Tekijä: Juhani Putkinen

Julkaistu

31.1.1918 – 100 vuotta sitten

Punakaartilaiset joukkomurhasivat antautuneita, aseettomia, suojeluskuntalaisia.

Punaisten remmakointi pitkin vuoden 1917 loppupuoliskoa oli kuohuttanut muuta väestöä niin, että se oli ryhtynyt perustamaan suojeluskuntia tuekseen ja turvakseen. ”Niin tehtiin Tampereellakin, jonne perustetun suojeluskunnan päälliköksi valittiin kapteeni Ernst Söderholm, ja johon liittyi muun muassa komppanian verran Tampereen teknisen opiston oppilaita.

»Kapinan ensi päivästä aloittivat punaiset Tampereella ajojahdin kaikkia suojeluskuntaan kuuluvia kohtaan», kirjoittaa Castren.”[i]

”Koska suojeluskuntalaisten turvallisuus alkoi käydä aina vain uhatummaksi, he näkivät ainoaksi mahdollisuudekseen pyrkiä kohti pohjoista valkoisten puolelle.”[ii]

”Kello kaksi torstai-yönä 31. tammikuuta joukko lähti marssimaan Kangasalaa kohti. – – Väsynyt suojeluskuntalaisten joukko saapui torstai-aamuna kello kahdeksan tienoilla Suinulan rautatieaseman eteläpuolella sijaitsevaan Markkulan taloon, jonne matkalaiset pääsivät hetkeksi lepäämään. – – Samassa alkoi ampuminen. Suojeluskuntalaisilla oli ainoastaan yksi sotilaskivääri, johon oli 15 patruunaa, yksi haulikko, yhdeksän mauser-pistoolia ja viitisentoista revolveria. Niillä ei paljoa kyetty puolustautumaan punaisten kivääritulta vastaan. Muutamat vanhemmat miehet ehdottivatkin antautumista, mutta Söderholm ei ottanut esitystä kuuleviin korviinsakaan. Sen sijaan hän suunnitteli Södermanin kanssa murtautumista punaisten ketjun läpi. Aie ei ehtinyt toteutua, sillä samassa hän kaatui vaikeasti haavoittuneena maahan kiväärin luodin lävistettyä hänen rintansa. Kun kolme muutakin miestä haavoittui heti, katsoivat suojeluskuntalaiset viisaimmaksi antautua. He lähettivät partion neuvottelemaan antautumisehdoista. Tampereen lentävän punakaartin päällikkö Waldemar Sammalisto otti valkoisten neuvottelijat vastaan. Neuvottelun tuloksena sovittiin, että suojeluskuntalaiset luovuttavat aseensa ja saavat vastineeksi vakuuden henkensä ja omaisuutensa säilyttämisestä. Tämän sopimuksen perusteella suojeluskuntalaiset luovuttivat aseensa punaisille ja järjestäytyivät paririviin talon pihalle punakaartilaisten asettuessa vahtimaan heitä.”[iii]

 

Niinpä niin, sitten punakaartilaiset ja venäläiset sotilaat aloittivat aseettomien, antautuneiden suojeluskuntalaisten teurastamisen. Kirjassa on monta sivua kuvausta mitä tapahtui ja miten.

 

”Tämä silmittömän julma Suinulan verilöyly sai Tampereella olleet ulkomaiden edustajat esittämään Tampereen Työväenjärjestöjen Johtavalle Komitealle seuraavan vastalauseen:

»Me allekirjoittaneet, jotka tällä paikkakunnalla edustamme Ruotsin, Suur-Britannian ja Italian valtakuntia, olemme saaneet tietää, että sitten kun työväenluokkaan kuuluvat sotilaallisesti asestetut joukot, joita kutsutaan punakaartilaisiksi, ja porvariluokkaan kuuluvat asestetut suojeluskuntalaiset olivat Kangasalan pitäjässä olevan Suinulan aseman lähistöllä tapahtuneen aseellisen yhteentörmäyksen jälkeen keskenään tehneet sopimuksen siitä, että viimeksimainitut laskisivat aseensa ja heille tätä vastaan taattaisiin hengen ja omaisuuden koskemattomuus, olivat suojeluskuntalaisten laskettua aseensa, punakaartilaiset ja paikalle saapuneet venäläiset sotilaat ampuneet ja murhanneet heitä, minkä lisäksi avuttomia haavoittuneita oli surmattu ja ruumiit ryöstetty.

Tätä niin hyvin kansainvälistä oikeutta törkeästi loukkaavaa kuin myöskin inhimillisiä tunteita mitä suurimmassa määrin kuohuttavaa menettelyä vastaan esitämme täten jyrkimmän vastalauseemme.

Tämän tulemme me myöskin virallisesti ilmoittamaan hallituksillemme.

Tampereella, helmikuun 2 päivänä 1918.

Gösta Sumelius (Ruotsin konsulaatin sinetti)

Uno Khüru (Italian konsulaatin sinetti)

W:m Cooke (Englannin konsulaatin sinetti). »_”[iv]

Seuraavalla sivulla on luettelo murhatuista. Nimet, iät, ammatit ja kotipaikat.

[i] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 75

[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 75

[iii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 76-77

[iv] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 79

Julkaistu

30.1.1918 – 100 vuotta sitten

Punakaartien tekemiä murhia

”Vangitsemiset ja vangittujen murhat alkoivat heti kapinan puhjettua, niin Helsingissä kuin muuallakin punaisten valtaan joutuneilla alueilla. Tällainen kiireinen toiminta noudatti sosialistien ohjelmajulistusta toisen osapuolen, eli porvariston poistamisesta historian näyttämöltä, kuten esimerkiksi Kansan Ääni vuoden 1917 syyskuun lopulla julkaisemassaan artikkelissa oli julistanut.”[i]

”Niitä ammutaan kuin kulkukoiria, rauhallisia miehiä, joilla ei ole muuta syytä kuin että ovat kuuluneet suojeluskuntaan. Toisia etsitään heidän kodeistaan ja murhataan.”[ii]

”Varkauden punakaartilaiset olivat ampuneet heti kapinan puhkeamisen jälkeen tammikuun 29. päivän illalla kaksi henkilöä, kaupanhoitaja Taavetti Ryhäsen ja Lehtoniemen tehtaiden insinöörin Harald Staffansin. Helmikuun alussa he uhkasivat ampua panttivangeiksi ottamansa suojeluskuntalaiset, mikäli valkoiset yrittäisivät valloittaa kaupungin.”[iii]

Jääkäripataljoona 27

Libaussa Jääkäripataljoona 27 miehistön edustajat, gruppenführerit Olenius ja Relander sekä hilfsgruppenführer Pärmi marssivat 30.1.1918 pataljoonan esikuntaan esittämään vaatimuksensa pataljoonan pikaisesta viemisestä Suomeen sotimaan Suomen vapauden puolesta. Pataljoonan komentajan ”Ausfeldin asiallista selontekoa niistä aikaa vaativista valmisteluista, joita matkaa varten oli suoritettava, kuunneltiin epäluuloisesti. Saatuaan lopuksi vakuutuksen, että »pataljoona ei viipyisi Libaussa tuntiakaan kauemmin kuin mitä oli tarpeellista», lähetystä poistui.”[iv]

Punakaartien tekemiä murhia

”Lääkäri tuli samana iltana, perjantaina 30. tammikuuta. Hällström [sairas, joka tarvitsi lääkäriä – jpu] lepäsi vuoteessa, – – Kartanon palveluksessa oleva konttoristi-agronomi Edvin Malmström astui sisään kasvot verta vuotaen. Punaiset olivat lyöneet häntä kiväärinperällä ja nyt hän tuli huuhtelemaan kasvojaan kylmällä vedellä verenvuodon tyrehdyttämiseksi. Pian huoneeseen tuli kaksi lyhyenläntää punakaartilaista, jotka kysyivät Malmströmiltä, missä aseet ovat. Saatuaan väsyneesti sohvan selkänojasta tukea hakevalta mieheltä vastauksen: »Minä en tiedä», punaiset tarttuivat häntä käsivarresta kiinni ja raahasivat juoksujalkaa ovesta ulos. Pian kuului kaksi laukausta. Hetken kuluttua Malmström hoippui Hällströmin vaimon tukemana vieraskamariin ja sanoi sinne kiiruhtaneelle Hällströmille: »De ha skjutit mig i hjärtat. » Sen jälkeen hän sanoi vielä yhden sanan: »Kesis.» Hän oli kotoisin Sipoon pitäjässä sijaitsevasta Kesis-nimisestä talosta. Tämän jälkeen huoneeseen tunkeutui punakaartilaisjoukko, joka ampui vielä yhden laukauksen Malmströmiin ja heitti hänen ruumiinsa lattialle.108 — Todennäköisesti samat punakaartilaiset, jotka murhasivat Malmströmin, menivät samana yönä Kourlan kartanoon ja ottivat maisteri Eljas af Hällströmin hengiltä.110_”[v]

”Punaiset vangitsivat kansanedustaja Antti Mikkolan Helsingissä kapinan puhkeamisviikolla torstaina 31. tammikuuta. He veivät hänet Helsingin miliisilaitokselle ja sieltä seuraavana päivänä Töölönlahden rantaan, jossa he murhasivat hänet ampumalla »ei takaa niin kuin on ollut tavallista, vaan edestäpäin otsaan»_”[vi]

[i] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 53

[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 54

[iii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 54

[iv] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 812-813

[v] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 72-73

[vi] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 70

Julkaistu

Venäjä ja sopimukset

Vastauksena Niilolle hieman pidemmälti:

Lenin ja Brest-Litovsk

Bolshevikkien kaapattua vallan Venäjällä Ensimmäisen Maailmansodan aikana Venäjä teki Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhansopimuksen aikomattakaan noudattaa kyseistä sopimusta.

