Tekijä: Juhani Putkinen

Julkaistu

19.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Hjalmarson valtaa Muroleen ja jatkaa matkaansa Pohjaan.

Edellisenä päivänä Hjalmarson oli lepuuttanut joukkojaan vastoin käskyä ja valmistautunut tukemaan hyökkäystään tykistöllä. Niinpä 19.3.1918 hän sitten menestyksellisesti tykistön tukemana valtasi Muroleen ja aloitti marssin Pohjaa vastaan. Pekkalassa Hjalmarson sai yhteyden Walleniuksen joukkojen kanssa ja Pohjassa Wallenius ja Hjalmarson tapasivat toisensa.[i]

 

Korkeakosken valtaus

Eversti Forsell eteni Korkeakoskelle rataa pitkin pohjoisesta, Ekström koukkasi lännen kautta ja Stjernscantz idän kautta. Lindhin eskadroona oli marssinut läpi yön Kavalasta ja lähti koukkaamaan idän kautta vieläkin kauemmas eteläpuolelle Korkeakoskea toivoen katkaisevansa vihollisen pakenemistien Korkeakoskelta.

Taistelussa Suomen armeijan joukot kärsivät kymmenkunnan miehen tappiot. Korkeakosken asemaa ympäröivältä alueelta laskettiin noin 70 kaatunutta vihollista, ja saaliiksi saatiin yksi konekivääri, kuusi etuvaunua, muutamia keittiövaunuja ja kymmenkunta hevosta. Vihollisen jälkijoukko oli täydellisesti hajotettu.[ii]

 

Kai Donner, et al- Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 201

 

Väinönheimo jatkoi etelään

”Väinönheimo sai etelään päin rynnätessään tiedon joukkoihinsa kuuluvalta, hiihtäjien seuraamalta ratsupartiolta, että vihollisosasto, joka arvioitiin noin 200 mieheksi ja jolla oli neljä konekivääriä, oli miehittänyt vahvan aseman Hirsilän pysäkille vievän sivutien varrella. Täällä kohtasi myöskin jalkaväen kärki eteenpäin marssiessaan tulta.

Kolonnan pysähdyttyä ja tiedusteltua ryhdyttiin klo 3 ajoissa ip. kaksinkertaiseen saartohyökkäykseen vihollisen asemaa vastaan. 6. komppanian joukkueen – vanhan kärjen – vahvistettuna jääkäriluutnantti Vähäpassin kolmella konekiväärillä pitäessä vihollista alhaalla rintamansuuntaisella tulella lähetettiin jääkäri Vuorisalo 6. komppanian jäännöksen kanssa maantien itäpuolitse järven rantaa myöten, missä muuan polveke teki salaisen siirtymisen mahdolliseksi, hyökkäämään vihollisen oikeaa sivustaa vastaan. Itse lähti kolonnan päällikkö 4. komppanian kanssa peitetyn maaston kautta tien länsipuolitse kiertämään vihollisen läntistä siipeä. Nämä liikkeet, jotka tehtiin suurella varovaisuudella ja jotka syvässä lumessa veivät huomattavasti aikaa, menestyivät kuitenkin täydellisesti. Molemmat saartavat ryhmät kävivät vähän jälkeen klo 5 ip. samanaikaisesti rynnäkköön, jolloin vihollinen lyötiin täydellisesti. Noin 30 miestä kaatui ja 70 vankia otettiin. Runsas saalis, jossa m.m. oli 2 konekivääriä, 10 hevosta, ambulanssivaunuja ja paljon kuormastoajoneuvoja, joutui voittajien haltuun. Väinönheimon omat tappiot olivat sangen pienet; ne laskettiin 1 kaatuneeksi ja 3 haavoittuneeksi.

Lyödyn vihollisjoukon jätteet pakenivat eteläiseen ja lounaiseen suuntaan.”[iii]

 

Ekström eteni länteen Ruovedelle päin

”Ekström oli sillä välin edennyt molempine komppanioineen Ruovedelle johtavaa tietä myöten. Jonkun matkaa kuljettuaan tapasi hän lännestä päin tulevan reen. Se pysäytettiin ja matkustajat, jotka havaittiin punaisiksi, otettiin vangiksi. Niiden joukossa oli m.m. muuan punaisten päällikkö, joka omien sanojensa mukaan oli matkalla Hyytiälästä hankkimaan vahvennusjoukkoja. Todellisuudessa lienee hän ollut pakomatkalla. Hänet pakotettiin nyt olemaan oppaana. Metsäkoululle johtavan poikkitien luona asetti Ekström joukkonsa väijytykseen. Hyytiälässä oli tuli nimittäin lakannut, ja oli odotettavissa, että vihollinen peräytyisi tätä tietä.

