Tekijä: Juhani Putkinen

Julkaistu

26.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Suomen armeijan Karjalan ryhmän Raudun rintamalta tänään.

Hämeessäkin tapellaan edelleen, mutta emme saa unohtaa tärkeää Karjalan ryhmää. Joudun ennen varsinaisia 26.3. taisteluja luomaan pienen yleiskatsauksen tilanteeseen.

”Kun 1. rykmentin päälliköksi valittu ratsumestari Elfvengren maaliskuun 14 päivänä saapui Kiviniemeen ottaakseen komentoonsa Karjalan rintaman eteläisen sivustan, oli tilanne Raudussa omiaan herättämään vakavaa huolestumista. Sitä pientä kantajoukkoa jonka huolena puolustaminen ahdistavaa ja lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan oli alusta alkaen ollut, oli edellisinä viikkoina mitä suurimmassa kiireessä vahvistettu tavallista vähemmin harjoitetulla ja huonosti varustetulla miehistöllä harjoitusleireistä, ja harvalukuisella päällystöllä oli ollut ylivoimainen tehtävä koettaessaan yhtämittaisten taisteluiden, tykkitulen ja hälytysvalmiuden aikana saada aikaan lujaa järjestystä ja kuria.”[i]

Venäjän korkea sodanjohto valmistelee hyökkäystä Raudussa

”Sillä aikaa, kun valkoisten puolella kiinnitettiin kaikki huomio järjestelyyn, saapui usealta taholta viestejä, jotka tiesivät, että vihollinen valmisteli ratkaisevaa hyökkäystä päästäkseen ennen jäiden lähtöä Vuoksen ylikulkupaikalle Kiviniemessä. Valvoakseen valmistuksia oli Pietarin sotilaspiirin päällikkö Jeremejev yhdessä kenraali Potapovin kanssa käynyt Raudussa, ja saatujen tietojen mukaan piti hyökkäykseen tarvittavien lisäjoukkojen siirron alkaa maaliskuun 26 päivänä. Tiedot vihollisen vahvuudesta vaihtelevat melkoisesti, mutta mikäli jäljestäpäin on voitu todeta, lienee se vähää ennen Raudun valtausta noussut lähes 2000 mieheen; aseistuksena oli toistakymmentä kanuunaa ja suuri joukko konekiväärejä. Suuri, ehkäpä suurinkin osa vihollisen joukoista oli venäläistä sotaväkeä, kuuluen ainakin osittain ent. Preobrashenskin kaartiin, mutta kun suomalaiset punaisetkin yleisesti esiintyivät venäläisessä univormussa, ei ole mahdollista tarkoin määritellä näiden ja venäläisten lukusuhteita. Sotilaallisesta johdosta huolehti sekä venäläinen että punainen esikunta, päällikköinä Grigorovskij ja H. Myllys, minkä ohella myöskin edellämainittu Jeremejev lienee ollut välittömästi johdossa mukana.

Tulossa oleva vihollisen hyökkäys näytti Raudun vähäväkisistä valkoisista puolustajista sangen uhkaavalta. Kun pyydettiin jotakin jääkärijoukkoa avuksi, tuli päämajasta maaliskuun 21 päivänä kieltävä vastaus ja samalla ilmoitettiin, että pahimmassa tapauksessa tämä äärimmäinen sivusta saisi peräytyä Vuoksen taakse. Se olisi merkinnyt luopumista kaikesta siitä alueesta, joka sitkeillä taisteluilla oli voitettu ja säilytetty ei ainoastaan Raudussa, vaan myöskin sekä Valkjärvellä että Metsäpirtissä, ja tulevan valkoisten yleisen hyökkäyksen lähtöasema olisi siten ratkaisevasti huonontunut. Mistään senlaatuisesta ei tahdottu keskustellakaan. Elfvengren valitsikin toisen tien selviytyäkseen pulasta. Sen sijaan, että hän olisi odottanut ylivoimaista hyökkäystä, joka kaiken todennäköisyyden mukaan olisi murtanut hänen joukkojensa vastustusvoiman, hän päättikin itse käydä hyökkäämään aikoen vallata Raudun. Tämä rohkea alote joka sittemmin johti loistavaan tulokseen, on ratsumestari Elfvengrenin ansiota, vaikka päätös tehtiinkin pääesikunnan suostumuksella.”[ii]

 

 

”Hyökkäykset Raasuliin ja rajan eteläpuolelle (25-26. III)

Lähtö tapahtui klo 3 ja 4 välillä maaliskuun 25 päivän aamuna. Matkan ensi osa Palkealasta etelään kuljettiin hevosilla, mutta sitten olivat nämät jätettävät turvaan osastojen jatkaessa matkaa suksilla metsien kautta kohti omia päämääriään.

Jääkäriluutnantti Lindberg saapui ensiksi joukkonsa kera Raasulin kylään aseman pohjoispuolelle. Hyökkäys tuli aivan odottamatta ja kylä vallattiin helposti. Hyökkääjät ottivat sen ohessa 18 vankia ja saivat haltuunsa m.m. kuorman kiväärejä, joukon ammuksia, sekalaista varastoa sekä punaisten kansliasta osan asiakirjoja, kun äkkiä tapahtui tilanteessa käänne, johtuen siitä, ettei hyökkäyksen alussa oltu katkaistu puhelin- ja sähkölennätinyhteyttä Rautuun. Yllätetyt punaiset olivat ennättäneet pyytää Raudussa olevilta omilta joukoiltaan apua ja äkkiä ilmestyi sieltä lähetetty panssarijuna, jonka konekiväärituli pakotti Lindbergin joukon vetäytymään avonaisesta kylästä lähimpään metsään. Punaiset miehittivät kylän uudelleen ja puolustivat sitä menestyksellä senkin jälkeen kun panssarijuna oli poistunut ottaakseen osaa taisteluun Raasulin asemasta. Vasta myöhään illalla luutnantti Lindberg keskeytti hyödyttömän taistelun.