”Leninillä itsellään ei ollut illuusioita päätöksensä seuraamuksista. Keskuskomitean sihteeri E. D. Stasova on tallentanut elävän tuokiokuvan Sokolnikovin delegaation paluusta Smolnaan. »Valtuuskunnan jäsen L. M. Karahan toi rauhansopimusasiakirjan Vladimir Iljitsin kabinettiin. Karahan alkoi selvittää dokumentin sisältää ja pyysi lukemaan lävitse, mitä hän oli allekirjoittanut. Äkkiä Vladimir Iljits kiukustui: ’Eikö teille riitä se, että minä allekirjoitin tämän haisevan rauhan, vai pitäisikö minun se vielä lukeakin. En tule lukemaan sopimusta enkä täyttämään sitä niin pitkälle kun se vain on minulle mahdollista.’ Karahan­raukka hämmentyi ja taitettuaan paperin kokoon sijoitti sen johonkin nurkkaan.»”[i]

Lenin 3.3.1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksesta Saksan kanssa: ”Tämä häpeällinen rauha on allekirjoitettava maailmanvallankumouksen pelastamiseksi säilyttämällä sen tärkein ja toistaiseksi ainoa tukikohta ­ Neuvostotasavalta. — Meidän on mitä pikimmin demobilisoitava armeija, tuo sairas orgaani ja samanaikaisesti autamme Suomen vallankumousta. Tietysti me rikomme sopimusta, mutta olemme rikkoneet sitä jo kolmekymmentä – neljäkymmentä kertaa.» — »Mutta kuvitelkaa millainen onnettomuus tapahtui eilen Suomen rautateillä. Muutamia asevaunuja joutui rautatievirkamiesten ’huomaamattomuudesta’ ei etelään, vaan suoraan Suomeen lähtevään junaan. Tällaiset ’valitettavat’ erehdykset rajalla ovat aina mahdollisia.»”[ii]

Suomen itsenäisyys

Urbaani legenda kertoo, että Venäjä antoi Suomelle itsenäisyyden. Toinen versio samasta legendasta kertoo, että Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden.

Todellisuus on tässäkin asiassa ihan toinen. Toki Venäjältä saatiin 31.12.1917 paperi, jossa Venäjän johto tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta sitäkään lupausta ei ollut suinkaan tarkoitus pitää – ei, vaan Suomesta oli tarkoitus tehdä Venäjän federaation osavaltio. Onneksi Suomi kuitenkin voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, joten Venäjän aikomus ei toteutunut.

Leninin mielestä: ”»Irtautumisoikeus on paras ja ainoa poliittinen keino idioottimaista pikkuvaltiosysteemiä ja kansallista eristäytymistä vastaan — Eroaminen ei suinkaan ole meidän ohjelmamme. Me emme lainkaan kannata eroamista.»”[iii]

Huomattakoon myös jo alkuperäinen venäläistämisaikomus.

”Leninin kansallisuuspolitiikan ytimen Stalin katsoi sisältyvän nerokkaaseen paradoksiin »eroamisesta yhdistymistä varten». »Kansallisten kulttuurien on annettava kehittyä ja päästä täyteen laajuuteensa, tuoda esiin kaikki mahdollisuutensa, jotta sosialismin voitettua koko maailmassa voitaisiin luoda edellytykset niiden sulautumiselle yhdeksi yhteiseksi kulttuuriksi, jolla on yksi yhteinen kieli.»”[iv]

Leninin mielestä Suomen piti antaa erota, koska hänen mielestään Suomessa kansan enemmistö oli sosialismin kannalla. Lenin halusi tukea Suomesta.[v]

Stalinille eroaminen oli vain työkalu. Sitä piti kannattaa tai vastustaa sen mukaan kuin proletariaatin vallankumouksen edut vaativat.[vi]

Stalin yllytti Helsingissä 27.11.1917 punikkeja kapinaan, luvaten Venäjän avun. Kaikkien Venäjän kansojen (myös suomalaisten) piti liittyä yhteen yhdeksi armeijaksi.[vii] ”»Toverit! — Jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmat.»”[viii] Lisää yllyttämisestä täällä.

”Irtautumisoikeus” koski vain tapauksia, joissa irtautuminen tapahtui kommarien johdolla yhdistymiseksi Venäjään.[ix] Siten kun porvarillinen Ukraina julistautui itsenäiseksi, niin Venäjä alkoi heti taistelemaan sitä vastaan – kuin myös Suomessa.

Suomi julistautui itsenäiseksi 4.12.1917 hallituksen ilmoituksena. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917 äänin 100/88 sosialistien vastustaessa.[x]

Lenin ja Venäjän ulkoministeri Trotski yllyttivät 27.12.1917 punikkeja nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.[xi]

Stalin esitteli Keskuskomitealle Suomen tunnustamisen, samalla hän puhui jälleen siitä, että punikkien on otettava valta Suomessa.[xii]

Venäjä oli kyllä sanallisesti tunnustanut Suomen, mutta ei tehnyt mitään miehitysjoukkojensa vetämiseksi Suomesta. Suomi nimitti maiden välisen sekakomission jäsenet, mutta Venäjä ei.[xiii]

”Leninin kansallisuusohjelma taas ei tähdännyt, kuten olemme nähneet, suinkaan pienten, itsenäisten ja kaikkein vähiten porvarillisten kansallisvaltioiden muodostamiseen – vaan vähemmistökansallisuuksien myötätunnon hankkimiseen irtautumisoikeutta hyväksi käyttäen bolsevikkien puolelle.”[xiv]

Itsenäisyyden tunnustaminen oli vain välikappale vallankumouksen helpottamiseksi. Suomalaiset demarit Leninin mukaan: ”ovat pettureita kun eivät tahdo tehdä vallankumousta, vaikka se on heidän velvollisuutensa.”[xv]

”Trotski — lähetti Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle kategorisen sähkeen 15 000 miehen keskittämisestä viipymättä Helsingin ympäristöön ja vallan ottamisesta työväestön käsiin.”[xvi]

”Todella merkittäviin tuloksiin päästiin vasta tammikuun puolivälissä 1918 Jukka Rahjan hankittua suoraan Leniniltä lupauksen 10 000 kiväärin patruunoineen ja 10 kolmituumaisen tykin ammuksineen lähettämisestä Pietarista Suomen punakaartin käyttöön. Podvoiski sai ohjeet huolehtia erityisesti siitä, ettei lukumääriä vähennetty. Lisää annettaisiin sitä mukaa kuin varastoista löytyi ja maksusta puhuttaisiin sitten, kun Suomen työväki olisi noussut valtaan. Kapinan puhjettua Lenin käski lähettää vielä täydennykseksi 25 000 kivääriä ja 30 konekivääriä.”[xvii]

Helsingin punakaarti aseistettiin kokonaan venäläisten varastoista Viaporissa. Tarvittavien kiväärien ja ampumatarvikkeiden lisäksi Venäjän hallituksen edustaja Suomessa Smilga lupasi punakapinallisille 100 konekivääriä. Trotskin sähke luettiin punikkien kokouksessa ja kapina alkoi.[xviii] Siitä kuinka Venäjä aseisti kapinalliset on lisää täällä.