Ei kulunutkaan kauan, ennenkuin noin 150-miehinen joukko näyttäytyi tiellä. Sitä vaadittiin pysähtymään, ja Ekström meni tulkki mukanaan kohtaamaan vihollista, aikoen pakottaa osaston antautumaan. Silloin ammuttiin kuitenkin punaisten puolelta laukaus, ja tämä aiheutti sen, että Ekströmin ampumalinja avasi tulen. Tällöin kaatui suuri joukko punaisia, minkä jälkeen loput otettiin vangeiksi; yksi konekivääri vallattiin. Kun oli saavutettu yhteys Peltokankaan kanssa, joka oli asettunut Hyytiälään, palasi Ekström Korkeakoskelle. Paluumatkalla otettiin vankeja lisää, niin että niiden lukumäärä nousi 140. Joukko saapui Korkeakoskelle vasta klo 8 ajoissa illalla.”[iv]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 196-198

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 198-203

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 204-205

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 205

Julkaistu

Suomen laillisen hallituksen julistus Vapaussodan alussa

Hetkenä, jolloin Suomi pitkän, vaikean taistelun jälkeen on täysin riippumattomana valtakuntana ja ulkovaltojen tunnustamana astunut vapaitten valtioitten joukkoon, on Suomen vasta saavutettu itsenäisyys laajan valtiopetosyrityksen kautta joutunut mitä uhkaavimman vaaran alaiseksi.

Jo kauan salaa toimineet anarkistiset ainekset ovat järjettömässä rikollisuudessa katsoneet ajankohdan sopivaksi ase kädessä nousta laillista yhteiskuntajärjestystä ja korkeinta valtaa pitävää kansan eduskuntaa vastaan.

Helsingissä on sosialidemokratisen puolueen johto anarkististen punakaartilaisjärjestöjen kautta ryhtynyt mitä rikollisimpiin toimiin. Aseellisella väkivallalla on Suomen Eduskunta ja sen asettama hallitus estetty toimimasta. Väkivaltaista vallankaappausta yritetään. Kansakunnan itsemääräämisoikeus uhataan hävittää. Tämä teko suoritetaan maahamme sijoitetun venäläisen sotaväen avulla. Huolimatta yhä uudistetuista lupauksistaan lähteä maastamme ja olla sekaantumatta Suomen asioihin on tämä kuriton sotaväki päinvastoin ryhtynyt Suomen itsenäisyyttä syvästi loukkaaviin rikollisiin tekoihin.

Kansamme elämää uhataan. Tulevaisuutemme kansakuntana on vaarassa.

Suomen Senaatin päätöksen mukaisesti ovat allekirjoittaneet Senaatin jäsenet asettuneet Vaasan kaupunkiin ylläpitämään hallitusvaltaa. Ryhtyessämme nyt vaikeaa tehtäväämme suorittamaan, kehoitamme täten kaikkia maan virkamiehiä, viranomaisia ja kansalaisia alistumaan niihin määräyksiin, joita tänne nyt asettunut Senaatti maan ainoana laillisena Eduskunnan valitsemana ja valtuuttamana sekä sille vastuunalaisena Suomen hallituksena antaa.

Suomen kaikkien puolustusvoimien korkeimman ylipäällikkyyden on Senaatti, vielä Helsingissä ollessaan, uskonut kenraali Gustaf Mannerheim’ille. Hänen käskyjään ja määräyksiään on kaikkien virkamiesten ja kansalaisten ehdottomasti ja viipymättä noudatettava, niin kauan kuin sotilaallista toimintaa jatkuu.

Kansalliset suojeluskunnat, jotka muutaman päivän kuluessa ovat jalon isänmaallisen hengen elähyttäminä puhdistaneet suuren osan maata venäläisestä sotaväestä, tarkoittavat kansamme vapauden lopullista saavuttamista, kotien rauhan turvaamista sekä laillisen järjestyksen ja Eduskunnan oikeuksien entiselleen palauttamista.

Käskemme täten kaikkia viranomaisia tukemaan ja auttamaan näitä järjestöjä ja kehoitamme kaikkia isänmaataan ja sen vapautta rakastavia kansalaisia tekemään kaiken voitavansa suojeluskuntien, tämän vapaaehtoisen kansallisen puolustuslaitoksen työn helpottamiseksi.

Kaikki asestetut järjestöt, jotka eivät empimättä alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maanpuolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.

