Tekijä: Juhani Putkinen

Julkaistu

28.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkärit ja Mannerheim erimielisiä jääkärien käytöstä

Jääkärien mielestä olisi pitänyt perustaa valioprikaati, jossa jääkärit toimisivat kaaderina ja suojeluskuntalaiset miehistönä. Prikaatissa piti oleman ”kuusi pataljoonaa, patteristo, ratsuväkiosasto ja pioneerikomppania, yhteensä noin 5000 miestä – mutta se oli jo todellinen operatiivinen yhtymä.”[i]

Kenraali Mannerheim puolestaan halusi perustaa asevelvollisista oikean armeijan, jossa jääkärit olisivat kaaderina – kouluttajina ja johtajina. Mannerheimin mielestä ”ei ollut varaa tuhlata sitä arvokasta kaaderia, jonka pataljoona meille tarjosi. Se oli tarkoitettu paljon useamman osaston rungoksi kuin jääkärit olivat ajatelleet. Toiveet saada muodostetuksi sotakelpoisia joukkoja asevelvollisesta miehistöstä olivat tuomitut raukeamaan, ellei ollut tarpeeksi kaadereita käytettävissä.”[ii]

Törmäys

Nämä kaksi näkemystä olivat niin kaukana toisistaan, että se tuli nostamaan ”verenpainetta” puolin ja toisin.

”Helmikuun 28. päivänä evl. Thesleff ja maj. Jernström matkustivat ylipäällikön käskystä Seinäjoella sijaitsevaan päämajaan. Siellä Mannerheim selosti heille, miten jääkäreitä tultaisiin vastaisuudessa käyttämään. Hänen selostuksensa oli molemmille jääkärien edustajille tyrmistyttävä yllätys. He puhuivat innokkaasti prikaatisuunnitelman puolesta, hyvän sotilaallisen käytöksen rajoja nähtävästi kuitenkaan ylittämättä. Jernström pyysi ja sai luvan neuvotella asiasta toveriensa kanssa. Seuraavana päivänä Vaasassa pidettiin entisen Jääkäripataljoona 27:n viimeinen »Oberzugführerbesprechung», ts. Jernströmin koolle kutsumien jääkärimajurien neuvottelu. Siitä tuli melkoisen kiihkeä. – –

Majurien kannanotot olivat jyrkkiä. Tuittupäinen majuri Ståhlberg heitti esiin ajatuksen, että ellei jääkärien vaatimuksiin suostuta, »Jääkäripataljoona 27 nousee eloon», marssii rintamalle ja valtaa Tampereen. – Sitten joku muisti, että Vaasan senaattorit olivat juuri lähdössä Seinäjoelle. Päätettiin miehissä mennä selittämään asia heille. Se oli tietenkin »politikointia». – –

Senaattorit tavoitettiin aseman odotushuoneessa ja asia selitettiin. Senaatin puheenjohtaja – tilapäinen valtionpäämies – suostui esittämään se ylipäällikölle. – –

Senaattori Renvall täytti lupauksensa, niin vaikeata kuin se olikin. Ylipäällikön hermot olivat muutenkin kireällä. Ajatus saksalaisten apujoukkojen kutsumisesta maahan oli tullut esille. Se oli Mannerheimille tunne- ja arvovaltasyistä vastenmielinen ja hän piti sitä – ilmeisen kaukonäköisesti – myös poliittisesti epäviisaana. Nyt kaiken lisäksi nämä saksalaisten kasvatit pyrkivät rettelöimään ylipäällikkönsä kanssa tavalla, joka ei todellakaan ollut preussilaisen kurin mukainen.