Venäjän puolustusministeri Podvoiski määräsi Venäjän armeijakunnan Viipurissa riisumaan suojeluskunnat, eli Suomen laillisen armeijan, aseista ja luovuttamaan ne punakaartille.[xix]

Podvoiski korosti Suomen suurlähettiläälle Venäjällä Enckellille 26.1.1918, että Venäjä aina tulisi tukemaan sosialisteja, eikä minkäänlainen puolueettomuus voinut tulla kysymykseen. Ohjesäännössä sanottiin, että armeijan tehtävänä oli tukea taistelua porvaristoa vastaan kaikkialla Euroopassa.[xx]

”Enckellin pyrkiessä kapinan puhjettua neuvostohallituksen puheille häntä ei enää otettu vastaan.”[xxi]

Viipurin armeijakomitea julisti 42. AK:n joukkojen olevan 29. 1. 1918 lähtien »sotatilassa Suomen porvarillisen valkokaartin [Suomen laillisen armeijan – jp] kanssa», minkä vuoksi oli ryhdyttävä kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin.[xxii]

Podvoiski sähkötti 4.2.1918 Glazunoville — on välttämätöntä aivan lähipäivinä lyödä porvarillinen valkokaarti [Suomen armeija] hajalle.[xxiii]

Pietarin punakaarti lähetti joukkoja Suomeen. Pietarin sotilaspiirin esikunta käski 1.2.1918 irrottamaan varuskunnasta niin paljon joukkoja kuin mahdollista Suomea varten. 4.2.1918 Pietarista lähti panssarijuna, yms. Savon rintamalle, valtasivat 7.2.1918 Mäntyharjun.[xxiv]

Maaliskuun lopussa 1918 Stalin mainitsi esimerkkeinä Venäjän federaatioon muodostettavista osavaltioista Puolan, Ukrainan, Suomen, Krimin ja Kaukasian. Stalin toimi Leninin ohjeita seuraten.[xxv]

Stalin pohti asiaa vielä mm. Leninille 12.6.1920 kirjoittamassaan kansallisuuskysymyksiä käsittelevässä kirjeessä, jossa hän esitti konfederaatiota eräänä välivaiheena kansojen siirtyessä Neuvosto-Venäjän kanssa federatiiviseen yhteyteen: ”Esimerkkejä ovat Neuvosto-Saksa, Puola, Unkari ja Suomi. Tuskinpa nämä kansallisuudet, joilla on oma valtiollisuus, omat sotavoimat ja omat raha-asiat, tuskinpa ne muuttuessaan neuvostolaisiksi suostuvat heti menemään Neuvosto-Venäjän kanssa baskirialais- tai ukrainalaistyyppiseen federatiiviseen yhteyteen.”[xxvi]

Venäläisille bolshevikkijohtajille, jotka itse asiassa pitivät käsissään punakaartia, oli Suomessa toteutettavaksi suunniteltu yhteiskunnallinen kumous ainoastaan välikappale Venäjän poliittisen rajan siirtämiseksi takaisin Tornionjoelle.[xxvii]

Niinpä – Venäjä muka tunnusti Suomen, mutta käytännössä yritti kukistaa Suomen laillisen hallituksen ja tehdä Suomesta Venäjän federaation osavaltio – ja venäläistää suomalaiset venäjänkielisiksi. Onneksi Suomi kuitenkin voitti Vapaussodan Venäjää vastaan. Venäjä ja Suomi tekivät tämän Vapaussodan rauhansopimuksen Tartossa 14.10.1920.

Tarton rauhansopimus

Tarton rauhansopimuksessa Suomi ja Venäjä sopivat ensimmäisen kerran itsenäisinä, tasa-arvoisina valtioina mm. Suomen itärajan sijainnista. Rauhansopimuksen 1. artiklassa sovittiin myös, että rauhansopimuksen voimaan astuttua lakkaa sotatila sopimusvaltioiden välillä, ja molemmat valtiot sitoutuvat vastedes ylläpitämään keskinäistä rauhantilaa ja hyvää naapuruutta. Jos joku kuvittelee, ettei Venäjä rikkonut Tarton rauhansopimusta vastaan, niin hän erehtyy ihan perusteellisesti.

Sopimusta solmittaessa Venäjä mm. lupasi Itä-Karjalan karjalaisväestölle itsehallinnon sekä oikeuden käyttää kansankieltä hallinnon lainsäädännön ja kansanvalistuksen kielenä. Myös Pietarin kuvernementin suomalaiselle väestölle annettiin oikeus valtakunnan yleisten lakien ja asetusten rajoissa vapaasti järjestää kansanvalistustoimi, kunnallinen ja kuntainvälinen hallinto sekä paikallinen oikeudenkäyttö, ja oikeus käyttää vapaasti kaikissa sisäisissä asioissa paikallisen väestön kieltä. Arvannette, että luvattuja oikeuksia ei koskaan toteutettu.

Mainittakoon, että myös Venäjän hyökkäys Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoi Tarton rauhansopimusta. Samalla Venäjä rikkoi myös allekirjoittamaansa YK:n edeltäjän Kansainliiton peruskirjaa, sekä sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä.

Hyökkäämättömyyssopimus

Venäjän ja Suomen välille solmittiin hyökkäämättömyyssopimus vuonna 1932 ja vuonna 1934 sopimus sen hyökkäämättömyyssopimuksen jatkamisesta. Kun vuoden 1932 sopimuksen 8 artiklassa olleet määräykset sopimuksen voimassaoloajasta ja sen lakkaamisesta muutettiin siten, että sopimus oli pysyvä voimassa 31 päivään joulukuuta 1945, niin sopimusta ei ollut mahdollista irtisanoa ennen siihen merkityn voimassaoloajan päättymistä.

Venäjä rikkoi tätäkin sopimusta törkeästi hyökkäämällä Suomen kimppuun 30.11.1939 aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Talvisodan.

Moskovan rauhansopimus

Talvisota päättyi 13.3.1940 Moskovan pakkorauhaan. Suomalaiset olisivat halunneet nyt viimeinkin rakentaa rauhassa maataan, vaan Venäjä painosti törkeästi Suomea järjestäen kaikenlaisia provokaatioita Välirauhan aikana.

”Kun rauhansopimuksen ehdot tulivat julkisuuteen surureunaisissa sanomalehtien erikoispainoksissa, liput laskeutuivat puolitankoon koko maassa siitä huolimatta, että enää ei tarvinnut odottaa pommittajia yläpuolelle – ja että oli saavutettu torjuntavoitto, edetty pitkälle joulukuun 4. päivästä, jolloin Pravda oli kirjoittanut: Puna-armeija menee Suomeen Suomen kansan avuksi.”[xxviii]

Jo kesäkuussa 1940 rauhansopimuksen solmimisen jälkeen suomalaiset saivat huomata, että Venäjä ei aikonut noudattaa sopimusta, vaan alkoi esittää sopimukseen kuulumattomia vaatimuksia ja puuttua Suomen sisäisiin asioihin tavalla, joka rikkoi sopimusta. Lyhyeksi jäänyttä rauhansopimuksen jälkeistä ajanjaksoa aikalaiset kutsuivat lopulta vain pitkäksi odotukseksi kuolemansellissä.

Venäjä myös de facto rikkoi rauhansopimusta esittämällä siitä kestämättömiä tulkintoja ja mm. ryöstämällä Suomelta Enson tehtaat ja Vallinkosken voimalaitoksen.

Pariisin rauhansopimus

Venäjä hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, joka oli erillissota.

Sodan jälkeen 10.2.1947 solmittiin maailmassa nykyisin enää vain Suomen valtiota voimassaolevana koskeva Pariisin rauhansopimus, joka pitää sisällään suomalaisia syyllistävät kansainvälisen sotarikosoikeuden viralliset pääsotarikokset, joihin suomalaiset eivät koskaan syyllistyneet. Katso myös tätä artikkelia ja tätä.

Rauhansopimuksen 27. artikla edellyttää myös, että Suomen hallituksen ja Suomen kansalaisten oikeudet, kuin myös suomalaisten juridisten henkilöiden oikeudet, jotka koskevat suomalaista omaisuutta tai muita suomalaisia varoja Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen alueella, on saatettava entiselleen tämän sopimuksen tultua voimaan, mikäli näitä oikeuksia on rajoitettu sen johdosta, että Suomi osallistui sotaan Saksan rinnalla.

Suomalaisten oikeuksia tai omaisuutta koskevan artiklan toimeenpano laiminlyötiin, ja toisaalta pakkoluovutetuilta alueilta paenneiden oikeus omaisuuteensa evättiin vailla näyttöä omistusoikeuden päättymisestä.

Parhaillaan Venäjän miehittämänä olevat Suomen alueet kuuluvat Suomelle ja niillä alueilla oleva omaisuus niiden oikeille omistajille suomalaisille – Suomen maarekisterin mukaisesti sen mukaan kuin tilanne oli Jatkosodan päättyessä.

Omaisuusasiaa selvitetään parhaillaan (marraskuu 2007) Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa mm. Suomen Karjalan pakolaiset ry.:n toimesta.

Naapuruussopimus

YYA-sopimuksen v. 1992 korvannut Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista edellyttää, että sopimuspuolten suhteet perustuvat YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan mukaisesti kansainvälisen oikeuden periaatteisiin, joihin kuuluvat mm. ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittaminen.