Samalla kun Hallitus täten kutsuu Suomen kansalaisia jaloon, uhrautuvaan taisteluun maamme ja kansamme vapauden puolesta, vakuutetaan jokaiselle lainkuuliaiselle kansalaiselle säätyyn tai puolueeseen katsomatta täysi lain turva.

Vaasassa 1 päivänä helmikuuta 1918.

SUOMEN SENAATTI

HEIKKI RENVALL.                     JUHANI ARAJÄRVI.

ALEXANDER  FREY.                  E. Y. PEHKONEN

J. Boström[i]

 

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 11-12

Julkaistu

18.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Hjalmarson antoi joukkojensa pääosan levätä rikkoen saamaansa hyökkäyskäskyä.

Hjalmarsonin joukot olivat valloittaneet Kurun ja hän oli luvannut väsyneille joukoilleen lepopäivän. Saattoi hyvinkin olla oikea ratkaisu olla rikkomatta lupaustaan ja sen sijaan rikkoa saamaansa hyökkäyskäskyä. Toki Hjalmarson teetti valmisteluja, että Muroleeseen voidaan hyökätä täysin voimin 19.3.1918 aamulla. Siltä varalta, että vihollinen olisi poistunut Muroleesta tai vetäytyisi vapaaehtoisesti Malmbergin tykistön tykkitulen tieltä Hjalmarson lähetti Snellmanin kolmen johdossaan olevan komppanian kanssa Muroletta vastaan.

”Snellman hyökkäsi klo 1,30 ip. kolmine komppanioineen Karjulasta Muroletta vastaan. Johtaen henkilökohtaisesti etupartiota lähestyi hän hieman varomattomasti maastoa, missä vihollinen edellisenä iltana oli pysähdyttänyt Åströmin. Siellä laski vihollinen hänet aivan lähelle itseään ja avasi sitten äkkiä tulen. Snellman itse jäi vahingoittumattomaksi; muut partiossa olleet kaatuivat tai haavoittuivat. Vihollinen oli siis paikallaan, ja sen asema havaittiin erinomaisen vahvaksi. Sitä puolusti, mikä sittemmin kävi ilmi, 60 venäläistä kahden konekiväärin kera. Tätä asemaa vastaan ei Snellman, jolla ei ollut konekivääriä ja joka huonosti tunsi miehistönsä, katsonut voivansa mitään. Hän rajoitti sen vuoksi toimintansa tarmokkaaseen tiedusteluun ja sijoitti illan tullen pienen voimansa niin hyvin kuin taisi erääseen metsästyshuvilaan ja muutamiin muihin taloihin läheisyydessä.”[i]

 

”Walleniuksen ryhmässä ei maaliskuun 18 p:nä tapahtunut mitään mainittavaa. Kun Hjalmarson ei vallannut Muroletta, jatkoi Wallenius edelleen tiedustelutoimintaa eteläänpäin.”[ii]

 

Vilppulan ja Mäntän joukot valtaavat Lylyn

”Stjernchantzin ja Väinönheimon yhteisestä hyökkäyksestä Pynnöstä vastaan maaliskuun 18 p:nä tuli, koska punaiset yöllä olivat paenneet koko Lylyn pohjoispuolella olevalta alueelta, isku tyhjään ilmaan.

Kun Stjernchantz noin klo 7,30 ap., tapaamatta merkkiäkään vihollisesta, oli saapunut Pynnöseen, pysähtyi hän sinne odottamaan lähempiä määräyksiä. Samaan aikaan oli Väinönheimo edetessään etelästä käsin päässyt selville, että vihollisia ei ollut näillä seuduilla, kun sitävastoin Lylyä piti hallussaan 300-400 miestä, joilla oli useita konekivääreitä ja pari tykkiä. Kun hän oli tästä tiedottanut ryhmän päällikölle, teki hän täyskäännöksen ja marssi Lylyä vastaan. Täten suureni yhä enemmän välimatka näiden molempien, yhteistoimintaan toistensa kanssa osoitettujen osastojen välillä, ja kului tunteja, ennenkuin asema selvisi, niin että ryhmän päällikkö saattoi puuttua asiaan.

Klo 11 ap. antoi eversti Wetzer kuitenkin Stjernchantzille määräyksen etsiä Väinönheimo ja yhdessä tämän kanssa hyökätä Lylyä vastaan, joka oli valloitettava mitä pikimmin. Samanaikaisesti asetettiin 7. komppania, joka junalla lähetettiin Vilppulasta, Stjernchantzin käytettäväksi. Kun tämä sen johdosta oli pannut komppaniansa marssimaan maantietä pitkin ja antanut Ahlforsin patterin, joka oli seurannut etenemistä, asettua asemaan Sankilan luona, ratsasti hän edeltäpäin etsimään Väinönheimoa. Noin 4-5 km:n päässä Lylystä pohjoiseen kohtasivat molemmat päälliköt toisensa; täällä oli Väinönheimo pysähtynyt saadakseen yhteyden Ellilän komppanian kanssa, joka oli jätetty Kolokulmaan.