Kuultuaan asian Mannerheim kävi – Renvallin kertoman mukaan – »aivan valkeaksi vihasta» ja ilmoitti olevansa valmis pyytämään eron. Hän ei ollut korvaamaton, jääkärit olivat. Renvall koetti parhaansa mukaan vakuuttaa pitävänsä korvaamattomina molempia ja ylipäällikön nauttivan senaatin täyttä luottamusta. Lopuksi hän ehdotti, että kenraali neuvottelisi vielä jääkärien edustajan kanssa. Mannerheim lupasi harkita asiaa.”[iii]

Ratkaisu

”Neuvottelukutsu saapui Vaasaan jo seuraavana päivänä (2.3.). Jernström matkusti jälleen Seinäjoelle, mukanaan toveriensa jyrkkäsanaiset evästykset, seuranaan majurit Heinrichs ja Gadolin. – –

Esikuntajunassa käyty keskustelu muodostuikin varsin tyyneksi. Molemmin puolin tuotiin asialliset näkökohdat asiallisesti esiin. Mannerheim selosti perusteellisesti ne syyt, joiden vuoksi hän ei voinut tinkiä suunnitelmistaan. Selostuksessa oli yhtä ja toista jääkäreille karvasta nieltävää, mutta vastaväitteitä ei enää kuulunut. Heidät oli taltutettu tahdikkaasti, mutta tehokkaasti. Ainoa Mannerheimin tekemä myönnytys oli puolittainen lupaus, että jalkaväen organisaatiosta voitaisiin ehkä poistaa rykmentinporras, koska jääkärit olivat ilmeisen haluttomia saamaan välittömiksi esimiehikseen muukalaisina pitämiään upseereita – johon ryhmään Mannerheim totesi itsekin kuuluvansa.

Paljon puhuttu ja paisuteltu »jääkärikonflikti» oli ohi kestettyään suunnilleen kaksi vuorokautta.”[iv]

”Jääkärijoukkojen kokonaisvahvuus nousi lopulta 14 000 mieheen.

»Ristiriita» oli täten poistettu ja saatu aikaan yhteisymmärrys ja työnhalu, joita kipeästi tarvittiin. Tämä konflikti ei myöskään heittänyt minkäänlaista varjoa tulevaan yhteistoimintaan ja keskinäiseen luottamukseen, joka on säilynyt sekä sodassa että rauhassa.”[v]

—–

[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 859-860

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 289-290

[iii] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 860-862

[iv] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 862-863

[v] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 294

Julkaistu

Ei ole olemassa huonoa säätä,

mutta voi olla sopimaton varustus vallitsevaan säähän nähden.

Oli taas ihan mahtava ulkoilukeli, parikymmentä astetta pakkasta, aurinko paistoi täysillä, vähän tuultakin. Poikkeuksellisesti pistin Raybanitkin silmille kun on puhdasta valkoista lunta ja aurinkoa.

Julkaistu

Venäläiset. Jotta saisivat minut puhumaan

Tshetsheniassa ihmisiä katoaa jäljettömiin tuhansittain, mutta onpa joku tullut takaisin kotiinkin.

”Mutta he voivat tulla uudestaan milloin tahansa. Omasta puolestani en pelkää, mutta minua hirvittää ajatella, mitä Iznaurille voi tapahtua. Minähän tiedän ketkä minut veivät, ja ketkä veivät hänen veljensä ja hänet itsensäkin, minä tiedän keitä he olivat. Mutta en kerro sitä hänelle. En suostu sanomaan. Minä pelkään sitä päivää kun hän päättää kostaa ja hänet itsensä tapetaan … minun viimeinen poikani. Ei, en ikinä sano keitä he ovat.

Portti aukenee ja siitä astuu nuori mies.

– Iznaur! äiti huudahtaa ja hänen ilmeensä lientyy hymyyn.

Poika, sillä melkein poikaselta hän vaikuttaa, on kaunis katsella: tummat tuuheat kiharat ja rauhallinen ilme. Esittelemme itsemme, ja hän pyytää meitä jäämään. Äiti halaa häntä. – Kun hän tuli kotiin, hän oli laiha kuin tikku, pelkkää luuta ja nahkaa, mutta nyt – hän on taas minun voimamieheni!

Iznaur katosi vuonna 2000 ja tuli takaisin 2007. Hän kantaa vammojaan lopun ikäänsä.

Hänen toiseen olkapäähänsä hakattiin naula. Kantaa myöten. Vasaralla.

Hänen rintaansa porattiin lyijykynä. Lyijy on rinnassa vieläkin.