Jääkärivänrikki Sainion yritys Raasulin asemaa vastaan ei myöskään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Ponnisteltuaan sangen epätasaisen ja karun metsämaaston kautta saapui monissa otteluissa koeteltu 1. komppania metsän laitaan juuri asema-alueen itäpuolella. Täälläkin tuli valkoisten ilmestyminen yllätyksenä, jonka vuoksi osa komppaniasta päällikön kera pääsi etenemään metsän reunasta sekä onnistui miehittämään osan asema-aluetta. Vasen siipi oli kuitenkin jäänyt jälkeen, ja se aiheutti osaltaan sen, että asiat saivat onnettoman käänteen, kun vihollisen panssarijuna täälläkin äkkiä tuli mukaan taisteluun. Tosin onnistuttiin, suuntaamalla tuli osittain panssaroimattomaan veturin hyttiin, pakottaa se vähäksi aikaa niin paljon perääntymään, ettei sen konekiväärituli yltänyt meikäläisiin, mutta eteentyönnetystä asemasta oli kuitenkin väistyttävä, ja niin pääsivät punaiset täälläkin tilanteen herroiksi. Kun lisäksi vänrikki Sainio oli vaikeasti haavoittunut eikä vielä iltapäivällä ollut kuulunut apua enempää Lindbergiltä pohjoisesta kuin Aschanilta etelästäkään, koska vihollinen sai junalla apua Raudusta, niin täytyi hyökkäys lopullisesti keskeyttää; klo 3,30 j.p.p. lähti jälkijoukko paluuretkelle. Hyökkääjien taistelussa kärsimät tappiot olivat 3 kaatunutta ja 4 haavoittunutta, minkä lisäksi yksi mies oli jätetty asema-alueelle joko haavoittuneena tai kaatuneena.

Hyökkäykset Venäjän puolella rajaa olevaa rautatietä vastaan suoritettiin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen yhtenäisenä liikkeenä jääkäriluutnantti Aschanin johdolla ja päättyivät täydelliseen menestykseen. Marssi suunnattiin Viisjoen siltaa vastaan, joka ensiksi oli hävitettävä, ja sen jälkeen tulisi pohjoisempana olevan Sahajoen sillan vuoro. Viisjoen sillalla oleva 6 miehen vahvuinen vartiosto saatiin helposti yllätettyä ja tuhottiin. Silta räjäytettiin ja sytytettiin tuleen, ja sitten osasto jatkoi matkaansa etelään päin Lembolovan asemalle, missä hävitettiin vesitorni ja asemarakennus pistettiin tuleen. Sitä vastoin ei tällä kertaa voitu Sahajoella mitään toimittaa, sillä kun hyökkääjät lähestyivät siellä olevaa rautatiesiltaa, havaittiin vartiostot vahvistetuiksi ja panssarijuna ajeli edestakaisin sen läheisyydessä. Sen vuoksi osasto palasikin myöhään illalla Palkealaan, minne toiset osastot jo olivat saapuneet. Seuraavana, 26 päivän aamuna luutnantti Aschan teki uuden retken Sahajoen sillalle, ja tällä kertaa hänen onnistuikin miehittää se sekä hävittää se perin pohjin. Varmuuden vuoksi lähetettiin vielä Viisjoellekin partio, joka sytytti palamaan tämän sillan tähteet.

Myöskin Raasulin valtausyritys uudistettiin maaliskuun 26 päivänä luutnantti Lindbergin johdolla. Palkealan joukot olivat saaneet monien puhelinkeskustelujen jälkeen vähäisen lisävoiman, joka oli muodostettu eräällä keskityspaikalla vastatulleista asevelvollisista. Tälläkin kerralla suoritettiin matka aluksi hevosilla Niitjärvelle ja sieltä Koskijärven pohjoispuolitse asemaa kohti, joka oli hyökkäyksen ensimmäinen päämaali. Sillä aikaa kun I pataljoonan 1. komppania päällikkönsä Niilo Pellisen johdolla taaskin hyökkäsi idästäpäin, meni Lindberg joukkoineen rautatien yli ja hyökkäsi asema-aluetta vastaan lännestä päin. Huolimatta vihollisen tulesta 1. komppania eteni aivan rautatien viereen, mutta ei katsonut voivansa jatkaa toisella puolella rautatietä ilman vastaavaa hyötyä. Täällä oli luutnantti Lindberg haavoittunut vaikeasti. Koettaessaan innoissaan viedä hyökkäystä eteenpäin oli hän joutunut omien joukkojensa etupuolelle ja siinä paljastanut itsensä liiaksi. Kun vihollisen tuli kohdistui häneen ja hän haavoittui, syöksyivät muutamat hänen miehistään kuulasateessa eteenpäin pelastaakseen hänet, mutta hän käski heidän palata johtamaan hyökkäysketjua, itse hän aikoi käyttää revolveriaan vihollista vastaan niinkauankuin voimat riittävät ja säästää viimeisen kuulan oman ohimonsa varalle. Lähemmät yksityiskohdat tämän uljaan jääkärin lopusta ovat tuntemattomia – hänen silvottu ruumiinsa löytyi vasta paljon myöhemmin, Raasulin valtauksen jälkeen. Johtajan menetys vaikutti täälläkin lamauttavasti joukon hyökkäysintoon: ensin vetäytyi läntinen osasto takaisin ja vähän sen jälkeen myöskin 1. komppania.

Melkein samaan aikaan myöskin toinen pataljoonanpäällikkö, luutnantti Aschan, tapasi kohtalonsa. Suoritettuaan hyvin työnsä Sahajoella hän oli joukkonsa etunenässä matkalla pohjoiseen päin ottaakseen osaa hyökkäykseen Raasulia vastaan, kun hän äkkiä kohtasi kaksi punaista. Hän komensi kädet ylös ja sitä toteltiinkin, mutta samassa pamahti laukaus, joka suisti hänet maahan läpiammutuin otsin. Masentuneena suuresta tappiostaan palasi joukko Palkealaan tuoden mukanaan rakastetun päällikkönsä tomun.

Nämä hyökkäysyritykset ja retket olivat näin tulleet valkoisille kalliiksi, vaikka eivät tappiot, jos pelkät luvut otetaan huomioon, olleetkaan suuret: molempien päivien aikana nousivat ne kaikkiaan 10 kaatuneeseen ja 23 haavoittuneeseen. Enempiä yrityksiä rautatien valtaamiseksi ei enää tehty, kun päälliköt olivat poissa eikä apujoukkoja ollut saatavissa. Sillatkin korjattiin väliaikaisesti sangen pian, mutta rautatien katkaiseminen vaikutti varmaan jonkun aikaa sekä moraalisesti että asiallisesti ja edisti huomattavasti voiton saavuttamista Raudussa.

