Tekijä: Juhani Putkinen

Julkaistu

Dzhohar Dudajevin viesti länsimaille 1996

Norjalainen toimittaja Åsne Seierstad pääsi tapaamaan Tshetshenian vapailla vaaleilla valittua laillista presidenttiä Dzhohar Dudajevia Ensimmäisen Tshetshenian sodan aikana. Dudajev oli pettynyt länsimaiden toimintaan ja antoi sen kuulua.

”Venäläiset olivat aloittaneet uuden suurhyökkäyksen, ja talvi oli vaikeaa aikaa. Kun maa oli jäässä ja joet kuivilla, venäläisten raskaiden ajoneuvojen oli helppo liikkua. Kun puut olivat paljaat ja maa valkoinen, tshetsheenien oli vaikea kätkeä tukikohtiaan.

Meidät ohjattiin toiseen huoneeseen. Kahden maissa yöllä ilmaantui Dudajevin tiedotuspäällikkö ja kiinnitti seinälle lipun. Sitten tulivat turvallisuuspäällikkö ja mies, joka esitteli itsensä Tshetshenian valtionsyyttäjäksi. Istuimme pehmeillä lattiatyynyillä pieni kaasuliekki välissämme. Tiedotuspäällikkö palasi ja käsitimme, että nyt on aika ottaa muistilehtiöt, nauhurit ja kamerat esiin.

Ovi aukeni. Huoneeseen astui tyylikäs kenraali vastasilitetty kenttäunivormu yllään. Hän kätteli ystävällisesti hymyillen läsnäolijoita ja istuutui Tshetshenian susilipun eteen. Hän oli pieni mutta jäntevä mies, jolla oli laihat kasvot, kotkannenä ja hoidetut viikset. Tummissa silmissä oli läpitunkeva katse. Hän alkoi puhua, ja hänen sanansa ja eleensä olivat yhtä viimeisteltyjä kuin ulkoasukin. Hän vaikutti itsetietoiselta, suorastaan omahyväiseltä. Sodan tässä vaiheessa hän oli separatistien kiistaton johtaja, vaikka jotkut väittivätkin, että hän oli kadottanut yleisnäkemyksensä vietettyään vuoden kellareissa ja bunkkereissa ja että vastarinnan todellinen johto oli muiden käsissä. Oli miten oli, liikkuessamme sissien hallitsemilla alueilla lapset seisovat nyrkit pystyssä teiden varsilla ja huusivat Dzhohar, Dzhohar, Dzhohar, kun ajoimme ohi.

Tänä yönä hän oli päättänyt sivaltaa sanansa säilällä meitä länsimaalaisia. Ensimmäisenä sotavuotena tshetsheenien käsitys länsimaista oli muuttunut. Kyllä vain, länsimaat arvostelivat sotaa. Kyllä vain, länsimaat protestoivat. Kyllä vain, länsijohtajat mainitsivat sodan keskustellessaan Jeltsinin kanssa. Mutta mitä tapahtui? Sota jatkui.

– Te ette nosta sormeannekaan saadaksenne Venäjän kunnioittamaan ihmisoikeuksia. Kun Venäjä pommittaa meidän kyliämme, te kohautatte olkapäitänne ja olette tyytyväisiä niin kauan kuin saatte itse olla rauhassa, jyrisi entinen neuvostokenraali. YK:n toimintakyvyttömyys on häpeällistä! Me olimme toivoneet apua demokraattisen oikeusvaltion rakentamiseen, mutta te petitte meidät. Sen jälkeen kun Etyj ryhtyi välittäjäksi, konflikti on muuttunut kymmenen kertaa pahemmaksi. YK:n pitäisi määrätä ankaria talouspakotteita Venäjää vastaan. Sen sijaan te otatte Venäjän Euroopan neuvoston jäseneksi ja annatte sille pieniä kotiläksyjä!

Nämä lainaukset ovat peräisin sissijohtajan haastattelusta, jonka lähetin Arbeiterbladetille.” (Åsne Seierstad – Groznyin enkelit; 2008; sivut 54-55)

Kuinka ollakaan Tshetshenian presidentti, kenraali Dzhohar Dudajevin sanat vuodelta 1996, sopivat kuin nenä päähän myös Ukrainan tilanteeseen vuonna 2018. ETYJistä ei ole apua, eikä YKsta. Imperialistinen roistovaltio Venäjä tekee mitä lystää. Todella vaikuttavia pakotteita Venäjälle ei ole asetettu.