Hänen rinnastaan nypittiin lihaa pihdeillä. Syvät kuopat ovat jäljellä.

– Venäläiset. Jotta saisivat minut puhumaan, sanoo Iznaur.

Tämän perheen kohtasin sattumalta, valitsemalla nimen umpimähkään Punaisen Ristin listalta, jossa luetelluilla perheillä oli poika venäläisessä vankilassa. Nimen taakse kätkeytyi perhetarina, josta on ollut vaikea kirjoittaa. Jos olisin valinnut jonkin toisen nimen, olisin löytänyt toisen tarinan. Punaisen Ristin listalla, nimien ja osoitteiden takana, on toisia kertomuksia.

Minun kohdalleni osui Tamara ja hänen kadonneet poikansa. Salina ja hänen murhattu miehensä.

Tapasin perheen viimeisen kerran tänä kesäiltana, mutta seuraan heidän elämäänsä vieläkin, sillä Iznaur on yksi niistä harvoista, jotka ovat päättäneet kertoa tarinaansa. Hän on tärkeä todistaja oikeusjutussa venäläistä luutnanttia Sergei Lapinia vastaan. Tämä paremmin Kadetin nimellä tunnettu mies kuului Venäjän ”terrorismin vastaisiin” joukkoihin nimikkeellä ”toimeenpaneva virkailija taistelussa terrorismia ja järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan”. On harvinaista, että joku joutuu vastuuseen Tshetsheniassa tekemistään ihmisoikeusrikoksista. Juuri kukaan ei uskalla syyttää, seuraukset voivat olla vakavat. Mutta yksi perhe, jonka pojan Kadetti kidutti kuoliaaksi, ei ole antanut periksi. Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen asianajajat ovat auttaneet heitä nostamaan syytteen ja kestämään viranomaisten painostusta.

Kadetti oli kuuluisa julmuudestaan. Juuri hän hakkasi naulan Iznaurin olkapäähän ja porasi lyijykynän hänen rintaansa. Juuri hän kiskoi lihaa pihdeillä.” (Åsne Seierstad – Groznyin enkelit; 2008; sivut 226-227)

Julkaistu

Kurkatkaapa joskus Pirkan Blogien tilastoja

Esimerkiksi tänään tällä hetkellä toiseksi eniten katsottu (nyt 72 kertaa) artikkeli on minun vanha artikkelini: ”Vaalit” Venäjän tapaan.

Kolmanneksi eniten katsottu (nyt 43 kertaa) artikkeli on minun 25.2.1918 – 100 vuotta sitten.

Olen huomannut olevani tälläkin foorumilla luettu – kiitos lukijoilleni, se kannustaa kirjoittamaan lisää.

Julkaistu

25.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkärien Pääjoukko saapui Vaasan Vaskiluodon satamaan 25.2.1918 iltapäivällä. Ahtojäissä eteneminen oli hidasta. Härnosandin edustalta Vaasaan kului 33 tuntia. Jäänmurtaja Sampo raivasi Arcturukselle tietä. Vastaanottajia oli jäällä runsain mitoin.

Oli kulunut päivälleen, lähes tunnilleenkin kolme vuotta siitä hetkestä, jolloin ensimmäiset pfadfinderit marssivat sisään Lockstedtin leirin portista.

Tähän pääjoukkoon kuului 950 Jääkäripataljoona 27:n jääkäriä.

”Vastaanotto ylitti ymmärrettävästi vielä senkin, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut Öhquistin komennuskunnan osaksi. Ensimmäiset vastaantulijat oli kohdattu jo ulkosaaristossa. Seuraavina tunteina Sampo oli saanut raivata tietä ei vaan jääkenttien, vaan myös kilometri kilometriltä laajenevien ja taajenevien, hurraata huutavien väkijoukkojen halki. »Kaupunkiin oli kautta maakunnan saapunut vastaanottajia, jääkärien äitejä ja sisaria, ehkäpä joku morsiankin. Isät ja veljet olivat rintamalla tai muissa sotatoimissa.» Jääkärien marssiessa satamasta majoituspaikkoihin kadunvieret olivat täynnään ja saatiin kuulla »paljon hurraamista». Illalla olivat kaikki ovet jääkäreille avoinna ja tarjoilu – niin virallisesti järjestetty kuin vanhojen ja joka taholta ilmaantuvien uusien ystävien tyrkyttämä – sellaista, että jääkäri sen perusteella helposti erehtyi pitämään Suomea ylenpalttisen hyvinvoipana maana.