Stjernchantz otti nyt johdon, ja yhteinen suunnitelma hyökkäystä varten Lylyä vastaan laadittiin. Molemmat krenatöörikomppaniat saivat poiketa maantieltä ja edetä rataa pitkin, Väinönheimon molempien komppanioiden jatkaessa matkaa maanteitse; Ellilä lähetettiin Liesjärven yli Hulipasjärven itäpuolitse Autionmaata vastaan.

Klo 3 aikaan alkoi taistelu rautatienasemasta. Krenatöörien tunkiessa sinne suoraan rataa myöten kehitti Väinönheimo 6. komppaniansa sekä konekiväärin lännestä päin, valtasi työväenyhdistyksen talon noin klo 5,30 ip. Valkoisten tappiot olivat pienet. Asemalta otettiin huomattava saalis, m.m. yksi tykki.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui, oli Väinönheimon 4. komppania lähetetty maantietä myöten Juupaa vastaan ja onnellisesti päässyt yhteistoimintaan Ellilän kanssa. Tämä oli Autionmaasta karkoittanut noin 80 punaista. Kun nämä nyt Hulipasjärven jäitse pakenivat länteen päin, joutuivat he suoraan 4. komppanian syliin. Pakenevien hevoset ammuttiin, kaksi konekivääriä vallattiin, ja vihollinen hajaantui suurin tappioin. Oli pilkkopimeä, ennenkuin taistelu päättyi.”[iii]

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925

 

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 187-190

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 191

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 192-194

Julkaistu

16.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Suomen armeija vapautti Länkipohjan 16. maaliskuuta 1918 Venäjän joukoista ja niiden punaisista apureista – alkusoittona Tampereen vapauttamiseksi. Suomen armeijan joukkojen vahvuudet tämän rintaman taisteluihin lähdettäessä näkyy tästä artikkelistani.

Lähtötilanne 15.3. illalla (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 134)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Päivän taisteluista lähetettiin ylipäällikölle seuraava tiedotus:

Tuimien taistelujen jälkeen, joihin kaikki Länkipohjaa vastaan määrätyt kolonnat ovat ottaneet osaa, on Länkipohja valloitettu tänään klo 2,18 ip. Vaasan pataljoonasta on pataljoonanpäällikkö Öberg haavoittunut ja eräs joukkueenjohtaja kaatunut.

Molempain Lapuan komppaniain päälliköt, isä ja poika Laurila, ovat myöskin kaatuneet.

Vihollisen tappiot ovat hyvin suuret eikä niitä voida vielä lähimainkaan arvioida.

Kivääriä ja panoksia olemme saaneet paljon saaliiksemme; m.m. on 3 konekivääriä vallattu.

Meidän joukkomme ovat nyt majoitetut yöleiriin Länkipohjan-Västilän alueelle tunnustellen seutua Orivedelle, Eräjärvelle ja Pohjaan päin.

Kuhmoisissa on kaikki rauhallista. Eskadroonamme, joka lähti suljettuna joukkona Hallinpenkistä, on tiedottanut pienenlaisten vihollisvoimien liikehtimisestä monissa paikoin Kuoreveden ja Hallinpenkin-Länkipohjan teiden välillä. Oriveden eteläpuolella on rautatietä määräyksen mukaan rikottu.

Huomispäiväksi klo 9 ap. on etenemistä suunniteltu Talviaistaipaleen-Västilän linjalta Orivettä kohti.

Joukot ovat hyvin uuvuksissa syvässä lumessa suoritettujen pitkien siirtelyjen jälkeen.

Käskystä: Grafström ” (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 221-222)

”Taistelun kovuudesta todistivat kärsityt tappiot noin 150 kuollutta ja haavoittunutta. Kuten aina esikoistaisteluissa oli päällystö nytkin saanut kärsiä kovimmat iskut. Yksi pataljoonanpäällikkö, kolme komppanianpäällikköä ja neljä joukkueenjohtajaa oli kaatunut tai haavoittunut, mikä merkitsi tuhoisata tappiota. Näin ollen oli voiton merkitys sitä suurempi joukkojen hyökkäyshengen säilyttämiseen nähden.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 222-223)

Taistelu 16.3. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 216-217)

 

 

 

Julkaistu

15.3.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota

Kerroin 3.3.2016 artikkelissani kuinka Suomen Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat hyökkäykseen. Venäläiset ja apurinsa punikit 10.3.1918 ja Suomen armeija 15.3.1918.

