Tekijä: Juhani Putkinen

Julkaistu

10.2.1918 – 100 vuotta sitten

Raa’at murhat ja ryöstöt

”Jääkäri Vilho Hurme, vuokraviljelijän poika, siviiliammatiltaan konttoristi, luonteeltaan kaikesta päätellen erittäin siivo mies, kirjoitti päiväkirjaansa Libaussa helmikuun 10. päivänä:

». . . ne raa’at murhat ja ryöstöt, joita venäläiset yhdessä punakaartilaisten kanssa harjoittavat, ne velvoittavat jokaisen yhtymään niitä vastustamaan ja oikeastaan kostamaan, mutta kostoa en ajattele minä, mutta rauha ja turvallisuus on ennenkaikkea saatava maahan ja venäläiset pois – sillä siitähän on koko rauhattomuudet alkaneet, kun sosialistit ilmoittivat haluavansa pitää ryssät maassa vaikka jo on äärimmäisyyksiin asti saanut maamme kärsiä niiden takia. Senvuoksi minä niinkuin moni muukin vielä uudestaan suostui sotilaana olemaan, kun se tällä kertaa lopultakin tulee tapahtumaan omassa maassa ja kotimaisen hallituksen tahdosta. Lopultakin on siis täyttynyt koko joukkomme alkuperäinen tarkoitus ja päämaali.»_” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 851-852)

Julkaistu

9.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäripataljoona 27 lipunnaulaus Libaussa.

”Evl. Thesleff saapui kaupunkiin 9. 2. seurassaan ratsumestari M. Gripenberg ja maisteri E. Välikangas. Seuraavana päivänä pataljoonalla oli viimeinen niistä jääkärien laskelmien mukaan neljästätoista paraatista, joissa se oli Saksan kamaralla esiintynyt. Thesleff esitti pataljoonalle Suomen armeijan ylipäällikön tervehdyksen, kuvasi kotimaassa vallitsevaa tilannetta, ilmoitti Jacobsonin kaatumisen ja lausui pataljoonalle kehotuksen sanoja. Vapaalle isänmaalle kohotettiin eläköönhuuto. Toisen eläköönhuudon sai Thesleffin esityksestä »sen toivo, vähälukuinen, mutta raudanluja suomalainen jääkäripataljoonamme».

Saman päivän iltana suoritettiin toinenkin seremonia – pataljoonan lipun naulaaminen. Tämän suomalais-saksalaista aseveljeyttä symboloivan lipun Berliinissä asuva professorinrouva Hedwig Hahl oli valmistuttanut ja lahjoittanut pataljoonalle jo keväällä 1916. Syystä tai toisesta majuri Bauer oli pitänyt sen piilossa jääkäreiltä ja samoin olivat tehneet hänen seuraajansakin. Naulaustilaisuudessa kapt. Ausfeld piti lyhyen, ytimekkään ja mieliinjääneen puheen. Jääkärien enemmistö sai nähdä lippunsa vasta pataljoonan hajottamisen jälkeen, helmikuun 13. päivän valatilaisuudessa. Se liehui Arcturuksen komentosillalla jääkärien saapuessa Vaskiluotoon ja vihreätakkisen rivistön kärjessä heidän marssiessaan Vaasaan.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivu 821)

Julkaistu

7.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäreiden etukomennuskunta lähti Libausta Suomen suuntaan.

”Kotimaahan lähtevälle pataljoonalle varattiin mukaan runsaat tuomiset, suuri määrä aseita, ampumatarvikkeita ja muuta sodankäynnissä tarvittavaa materiaalia, jollaisesta Suomessa oli aivan yhtä huutava puute kuin koulutetuista johtajistakin. – –

Lähetettävään materiaaliin kuului 70 000 venäläistä kivääriä (m/91), 363 pistoolia, 70 konekivääriä, 22 480 000 patruunaa, 12 325 käsikranaattia, 12 jäykkälavettista kanuunaa (87 K/92-95), 8 haupitsia (122 H/09), 16 420 tykistön laukausta, räjähdysaineita ja muuta pioneerimateriaalia, radiolaitteita, lentokone, Berliinissä painettuja Suomen karttoja, lääkintämateriaalia ja myös jonkin verran intendentuuritavaraa, mm. asepuvut siviiliasussa matkustavaa jääkäripataljoonaa varten. – –

Aselaivojen mukana oli määrätty lähetettäväksi 110 miehen vahvuinen »Vorkommando», itse asiassa sama, jonka elokuun suunnitelman mukaan piti saapua Suomeen »suuren aselähetyksen» mukana, välittömästi muun pataljoonan edellä. Komennuskunnan johtajaksi määrätty Harald Öhquist otti tehtävän vastaan oberzugführerinä ja kävi suorittamaan sitä Suomen armeijan majurina. – –

Helmikuun 7. päivän aamuna klo 7.40 komennuskunta lähti Libausta kapteeni v. Coler saattajanaan. Junamatkasta tuli vaikea. Saksalaiset rautatie- ja sotilasviranomaisetkin suhtautuivat tähän oudosti puettuun ja enimmäkseen täysin käsittämätöntä kieltä puhuvaan siviilimiesjoukkoon ymmärrettävän töykeästi ja epäluuloisesti. von Colerin hiihtolakki herätti niin suuria epäilyksiä, että kapteenin arvomerkit ja ensimmäisen luokan rautaristi menettivät tavanomaisen tehonsa.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 814-818)

Julkaistu

4.2.1918 – 100 vuotta sitten

Vapaussodassa tapahtui mielenkiintoisia asioita helmikuun neljännen päivän hujakoilla.