Asiaan kuuluva paraati oli lykättävä seuraavaan päivään, jotta jääkärit ehtisivät siistiytyä, saada Saksasta tuodut uudet asepukunsa ja kiinnittää niihin uudet arvomerkkinsä.”[i]

”Jääkärien ryhdikkäät rivit Vaasassa pidetyssä katselmuksessa olivat uljas näky. Sellaista joukkoa ei enää nähnyt maailmansodan näyttämöillä: nuoria, sodan karkaisemia, jänteviä miehiä, joiden silmistä loisti iloinen päättäväisyys ja tietoisuus heidän tulevasta osuudestaan Suomen vapaussodassa. Tervehdyssanoissa, jotka lausuin kotiin palaaville sotureille, muistutin mieliin, kuinka he aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti kaikkein synkimmältä, olivat uskoneet sen tulevaisuuteen, ja mainitsin, että Suomen tuleva armeija heissä näki kouluttajansa ja johtajansa. Heitä odotti suuri ja kunniakas tehtävä.”[ii]

—–

[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 829-830

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 288

Julkaistu

Viro 100 vuotta – Elagu Eesti

Viron itsenäistyminen on melko pitkä tarina, joten en rupea sitä tässä toistamaan. Totean vain, että kun Venäjän joukot pakenivat Virosta juuri ennen kuin Saksan joukot valloittivat Viron, niin Viron Maapäivien toimesta Viro julistettiin itsenäiseksi Tasavallaksi 24.2.1918. Viron Väliaikainen Hallitus joutui saman tien piiloutumaan ”maan alle” Saksan miehitysjoukoilta.

Kun Saksa hävisi Ensimmäisen Maailmansodan, niin se joutui vetämään joukkonsa Virosta. 11.11.1918 Viron hallitus voi taas toimia vapaasti, joten perustettiin Suojeluskunta (Kaitseliit), Puolustusvoimat, jne. Valtio alkoi toimimaan. Mutta sehän ei sopinut Venäjälle, joten Viro joutui käymään Vapaussodan Venäjää vastaan.

”Kun Saksa veti joukkonsa pois Baltiasta vuoden 1918 lopulla, Neuvosto-Venäjä hyökkäsi sinne heti takaisin. Neuvostovallan pystyttämistä Baltian maihin oli kuitenkin alettu valmistella jo keväällä 1918. Stalinin johtamaan Kansallisuusasiain kansankomissariaattiin oli maaliskuussa perustettu Latvian asioiden komissariaatti. Syyskuussa muodostettiin Miehitettyjen alueiden keskusbyroo, jossa oli ainakin yksi virolainenkin kommunisti. Koko Baltian bolsevisointiyritys oli Neuvostoliiton muovaamisen kannalta niin merkityksellinen ennakkotapaus, että sitä kannattaa tarkastella hieman lähemmin.

Viron lähelle Jaamaan keskitettiin 11.11.1918 venäläisen 7. Armeijan 6. Divisioona. Siihen kuuluivat muun muassa Viljandin ja Tarton virolaisten kommunistien rykmentit sekä 3. Suomalainen jalkaväkirykmentti (Salomaa 1993,24-25). Pietarissa perustettiin lisäksi 15.11. Viron väliaikainen vallankumouskomitea. Se päätti kaksi päivää myöhemmin siirtyä joukkojensa pariin Jaamaan. Siellä laadittiin suunnitelmat vallankumouskomiteoiden ja punakaartien muodostamisesta vallatuille alueille. Komitea antoi vallankumousjulistuksensa 21.11.1918, minkä jälkeen punaiset joukot hyökkäsivät Narvaan ja Pihkovaan. (Kuten Suomen Vapaussodan alussa ja Talvisodan alussa nukkehallitukset – jp)