11.3.2018 artikkelissani on kerrottu miten punaisten hyökkäys sujui, oli vaikeuksia päästä aloittamaan aikataulussa.

Nyt ollaan siinä 15.3.1918 – 100 vuotta sitten, mutta Suomen armeijan hyökkäys ei päässyt vielä kunnolla käyntiin. Punaisten hyökkäykset olivat sitoneet, väsyttäneet ja kuluttaneet Suomen armeijan joukkoja, tieolot hidastivat tykistön keskittämistä, uusia joukkoja valmistui hitaasti, jne.

Mannerheimilla oli perustellut syyt siirtyä puolustuksesta hyökkäykseen mahdollisimman pian. Vielä maaliskuun 12. päivän illalla vahvistetussa päämajan käskyssä numero 593 sanottiin mm.:

”Tarkoitukseni on 15 p:nä päivän koittaessa ryhtyä linjalta Kuru-Ruovesi-Vippula-Mänttä-Jämsä hyökkäykseen Orivettä kohti. – –

3. Satakunnan ryhmän päällikön käskyssä n:o 400, kohta 1 määrätty rautatielinjan Karkku-Kulovesi y.m. valtaaminen on toimitettava maaliskuun 15 p:nä. – –

4. Hämeen ryhmän oikea sivusta (eversti Hjalmarson) etenee, työntäen tieltään Vaskivedellä olevat vihollisjoukot, Kuruun, jonka tulee olla vallattuna 14 p:n iltana.

5. Wilkmanin osasto on matkavalmiina 14 p:n iltana, jolloin voidaan odottaa oltavan selvillä tilanteesta.

Mannerheim” (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 106)

13.3.1918 lykättiin käskyssä 593 määrätyt liikkeet seuraavaan päivään.

”Huolimatta niistä sangen painavista syistä, joiden katsottiin puoltavan uudistettua lykkäystä, päätti ylipäällikkö antaa asian nyt mennä omaa kulkuaan.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 108)

Satakunnan ryhmän taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 41 komppaniaa, 4476 miestä, 36 konekivääriä ja 5 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 115)

Hjalmarsonin osaston taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 18 komppaniaa, 2303 miestä, 12 konekivääriä ja 8 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 122)

Ryhmä Wetzerin taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 24 komppaniaa, 3375 miestä, 33 konekivääriä, 4 kranaatinheitintä ja 7 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 128)

Wilkmanin osaston taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 27 komppaniaa, 3749 miestä, 22 konekivääriä ja 9 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 132)

”Hjalmarson, joka maaliskuun 15 p:n aamulla ryhtyi etenemään Virtain Vaskivedeltä valloittaakseen Kurun, aloitti yleisen hyökkäyksen.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 136)

Julkaistu

Suomen Vapaussota – Taistelu Varsovasta 1920

Mietittäessä mistä oikein oli kysymys 100 vuotta sitten Suomen Vapaussodassa Venäjää vastaan, suosittelen katsomaan elokuvan (DVD) Taistelu Varsovasta 1920.

Leninin Venäjän tavoitteena oli valloittaa koko Maapallo orjuuteensa. Jokaisesta valloitetusta maasta piti murhata parhaimmisto ja antaa näennäinen valta roskajoukoille. Todellinen valta olisi tietysti ollut Venäjän kommunistidiktatuurilla.

Ryssien tarkoituksena oli vuonna 1920 valloittaa koko Puola, jotta Puolan kautta olisi voinut sitten hyökätä Saksan, Ranskan, jne. kimppuun. Puolan marsalkka Pilsudski kuitenkin löi ryssät pakoon, joten ne eivät saaneet valloitettua edes Puolaa, puhumattakaan Saksasta, Ranskasta, jne.

Julkaistu

NATO harjoittelee sissisotaa Baltiassa

Kun NATOn joukot Baltiassa ovat Venäjän joukkoihin nähden suuresti alivoimaisia, eikä ole mitään takeita apuvoimien saamisesta nopeasti, niin NATO varautuu käymään sissisotaa Venäjän joukkoja vastaan Baltiassa.

Kokoomuksen Verkkouutisissa on asiasta artikkeli. Kommenteissa keskustellaan asiasta.

Ohessa kuva harjoituksesta Liettuassa. Siinä Liettuan Suojeluskunnan (KASP) sotilaat tekevät väijytystä.