Pakkoluovutetuilta alueilta paenneiden omistusoikeuden selvittämättä jättäminen rikkoo myös 1992 solmitun sopimuksen periaatteita. Omistusoikeus kuuluu ihmisoikeuksiin, ja myös Euroopan ihmisoikeussopimus edellyttää sen selvittämistä.

Suomen on vaadittava Tarton rauhan rajojen palauttamista ja omaisuuden saattamista oikeiden omistajiensa – suomalaisten – haltuun, tai vähintäänkin täyden korvauksen saamista menetetystä omaisuudesta laillisille omistajille.

On käsittämätöntä, että hyökkäyksen uhri – Suomi – pantiin maksamaan sotakorvaukset hyökkääjällä – Venäjälle. On oikeudenmukaista vaatia sotakorvaukset takaisin korkojen kanssa.

Venäjä – Japani

Venäjä ja Japani solmivat keskenään hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta Venäjä rikkoi luonnollisesti tämänkin sopimuksensa ja hyökkäsi Japanin kimppuun ryöstäen Japanilta sen alueita.

Venäjä – Saksa

Venäjä ja Saksa liittoutuivat keskenään ja hyökkäsivät yhdessä Puolan kimppuun jakaen Puolan keskenään ja pitäen yhteisen voitonparaatin ja voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi.

Venäjä oli kuitenkin jo pettänyt liittolaistaan Saksaa. Ja rikkoi tätäkin liittosopimusta – jolloin Saksassa viimein soivat hälytyskellot.

Venäjä – Tshetshenia

Tshetshenia jälleenitsenäistyi vuonna 1991, kuten mm. Viro ja Tshetshenian naapuri Georgia. Venäjä ja Tshetshenia sopivat keskenään, että Venäjä vetää miehitysjoukkonsa Tshetshenian alueelta – ja yllätys, yllätys, Venäjä myös veti miehitysjoukkonsa Tshetshenian alueelta sovitusti heinäkuussa 1992.[xxix]

No, sitä riemua ei kestänyt kauan. Venäjä yritti kaataa Tshetshenian vapailla vaaleilla valitun laillisen presidentti Dzhohar Dudajevin ensin vanhalla ”oppositiokonstilla” – jossa ”opposition” joukot olivat todellisuudessa venäläisiä, panssarit ja lentokoneetkin tietysti venäläisiä (miehistöineen). Kun se konsti meni mönkään, niin Venäjä sitten hyökkäsi Tshetsheniaan aloittaen Ensimmäisen Tshetshenian sodan vuonna 1994.

Venäjä hävisi sen sodan ja joutui tekemään Tshetshenian kanssa ensin Hasavjurtin rauhansopimuksen ja sitten vielä presidentti Boris Jeltsin ja Tshetshenian vapailla vaaleilla valittu laillinen presidentti Aslan Mashadov allekirjoittivat rauhan ja yhteistyön sopimuksen 12.5.1997.[xxx]

No, Venäjälle häviö oli melkoinen nöyryytys, joten Venäjä alkoi järjestämään erilaisia provokaatioita. Ja viimein hyökkäsi uudelleen Tshetsheniaan aloittaen Toisen Tshetshenian sodan, joka jatkuu edelleen.

Tshetshenian vapailla vaaleilla valitut lailliset presidentit Dudajev ja Mashadov olisivat halunneet neuvotella ja sopia Venäjän kanssa – vaan Venäjä halusi sotia.

Sotimisen lisäksi Venäjä on murhannut nämäkin Tshetshenian lailliset presidentit.

Venäjä – Viro

Huokaus! Tästäkin olisi kirjoitettavissa lukuisia esimerkkejä sopimusrikkomuksista, mutta säästetään painomustetta ja otetaan lyhyesti.

Venäjä vaati saada perustaa Viron alueelle sotilastukikohtia luvaten pyhästi, ettei loukkaa Viron suvereenisuutta. Kuitenkin Venäjä miehitti Viron.

Venäjä – Georgia

Ikivanha valtio Georgia erehtyi liittoutumaan Venäjän kanssa vuonna 1783 ja päästämään Venäjän joukkoja maahansa – no, se oli menoa. Venäjä hyökkäsi Georgiaan vuonna 1801 ja miehitti Georgian.

Georgia jälleenitsenäistyi samassa rytäkässä kun mm. Suomi itsenäistyi. Venäjä hyökkäsi kuitenkin jälleen Georgiaan ja Georgia hävisi vapaussotansa, joutuen uudelleen Venäjän miehittämäksi.

Georgia palautti jälleen itsenäisyytensä samalla kun mm. Viro vuonna 1991. Georgialle valittiin vapailla vaaleilla presidentiksi Zviad Gamsahurdia. Venäjän ”turvallisuuspalvelu” kuitenkin kaatoi Georgian laillisen hallinnon ja pisti nukkehallitsijaksi KGB-kenraali Shevardnadzen.

Venäjä yrittää kaapata itselleen Georgian Abhasian ja Etelä-Ossetian.

ETYJin Istanbulin kokouksessa marraskuussa 1999 Venäjä sitoutui vetämään ”viipymättä” miehitysjoukkonsa Georgian alueelta, mutta ei ole edelleenkään marraskuussa 2007 niitä vetänyt, vaikka länsimaat ovat sitä jo vuosikausia vaatineet. Eli Venäjä rikkoi ja rikkoo sitäkin sopimustaan.

Euroopan Neuvosto

Suora lainaus Turun Sanomista 26.11.2007: ”[Europarlamentaarikko Tunne] Kelam on ollut Viron politiikassa mukana jo laulavasta vallankumouksesta lähtien. Hän muistutti, että jo viime vuosikymmenellä, kun Venäjä halusi Euroopan neuvoston jäseneksi, se sitoutui liittymisneuvotteluissa ehtoihin, joita se ei ole täyttänyt.

– Venäjä lupasi muun muassa, että se poistaa oman armeijansa Moldovasta, ja antoi useita muita täyttämättä jääneitä lupauksia, Kelam sanoi.

– Venäjän nykyinen kehitysvaihe ei ole paluuta kommunismiin, kuten monet lännessä ajattelevat, vaan se muistuttaa pikemminkin tilannetta autoritaarisessa Saksassa muutama vuosi ennen toisen maailmansodan alkua, kun osa lännestä toivoi, että asiat kääntyisivät vielä parempaan suuntaan, Kelam arvioi.”[xxxi]

Yhteenveto

Tästä tulisi aivan liian pitkä artikkeli, jos yrittäisi käsitellä useampia esimerkkejä Venäjän tekemistä sopimusrikkomuksista. Palataan artikkelin alkuun ja todetaan vain, että Venäjän kanssa tehdyllä sopimuksella ei ole sen enempää arvoa kuin sillä paperinpalalla, jolle se on kirjoitettu – eli jätepaperin arvo.

—–

[i] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 265

[ii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 266-267

[iii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 54

[iv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 55

[v] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 56-57

[vi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 64-65

[vii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 130-131

[viii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 131

[ix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 157-158

[x] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 164-165

[xi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 180-181

[xii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 187-188

[xiii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 190-191

[xiv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 191

[xv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 192-193

[xvi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 200

[xvii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 205

[xviii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 209

[xix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 219

[xx] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 221

[xxi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 228

[xxii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu     232

[xxiii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 237

[xxiv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 237-238

[xxv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 242-243

[xxvi] Lebedeva-Rentola-Saarela,     ”Kallis toveri Stalin” – Komintern ja Suomi, s.112-113

[xxvii] Pekka Peitsi [Urho Kekkonen], Eheytynyt kansa taistelee elämästään, 1943, s.11

[xxviii] Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet, s. 222

[xxix] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 471

[xxx] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 474

[xxxi] http://www.turunsanomat.fi/ulkomaat/?ts=1,3:1003:0:0,4:3:0:1:2007-11-26,104:3:500936,1:0:0:0:0:0:

Julkaistu

29.1.1918 – Sata vuotta sitten

28.1.1918 Suomen, sillä hetkellä vielä pikkuruinen armeija, oli kenraali Mannerheimin johdolla riisunut aseista Etelä-Pohjanmaalla Venäjän armeijan varuskuntia ja siten luonut tukialueen tuleville sotatoimille. Saatu sotasaalis tuli suureen tarpeeseen suojeluskuntajoukkojen aseistamiseksi.

Sitä tukialuetta kohtaan oli kuitenkin uhka sekä etelästä, että pohjoisesta. Lisäksi oli varmistettava rautatieyhteys itään Haapamäen kautta. Elettiin kriittisiä hetkiä.

”Tammikuun 29. päivän vastaisena yönä rata räjäytettiin Haapamäen aseman eteläpuolelta. 31. päivänä varmistus työnnettiin 25 km etelään, Vilppulan kapeikkoon. Tämä tapahtuikin kreivin aikaan, sillä vain kahta päivää myöhemmin puhkesivat tällä kaistalla ankarat taistelut.”[i]

Suomalaisen Jääkäripataljoonan vielä Saksassa olevat jääkärit kiehuivat halusta päästä nopeasti takaisin Suomeen taistelemaan Suomen vapauden puolesta, eli toteuttamaan alkuperäistä tehtäväänsä.

