle Petsamon, jonka Venäjän keisari oli luvannut jo vuonna 1864 korvaukseksi Kannaksella sijainneesta Siestarjoen kivääritehtaan alueesta. Petsamon Muotkavuono oli erittäin kalaisa, joten rajan vetämisestä vuonossa käytiin pitkälliset neuvottelut. Lenin ratkaisi asian lopulta suomalaisten eduksi. Sen sijaan Edvard Gyllingin ja muiden kansanvaltuuskunnan jäsenten tärkeänä pitämää Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ei saatu toteutetuksi. Gyllingin kertoman mukaan neuvostohallitus vetosi siihen, että kysymys vaati Muurmannin radan vuoksi perusteellisempaa tutkimista.
Neuvosto-Venäjä sai sopimuksen nojalla määräajaksi käyttöönsä neljä Suomen halki kulkevaa lennätinlinjaa eksterritoriaalioikeuksin. Kolme niistä oli rakennettu Pietarista Uudenkaupungin kautta Ruotsiin, Tanskaan ja Englantiin sekä yksi Suomen halki Murmanskiin. Sopijapuolet vaihtoivat keskenään toistensa alueella olleen valtioiden omistaman kiinteän omaisuuden. Tämä merkitsi muun muassa venäläisten varuskuntien ja linnoitusalueiden siirtymistä Suomen valtiolle ja Pietarin radan ja Suomen aseman siirtymistä Venäjän valtiolle. Vaihdoista aiheutuvat sekä muut taloudelliset kysymykset piti ratkaistaman työtään jatkavassa selvityskomiteassa.
Punainen valtiosopimus allekirjoitettiin 1. maaliskuuta ja ratifioitiin kahdeksan päivää myöhemmin. Jälkimmäisessä tilaisuudessa tehtiin venäjänkielisen kappaleen Muotkavuonoa koskevaan kohtaan suomalaisten vaatimuksesta korjaus. Edvard Gylling vahvisti allekirjoituksensa sinettisormuksella ja Oskari Tokoi korkista vuolemallaan sinetillä.”[i]
Huomattakoon vielä, että Suomessa oli vapailla vaaleilla valittu eduskunta ja laillinen hallitus – jota Venäjä ei tunnustanut, mutta teki valtiosopimuksen kapinallisten (nukkehallituksen) kanssa. Aivan kuten parikymmentä vuotta myöhemmin Talvisodan aikana.
No, onneksi Suomi voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, joten oikea valtiosopimus Suomen laillisen hallituksen ja Venäjän välillä solmittiin aikoinaan Tartossa.
[i] Jussi T. Lappalainen et al, Yhden kortin varassa, 1989, sivut 166-167