Julkaistu

100 vuotta venäläisiä ”vapaaehtoisia”

Vuonna 1918 Suomen ja Venäjän välillä käytiin Suomen Vapaussota, kun Venäjä ei vetänyt miehitysjoukkojaan itsenäisen Suomen alueelta.

Kesken sen Suomen Vapaussodan Venäjä hävisi Ensimmäisen Maailmansodan Saksalle ja joutui tekemään Saksan kanssa Brest-Litowskin rauhansopimuksen 3.3.1918. Siinä rauhansopimuksessa Saksa vaati Venäjää vetämään joukkonsa Suomesta ja Venäjä lupasi Leninin allekirjoituksella niin tehdä.

Kuitenkin todellisuudessa Venäjä petti siinäkin sopimuksessa monella tavoin – kuten yleensäkin.

Yksi petoksista oli, ettei Venäjä oikeasti vetänyt vielä silloinkaan joukkojaan Suomen alueelta. Venäjä toki veti osan sotilastaan Suomen alueelta näytellen noudattavansa sopimusta. Käytännössä Venäjä naamioi osan sotilaistaan ”venäläisiksi vapaaehtoisiksi” punaisten puolella – luonnollisesti Venäjä jätti niille ”vapaaehtoisille” tykit, konekiväärit ja kaiken muun mahdollisen sotavarustuksen. Sitten ne ”vapaaehtoiset” jatkoivat sotaa Suomen Tasavaltaa vastaan kapinallisten rinnalla aivan kuin mitään sopimusta ei olisi solmittukaan.

Toki Lenin lähetti niille ”vapaaehtoisille” ja kapinallisille vielä lisääkin aseita Venäjältä – sekä lisää Venäjän vakinaisen armeijan joukkoja Venäjältä sotimaan Suomea vastaan.

Kuinka ollakaan nyt 100 vuotta myöhemmin Venäjä menettelee täsmälleen samoin. Ukrainan Donbasissa Venäjän vakinaisen armeijan erikoisjoukot ja muutkin joukot tekevät hyökkäysoperaatioita Ukrainaa vastaan Ukrainan laillisella alueella. Venäjä kuitenkin kiistää niiden Venäjän joukkojen olevan Venäjän joukkoja ja väittää kyseessä olevan vapaaehtoiset. Niillä vapaaehtoisilla on satamäärin Venäjän armeijan hyökkäysvaunuja Ukrainan alueella. Samoin rynnäkköpanssareita, miehistönkuljetusvaunuja, raskasta tykistöä, raketinheittimiä, moderneja ilmatorjuntajärjestelmiä, jne., jne.

Ihan sama juttu Syyriassa. Ensin Venäjän vakinaisen armeijan joukot taistelevat Syyriassa tappaen syyrialaisia. Sitten Venäjä väittää vetävänsä joukkonsa Syyriasta – mutta kuinka ollakaan Syyriassa jatkaa taas sotaa ”vapaaehtoiset venäläiset palkkasotilaat”.

Jotkut väittävät Maailman muuttuvan – Venäjä ei kuitenkaan muutu, eivät välitä mitään allekirjoittamistaan sopimuksista, käyttävät armeijansa sotilaita ”vapaaehtoisina” vieraiden valtioiden alueella sotatoimiin.

Julkaistu

11.3.18 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Punaisten maaliskuun hyökkäys Satakunta-Häme

Punaisilla oli vaikeuksia saada keskitettyä joukkojaan eversti Svetshnikovin hyökkäyssuunnitelman mukaisesti aikataulussaan.

”Näistä syistä ei sivustoilla saatu hyökkäystä käyntiin ennen kuin 10 p:nä ja Laviaa vastaan ei voitu alkaa hyökkäystä ennen kuin 14 p:nä, vaikka sen piti tapahtua yhtaikaa. Aikaisemmin olivat valmiina Leinosen ja Stolbovin osastot, jotka ryhtyivät hyökkäykseen jo maaliskuun 9 p:nä.

Huolimatta näistä epäsuotuisista oireista ja niistä vaikeuksista, joita jo 9 p:nä ilmaantui Ikaalisissa ja Vaskivedellä, näyttää mieliala Tampereella, missä Haapalainenkin silloin oleskeli, olleen korkea vielä päivää ennen yleisen hyökkäyksen alkua. Helsinkiin lähetetyt raportit olivat laaditut toivehikkaaseen sävyyn, ja suureen ylivoimaan luottaen odotettiin pikaista ja huomattavaa menestystä.