Julkaistu

11.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkärien palvelussitoumus.

”Helmikuun 11. päivänä, jolloin Arcturus ja Castor ilmestyivät Libaun satamaan, oli vuorossa tärkeä toimitus – palvelussitoumuksen allekirjoittaminen. Tässä asiakirjassa jääkäri sitoutui palvelemaan »Suomen hallituksen perustamassa joukossa» yhden vuoden tai kauemminkin, »jos hallitus niin vaatii», siinä sotilasarvossa, johon hänet oli samana päivänä ylennetty. Sopimuksessa määrättiin myös palkkaus. »Vapaiden elin- ja asuinkustannusten» lisäksi majuri tulisi saamaan 1000, kapteeni 600, yliluutnantti 450, luutnantti 400, vänrikki 300, vääpeli 250, varavääpeli 200, aliupseeri 125 ja jefreitteri 90 markkaa. – – 

Tavanomaisia kohteliaisuuksia ei unohdettu. Helmikuun 11. päivän iltana kapteeni Ausfeld tarjosi Saksan valtakunnan puolesta jäähyväispäivällisen Libauhun saapuneille Suomen virallisille edustajille ja pataljoonan suomalaiselle päällystölle. Myös eräitä kaupungin arvohenkilöitä oli läsnä. Seuraavana päivänä evl. Thesleff vuorostaan Suomen hallituksen edustajana tarjosi lounaan pataljoonan saksalaisille upseereille.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 821-822)

Julkaistu

10.2.1918 – 100 vuotta sitten

Raa’at murhat ja ryöstöt

”Jääkäri Vilho Hurme, vuokraviljelijän poika, siviiliammatiltaan konttoristi, luonteeltaan kaikesta päätellen erittäin siivo mies, kirjoitti päiväkirjaansa Libaussa helmikuun 10. päivänä:

». . . ne raa’at murhat ja ryöstöt, joita venäläiset yhdessä punakaartilaisten kanssa harjoittavat, ne velvoittavat jokaisen yhtymään niitä vastustamaan ja oikeastaan kostamaan, mutta kostoa en ajattele minä, mutta rauha ja turvallisuus on ennenkaikkea saatava maahan ja venäläiset pois – sillä siitähän on koko rauhattomuudet alkaneet, kun sosialistit ilmoittivat haluavansa pitää ryssät maassa vaikka jo on äärimmäisyyksiin asti saanut maamme kärsiä niiden takia. Senvuoksi minä niinkuin moni muukin vielä uudestaan suostui sotilaana olemaan, kun se tällä kertaa lopultakin tulee tapahtumaan omassa maassa ja kotimaisen hallituksen tahdosta. Lopultakin on siis täyttynyt koko joukkomme alkuperäinen tarkoitus ja päämaali.»_” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 851-852)

Julkaistu

9.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäripataljoona 27 lipunnaulaus Libaussa.

”Evl. Thesleff saapui kaupunkiin 9. 2. seurassaan ratsumestari M. Gripenberg ja maisteri E. Välikangas. Seuraavana päivänä pataljoonalla oli viimeinen niistä jääkärien laskelmien mukaan neljästätoista paraatista, joissa se oli Saksan kamaralla esiintynyt. Thesleff esitti pataljoonalle Suomen armeijan ylipäällikön tervehdyksen, kuvasi kotimaassa vallitsevaa tilannetta, ilmoitti Jacobsonin kaatumisen ja lausui pataljoonalle kehotuksen sanoja. Vapaalle isänmaalle kohotettiin eläköönhuuto. Toisen eläköönhuudon sai Thesleffin esityksestä »sen toivo, vähälukuinen, mutta raudanluja suomalainen jääkäripataljoonamme».

Saman päivän iltana suoritettiin toinenkin seremonia – pataljoonan lipun naulaaminen. Tämän suomalais-saksalaista aseveljeyttä symboloivan lipun Berliinissä asuva professorinrouva Hedwig Hahl oli valmistuttanut ja lahjoittanut pataljoonalle jo keväällä 1916. Syystä tai toisesta majuri Bauer oli pitänyt sen piilossa jääkäreiltä ja samoin olivat tehneet hänen seuraajansakin. Naulaustilaisuudessa kapt. Ausfeld piti lyhyen, ytimekkään ja mieliinjääneen puheen. Jääkärien enemmistö sai nähdä lippunsa vasta pataljoonan hajottamisen jälkeen, helmikuun 13. päivän valatilaisuudessa. Se liehui Arcturuksen komentosillalla jääkärien saapuessa Vaskiluotoon ja vihreätakkisen rivistön kärjessä heidän marssiessaan Vaasaan.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivu 821)

Julkaistu

7.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäreiden etukomennuskunta lähti Libausta Suomen suuntaan.