Keskitetty hyökkäys asema-alueelle. (25-26. III)

Samaan aikaan kun tässä kerrotut yritykset tapahtuivat rajan takana, piti, niinkuin on jo mainittu, yleisen hyökkäyksen alkaa Raudussa. Se saatiinkin käyntiin, vaikka paljon myöhästyneenä. Kaikkien yritysten oli määrä alkaa yhtaikaa, klo 5 e.p.p. maaliskuun 25 päivänä, mutta Raudussa alkoi painostus pääasemia vastaan vaikuttaa vasta klo 10-11 ajoissa. Kaikki käytettävissä olevat voimat oli pantu liikkeelle, lähtökohtina valkoisten miehittämät kylät, jotka kaarena ympäröivät asema-aluetta; hyökkäysliikettä johtivat jääkärivääpeli Siira Raudun kirkonkylässä, luutnantti Pekkanen Leinikkälässä sekä jääkärivänrikki Skogström Mäkrälässä ja Orjansaaressa (jääkärivänrikki Läheniemi oli saamansa haavan vuoksi estetty ottamasta osaa). Vihollisen etuvartio-osastot työnnettiin taaksepäin ja hyökkääjät lähestyivät taukoamattoman laukausten vaihdon kestäessä vähitellen punaisten varustuksia aseman luona, joiden ympärillä joka puolella paitsi lännessä ja lounaassa oli avoin maasto. Ennen pitkää sijaitsivat hyökkäyslinjat, jotka hevosenkengän muodossa – aukko eteläänpäin – ympäröivät vihollisen asemia, vain muutaman sadan metrin päässä näistä, vieläpä Orjansaaren puolella tuskin 100 m päässä. Vihollinen ylläpiti kiivasta tulta tykeillään ja konekivääreillään; varsinkin kirkonkylää ja Mäkrälää ampui tykistä ankarasti, suunnaten tulensa m.m. siihen rakennukseen, missä ratsumestari Elfvengrenin esikunta ja sidontapaikka sijaitsivat. Taistelua jatkui molemminpuolisen laukaustenvaihdon kestäessä myöhäiseen iltaan. Keskiyöllä poistettiin osa miehistöä tulilinjalta, jonne vain pienehkö osasto jätettiin ja korvattiin sekin myöhemmin yöllä levänneillä miehillä.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 26:na, alkoi taistelu uudestaan kestäen varhaisesta aamusta aina puoliyöhön saakka. Jos tämä päivä valkoisille oli ankara kestävyyskoe, ei se sitä ollut vähemmän myöskään punaryssille, joita nyt kuten edellisenäkin päivänä ahdistettiin ja ammuttiin kolmelta suunnalta. Todellinen ristituli lakaisi koko asema-aluetta, missä liikkumismahdollisuudet pakostakin supistuivat äärimmäisen vähään, se, ettei tämä tuli käynyt vaaralliseksi hyökkääjille itselleen, johtuu siitä, että nuo kolme hyökkäyskohtaa olivat eri korkeudella – länsi- ja itäpuolella jonkun verran korkeammalla, pohjoispuolella taas joko asema-alueen tasalla tai sitä alempana. Tuleen vastattiin erittäin kiivaasti, etupäässä konekivääreillä, joita vihollisella oli suuri määrä, mutta myöskin kanuunoilla, joista ei vähemmän kuin 15 joutui myöhemmin valtauksessa valkoisten käsiin. Tälläkin kerralla olivat tykkitulen maaleina – kaikki 15 kanuunaa eivät näytä ottaneen osaa ammuntaan – ensi sijassa kirkonkylä ja Mäkrälä, missä tämän päivän pommituksen jälkeen tuskin oli ainoatakaan vahingoittumatonta taloa. Myöskin kirkko, joka oli jo aikaisemmin vahingoittunut, paloi nyt perustuksia myöten. Lähimmäksi tulleita ampumalinjoja vastaan käytti vihollinen sitäpaitsi kartesseja, erittäinkin läntisellä sivustalla, missä nuori metsä paikoin kaatui kuin niittäen konekivääri- ja kartessitulen tieltä.

Vihollisen tykkitulen hävitystä vastaan ei valkoisten ainoa pieni kanuuna voinut saada aikaan mitään mainittavaa. Se talo, missä punaisten esikunta sijaitsi, paloi tosin poroksi mutta ei tykkitulen ansiosta; eräässä koneessa oli käsitelty varomattomasti käsipommeja, niin että tapahtui räjähdys, jolloin muutamat punaiset menettivät henkensä. Monet yritykset päästä aseman luona rautatielle eivät menestyneet, ja yleensäkään ei edellisenä päivänä saavutettua linjaa voitu kuin muutamin paikoin aivan vähäisen siirtää eteenpäin. Huomioon ottaen vaikeat olosuhteet, vihollisen ylivoimainen tuli ja ankara pakkanen, on kuitenkin tunnustettava, että hyökkäysjoukot kestivät kunnialla päivän koetuksen. Lumessa maaten kestivät he taistelussa tunnin toisensa perään, sen iloisen taistelutunnelman elähyttämänä, joka johtui siitä, että tiedettiin vihollisen olevan puolustuskannalla ja sangen tukalassa asemassa. Vasta puoliyön aikaan saivat päivän taisteluista lopen väsyneet miehet palata takaisin, nälkäisinä ja kylmästä kohmettuneina, samalla kun heidän hallussaan olleet linjat miehitettiin harvakseen saatavilla olevalla varamiehistöllä. – Näiden kahden taistelupäivän – maaliskuun 25 ja 26 – tappiot nousivat 22 kaatuneeseen ja 94 haavoittuneeseen.