”Tammikuun 29. päivänä »Soldatenrat» totesi Suomesta edellisinä päivinä kantautuneiden tietojen osoittavan, että pataljoonan oli pikimmiten päästävä sinne »puhdistaakseen maan venäläisistä ja palauttaakseen järjestyksen maahan». Yksimielisesti päätettiin, että asiasta oli »miehistön nimissä tehtävä jyrkkä vaatimus pataljoonan esikunnalle».”[ii]

Turvattava selkäpuoli

”Etelä-Pohjanmaa oli vapautettu venäläisten ikeestä ja tukialue luotu vapaustaistelun käymistä varten. Oli kuitenkin mitä tärkeintä turvata myös selkäpuoli ja avata yhteys Ruotsiin Tornion ja Haaparannan kautta. 28. tammikuuta päivätyssä sähkösanomassa kehotin sen vuoksi Pohjois-Pohjanmaan suojeluskuntia riisumaan aseista venäläiset joukot ja punakaartit, mikäli ne eivät laskisi aseitaan kuuden tunnin kuluessa. Pohjoisessa vihollinen tietysti oli jo varuillaan, ja vain muutama pieni osasto saatiin riisutuksi aseista ilman taistelua.”[iii]

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 264-265

[ii] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivu 812

[iii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 267

Julkaistu

Suojeluskunnat versus punakaartit

”On syytä muistaa, että porvaripuolueet perustivat suojeluskuntia, joita sosialistit kutsuivat halventavasti lahtarikaarteiksi, kurittomien venäläisten sotilaitten hillitsemiseksi ja suomalaisten turvallisuuden sekä omaisuuden varjelemiseksi. Niiden lopullisena päämääränä oli venäläisten miehitysjoukkojen ajaminen pois maasta yhdessä Saksassa koulutettavina olevien jääkäreiden kanssa. Sosialistien maalaama uhkakuva niiden käymisestä suomalaisen työväestön kimppuun oli pelkkää propagandaa ja vailla mitään pohjaa. Punakaartien perustaminen pohjautui sen sijaan vallankumouksen toimeenpanemiseen ja ”vastavallankumouksellisten” eliminoimiseen.

Kotkan seudun punaisten sotilaallinen järjestäytyminen oli varsin pitkällä jo loka-marraskuussa 1917, jolloin he perustivat kokonaisen armeijan, Kymin armeijan. Joukko-osastolle annettu armeija-nimitys on ehkä yliampuva, mutta sen käyttäminen kuvaa sille asetettuja tavoitteita. Sillä oli nimittäin hyökkäys- ja valloitustehtävä.22″ (Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 21)

Julkaistu

28.1.1918 – 100 vuotta sitten

Viimeisenä toimenpiteenään ennen punakapinan alkua senaatti antoi kansalle julistuksen, joka oli päivätty 28.1.1918, jossa ilmoitettiin että kenraali Mannerheim oli nimitetty ylipäälliköksi ja että suojeluskunnat olivat laillisen hallituksen joukkoja:

”Kenraali Mannerheimille ja Suomen kansalle.

Muutamien vallanhimoisten henkilöiden yllyttämänä on osa Suomen kansalaisista noussut, vieraisiin pistimiin ja voimiin nojaten, kapinaan Suomen Eduskuntaa ja sen asettamaa laillista Hallitusta vastaan, ehkäisten väkivallalla niiden toiminnan ja saattaen isänmaan äsken saavutetun vapauden vaaranalaiseksi. Maan Hallitus on nähnyt olevansa pakoitettu ryhtymään kaikin käytettävissä olevin keinoin tekemään lopun tästä kavalluksesta. Siinä tarkoituksessa ovat ne järjestelykunnat, jotka Eduskunnan antamilla valtuuksilla on perustettu järjestystä maassa ylläpitämään, alistetut yhteisen johdon alaisiksi ja on kenraali G. Mannerheim nimitetty niiden päälliköksi. Hallitus käskee maan lainkuuliaista väestöä avustamaan kenraali Mannerheimia ja hänen joukkojansa kaikella sillä,  minkä hän katsoo tehtävänsä menestyksellistä suorittamista varten tarpeelliseksi.

Ne harhaanjohdetut kansalaiset, jotka asevoimin ovat nousseet laillista yhteiskuntajärjestystä tuhoamaan, luopukoot viipymättä tästä yrityksestä ja viekööt aseensa maan hallitukselle uskollisille joukoille. Elleivät he tekonsa rikollisuutta huomaa ja sen johdosta alistu, niin muistakoot, että heidän yrityksensä on joka tapauksessa tuomittu epäonnistumaan. Hallituksen joukot ovat jo vallanneet suuren osan maata ja lähenevät etelässä ja lounaassa olevia kaupunkeja. Mitkään vastukset eivät tule niitä pidättämään niiden taistellessa isänmaan vapauden puolesta maan pettureita vastaan.”[i]

Jo aamupäivällä 28.1.1918 oli ilmeistä, että venäläisten joukkojen aseistariisunnan alkumenestys riitti varmistamaan tukialueen tuleville sotatoimille.

[i] G. Mannerheim –  Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 262-263

Julkaistu

Saksan osuudesta Suomen Vapaussotaan

Saksa koulutti suomalaisista vapaaehtoisista Jääkäripataljoona 27:n. Se oli erittäin merkittävä apu Suomelle tulevaa Suomen ja Venäjän välillä käytyä Vapaussotaa varten. Näistä jääkäreistä Suomi sai hyviä kouluttajia ja johtajia armeijaansa.

”Vuonna 1916 oli jääkäriliike kasvanut laajaksi kansanliikkeeksi, jolla oli tuhansia kannattajia kaikkialla maassa pohjoisten ja itäisten saloseutujen mökkejä myöten. Ja saman vuoden lopussa seisoi Saksassa lähes kahteentuhanteen teräshahmoiseen mieheen nouseva, kaikkia Suomen yhteiskuntakerroksia edustava, uljas jääkärien joukko, Jääkäripataljoona 27, valmiina ajan tullen johtamaan kansaansa idän valtaa vastaan.”[i]

Saksa lähetti lisäksi merkittävän määrän aseita (lähinnä venäläisiä sotasaalisaseita) Suomelle – sekin oli Vapaussodan alkuvaiheessa merkittävä apu – jatkossahan Suomi sitten otti Venäjältä sotasaaliiksi valtavan määrän erilaista aseistusta, joten myöhemmin se Saksan antama aseapu hukkui sotasaaliin alle melko merkityksettömäksi.

”Suojeluskuntia perustettiin näistä syistä yhä rivakammin joka puolelle maata mutta varsinkin Pohjanmaalle ja Karjalaan. Niiden aseistus oli hyvin heikko, kunnes Saksasta saatiin lokakuun lopussa 6 500 kivääriä ja 30 konekivääriä sekä myöhemmin vähän lisää.”[ii]

”Saksa ryhtyi sotatoimiin Itämerellä pohjoista kohden ja aloitti 5.3.1918 Ahvenanmaan tukikohdan perustamisen. Kohta tämän jälkeen lähetettiin Suomeen kreivi von der Goltzin johtama apuretkikunta.”[iii]

Mannerheim oli varma

Mannerheim oli varma siitä, että Suomi voittaa Vapaussodan ilman Saksan apua.

”»Eikö olisi kunniakasta, jos saavuttaisimme voiton yksinomaan omien miesten avulla?» ylipäällikkö kysyi. – Sitä ei kukaan halunnut kiistää.

»Mutta siinä tapauksessa ei saa olla pienintäkään epäilyä siitä, että todella myös voitamme», lausui Arajärvi. Senaattorien suhtautuminen Saksan aseapuun riippui kerta kaikkiaan siitä, oliko sota voitettavissa omin voimin vai ei. Jos todella pystyisimme voittamaan sodan, jos omat voimat riittivät siihen, niin silloinhan ei tarvinnut hyväksyä vierasta apua.

Saadakseen ehdottoman selon ylipäällikön mielipiteestä senaattori Renvall kysyi häneltä: »Onko kenraali varma, että me selviydymme omin voimin?» »Olen siitä ehdottoman varma», vastasi Mannerheim.

Mannerheimin vastauksen luja varmuus teki senaattoreihin syvän vaikutuksen. Vaikka he olivat tulleet päämajaan siinä mielessä, että taivuttavat ylipäällikön hyväksymään Saksan avun, niin ennen pitkää he eivät olleet enää itsekään varmoja sen välttämättömyydestä.”[iv]

Saksan joukot Suomessa

Suomen poliittinen johto pyysi vastoin Suomen armeijan ylipäällikkö Mannerheimin tahtoa Saksalta myös joukkoja auttamaan eteläisen Suomen puhdistamisessa vihollisista.