Kun Narva oli vallattu, kaupungissa julistettiin voimaan neuvostovalta, jonka nimeksi otettiin Eestin työkansan kommuuni. Venäjän Kansankomissaarien neuvosto tunnusti Eestin neuvostotasavallan itsenäisyyden 8.12. Punaiset joukot etenivät sen jälkeen linjalle, joka kulki noin 30-35 kilometriä Tallinnan itäpuolella Paiden ja Viljandin luota Pärnun eteläpuolelle Riianlahden rannalle.”[i]

”Virossa ryhdyttiin kuumeisesti kokoamaan omaa armeijaa, joka aseistettiin Englannista ja Suomesta saaduilla aseilla. Viro toivoi saavansa sotaväkeä myös Suomesta, ja se tarjosi jopa suomalaisvirolaisen valtioliiton luomista Suomelle. Suomen hallitus suhtautui valtioliittoehdotukseen pidättyvästi ja joukkojen lähettämiseen kielteisesti, mutta salli kuitenkin vapaaehtoisten värväämisen Suomesta ja antoi tähän tarkoitukseen 20 miljoonan markan lainankin. Alkuvuodesta 1919 noin 3 700 suomalaista lähti Viroon auttamaan veljeskansaa sen vapaustaistelussa. Virolaiset joukot saivat vastahyökkäyksensä käyntiin tammikuun alussa 1919, ja helmikuun loppuun mennessä oli vihollinen työnnetty takaisin Viron kansallisten rajojen taakse. Puna-armeija teki vielä keväällä ja loppuvuodesta ankaria hyökkäyksiä Viroa vastaan, mutta tuloksetta. Armeijansa menestyksekkään taistelun ansiosta Viro onnistui solmimaan itselleen edullisen Tarton rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa 2. helmikuuta 1920.”[ii]

[i] Erkki Nordberg – Arvio ja Ennuste Venäjän sotilaspolitiikasta Suomen suunnalla; 2003; sivu 80

[ii] http://www.tuglas.fi/viro/historia/historia1900.html

Julkaistu

Naisen pää punaisessa huivissa

Lainaan urhean, murhatun, toimittajan Anna Politkovskajan kirjoitusta:

”Aamuvarhaisella Sultan Shuaipov kiirehti Magasin lentoasemalle, vaikka kaikki sanoivat hänelle, että se oli täysin turhaa. Hän oli kuullut radiosta, että Euroopan neuvoston delegaatio pistäytyisi ohimennen Ingushiaan, ja päättänyt tavata nämä avuliaat ulkomaalaiset heti heidän astuttuaan lentokoneesta ulos. Hän aikoi kertoa heille kaiken. – –

Kaikki 51 oli murhattu raa’asti niin kutsutussa puhdistuksessa, joka tehtiin helmikuun 20. päivän vastaisena yönä Novaja Kataman lähiössä. Useimmat uhreista olivat Sultanin ystäviä ja naapureita. Arvellaan että teon takana oli pahamaineinen 205. prikaati, joka tahtoi kostaa edellisessä sodassa [Ensimmäinen Tshetshenian sota – jpu] kokemiaan tappioita. – –

Sultan:  »Hämärissä kaduillemme ilmaantui taas jonkin sortin federaaleja. Yhtenä ensimmäisistä ammuttiin naapurini Seit-Selim Dunaiskikujalta. Hän oli suunnilleen viidenkymmenen. Hän vain kysyi yhdeltä sotilaista, mitä joukkoja ne olivat. Aamulla kun hautasimme Seit-Selimiä omalle pihalleen, samat sotilaat palasivat ja kysyivät: ’Mikä hänet tappoi?’ Kysymyksen esitti ampuja itse. Vastasimme: ’Kranaatinsirpale.’ Tajusimme, että he ampuisivat meidätkin, jos sanoisimme totuuden. Seit-Selimin ampuja rähähti nauruun valheemme kuullessaan. Hän oli nuori mies ja kovin mielissään, kun me vanhat miehet pelkäsimme häntä.