Ensimmäisinä päivinä Rautua vastaan suoritetuista hyökkäyksistä saadut kokemukset olivat enimmäkseen kielteistä laatua. Vihollinen ei ollut joutunutkaan pakokauhun valtaan, vaan päinvastoin asettunut päättävästi ja tarmokkaasti vastarintaan ilmeisesti luottaen siihen, että Pietarista tulisi apua; tällaisissa olosuhteissa oli mahdotonta saada käytettävissä olevilla keinoilla ratkaisua aikaan. Joukot eivät riittäneet saartoketjun umpeen vetämiseen sekä samalla torjumaan avustusyrityksiä, ja kun tykistöä puuttui, näyttivät vihollisen asemat mahdottomilta vallata. Vaikka olisi luovuttu aikeesta vallata väkirynnäköllä niitä vihollisen varustuksia, jotka olivat suunnatut itä- ja pohjoispuolella olevaa avointa maastoa vastaan ja keskitetty kaikki voimat hyökkäykseen metsän peittämällä läntisellä sivustalla, täytyi lopputuloksen sittenkin näyttää sangen epävarmalta. Joka tapauksessa puuttui mahdollisuus tehokkaan tykistövalmistuksen suorittamiseen, joka olisi järkyttänyt vihollisen moraalista vastustuskykyä, ja kun lisäksi oltiin tekemisissä kiihkovimmaisen vihollisen kanssa, joka tuskin toivoi osakseen mitään sääliä ja sen vuoksi tulisi taistelemaan epätoivon rohkeudella viimeiseen saakka, ei tosiaankaan ollut olemassa mitään takeita, kuinka tulisi päättymään sellainen verinen ja miesluvun puolesta epätasainen taistelu ahtaalla alueella, johon hyökkäys pakosta johtaisi.”[iii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivu 92

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 93-94

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 96-103

Julkaistu

Kirjoittaminen sotahistoriasta

Minä voin olla joidenkin mielestä historiafundamentalisti, tai jotakin muuta  – olkoot minusta mitä mieltä hyvänsä.

Minun mielestäni sotahistoriasta pitäisi kirjoittaa tapahtuneiden tosiasioiden pohjalta.

Sinä päivämääränä, mielellään myös kelloaikana, siinä paikassa, nimetty henkilö tai nimetty joukko, teki sitä ja sitä. Siitä seurasi sitä ja sitä.

Kertoa konkreettinen käsky mikä annettiin ja miten siinä käsketyssä tehtävässä sitten todellisuudessa homma oikein sujuikaan. Oliko käskyssä toivomisen varaa, oliko suorituksessa kiittämistä tai moittimista. Millaista sotasaalista mahdollisesti saatiin, millaiset olivat tappiot. Voitettiinko aluetta vai menetettiinkö aluetta.

Minun mielestäni kuulojuttujen levittäminen tai omien mielipiteiden kertominen ei ole historiankirjoitusta.

Tarkat lähdeviitteet ovat erittäin tärkeä asia. Mistä kirjasta, painovuosi, miltä sivulta, kyseinen tieto on peräisin.

Tämä on minun mielipiteeni, jollakin toisella voi olla asiasta toisenlainen mielipide. Minä kuitenkin kirjoitan sen oman vakaumukseni mukaisesti.

Julkaistu

Kotimaiset ruokatyökalut ovat hyviä

Minulla oli käytössä Hackmanin paistokasari Kovanaama varmaankin yli 10 vuotta, ennen kuin oli aika päästää se eläkkeelle. Sen tilalle ostin aivan erinomaisen kotimaassa valmistetun Fiskarsin Hard Facen. Se on nyt palvellut minua varmaankin yli vuoden ja olen ostokseeni erittäin tyytyväinen, vaikka ulkomaisia halpiksia saisi sen hinnalla monta.

Ehkä noin kuukausi sitten yhdestä vanhasta ”teflonkattilastani” alkoi paikka paikoin pinnoite olla puhki, joten ostin kotimaassa tehdyn Fiskarsin Hard Face 3,5 litran kattilan – vaikka sen hinnalla saisi monta halpiskattilaa.

Nämä Hard Facet ovat paksua alumiinia, joten ovat painavia, mutta lämpö johtuu hyvin joka puolelle, joten ruoan laitto on nopeaa. Hankalatkaan sapuskat eivät tartu hyvään pinnoitteeseen. Hyvästä kannattaa mielestäni maksaa, eikä huonoa kannata ostaa vaikka saisi miten halvalla.

Kattilaa ostaessani törmäsin minulle ihan outoon Fiskarsin kapustaan. Siinä on jäykkä ”muovinen” runko ja puolet kauhaosasta. Toinen puolikas kauhaosasta on pehmeää silikonia. Siten sillä on erittäin hyvä ”nuolla” kattilasta tai pannusta viimeinenkin tilkka herkullisesta sapuskasta. Oli hyvä ostos.

Minulla on käytössä melkoinen määrä erilaisia Fiskarsin tuotteita ja työkaluja – niiden ostoa ei ole tarvinnut katua. Keittiöveitsetkin ovat mielestäni erinomaisia, kuin myös tietysti sakset.

Julkaistu

25.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Hypätään välillä Hämeen taisteluista Suomen armeijan Karjalan ryhmän taisteluihin.

Karjalan ryhmä jääkärimajuri Sihvon johdolla kävi sotaa Suomen ja Venäjän välisellä alueella pääsääntöisesti Suomen puolella rajaa.

25.3.1918 ratkesi yksi taisteluista, jota käytiin jo 24.3.1918.

Suomen armeija oli Karjalassa puolustuksessa. Tarkoitus oli siirtyä puolustuksesta laajamittaiseen hyökkäykseen vasta Tampereen tultua vapautetuksi ja jääkärirykmenttien vapauduttua Karjalaa varten. Imatran-Jääsken rintamalla ei ollut keskustaa, vaan kahden sivustan välissä oli laaja, melkein asumaton erämaa, jossa oli vain joitakin polkuja tai vähän käytettyjä talviteitä – siten sitä erämaata ei myöskään arvattu puolustaa. Punaiset olivat kuitenkin huomanneet, että siitä voisi päästä lävitse kun muualla Karjalan ryhmän alueella olivat tuloksettomasti yrittäneet saada aikaan läpimurtoa. No, sen verran oli tulosta ollut, että oli kulunut a-tarvikkeita, varsinkin tykistön ammustilanne oli hälyttävä.

No, punaiset yrittivät päästä sen erämaan kautta lävitse, kun ei tuntunut olevan ketään vastassa. Muutaman miehen vartio oli kuitenkin Näträmälässä 5 km Imatralta etelään. Eri tahoilta oli saatu tietää, että punaiset suunnittelivat suurta hyökkäystä kypäräpäisten Helsingin punakaartilaisten avulla pitkin näitä vartioimattomia polkuja.