Mannerheim aikoi ensin erota[v] tästä syystä, mutta jäi kuitenkin virkaansa kun saksalaiset joukot alistettiin hänen komentoonsa.

”Mannerheim tunsi Svinhufvudin ja Hjeltin myös loukanneen hänen arvovaltaansa. Kiistan sovittamiseksi Saksan keisari suostui siihen, että apuretkikunta alistettaisiin Suomen armeijan ylipäällikölle, ja senaatti ylensi Mannerheimin ratsuväenkenraaliksi.”[vi]

”Mannerheim luopumatta periaatteellisesta (poliittisesta) käsityksestään ja alistuen senaatin asiassa tekemään lopulliseen päätökseen ­ nyt toivoi, että ne apujoukot, jotka hänen vastaväitteistään huolimatta olivat tulossa, tulisivat sitten ajoissa. Eivät kai saksalaisten joukkojen intervention onnettomat poliittiset seuraukset, kuten Mannerheim ajatteli, tulleet siitä sen pahemmiksi, jos saksalaiset saapuivat kylliksi ajoissa auttaakseen tehokkaasti Etelä-Suomen vapauttamista? On ilmeistä, että viivyttely olisi käynyt kohtalokkaaksi, ennen muuta Etelä­Suomen porvarilliselle ainekselle. Tämä huomautus ei mitenkään merkitse sitä, etteikö Mannerheim olisi edelleen uskonut voivansa viedä vapautustyötä päätökseen ilman saksalaisten apuakin.”[vii]

Saksalainen kenraali Rudiger von der Goltzin johtama vajaa kevyt divisioona, jota kutsuttiin Itämeren divisioonaksi, nousi maihin Hankoon 3-5.4.1918 ja eversti von Brandensteinin kevyt prikaati Loviisaan.

Kenraali von Goltzin divisioonan taisteluvahvuus oli 7 000 miestä ja 18 tykkiä.[viii]

Eversti von Brandensteinin prikaatissa oli noin 2 000 miestä ja 8 tykkiä.[ix]

Kenraaliluutnantti Reino Arimon tutkimuksessa on kerrottu joukoista ja niiden toiminnasta yksityiskohtaisesti. Tarkat kokoonpanot ja vahvuudet.[x]

Goltzin julistus Suomen kansalle

Saksa ja Suomi halusivat selvästi osoittaa, että Saksa tulee auttamaan Suomea Suomen ja Venäjän välisessä Vapaussodassa, siksi kenraali von Goltz esitti julistuksen Suomen kansalle:

”»Te olette hädässänne kutsuneet meitä. Me tulemme ystävinä teitä auttamaan taistelussanne murhaajajoukkioita vastaan, jotka tuhoavat järjestyksen, oikeuden ja vapauden. Meitä kutsuu ihmisyyden ääni! Me emme tule valloittajina, emmekä tahdo omaksemme ainoatakaan palasta teidän kallista kotimaatanne, emmekä tule sekaantumaan teidän sisäisiin puolueriitoihinne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin ihanan maanne vapautuksen puolesta!»

Saksalaisten joukkojen johtaja Suomessa Kenraalimajuri Kreivi von der Goltz”[xi]

Hanko

Hangon satama katsottiin parhaaksi kohdaksi suorittaa ensimmäinen maihinnousu Suomen mantereelle. Valintaan vaikuttivat mm. miinoitukset ja Venäjän laivaston päävoimien sijainti.

”Hangon satamassa olleet venäläiset pikkualukset joutuivat hyökkääjäin käsiin. Kaksi sukellusvenettä oli saman kohtalon välttämiseksi pakko räjäyttää ilmaan. Seuraavana aamuna Helsingistä lähti itään toinen laivasto-osasto, jonka muodostivat taistelulaivat Respublika, Andrei Pervozvannyi, risteilijät Oleg ja Bajan sekä kolme sukellusvenettä.”[xii]

Helsinki

Saksan joukot Suomessa oli alistettu Suomen armeijan ylipäällikölle Mannerheimille. Mannerheim piti tärkeänä, että saksalaiset valtaavat nopeasti Helsingin, jotta punainen terrori jäisi mahdollisimman vähäiseksi.

”Saksalainen Itämeren-divisioona, jonka taisteluvahvuus oli 7000 miestä ja 18 tykkiä, oli noussut maihin Hangossa kohtaamatta minkäänlaista vastarintaa. Kun oli olemassa vaara, että pääkaupungissa toimeenpantaisiin verilöylyjä ja korvaamattomia taloudellisia ja kulttuuriarvoja hävitettäisiin, ohjasin Itämeren-divisioonan sinne. Vastustajan kenttäarmeija pysytteli poissa, ja hiukan kahakoituaan joidenkin pienempien osastojen kanssa saksalaiset 11. huhtikuuta olivat Helsingin edustalla.

Heti kun tieto saksalaisten tulosta oli ehtinyt pääkaupunkiin, olivat kapinahallitus ja diktaattori-ylipäällikkö Manner esikuntineen paenneet Viipuriin. Venäjän Itämeren-laivasto ja sen kiihkovallankumouksellinen miehistö olivat saksalaisten kanssa 5. huhtikuuta tehdyn sopimuksen mukaisesti lähteneet Helsingistä. Pääkaupunkia puolustamassa olivat niin ollen vain punakaartit, jotka niiden oma johto oli jättänyt pulaan. 12. päivänä saksalaiset tunkeutuivat Helsinkiin kaupungissa olevien suojeluskuntaosastojen tukemina, ja 14. huhtikuuta oli valtaus saatu päätökseen. Kun saksalaisen divisioonan huolto Helsingin kautta oli turvattu, se lähti 18. päivänä etenemään pohjoiseen, lähimpänä tavoitteena Riihimäki.”[xiii]

Ruoka-apu

”Saksalaisten operaatiota Helsingin valtaamiseksi oli kiirehtimässä kaupungissa vallitseva elintarvikepula, jopa suoranainen nälänhätä. Punainen kansanvaltuuskunta ei ollut saanut huoltoa toimimaan, semminkin kun koko maassa vallitsi pula, mikä johtui suureksi osaksi kesän 1917 maatalouslakoista. Pahimmin puutteesta joutuivat kärsimään tuhannet punaiset vangit, jotka saksalaiset heti luovuttivat suomalaisille valkoisille. v.d. Goltz kirjoittaa muistelmissaan, että hän pahimpaan hätään pyysi ja sai pääintendentiltä muutamia tonneja jauhoja väestölle jaettavaksi.”[xiv]

Lahden taistelut

Prikaati Brandenstein valtasi Lahden 19.4.1918.[xv]

”Kun oli saatu aikaan puhelinyhteys Mikkeliin, soitti eversti von Brandenstein ilmoittautuakseen minulle, ja minä onnittelin häntä siitä, että hän oli raivannut itselleen tien Lahteen niin vähäisin voimin. Koska kaupunki oli myös pidettävä ja lähestyvältä viholliselta suljettava tie itään, kysyin everstiltä, uskoiko hän voivansa ilman apuvoimia pitää puoliaan tulevia läpimurtoyrityksiä vastaan. Vastaus oli myöntävä. Levottomana siitä, että epätasainen taistelu ehkä kävisi prikaatille ylivoimaiseksi, uudistin kysymykseni samana iltana, mutta eversti von Brandenstein ei ollut muuttanut mieltä. Hän pitikin puolensa, vaikka oli viikkoa myöhemmin lujilla.”[xvi]

Hämeenlinna

”Kenraalimajuri von der Goltz, joka prikaatin vahvuisin voimin oli ottanut haltuunsa Riihimäen rautatiesolmun, sai käskyn edetä Hämeenlinnaan. — 26. huhtikuuta he valtasivat Hämeenlinnan. Seuraavana päivänä kaupunkiin tuli yksi Uudenmaan rakuunarykmentin eskadroona, ja silloin länsiarmeija sai toisen yhteytensä saksalaisiin. Tällöin oli suurin osa vetäytymässä olevia vihollisvoimia jo sivuuttanut Hämeenlinnan ja eri suunnilta virtaavat rivistöt olivat, kuten olin olettanutkin, lopulta kokoontuneet Lahden länsipuolelle.”[xvii]