Mutta jo varhain niin suurin toivein odotettuna maaliskuun 10 p:nä saapui johdolle äärimmäisen masentavia tietoja. Vilppulassa päästiin hyökkäämään vasta myöhään keskipäivällä eikä missään voitettu alaa. Sekä Salminen että Stolbov ilmoittivat, että asema oli huolestuttava ja että taistelut olivat tuottaneet suuria tappioita. He pyysivät lisäjoukkoja voidakseen jatkaa hyökkäystä. Myöskin Leinonen pyysi apua; saamatta lisää tykistöä ei hän mitenkään selviäisi Ikaalisten puolustajista, jotka hän arvioi hyvin vahvoiksi.

Illalla tuli oikea surmanisku, kun aluksi heikot ja ristiriitaiset huhut suuresta vastoinkäymisestä Kuhmoisissa vahvistuivat. Tuli tieto, että Grönrosin joukko oli lyöty ja pakeni Luopioisiin päin.

Kuinka epäsuotuisaa kaikki tämä olikin, ei punaisten päämaja kuitenkaan näytä heittäneen toivoa, että alettu toiminta vie hyviin tuloksiin. Vastoinkäymisen Kuhmoisissa korvasi jossain määrin samanaikainen menestys Lusissa, jonka vuoksi toivottiin, että pian voitaisiin uudelleen alkaa eteneminen Jämsää kohti. Pääasiahan sitä paitsi oli, että neljä keskimmäistä osastoa onnistuisivat hyökkäyksessään. Apuväkeä oli päivän kuluessa sen vuoksi lähetetty rautateitse Korkeakoskelle ja hevoskyydillä Kuruun. Ja nyt koetettiin kaikin keinoin pysäyttää Grönrosin pakeneminen. Saatavissa olevat Riihimäen ja Hämeenlinnan reservit lähetettiin tukemaan hänen pelon vallassa olevia joukkojaan ja helpottamaan niiden uudelleen keräämistä.

Näillä toimenpiteillä olikin menestystä, ja kun oikea sivusta oli Luopioisissa uudelleen saatu järjestykseen, voitin se lähipäivinä työntää eteenpäin Kuhmalahdelle. Ennenkuin tätä millään tavalla ennätettiin käyttää hyväksi, oli asema muilla tahoilla arveluttavasti huonontunut.

Maaliskuun 11 päivän kuluessa saapuivat vakavimmat onnettomuuden viestit Ikaalisten rintamalta, ja jälkeenpäin selvisi, että siellä oli kohdannut täydellinen katastroofi. Odottamaton yöllinen vastahyökkäys oli aikaansaanut täydellisen pakokauhun Leinosen joukoissa. Itse hän oli hävinnyt, esikunta pyysi eroa ja venäläiset joukot kieltäytyivät tappelemasta. Joukot olivat täydessä sekasorrossa peräytyneet Hämeenkyröön, olipa pari sataa pakolaista tullut aina Tampereelle asti.

Kun samaan aikaan Kiikoisista, mistä Salminen näyttää osastoaan johtaneen, esikunta itsepintaisesti pyysi apua, tultiin Tampereella kovin levottomiksi ja pidettiin jo yhteyttä Porin kanssa uhattuna. Svetshnikovin yleinen reservi näyttää silloin osittain asetetun käytettäväksi, koskapa Riihimäeltä ja Hämeenlinnasta seuraavana päivänä siirtyi joukkoja, luvultaan noin 650 miestä, Satakunnan rintamalle.

Muiltakin rintamilta olivat tiedot yhtä masentavia. Stolbov ilmoitti maaliskuun 11 päivän iltana, että hänen oli ollut pakko keskeyttää hyökkäyksensä valkoisten asemia vastaan Vaskivedellä ja vetäytyä joukkonsa pääosan kanssa aina Kuruun asti. Seuraavana päivänä täydennettiin näitä ilmoituksia ja silloin näyttäytyi, että Stolbovia oli kohdannut vakava vastoinkäyminen. Tappioiden ilmoitettiin olleen 50 kaatunutta ja noin 200 haavoittunutta siltä kolmen päivän ajalta, jonka taistelut Vaskivedellä olivat kestäneet; karkureiden luku laskettiin sadoissa. Erittäin raskaasti olivat tappiot koskeneet konekivääri- ja tykkimiehiä; lisäksi suurin osa päällystöstä haavoittunut. Stolbov pyysi sen vuoksi lisäväkeä, ja on itsestään selvää, ettei mitään hyökkäyksen uudistamista Virroille päin voitu juuri ajatellakaan, ennenkuin apua oli saatu.