”Kotimaahan lähtevälle pataljoonalle varattiin mukaan runsaat tuomiset, suuri määrä aseita, ampumatarvikkeita ja muuta sodankäynnissä tarvittavaa materiaalia, jollaisesta Suomessa oli aivan yhtä huutava puute kuin koulutetuista johtajistakin. – –

Lähetettävään materiaaliin kuului 70 000 venäläistä kivääriä (m/91), 363 pistoolia, 70 konekivääriä, 22 480 000 patruunaa, 12 325 käsikranaattia, 12 jäykkälavettista kanuunaa (87 K/92-95), 8 haupitsia (122 H/09), 16 420 tykistön laukausta, räjähdysaineita ja muuta pioneerimateriaalia, radiolaitteita, lentokone, Berliinissä painettuja Suomen karttoja, lääkintämateriaalia ja myös jonkin verran intendentuuritavaraa, mm. asepuvut siviiliasussa matkustavaa jääkäripataljoonaa varten. – –

Aselaivojen mukana oli määrätty lähetettäväksi 110 miehen vahvuinen »Vorkommando», itse asiassa sama, jonka elokuun suunnitelman mukaan piti saapua Suomeen »suuren aselähetyksen» mukana, välittömästi muun pataljoonan edellä. Komennuskunnan johtajaksi määrätty Harald Öhquist otti tehtävän vastaan oberzugführerinä ja kävi suorittamaan sitä Suomen armeijan majurina. – –

Helmikuun 7. päivän aamuna klo 7.40 komennuskunta lähti Libausta kapteeni v. Coler saattajanaan. Junamatkasta tuli vaikea. Saksalaiset rautatie- ja sotilasviranomaisetkin suhtautuivat tähän oudosti puettuun ja enimmäkseen täysin käsittämätöntä kieltä puhuvaan siviilimiesjoukkoon ymmärrettävän töykeästi ja epäluuloisesti. von Colerin hiihtolakki herätti niin suuria epäilyksiä, että kapteenin arvomerkit ja ensimmäisen luokan rautaristi menettivät tavanomaisen tehonsa.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 814-818)

Julkaistu

4.2.1918 – 100 vuotta sitten

Vapaussodassa tapahtui mielenkiintoisia asioita helmikuun neljännen päivän hujakoilla.

”Pohjoisessa vihollinen tietysti oli jo varuillaan, ja vain muutama pieni osasto saatiin riisutuksi aseista ilman taistelua. Oulussa venäläiset ja punakaarti olivat ehtineet liittyä yhteen. Sen jälkeen kun yritys yllättää sikäläinen varuskunta 30. tammikuuta oli epäonnistunut, lähetin sinne suhteellisen vahvan osaston, jonka komentajana oli ratsumestari Ignatius. Hän mursi vastarinnan 3. helmikuuta. Siellä kärsittiin vapaussotamme  ensimmäiset vakavat tappiot. Suojeluskuntajoukot kestivät tulikokeensa kunniakkaasti, vaikka joutuivat vaativaan hyökkäystaisteluun. Torniossakin käytiin ankara kamppailu.

Aseista riisuttujen venäläisten luku oli nyt noussut 7000:een, ja sotasaalista oli saatu lisää 2500 kivääriä ja joukko muuta kalustoa. 6. helmikuuta Pohjois-Suomi oli Ruotsin rajaa myöten käsissämme. Selkäpuolemme oli nyt vapaa.” (G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 267)

Julkaistu

Valta Suomessa kuuluu Eduskunnalle

Suomen Perustuslain mukaan Suomessa lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta – ei suinkaan SAK tai punikkien torikokoukset.

Suomen vapailla vaaleilla valittu eduskunta on säätänyt lain, jonka osana on ”aktiivimalli”. Se laki on saatettu laillisesti voimaan.

SAK ja muut punikit kiihottavat kansaa Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan – aivan kuten ennen punakapinaa (1918). Jälleen liehuvat punaliput ja levitellään punaisia banderolleja.