Motti

”Kun perääntyvät vihollismassat ennen pitkää olivat joutumassa yhä ahtaammalle Lahden ja Lammin välisellä alueella, oli varustauduttava torjumaan rajuja läpimurtautumisyrityksiä myös pohjoiseen suuntaan. Annoin sen vuoksi käskyn, että kenraalimajuri Linderin päävoimat oli keskitettävä länsiarmeijan vasemmalle siivelle. — Tehtyään joukon tuloksettomia ulosmurtautumisyrityksiä kapinalliset eivät voineet muuta kuin todeta, ettei saartorenkaasta enää ollut pääsyä. Pohjoisesta tunkeutuivat länsiarmeijan joukot, lännestä ja etelästä Itämeren divisioona, ja idässä tien sulki von Brandensteinin urhea prikaati. Yötä päivää yrittivät saarretut murtautua ulos. Vaikka he osoittivat epätoivoista kuolemanhalveksuntaa, olivat heidän yrityksensä tuomitut epäonnistumaan, sillä ne olivat erillisiä ja vailla yhtenäistä johtoa. — Arvokkain sotasaalis olivat 50 tykkiä ja 200 konekivääriä.”[xviii]

Vapaussodan jälkeen

”Saksan arvovaltaisin vastustaja maassamme oli armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim. Hänellä ei maailmaa nähneenä miehenä ollut harhakuvitelmia Saksan avun taustasta eikä siitä johtuvaa sympatiaa saksalaisia kohtaan. Hän suhtautui heihin korrektin tunteettomasti eikä pitänyt tukeutumista Saksaan silloisessa tilanteessa viisaana. Järjestäessään Helsingissä toukokuun 16. päivänä pidetyn suuren paraatin, jossa ei ollut mukana yhtään saksalaisia komppaniaa, Mannerheim halusi muistuttaa pääkaupunkilaisille, mikä armeija oli voittanut vapaussodan ja kuka sitä oli johtanut.”[xix]

Anglofiili Mannerheim erosi pian Vapaussodan päättymisen jälkeen ja matkusti ulkomaille hankkimaan Suomelle tukea mm. Englannilta, Ranskalta ja Ruotsilta.

Vapaussodan jälkeen saksalaiset antoivat koulutusapua Suomen armeijalle.[xx] Heidän toimestaan tiedusteltiin myös puolustuslinjan paikkaa Karjalan Kannakselle.

Saksan hävittyä Ensimmäisen Maailmansodan sen joukot poistuivat Suomesta.

Saksalaisten poistuttua maasta, ja Mannerheimin tullessa Suomen valtiohoitajaksi, Suomessa alkoi Englannin ja Ranskan ”valtakausi”. Englantilaiset asiantuntijat rakensivat Suomelle laivastoa (mm. kaksi panssarilaivaa) ja ilmavoimia (Blenheim-pommikoneet). Ranskalaiset asiantuntijat ajoivat Karjalan kannakselle linnoituslinjaa.

Esiintyi jopa saksalaisvastaisuutta, joka taas johti siihen, että Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler vihoissaan ”antoi” Suomen Venäjälle. Molotov-Ribbentrop-sopimus ja sen salainen lisäpöytäkirja.

—–

[i] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 38

[ii] Pentti Virrankoski, Suomen historia 2, 2001, sivu 718

[iii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 47

[iv] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa I, 1957, sivu 85

[v] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 297

[vi] Pentti Virrankoski, Suomen historia 2, 2001, sivu 739

[vii] Erik Heinrichs, Mannerheim Suomen kohtaloissa I, 1957, sivu 93

[viii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 328

[ix] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 329

[x] R. Arimo, Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918, 1991, sivut 22-24

[xi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi I, 1967, sivu 258

[xii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi I, 1967, sivu 283

[xiii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 328

[xiv] R. Arimo, Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918, 1991, sivu 59

[xv] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 329

[xvi] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 332

[xvii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivu 332

[xviii] G. Mannerheim, Muistelmat, Osa I, 1951, sivut 332-333

[xix] Pentti Virrankoski, Suomen historia 2, 2001, sivu 755

[xx] R. Arimo, Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918, 1991, sivut 178…

Julkaistu

27.1.1918 – 100 vuotta sitten

1. Punakapina Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan:

27. tammikuuta 1918 punakaartilaiset marssivat Helsingin läpi 2 000 Suomenlinnasta venäläisiltä saatua kivääriä olkapäillään. Lyhtypylväissä oli vallankumousjulisteita. Aamuyöstä ryhdyttiin etsimään senaattoreita vangittavaksi, Senaatintalo miehitettiin kuudelta aamulla ja punakaartit marssivat Siltasaaresta kaikkiin kaupunginosiin.

Työmies-lehden etusivulla julkaistun julistuksen teksti oli seuraava:

Vallankumousjulistus Suomen kansalle.

Suomen työväenluokan suuren vallankumouksen hetki on lyönyt.
Tänä päivänä on pääkaupungin työväki uljaasti kukistanut sen synkän harvainvallan päämajan, joka alkoi verisen sodan omaa kansaansa vastaan.
Rikoksellisen senaatin jäsenet valmistelivat maan pääkaupungissakin inhoittavaa veljesveren vuodatusta ja salakavalaa hyökkäystä Suomen järjestäytyneen työväen kimppuun. Samalla he tekivät itsensä syypäiksi niin julkeaan valtiopetokseen, että pyysivät vieraiden valtioiden monarkistisia hallituksia lähettämään murhajoukkoja Suomen työtätekevää kansaa teurastamaan. Koko kansamme vapaus ja elämä oli täten suuressa vaarassa.
Nyt on lahtarisenaatilta otettu valta pois. Sen rikoksellisen jäsenet olemme määränneet vangittaviksi, missä ikinä heidät tavataan, sillä vankilassa olisi aikoja sitten ollut sellaisten kansan vihollisten paikka.
Kaikki valtiovalta on päätetty ottaa tämän maan työtätekevän kansan omiin luotettaviin käsiin.
——
Sosialidemokratien Puoluetoimikunnan valtuuttamana Suomen työväen vallankumouksen korkeimpana elimenä me nyt julistamme, että
kaikki vallankumouksellinen valta Suomessa nyt kuuluu järjestyneelle työväelle ja sen vallankumouselimille.
Maan sosialidemokraattinen v a l l a n k u m o u s h a l l i t u s muodostetaan nyt heti. Sen jäsenistä julkaistaan tieto ensi tilassa.
—–
Työväen vallankumous on ylevä ja ankara. Se on ankara röyhkeille kansan vihollisille, mutta avulias turva kaikille sorretuille ja puutteenalaisille.
Luottakaa työväen vallankumouksen voimaan! Sen on vielä toisilla seuduilla taisteluja tehtävä. Mutta vastustamattomasti se vie nyt lippunsa voittoon!
Uskomme varmasti, että työtätekevän kansamme niin nykyiset kuin tulevatkin polvet vielä moneen kertaan siunaavat tätä vallankumousta, josta on alkava Suomen uusi, onnellisempain olojen aika.

Helsingissä, 27 päivänä tammikuuta 1918.

Suomen Työväen Toimeenpaneva Komitea.

Eero Haapalainen

puheenjohtaja

Lähde.

2. Suomen Vapaussota Venäjää vastaan, kun Venäjä ei vetänyt Suomesta miehitysjoukkojaan, vaan jätti ne tukemaan yllyttämäänsä ja aseistamaansa kapinaa.

27.1.1918 alkoi Venäjän miehitysjoukkojen Suomessa laajamittainen aseistariisunta. Paikoitellen se onnistui vähin tappioin, mutta toisinaan johti taisteluihin Suomen armeijan ja Venäjän joukkojen välillä. Jo 28.1.1918 selvisi että operaatio oli menestyksellinen, oli jo otettu Venäjän joukoilta varsin merkittävä sotasaalis, jolla voitiin välittömästi aseistaa Suomen armeijan joukkoja, joilla oli pulaa aseista.

Julkaistu

26.1.1918 – sata vuotta sitten

26.1.1918 tapahtui Suomen tulevaisuuden kannalta merkittäviä asioita.

Venäjän pomon Leninin lupaama suuri aselähetys Pietarista Suomen punaisille kapinaa varten oli myöhässä. Asejuna (15 000 kivääriä, 30 konekivääriä eli ”kuularuiskua”, 10 kenttätykkiä ja suuret määrät ammuksia) pääsi lähtemään Pietarista vasta 27.1.1918. Siksi Venäjän hallituksen edustaja Suomessa Ivar Smilga antoi 26.1.1918 Viaporista 2000 kivääriä ammuksineen Helsingin punakaartin käyttöön, jotta kapina saadaan viimeinkin alkamaan.

SDP antoi 26.1.1918 käskyn punakaartien valtakunnallisesta mobilisoinnista. SDP:n toimeenpanevan komitean nimi oli jo muutettu yleisesikunnaksi.

26.1.1918 Suomen armeijan ylipäällikkö Mannerheim sai Helsingistä tiedon, että venäläisiä joukkoja on tulossa Helsingistä Pohjanmaalle kaksi junanlastia, eikä Svinhufvudin mukaan senaatti kykene sitä estämään. Mannerheim ilmoitti Svinhufvudille, että hän ryhtyisi nyt toimimaan (riisumaan Venäjän miehitysjoukot aseista). Senaatin puheenjohtaja (pääministeri) Svinhufvud ei vastustanut.