”Pohjoisessa vihollinen tietysti oli jo varuillaan, ja vain muutama pieni osasto saatiin riisutuksi aseista ilman taistelua. Oulussa venäläiset ja punakaarti olivat ehtineet liittyä yhteen. Sen jälkeen kun yritys yllättää sikäläinen varuskunta 30. tammikuuta oli epäonnistunut, lähetin sinne suhteellisen vahvan osaston, jonka komentajana oli ratsumestari Ignatius. Hän mursi vastarinnan 3. helmikuuta. Siellä kärsittiin vapaussotamme  ensimmäiset vakavat tappiot. Suojeluskuntajoukot kestivät tulikokeensa kunniakkaasti, vaikka joutuivat vaativaan hyökkäystaisteluun. Torniossakin käytiin ankara kamppailu.

Aseista riisuttujen venäläisten luku oli nyt noussut 7000:een, ja sotasaalista oli saatu lisää 2500 kivääriä ja joukko muuta kalustoa. 6. helmikuuta Pohjois-Suomi oli Ruotsin rajaa myöten käsissämme. Selkäpuolemme oli nyt vapaa.” (G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 267)

Julkaistu

Valta Suomessa kuuluu Eduskunnalle

Suomen Perustuslain mukaan Suomessa lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta – ei suinkaan SAK tai punikkien torikokoukset.

Suomen vapailla vaaleilla valittu eduskunta on säätänyt lain, jonka osana on ”aktiivimalli”. Se laki on saatettu laillisesti voimaan.

SAK ja muut punikit kiihottavat kansaa Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan – aivan kuten ennen punakapinaa (1918). Jälleen liehuvat punaliput ja levitellään punaisia banderolleja.

Aivan edesvastuutonta toimintaa Suomea vastaan. Se toiminta hyödyttää jälleen imperialistista Venäjää, kuten hyödytti kiihotus ja punakapina.

Julkaistu

Aamulehden artikkelien ”neutraaliudesta” – 1918

Minua on syytetty yksipuolisuudesta, jopa esitetty bannaamistanikin, kun kerron kylmiä tosiasioita tarkoin lähdeviittein koskien Suomen Vapaussotaa ja punakapinaa vuonna 1918.

On myös kehotettu lukemaan Aamulehdestä näistä asioista luulotellen Aamulehden kertovan totuuden minun sijaani.

Olen nyt lukenut huolella monta Aamulehden artikkelia niiltä ajoilta ja kommentoin lyhyesti.

Esimerkiksi 31.1.1918 tapahtuneesta antautuneiden, aseettomien suojeluskuntalaisten joukkomurhasta Suinulassa kerrottiin kahdessa artikkelissa 31.1.2018 sivuilla B8 ja B9.

Kuinka ollakaan niissä kahdessa artikkelissa ”unohdettiin” kertoa hyvin oleellisia asioita. Esimerkiksi, että punaisten joukossa oli myös venäläisiä sotilaita ja murhaamisen aloitti sapelillaan venäläinen sotilas. Sekin ”unohdettiin” että punakaartilaiset ja venäläiset sotilaat ryöstivät uhreiltaan kaiken mikä vaan kelpasi – kuten tavallista.

Teen lyhyen lainauksen pitkästä ja yksityiskohtaisesta kirjoituksesta koskien punikkien suorittamaa joukkomurhaa:

”Mutta nyt pihalle ryntäsi joukko Turun punaisia, mukanaan Pietarin punakaartilaisia.118 Se oli apujoukko, jonka tamperelaisten yksi päällikkö, monttööri Kalle Vilander, oli pyytänyt heti taistelun alussa kaartilaisten avuksi. Turkulaisten päällikkö Tuomas Hyrskymurto oli jo Tampereelta lähtiessä antanut kaartilaisille ohjeen surmata kaikki vangeiksi otetut valkokaartilaiset, kuten oikeudenkäynnissä myöhemmin selvisi.119