Mutta palataan vielä edelliseen iltaan. Kun 74-vuotias Said Zubajev tuli ulos 5. linjan talosta numero 36, hän törmäsi federaaleihin. Sotilaat panivat hänet tanssimaan ampumalla kivääreillä hänen jalkojensa juureen. Kun ukko ei enää jaksanut hyppiä, he ampuivat hänet. Allahille kiitos! Said ei ehtinyt nähdä, mitä he tekivät hänen perheelleen. – –

Yhdeksän aikaan illalla Zubajevien pihalle ajoi portin läpi rynnäkköpanssarivaunu. Ripeästi ja turhia puhelematta sotilaat hakivat talosta Said Zubajevin 64-vuotiaan vaimon Zainabin, pariskunnan 45-vuotiaan tyttären Malikan (venäläisen miliisieverstin vaimon), Malikan 8-vuotiaan tyttären Aminan, Saidin ja Zainabin toisen tyttären 40-vuotiaan Marietin, Saidin 44-vuotiaan veljenpojan Saidahmed Zabajevin, pariskunnan 35-vuotiaan pojan Ruslanin, tämän raskaana olevan vaimon Luizan sekä Ruslanin ja Luizan 8-vuotiaan tyttären Elizan. Heidät laitettiin riviin rappusten eteen. Rynnäkkökiväärit ampuivat muutaman sarjan, ja pian kaikki makasivat kuolleina kotitalonsa edustalla. Zubajeveista jäi henkiin vain Inessa, Ruslanin 14-vuotias tytär. Hän oli hyvin sievä, ja sotilaat laittoivat hänet verilöylyn ajaksi sivuun viedäkseen hänet sitten mukanaan.

Etsimme Inessaa kaikkialta, mutta oli kuin hän olisi haihtunut ilmaan. Hänet kai raiskattiin ja haudattiin sitten jonnekin. Muuten hän olisi tullut hautaamaan omaisiaan. Sinä samana yönä kuoli myös Idris, koulun numero 55 rehtori. Ensin häntä hakattiin kauan seinää vasten niin, että kaikki hänen luunsa murtuivat, ja sitten häntä ammuttiin päähän. Eräästä toisesta talosta löysimme kuolleina 84-vuotiaan venäläisnaisen ja hänen 35-vuotiaan tyttärensä Larisan, joka oli Groznyissa tunnettu asianajaja. He makasivat vierekkäin. Molemmat oli raiskattu ja ammuttu. Adlan Akajev Tshetshenian valtionyliopiston fysiikan professori, virui kuolleena talonsa pihalla. Häntä oli kidutettu. 47-vuotiaan Demilhan Ahmadovin ruumiilta puuttuivat sekä pää että kädet. Yksi Novaja Katajamaan kohdistuneen operaation tunnuspiirteistä oli, että uhreilta hakattiin pää irti. Näin monta veren tahrimaa hakkuupölkkyä. Shevskajakadulla oli pölkky, johon oli isketty kirves, ja pölkyllä lepäsi naisen pää punaisessa huivissa. Vieressä lojui päätön ruumis, mutta se oli miehen. Löysin naisen, jonka pää oli hakattu irti ja vatsa revitty auki. Vatsaan oli tungettu pää. Oliko se hänen vai jonkun muun, sitä en tiedä.»

– – _” (Anna Politkovskaja – Mitään salaamatta; 2010; sivut 40-43)

Kertoja Sultan hautasi 21 verilöylyn uhria, mutta ei jaksanut haudata loppuja kolmeakymmentä.

Julkaistu

Kunnon talvi?

Tästä talvesta taitaa kuitenkin tulla kunnon talvi. Lunta on mukavasti ja ulkolämpömittarini näytti aamulla -25 astetta. Poppamiehet ovat ennustaneet, että ensi viikolla on vieläkin kylmempää.

Arvatkaapa miten suuri osa ”Pohjolan” sähkönkulutuksesta tuotetaan näin talvella tuulivoimalla? Pohjolaan näin sähkömielessä kuuluvat: Ruotsi, Tanska, Norja, Suomi, Viro, Latvia ja Liettua.