Jääkärimajuri Ståhlberg saapui Imatralle 19.3.1918 ja otti Jääkärimajuri Sihvon suostumuksella puolustuksen johdon käsiinsä. Jo seuraavana yönä hän siirsi reservikomppanian Vuoksenniskalta Meltolaan aivan Imatran eteläpuolelle. Maaliskuun 20. päivänä punaiset ryhtyivät hyökkäämään Jänhiälää ja Kuurmanpohjaa vastaan. Taistelut aaltoilivat jääkärimajuri Ståhlbergin johdolla tämän näyttäessä kuolemaa halveksivaa esimerkkiä joukoilleen. Kuurmanpohjassa vihollisella oli kolme kanuunaa ja ainakin 3 konekivääriä, Jänhiälässä myös kolme tykkiä ja noin 4 konekivääriä. Tykkimiehistöinä olivat tietysti venäläiset ainakin vaativimmissa tehtävissä. 22.3. kului etuvartioiden välisessä laukaustenvaihdossa. Saatiin varmoja tietoja, että punaiset aikoivat uudistaa hyökkäysyrityksensä Jänhiälästä.

24.3.1918 majuri Ståhlberg saapui ottaakseen vastaan rykmentinpäällikön tehtävät. Samana päivänä hän antoi käskyn ennakoivasta yleisestä hyökkäyksestä, että punaiset saataisiin karkotettua Jänhiälästä ja samanaikaisesti hyökätä Kuurmanpohjasta Lipiälän kautta Ravattilassa olevia punaisia vastaan. Hyökkäys saavutti menestystä III pataljoonan kaistalla, punaiset pakenivat Ravattilasta, mutta kun etelästä saapui uusi suuri joukko punaisia, niin piti vetää menestynyt joukko apuun pohjoiselle rintamansivulle Korvenkylään.

Jänhiälää vastaan suunnattuun liikkeeseen oli varattu koko II pataljoona, kaksi konekivääriä ja yksi tykki. 3. komppanian, joka oli äskettäin muodostettu harjaantumattomista asevelvollisista, piti kiertää etelästä käsin Jänhiälä, estääkseen vihollista pakenemasta. Kun punaiset yllättivät komppanian väijytyksessä yllättävällä tulella, syntyi sekasorto ja komppania pakeni yli aukean suon. Onneksi muutama kylmäverinen mies kuitenkin jäi paikoilleen estäen tulellaan pakenevien teurastuksen.

Punaiset olivat matkalla Korvenkylään, jossa myös oli vasta tulleista asevelvollisista muodostettu reservikomppania. Punaisten yllätyshyökkäys sai myös tämän asevelvolliskomppanian, joka aiemmin tuskin oli kuullut laukaustakaan ammuttavan, hajoamaan. Majuri Ståhlberg huomasi olevansa yksinään vain muutamien alempien päälliköiden ja parinkymmenen miehen kanssa joutui kiivaaseen kamppailuun vihollisen kanssa, jolla oli myös kaksi konekivääriä ja tykki. Kun tämä pieni joukko ei väistynyt ja tulitti hyvin, niin punaiset eivät uskaltaneetkaan käydä avoimeen hyökkäykseen. Kuitenkin piti kutsua takaisin ne kaksi komppaniaa, jotka edelleen taistelivat Pellisenrannassa ja Jänhiälässä. Siten saatiin taas kunnon puolustus aikaan. Iltapäivällä Ravattilasta tilattu apuvoimakin saapui hämärissä.[i]

”Varhain seuraavana aamuna [25.3.1918 – jpu] vihollinen ilmestyi uudelleen metsän reunaan ja vilkas laukaustenvaihto alkoi, jatkuen kaiken päivää. Laskettiin vihollisen käyttäneen tykkituleensa kahden päivän aikana noin kaksituhatta ammusta, jotka eivät kuitenkaan saaneet muuta mainittavaa aikaan kuin että neljä taloa paloi poroksi. Valkoisten tykillä ei ollut varoja ampua enempää kuin 64 laukausta.

Näiden kahden kuuman päivän kuluessa eivät valkoisten tappiot kuitenkaan, ihme kylläkin, nousseet suuremmiksi kuin 7 kaatunutta ja 40 haavoittunutta, joista useimmat lievästi. Punaisten tappioista ei luonnollisesti ole varmoja tietoja, lukuunottamatta niitä viittä ruumista, niistä kolme venäläistä, jotka punaiset jättivät jälkeensä Korvenkylään.

Kun maastoa myöhemmin tarkastettiin, huomattiin lumessa olevista ampumakuopista, että punaisten hyökkäysrintama oli ulottunut kauas itäänpäin Meltolaa kohti. Päättäen ampumakuopissa löydetyistä ammuttujen hylsyjen paljoudesta olivat punaiset täällä ampuneet olematonta vastustajaa. Korvenkylän ja Meltolan välillä olisivat he esteettömästi voineet edetä, jossa tapauksessa taistelu luultavasti olisi päättynyt aivan toisin.

Vielä on mainittava, että vasemmalla sivustalla muutamat ryhmät jäivät erehdyksessä paikalleen, kun komppania perääntyi Pellisenrannasta. Kun he vihdoin palasivat kylään ottaakseen selvää tilanteesta, joutuivat ne pimeässä punaisten käsiin, jotka silloin jo olivat miehittäneet kylän. Kaikkiaan oli heitä 31 miestä, joista 4 kuitenkin heti pääsi pakenemaan, mutta jälellä olevat vietiin Lappeenrantaan, missä 22 heistä murhattiin ja ruumiit upotettiin avantoon. Nämäkin miehet kuuluivat erääseen vastatulleista asevelvollisista muodostettuun komppaniaan ja heidän puutteellinen kouluutuksensa oli suureksi osaksi syynä tähän valitettavaan tapahtumaan.

Tällä rintamaosalla käydyissä taisteluissa voitiin todeta, että vihollinen oli lukumäärältään suurempi ja että varsinkin sen aseistus oli paljon runsaampi kuin valkoisten. Luultavasti tämä yhdessä niiden masentavien kokemusten kanssa, joita oli saatu asevelvollisesta miehistöstä, olikin syynä siihen, että muuten niin aktiivinen rykmentinpäällikkö joksikin aikaa jätti enemmät yritykset karkoittaa punaisia Jänhiälästä.”[ii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivut 33-40

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivut 40-41

Julkaistu

24.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Wilkmanin osasto vapauttaa Lempäälän punaisten hirmuvallasta.