Käskyt Suojeluskunnille aloittivat suojeluskuntajoukkojen (Suomen armeijan) kokoontumiset Venäjän miehitysjoukkojen aseistariisuntaa varten.

Julkaistu

Eräs tie Vapaussotaan

”Pentti Ilmari Tapio syntyi 9.10.1900 Kälviällä. Hän osallistui Vapaussodassa Kokkolan valtaukseen, taisteluihin Vilppulassa, Ruovedellä, Väärinmajalla, Enonrannassa, Korkeakoskella, Suinulassa, Messukylässä, Tampereella ja Viipurissa. Tapio haavoittui jalkaan 28.4.1918 ja vietiin sotasairaalaan. Hän piti tarkkaa päiväkirjaa tapahtumista ja hänen muistiinpanonsa ovatkin hyvä lähde Sk-joukon vaiheiden selvittämisessä.”[i]

Pentti Tapio

”Syksyn [1917] kuluessa syntyi kautta maan ajatus n.n. palokuntien perustamisesta, turvaamaan maata väkivaltaisuuksilta ja ajamaan ryssät pois maasta. Näitä palokuntia kutsuttiin salaisesti suojeluskaarteiksi. Tällainen palokunta perustettiin tännekkin [Kälviälle – jp], päivämäärä ei ole muistissani. Olin mukana tässä perustavassa kokouksessa muutamien ikätoverieni kanssa, mutta kun ikävuosia oli ehtinyt kertyä liian vähän, ei meitä alaikäisiä sillä kertaa hyväksytty jäseniksi. Liittymiseni suojeluskuntaan on merkitty tapahtuneeksi 15.10.1917.

Huolimatta siitä etten virallisesti heti päässyt palokunnan kirjoihin, olin mukana salaisissa harjoituksissa joka kerta kun niitä pidettiin. Penttilänmäen miehet pitivät harjoituksiaan tavallisesti Oskari Penttilän avarassa tuvassa ja niissä toimi kouluttajana ja päällikkönä karamellitehtailija Fritjof Riippa, myöskin entinen vanhanväen aliupseeri. Aseistuksesta ei ollut tietoa, luudan varret ym. saivat näissä harjoituksissa näytellä kiväärin virkaa. Näissä harjoituksissa, joita pidettiin tavallisesti iltaisin, harjoiteltiin käännöksiä ja ampuma-asentoja seisaalta ja polvelta sekä pistintaistelua. Kaiken täytyi tapahtua salassa, sillä ryssät täytyi pitää tietämättöminä asioista. Mieliala oli innostunutta ja valmistauduttiin jännittyneinä vastaanottamaan mitä tuleman pitää. Aseista vain oli kova puute. Minulla tosin oli isäni vanha Krafton kivääri, jota olin hoidellut kuin silmäterääni. Se oli piilossa Toivolassa, mutta olin tuonut sen kotia, kun aika tuli niin levottomaksi. Panoksia siihen ei ollut yhtään, eikä ollut tietoa mistä niitä saisikaan, lisäksi se oli minun silloisille voimilleni vähän liian raskaskin.

Eräänä kuutamoisena syysiltana, muistaakseni marraskuulla, lähdin tiedustelemaan ryssien majapaikan lähistölle, joka sijaitsi keskellä kylää nykyisen apteekin lähellä… entisessä kahvilassa. Ihmeekseni huomasin että asukkaat olivat poissa kotoa ja että ovet olivat lukitsematta. Uteliaisuuteni heräsi ja niin hiivin kasarmiin sisälle. Ajattelin että nyt ehkä saan kiväärin tai ehkä hyvällä onnella useammankin. Niitä siellä ei kyllä ollut, sen sijaan löytyi normaali puinen panoslaatikko Japanilaisen kiväärin panoksia, kenttälapio ja kirves, telttakangas ym. Hain avukseni nuoremman veljeni Paavon ja tullasin hänen avustuksellaan ”tavaritseilta” edellä mainitun panoslaatikon, lapion, kirveen ym. Meillä oli täysi työ kantaessamme raskasta panoslaatikkoa ym. tarvikkeita ilta pimeässä Tapiolaan.

Seuraavana päivänä olin jännittynyt ja utelias kuulemaan mitä tuleman pitää. Liekö ryssät olleet silloin jo vähän peloissaan ja aavistelleet tulevia tapahtumia sillä mitään ei tästä asiasta kuulunut ja pian sen jälkeen he siirtyivätkin omiensa pariin Kokkolaan.

Olin mukana kansalaiskokouksessa Kokkolassa 24.1… Siellä insinööri Piirainen piti raatihuoneen portailla voimakashenkisen isänmaallisen puheen, joka sitten seuraavana yönä maksoi hänen henkensä punaisten salamurhaajien luodista.

  1. p:nä tammikuuta hälyytettiin meidät kaikki illaksi Seurojen talolle, josta lähdetään Kokkolaa valloittamaan. Kahta käskyä en minäkään odottanut vaan valmistauduin nopeasti lähtemään Kraftonini kanssa talolle, toivossa että vielä jostakin löytyisi siihen panoksia. Kun niitä ei kuitenkaan löytynyt, täytyi minun jättää kiväärini pois. Kävi kuitenkin niin onnellisesti, että sain ison 12 m/m kaliperisen rullarevolverin, joita silloin kutsuttiin Krafton revolvereiksi, sekä joukon panoksia aseistuksekseni, en joutunut tätä asetta sillä retkellä kuitenkaan käyttämään.

Miehiä oli illan kuluessa kokoontunut lähtöpaikalle suuri joukko. Kaikilla ei ollut asetta ollenkaan, jokusella haulikko tai jokin luotipyssy. Taisi siellä joillakin olla oikea kiväärikin. Oli luonnollista että tällainen ennen kuulumaton meininki oli kaikille hyvin jännittävää. Matkalle lähdettiin jalkapatikassa pitkin rataa. Rimmin tiehaarassa poikettiin pois rautatieltä ja suunnattiin matka kohti Kokkola-Oulu maantietä.

Aamun sarastaessa saavuimme Ventuksen koululle, joka oli kokoontumispaikka noin 2 kilometrin päässä kaupungista. Tiellä meitä vastaan marssi pitkä rivi kivääreillä ja pistimillä aseistettuja ”palokuntalaisia”. Meillä oli toivoa että saisimme sieltä kokoontumispaikasta kättäpitempää, mutta kiväärit oli nähtävästi jaettu vastaantulleelle joukolle… sensijaan kiväärin panoksia oli eräs heinälato puolillaan…

Kaupungin suunnalta Jungsborgin tienoilta ym. alkoi ennenkuulumaton kiväärien pauke, hyökkäys oli alkanut. Kaikki oli kuitenkin harjaantumattomia ja tottumattomia ja ryssien vastus niin kiivasta että valloittamatta kaupunki siltä aamulta jäi eikä ryssätkään  antautuneet kovista uhkavaatimuksista huolimatta.

Useimmat meistä oli lähtenyt matkaan ilman evästä ja niinpä kävimmekin silloin päivällä kotona ruokaa hakemassa. Kun saman päivän iltana saavuimme uudelleen mainitulle koululle oli tilanne sikäli muuttunut, että nyt saimme kiväärit ja panoksia riittämiin. Päivä kului neuvotteluihin ryssien antautumisesta. Meidän ei enää tarvinnut juuri käyttää saamiamme kivääreitä, sillä ryssät nostivat valkoiset liput antautumisen merkiksi. Ventuksen suunnalla olleet jääkäriluutnantti N.Karhulan… joukot, johon mekin Kälviän miehet kuuluimme, marssivat kaupunkiin, siellä riisuttiin aseet ryssiltä ja punakaartilaisilta, joita niitäkin oli vastassamme ja heidät asetettiin tiukan vartioinnin alaiseksi. Sotasaaliiksi saatiin kuten myöhemmin on todettu, 5 tykkiä, 12 kuularuiskua ja vähintään 2000 kivääriä, suuri määrä ammuksia, mm. 12 kenttäkeittiötä ja 150 hevosta ym.

Taisteluiden aikana… kaatui suojeluskuntalaisia 4 ja yksi murhattiin. Venäläisiä kaatui 5 ja haavoittui vaikeasti 2. Sain vaihdetuksi sotasaalisvarastosta paremmin mittaani vastaavan Japanilaisen ratsuväen karpiinin, se oli nuorelle miehelle mieluinen ase.”[ii]

[i]     Ohto Manninen & Vesa Määttä, Muistelmia aktivismista ja Vapaussodasta, 1999, sivu 74

[ii]    Ohto Manninen & Vesa Määttä, Muistelmia aktivismista ja Vapaussodasta, 1999, sivut 75-78