»Hirvittävän näköinen venäläinen sotamies astui suojeluskuntalaisten rivin eteen ja iski edessään seisonutta valkoista sapelilla päähän», kirjoittaa Castren. Siitä alkoi yleinen teurastus. Turkulaiset aloittivat silmittömän ampumisen ja pian siihen yhtyivät tamperelaiset sekä kohta myös venäläiset kuularuiskuineen. Miehiä lakosi suuriin kasoihin, kuka kuolleena, kuka haavoittuneena. Jotkut heittäytyivät maahan toivoen selviävänsä kurimuksesta. Mikäli maassa makaavissa miehissä näkyi elonmerkkejä, ampuivat punaiset häntä uudelleen tai kolhivat kiväärinperällä tai tökkivät pistimillä. Tämän jälkeen he ryöstivät kaatuneilta, mitä vain heiltä löysivät.120″ (Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 77)

Julkaistu

2.2.1918 – 100 vuotta sitten

Suomen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim soti venäläistä eversti M. S. Svetshnikovia vastaan:

”Vaarallisin hyökkäys suunnattiin kuten sanottu juuri rintaman takana olevaa Haapamäen rautatiesolmua kohden, jonka menetys olisi merkinnyt valkoisen rintaman katkeamista kahteen osaan. Hyökkäystä johti eversti Svetshnikov, joka oli nimitetty »Länsi-Suomen armeijan» komentajaksi. Tehtyään 2. helmikuuta kahdella tykistön tukemalla pataljoonalla tuloksettoman hyökkäyksen Vilppulaa vastaan Svetshnikov koetti saarrostaa Vilppulan puolustusta lännestä käsin ja hyökkäsi samalla yhä uudestaan myös rintamasta. 50 km pitkällä rintamalla taisteltiin kiivaasti kymmenkunta päivää, ja vasta 12. helmikuuta venäläisten ja punakaartilaisten hyökkäys ehtyi. 5. päivästä alkaen oli eversti Wetzer komentanut tätä kaistaa, missä aseistusta oli vain 1000 kivääriä, 7 konekivääriä ja 4 tykkiä.”[i]

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 269-270

Julkaistu

Miksi punakaartit kiduttivat, raiskasivat ja murhasivat?

Siis aseettomia suomalaisia.

Tässä yksi pohdinta syistä: ”Kun punakaarti oli luokka-armeija, sen voimankäytön olisi loogisesti pitänyt suuntautua ennen muuta luokkavihollista vastaan. Suurin osa punakaartilaisten murhaamista olikin talollisia (37%), mutta toiseksi suurimmaksi ryhmäksi nousevat yhteiskunnan vähäväkiset työmiehet, torpparit, kauppa-apulaiset ja käsityöläiset (18,3%). Kolmantena ryhmänä ovat ylioppilaat ja koululaiset (10%). Poliisien, insinöörien, lääkäreitten, pappien yms. prosentuaalinen osuus ei ole kovin suuri, mutta kuitenkin näiden ammattien edustajien  lukumäärään nähden merkittävä.620

Jakautumaa voidaan osittain selittää sillä, että toisin kuin punakaarti valkoinen armeija ei ollut samassa määrin luokka-armeija, vaan siellä olivat edustettuina kaikki kansalaisryhmät. Väkivalta ei näytä kovin tarkoin valikoineen kohteitaan ammatin tai sosiaalisen aseman mukaan. Niin sanotulle punaiselle terrorille riitti surmaamisen motiiviksi tosiasia, että asianomainen miellettiin luokkaviholliseksi olipa hänen yhteiskunnallinen asemansa mikä tahansa.

Kuitenkin muutamien ammattikuntien kohdalla asianomaisen ammatilla on kiistämättä ollut vaikutusta punaisen väkivallan uhriksi joutumiseen. Yksi tällainen ammattikunta on poliisit, jotka yleisen järjestyksen ylläpitäjinä ja esivallan käskyjen toimeenpanijoina olivat saaneet työväenjoukkojen keskuudessa luokkapoliisin maineen.621 Toinen jossain määrin vastaava ryhmä olivat papit. Heidät miellettiin  jokseenkin poikkeuksetta porvarillisen vallan pönkittäjiksi, mistä syystä he joutuivat usein väkivallan uhreiksi.”(Mikko Uola – ”Seinää vasten vain”; 1998; sivu 242)

Julkaistu

1.2.1918 – 100 vuotta sitten

Helmikuun 1. ei näytä tapahtuneen Vapaussodassa mitään kovin merkittävää.

Kenraali Mannerheim organisoi päämajaansa, pitäen joukkonsa yleisesti ottaen puolustuskannalla.

Saksassa valmistauduttiin lähettämään kotiin jääkäreitä sekä Suomeen suurta lastia aseita, ammuksia ja muuta sodassa tarpeellista varustusta.

Punakapinallisten hallussa olevassa Suomessa jatkettiin aseettomien siviilien murhaamista. Lopella punakaartilaiset tunkeutuivat Sajaniemen kylässä sijaitsevaan maanviljelijä Joh. Harrin taloon ampuen isäntää niskaan niin että luoti tuli alaleuasta ulos. Punaiset luulivat lattialle kaatuneen miehen kuolleen ja poistuivat paikalta. He erehtyivät, sillä päästyään sairaalahoitoon isäntä jäi henkiin ja parani. (Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 81)