”Klo 5 tienoilla aamulla maalisk. 24 p:nä lähtivät Wilkmanin osaston päävoimat liikkeelle Kangasalan seutuvilla olevista majoituspaikoistaan ja liityttyään marssijonoon aloittivat etenemisen. Ryhmän vahvuus nousi tällöin neljään pataljoonaan, yhteen patteriin, yhteen kenttälennätinosastoon ja sairaanhoito-osastoon, jotka yhdessä muodostivat niin pitkän marssirivistön, ettei moista oltu siihen saakka vielä monesti nähtykään tämän pienin joukoin käydyn sodan aikana liikkumassa samaa marssitietä pitkin. Kun tie oli, kuten ennemmin on mainittu, hyvin mäkinen ja auraamattomana sangen raskas kulkea, ei etenemistä voitu suurestikaan jouduttaa. Saadakseen kuitenkin mahdollisimman pian selvyyttä Palmen etujoukon taholla vallitsevasta asemasta sekä päästäkseen valmistelemaan Lempäälään tehtävää hyökkäystä ratsasti esikuntapäällikkö Grafström kohta liikkeelle jouduttua edeltäpäin Kuivaspäähän, minne hän saapui klo 10 aikaan aamupäivällä.

Kapteeni Palme oli aamulla saanut käskyn pysyä toistaiseksi osastonsa kera sen silloisissa asemissa ja päävoimia odotellessaan koettaa estää punaisia purkautumasta Tampereelta käsin Lempäälän ohi etelään päin. Yö oli tuolta pieneltä eristetyltä joukolta, jonka oli ollut pakko tunnustella ympärilleen joka taholle, kulunut suuren jännityksen vallitessa, vaikkakaan vihollisen puolelta ei ollut sattunut häiriöitä. Harvakseen oli kummaltakin taholta ammuskeltu toisiaan, mutta aamun valjetessa taukosi laukaustenvaihto melkein tykkänään. Joukkojen ryhmitystä ei ollut paljonkaan muuteltu. Rintamaa puolusti Lopen kohdalla Winge hänen käytettävissään olevalla jalkaväellä – Wichmannin komppaniaa lukuunottamatta – eli yhteensä neljän komppanian ja kuuden konekiväärin voimalla. Wichmannin komppaniasta oli pääosa työnnetty Lopen pohjoispuoliseen mäkiseen maastoon suojaamaan oikeata sivustaa, pienempi osa ynnä patteri oli asetettu Kuivaspäähän. Haupitsipatterin tulevaa työskentelyä oli valmistettu toimittamalla tiedusteluja vihollista kohti.

Vihollisasemassa ei voitu havaita muutoksia tapahtuneen, mutta klo 9 tienoissa tulla puhalsi Tampereelta päin panssarijuna Lempäälän suuntaan ja alkoi edes takaisin ajellessaan ammuskella valkoisten linjoja, kuitenkin ilman mainittavia tuloksia.

 

Pääjoukosta eroitettiin marssin kestäessä Procopén pataljoona, jonka piti edellisenä päivänä tunnusteltuja metsäteitä pitkin edetä rataa kohti Tampereen ja Lempäälän välimaille jokseenkin Kuljun suuntaan. Pataljoona sai näillä kelvottomilla teillä rämpiä ihan kuumikseen asti ja joutui sen vuoksi vasta illan tullen määränpäähän. Valtatietä pitkin etenevä marssikolonna pääsi puolipäivän maissa Kuivaspäähän. Silloin voitiin oitis antaa käsky hyökkäyksen aloittamisesta vihollisasemaa vastaan.

Hyökkäyssuunnitelmat kohdistuivat vahvan vasemman sivustan tekemään kaartoliikkeeseen Lempäälän rautatienasemaa vastaan, samalla kun vanha etujoukko marssisi rintamahyökkäyksessä päin Moision-Kuokkalan linjaa ja uusi pienempi ryhmä suojaisi Tampereen suuntaa. Haupitsipatterin tuli vaimentaa tuellaan vihollisen tykistö ja kapteeni Palmen patteri avustaa Moisioon tehtävää hyökkäystä. Rakuunaeskadroona jäisi varajoukoksi.

Suojaamaan hyökkääjiä oikean sivustan taholta määrättiin Stjernschantzin pataljoona, joka sen lisäksi sai erikoistehtäväkseen koettaa rikkoa rataa Moision pohjoispuolelta. Vihollinen oli näet – arvatenkin ajatellen, ettei sitä tältä taholta enää uhkaisi mikään vakava vaara – peräyttänyt panssarijunansa Lempäälästä takaisin pohjoiseen päin. Nyt täytyi kaikin mokomin koettaa estää sitä enää sen enempää sekautumasta Lempäälän puolen puuhiin. Hyökkäävän sivustan muodostaisivat Wilkmanin ja Öbergin pataljoonat.

Stjernschantzin pataljoona joutui klo puoli 2 ajoissa 1,000 m Moision pohjoispuolella olevaan notkelmaan, vapautti sieltä Wichmannin komppanian vartiopalveluksesta ja kehitti kaksi komppaniaa etumaiselle linjalle, samalla kun yksi komppania jäi varajoukoksi tunnustellen maastoa Kukkolan suuntaan. Vihollisesta ei havaittu merkkiäkään. Mutta kun pataljoonalta puuttui räjäytysaineita, ei voitu käydä rataa rikkomaan, ennenkuin sellaisia oli saatu käsille.

Sillävälin oli Lopen taholla taistelu virinnyt jälleen uuteen eloon. Valkoisten linjojen vilkastunut liikehtiminen oli houkutellut puolustustykistön esiin Lempäälän rautatieasemalle, ja myöskin punaisten jalkaväki oli Moision kohdalla ja eteläpuolella valpastunut ja alkoi syytää tulta monilukuisista konekivääreistä. Loppi ammuttiin pian palamaan, ja silloin eivät molemmat sen seutuville levittäytyneet pataljoonat päässeet paljonkaan etenemään. Mutta sittenkuin haupitsit olivat klo 4 tienoissa toimittaneet hakuammunnan punaisten patteria kohti, parani kuitenkin pataljoonien asema ja ne voivat oman tykkitulen tukemina päästä jälleen voittamaan maastoa.