22.2.2018 kello 13.24 tilanne oli seuraava: Tuulivoimalat tuottivat teholla 643 MW ja sähkön kulutus oli 64 988 MW. Siten tuulivoimalla tuotettiin sillä hetkellä alle 1% sähkön kulutuksesta. Vertailuarvoksi otan Tanskan hiilivoiman, sillä tuotettiin samana hetkenä sähköä teholla 4139 MW, eli ”Pohjolan” kulutuksesta 6,4%.

Viron sähkötilasto näyttää paradoksin. Kun sähköä kulutetaan reippaasti, niin Viron tuulivoimalat eivät tuottaneet sähköä, vaan kuluttivat sähköä verkosta 1 MW teholla pitääkseen itsensä lämpimänä.

Julkaistu

22.2.1918 – 100 vuotta sitten

Punakapinalliset tekivät ryöstömurhan

”Kansanvaltuuskunnan tutkijatoimikunnalle tuli ilmoitus Orimattilan kunnan Käkelän kylässä tapahtuneen työmies Jalmari Virtasen murhasta. Sen johdosta pidettiin kuulustelu torstaina 28. päivänä maaliskuuta. Murhatun isä Alfred Virtanen kertoi, että hänen torppaansa saapui perjantaina helmikuun 22. päivänä yöllä kello puoli kahdelta viisi tai kuusi miestä, jotka kantoivat punakaartin tunnuksia. Yksi heistä oli Lauri Oksanen Tönnön kylästä. He toimittivat perusteellisen tarkastuksen, mutta eivät ottaneet mukaansa mitään muuta kuin torpan Jalmari-pojan. Pian sen jälkeen, kun joukko oli poistunut, kuului ulkoa ampumista ja heti sen tauottua kovaa valittamista. Kukaan ei kuitenkaan yön pimeydessä tohtinut mennä katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Aamun valjettua torpan väki uskaltautui liikkeelle.  Kuljettuaan kirkolle päin menevää metsäpolkua parinsadan metrin matkan etsijät näkivät lumessa verisiä jälkiä, mutta ruumista ei näkynyt missään. Vasta maaliskuun 2. päivänä Jalmarin veljet Antti ja Kalle Virtanen löysivät sen kirkonkylän joesta. »Vainajalta oli viety palttoo, takki, housut, lakki, sukat, kintaat ja pitkävartiset saappaat sekä rahat, joita oli vähän toistasataa markkaa», todisti Alfred Virtanen. Murhatun veli Kalle Virtanen puolestaan kertoi, että kun hän löysi ruumiin yhdessä Antti-veljensä kanssa, sillä oli yllään ainoastaan alushousut, paita ja liivit sekä liivin taskussa kello.

Punaisten retkellä mukana ollutta Lauri Oksasta ei voitu pöytäkirjan mukaan kuulustella, koska hän oli rintamalla. Hänen kuulustelunsa päätettiin jättää Lahden punakaartin esikunnan tehtäväksi. Sen velvollisuudeksi määrättiin ilmoittaa tutkimuksen tulokset Suomen Kansanvaltuuskunnan Oikeusosaston tutkijatoimikunnalle. Edellä kerrotun tutkimuksen toimittivat Suomen Kansanvaltuuskunnan Oikeusosaston tutkijatoimikunnan jäsenet. Tutkimuksen tuloksista ei ole tietoa.”(Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 99)

Julkaistu

Tammisunnuntai 1918 – dokumenttielokuva

Katsoin juuri DVDltä viime vuodelta peräisin olevan dokumenttielokuvan Tammisunnuntai 1918.  Siinä kerrotaan kohtuullisen hyvin Vapaussodan taustoista ja Vapaussodan alusta Etelä-Pohjanmaalla. Toki mainitaan myös punakapina Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.

Näkökulma on pohojalaanen, mutta niin sen pitääkin olla. Siellähän se ryssien aseistariisunta alkoi suuressa mittakaavassa.

Elokuva on minun nähdäkseni vähän liiankin ”tasapuolinen”, yritetään välttää ärsyttämästä punikkeja – mutta ehkä on hyvä niin.

Suosittelen lämpimästi, sillä se mitä kerrotaan on historiallisia tosiasioita.