Koska Sorinin hyökkäyksellä Ruoveden rintamaa vastaan ei ollut 10 eikä 11 p:nä ollut vähintäkään menestystä, oli nyt aivan selvää, että suunniteltu suuri saartoliike valkoisten Hämeen osastojen oikeata sivustaa vastaan oli tällä kertaa mennyt myttyyn. Samalla kävi selville, että myöskin vastaava liike valkoisten vasenta sivustaa vastaan, jonka kautta oli toivottu aluksi päästävän Mänttään, oli pysäytetty alkuunsa. Hurrin joukon Eväjärvellä kärsimän tappion koko laajuus ei tuullut Tampereella tunnetuksi ennenkuin 13 p:nä, mutta sen verran tiedettiin jo 12 p:nä sekä täällä että Lylyssä, että Hurrin hyökkäys oli pysäytetty.”[i]

Kuvan lähde: Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 49

 

 

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 50-52

Julkaistu

10.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota ja joukkomurha

Ryssien ja punikkien suurhyökkäys alkaa Länsi-Suomessa

”Punaisten offensiivin alkaessa oli joukkojemme kunto entistä parempi. Järjestely oli kiinteytynyt, ja suojeluskuntapäällystö ja -alipäällystö oli saanut sotakokemusta. Useita yksikköjä johtivat jääkärit.

Satakunnan rintamalla vihollisen aloittamat hyökkäykset ehtyivät maaliskuun 9. ja 14. päivän välillä. Sen laajasuuntainen offensiivi Vilppulan rintamaa vastaan kilpistyi niinikään kautta linjan. Vasen hyökkäyskolonna lyötiin kolmipäiväisten raivokkaiden taistelujen jälkeen Vaskivedellä ja Ruovedellä. Vielä perusteellisemmin vihollinen epäonnistui oikealla siivellään, missä se 10. maaliskuuta kävi Kuhmoisissa olevien asemiemme kimppuun. Täällä oli osaston komentaja [eversti – jpu] Wilkman itse ottanut johdon käsiinsä ja päättänyt ratkaista puolustustehtävän aktiivisesti. Hän ohjasi yhden pataljoonan puolustustamme ankarasti ahdistavan vihollisen selustaan. Liike onnistui, vihollisen oli pakko ryhtyä vetäytymään, ja vetäytyminen kehittyi sekasortoiseksi paoksi. Voitto, jonka yritteliäs ja peloton johtaja oli hyvin ansainnut, oli samalla tulevan offensiivimme kannalta ilahduttava ja rohkaiseva osoitus suojeluskuntajoukkojen saavuttamasta manöverointikyvystä. Toinen viholliskolonna lyötiin kaksi päivää myöhemmin Eväjärvellä, ja niin oli vihollisen yritykset edetä oikealla siivellä täydellisesti torjuttu.”[i]

Punakaartilaiset tekivät Noormarkussa joukkomurhan

”Punaiset olivat vanginneet Noormarkun seudulla paikkakuntalaisia, etupäässä Ahlströmin henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä. Myös paikkakunnalla sattumoisin oleskelleen kartanonomistaja Ahlströmin he olivat vanginneet. Siinä vaiheessa, kun valkoisten joukot alkoivat lähestyä, päättivät punaiset ruveta murhaamaan vankejaan. Niinpä he lähtivät kuljettamaan heitä Poria kohti, jossa vankeja, joita oli alun perin 28, piti muka kuulustella. Kymmenen henkilöä he kuitenkin päästivät vapaiksi, joten jäljelle jäi 18 vankia. Näistä yksi kuitenkin säästyi lähtemästä, sillä hän valitti, ettei ontuvana pysty kunnolla kävelemään. Hän jäi henkiin, samoin muuan naiskonttoristi, jota punaiset eivät halunneet ottaa mukaansa.

Loput 16 vankia lähtivät lopulta matkaan. Oli sunnuntai maaliskuun 10. päivä, Auran päivä. Kun vankisaattue oli tullut Koliahteelle, alkoivat punaiset äkkiarvaamatta ampua saatettaviaan murhaten heistä jokaisen. Porin suunnasta sattumoisin vastaan tulleet punaiset avustivat tovereitaan. Ampumiskäskyn antaja oli venäläisen upseerin asussa esiintynyt punapäällikkö Aarre Davidsson, jonka siihenastinen henkilöhistoria sisälsi muun muassa varkauksia, pahoinpitelyjä ja luvatonta viinan myyntiä. – –

Valtiorikosoikeus tuomitsi hänet kuolemaan, mutta tuomio muutettiin armahduslain nojalla elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi, joka sekin päättyi kestettyään vain muutaman vuoden.”[ii]

Joukkomurhan uhrien nimet, iät, ammatit ja kotipaikat luetellaan kyseisessä julkaistussa tutkimuksessa.

——-

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 308

[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 122-123