Klo 5 aikaan ip. oli Stjernschantzin onnistunut räjäyttää rataa rikki n. 1000 m. Moision pohjoispuolelta. Se tapahtuikin yhdentenätoistakymmenentenä hetkenä, sillä kohta sen jälkeen tulla kolisteli panssarijuna jälleen pohjoisesta päin, ja tällä kertaa oli sillä seurassaan vielä toinenkin juna, joka ilmeisesti toi apujoukkoja. Älyttyään radan edessään rikotuksi ja Stjernschantzin joukon asettuneen puolustusrintamaan eivät Tampereelta tulleet punaiset apuvoimat kuitenkaan saaneet mainittavaa aikaan. Mahdollisesti myöskin Procopén pataljoonan eteneminen Kuljua vastaan vaikutti punaisiin pidättävästi, se kun sisälsi paluutien katkaisemisen mahdollisuuden. Joka tapauksessa kykeni Stjernschantz jokseenkin helposti torjumaan pohjoisesta käsin tarjoutuvan vaaran.

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 349

 

Vasemmalla sivustalla oli päähyökkäysryhmä tähän aikaan vaivaloisten marssien jälkeen viimeinkin joutunut siihen kohtaan, josta ratkaiseva rynnäkkö oli määrätty aloitettavaksi. Molemmat pataljoonat olivat metsäteitä pitkin päässeet Rautesmaahan ja sieltä erinneet eri suunnilleen. Hämeen pataljoona noudatti Ahtialaan vievää tietä, Vaasan pataljoona jälleen eteni Lastuseen päin Tervasjärven poikki vievää talvitietä päästen Ahtialan-Lastusen linjalle lyhyeltä kahakoitua pienenläntien vihollisen vartio-osastojen kanssa, jotka karkoitettiin lännen suuntaan, ja molemmat pataljoonat ryhmitettiin nyt hyökkäämään Lempäälän rautatieasemaa vastaan. Samassa yhteydessä lähetettiin Vaasan pataljoonan matkassa ollut Appelbergin räjäytyskomennuskunta Innilän- Putkiston kautta katkaisemaan Lempäälän-Valkeakosken puhelinyhteyttä sekä rikkomaan rataa Lempäälän eteläpuolelta.

Saatuaan tiedon tämän ryhmityksen suorituksesta antoi eversti Wilkman klo 5 maissa ip. yleisen hyökkäyskäskyn. Hyökkäykseen tuli nyt myöskin Stjernschantzin pataljoonan ottaa osaa kaarrostamalla pohjoisesta käsin vihollisen Moision ryhmää.

Lyhyen mutta kiihkeän taistelun jälkeen rynnäkkö päättyi täydelliseen voittoon. Tuntuu siltä kuin olisivat punaiset, nähtyään avuntoivon Tampereen suunnalta mahdottomaksi ja valkoisia joukkoja aivan odottamatta purkautuvan Ahtialan-Lastusen linjalle, tulleet kuin puulla päähän lyödyiksi ja menettäneet kaiken taistelutarmonsa. Punaisten täkäläisten voimien johto näyttää olleen sijoitettu itse Lempäälän kirkonkylään; siellä ainakin taukosi vastarinta ensiksi. Vasemman sivustan molemmat pataljoonat voivat tämän johdosta piankin suuremmitta tappioitta edetä nopeassa marssissa Ahtialanselän jäitten yli ja kohtasivat avaraan kirkonkylään tultuaan vain hajanaista vastarintaa. Lähellä rautatieasemaa sai Vaasan pataljoona saaliikseen kolme tykkiä; valkoisten haupitsien tuli oli tehnyt lopun punapatterin venäläisestä miehistöstä. Punaiset pakenivat Vesilahteen päin osaksi maantien varsia pitkin, osaksi Kirkkojärven jäiden yli. Pakenijat saivat tulta peräänsä.

Moision tienoilla teki vihollinen itsepäisemmin vastarintaa, jonka vuoksi taistelu sillä taholla otti sitkistyäkseen. Stjernschantzin pataljoonasta pantiin 3. komppania hyökkäämään etelää kohti rautatienrataa pitkin ja Moision pysäkin kautta, samalla kun Wingen ja Aminoffin pataljoonat tunkeutuivat taistellen tasangon poikki. Mutta Lempäälän äkkitappion vaikutukset alkoivat tuntua täälläkin, niin että täkäläiset punaiset puolustusvoimat ratkesivat klo 7 maissa illalla hurjaan pakoon. Kirkkojärven yli yrittävät joutuivat Lempäälästä käsin kohdistetun tulen alaisiksi; toiset pelastuivat takaa-ajajilta kääntymällä Aimalan kautta kulkevalle tielle. Panssarijuna yritti tässä taistelun viimeisessäkin vaiheessa sekaantua asiain kulkuun, mutta Stjernschantzin päävoimat torjuivat sen hyökkäykset.

Kun sitten taistelun aallokko oli illan hämärtyessä asettunut ja ryhmän päällikkö oli saanut yleiskäsityksen tilanteesta, tuli hänen järjestää yöpymisseikat ja vartionpito silmälläpitäen seuraavan päivän sotaliikkeitä ja vihollisen mahdollisia hyökkäysyrityksiä Hämeenlinnan taholta. Ryhmän pääosa sijoitettiin sen vuoksi Kuokkalaan ja Lempäälään saamaan sikäläisissä oivallisissa majapaikoissa hyvin ansaittua ja kipeästi kaivattua lepoa, kun taas Wingen ja Aminoffin pataljoonat saivat  toimekseen ylläpitää vartiotointa etelän suuntaan. Sillä taholla oli asema käynyt turvallisemmaksi sen kautta, että Appelberg oli onnistunut radanrikkomistoimessaan. Pohjoista kohti työnnettiin Stjernschantzin pataljoona yhden haupitsin kera torjumaan Tampereelta käsin mahdollisesti tehtäviä yrityksiä sekä koettamaan palauttaa yhteyttä Procopén pataljoonan kanssa, josta ei oltu kuultu mitään koko päivän mittaan. Hänen käskettiin edetä Kuljuun saakka. Sen kautta saataisiin, Tamperetta vastaan tehtävää hyökkäysliikettä silmälläpitäen, ainakin yksi etujoukko jo kelpo kappaleen verran edellepäin.

Molemmat tehtävät Stjernschantzin onnistuikin täydellisesti suorittaa. Vaikka hänen pataljoonansa miesluku olikin vähentynyt sen kautta, ettei taistelun aikana Moisioon lähetetty 3. komppania ollut vielä ennättänyt siihen palata, pääsi hän Kuljuun klo 11 aikaan, räjäytti taasen rataa ja ryhmitti sitten voimansa puolustusvalmiuteen. Samanaikaisesti saavutettiin myöskin yhteys Procopén kanssa, joka itse asiassa olikin jo ennättänyt Kuljun tienoille saakka. Hän oli Höytämäsjärven yli kuljettuaan ehtinyt hämärän tullessa Puskiaisiin maantien kohdalle ja eteni sieltä Kuljun pysäkkiä kohti. Täällä tavattiin vastassa komppanian vahvuinen vihollisosasto, joka lyhyen taistelun jälkeen pakotettiin peräytymään. Molemmat pataljoonat majoitettiin Kuljuun ja sen lähellä oleviin taloihin.