Aivan edesvastuutonta toimintaa Suomea vastaan. Se toiminta hyödyttää jälleen imperialistista Venäjää, kuten hyödytti kiihotus ja punakapina.

Julkaistu

Aamulehden artikkelien ”neutraaliudesta” – 1918

Minua on syytetty yksipuolisuudesta, jopa esitetty bannaamistanikin, kun kerron kylmiä tosiasioita tarkoin lähdeviittein koskien Suomen Vapaussotaa ja punakapinaa vuonna 1918.

On myös kehotettu lukemaan Aamulehdestä näistä asioista luulotellen Aamulehden kertovan totuuden minun sijaani.

Olen nyt lukenut huolella monta Aamulehden artikkelia niiltä ajoilta ja kommentoin lyhyesti.

Esimerkiksi 31.1.1918 tapahtuneesta antautuneiden, aseettomien suojeluskuntalaisten joukkomurhasta Suinulassa kerrottiin kahdessa artikkelissa 31.1.2018 sivuilla B8 ja B9.

Kuinka ollakaan niissä kahdessa artikkelissa ”unohdettiin” kertoa hyvin oleellisia asioita. Esimerkiksi, että punaisten joukossa oli myös venäläisiä sotilaita ja murhaamisen aloitti sapelillaan venäläinen sotilas. Sekin ”unohdettiin” että punakaartilaiset ja venäläiset sotilaat ryöstivät uhreiltaan kaiken mikä vaan kelpasi – kuten tavallista.

Teen lyhyen lainauksen pitkästä ja yksityiskohtaisesta kirjoituksesta koskien punikkien suorittamaa joukkomurhaa:

”Mutta nyt pihalle ryntäsi joukko Turun punaisia, mukanaan Pietarin punakaartilaisia.118 Se oli apujoukko, jonka tamperelaisten yksi päällikkö, monttööri Kalle Vilander, oli pyytänyt heti taistelun alussa kaartilaisten avuksi. Turkulaisten päällikkö Tuomas Hyrskymurto oli jo Tampereelta lähtiessä antanut kaartilaisille ohjeen surmata kaikki vangeiksi otetut valkokaartilaiset, kuten oikeudenkäynnissä myöhemmin selvisi.119

»Hirvittävän näköinen venäläinen sotamies astui suojeluskuntalaisten rivin eteen ja iski edessään seisonutta valkoista sapelilla päähän», kirjoittaa Castren. Siitä alkoi yleinen teurastus. Turkulaiset aloittivat silmittömän ampumisen ja pian siihen yhtyivät tamperelaiset sekä kohta myös venäläiset kuularuiskuineen. Miehiä lakosi suuriin kasoihin, kuka kuolleena, kuka haavoittuneena. Jotkut heittäytyivät maahan toivoen selviävänsä kurimuksesta. Mikäli maassa makaavissa miehissä näkyi elonmerkkejä, ampuivat punaiset häntä uudelleen tai kolhivat kiväärinperällä tai tökkivät pistimillä. Tämän jälkeen he ryöstivät kaatuneilta, mitä vain heiltä löysivät.120″ (Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 77)

Julkaistu

2.2.1918 – 100 vuotta sitten

Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim soti venäläistä eversti M. S. Svetshnikovia vastaan:

”Vaarallisin hyökkäys suunnattiin kuten sanottu juuri rintaman takana olevaa Haapamäen rautatiesolmua kohden, jonka menetys olisi merkinnyt valkoisen rintaman katkeamista kahteen osaan. Hyökkäystä johti eversti Svetshnikov, joka oli nimitetty »Länsi-Suomen armeijan» komentajaksi. Tehtyään 2. helmikuuta kahdella tykistön tukemalla pataljoonalla tuloksettoman hyökkäyksen Vilppulaa vastaan Svetshnikov koetti saarrostaa Vilppulan puolustusta lännestä käsin ja hyökkäsi samalla yhä uudestaan myös rintamasta. 50 km pitkällä rintamalla taisteltiin kiivaasti kymmenkunta päivää, ja vasta 12. helmikuuta venäläisten ja punakaartilaisten hyökkäys ehtyi. 5. päivästä alkaen oli eversti Wetzer komentanut tätä kaistaa, missä aseistusta oli vain 1000 kivääriä, 7 konekivääriä ja 4 tykkiä.”[i]

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 269-270