Myöhään illalla tuli Ahrenbergilta tiedotus Toijalaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä. Tiedotus oli lähetetty Laitikkalasta minne rakuunarykmentti oli palannut. – –

Wilkmanin ryhmän muihin osiin nähden voi tämän päivän kohdalta ainoastaan lisätä, että kapteeni N. Palmen kolonna – Perä-Pohjolan pataljoona ja 4. patteri – saapui iltapäivän kuluessa Kangasalan Liuksialaan, jonne se majoitettiin yöksi. Kangasalan kirkonkylän tienoille saapuivat myöskin luutnantti Bromanin molemmat komppaniat, jotka olivat tulleet junamatkassa Orivedeltä sekä ryhmän eri etappimuodostelmat, muona- ja ammuskolonnat.”[i]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 346-352

Julkaistu

Aku Louhimiehen versio Tuntemattomasta sotilaasta (DVD)

Kyseessä on tietysti vain romaaniin perustuva elokuva, mutta silti omasta puolestani joitakin hajahuomioita katsottuani elokuvan eilen illalla ensimmäisen kerran ja tänä iltana toisen kerran – tehden muistiinpanoja.

Oli hyvä ajatus lisätä elokuvaan katkelmia kotirintamalta – varsinkin Rokan perheen osalta.

Toinen hyvä ajatus oli esittää katkelma Jatkosodan alussa 26.6.1941 Tasavallan presidentti Risto Rytin radiopuheesta. Se puhe on aivan loistava tiivistelmä syystä Jatkosotaan. Minun mielestäni puheen kohdalla olisi kuitenkin pitänyt olla tekstitys: ”Tasavallan presidentti Risto Ryti puhuu 26.6.1941”

Sitten joudun menemään joihinkin kohtiin, jotka olisi pitänyt jättää tekemättä – vaikka on vain romaaniin perustuva elokuva:

1. Lottien häpäisy: esimerkiksi kohdassa 30:40 ”kenttähuora”, jatkoa kohdassa 1:41:07, vielä 2:31:30 ”Ei ole ennenkään sontaa ajettu” (kun Lotta pyysi surkeassa maastossa päästä polkupyöränsä kanssa ajoneuvon kyytiin), elokuvan lopussakin Lotta esitettiin istumassa sääret paljaana. Vielä alkupuolella Lotta tupakoimassa. Minusta tämä kokonaisuus on täysin anteeksiantamatonta ohjaajalle. Lotat tekivät valtavan hienon työn vapaaehtoisesti Suomen hyväksi – karkeasti 200 000 Lottaa minun mielestäni pelastivat urhealla ja uhrautuvalla antaumuksella Suomen itsenäisyyden, mm. vapauttamalla miehiä divisioonittain rintamalle. Usein heidän panoksensa Suomen hyväksi oli erittäin paljon sitäkin suurempi.

2. Kiroilua lisätty aivan kohtuuttomasti sinne sun tänne. Siellä oli todellisuudessa taisteluissa useimmiten sotilailla Jumala mielessä, eikä kiroileminen.

3. Kyseessä on tietysti lähinnä ”taiteellinen vaikutelma”, mutta minun mielestäni Lehdon itsemurhakohtauksesta ei olisi saanut jättää pois Lehdon repliikkiä, joka kuuluu suunnilleen seuraavasti: ”Saatanan vinosilmä, tähtää alemmas.”

—–

Molmbergin versio Tuntemattomasta on täysin ala-arvoinen. Sitä ei olisi mielestäni saanut ollenkaan tehdä. Alkuperäinen Edvin Laineen versio on mielestäni ehdottomasti paras, vaikka tässä Louhimiehen versiossa on paljon hyvääkin.

Julkaistu

23.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Hjalmarson joutui lähtemään Näsijärven itäpuolelta länsipuolelle auttamaan Satakunnan ryhmää (eversti Linder), Viljakkalaan, Kyröskoskelle.

23.3. tapahtui eri rintamilla paljonkin, minä seuraan artikkelissani nyt kuitenkin Hjalmarsonia. Linderin piti päästä eteenpäin katkaistakseen Porin ja Tampereen välisen yhteyden, ettei Porista pääsisi punaisia joukkoja apuun Tampereen punaisille.

Hjalmarsonin marssi Näsijärven ylitse kohti Viljakkalaa.

”Eversti Hjalmarson oli viimeiseen saakka toivonut, että ylipäällikkö, ottaen huomioon osaston ulkonevan aseman, muuttaisi lähtöä Viljakkalaan koskevan päätöksensä. Mutta maaliskuun 22 p:nä aamulla palasi luutnantti Gyllenberg Teiskoon ilmoittaen Orivedeltä puhelimitse turhaan esittäneensä asian yleisesikunnan päällikölle, eikä niin ollen ollut muuta tehtävissä kuin lähteä matkalle Näsijärven yli.

Jo klo 5 ap. kokoontuivat käskyjenhakijat osaston päällikön luo, ja tarpeelliset käskyt saatiin sen vuoksi nopeasti jaetuiksi.

Itäiselle rannalle jätetyt joukot – Heiskasen ja Väinönheimon pataljoonat sekä Leschin patteri – määrättiin majuri Malmbergi komennettaviksi. Ne joutuisivat nyt välittömästi Hämeen ryhmän päällikön alaisiksi.

klo 7 ap. lähti Hjalmarson jäljelläolevien joukkojen kanssa – niitä oli kaikkiaan seitsemän komppaniaa, kaksi tykkiä, lennätinosasto, räjäytyskomennuskunta, kenttäsairaala ja kuormasto – Teiskosta Pengonpohjaa kohden. Samalla jätti kapteeni Petersén osaston palatakseen päämajaan. Ratsumestari Rantzau astui hänen tilalleen esikuntapäälliköksi.

Marssi Näsijärven yli ei suinkaan ollut vaaraton, sillä jää oli jo paikoittain käynyt hauraaksi, mutta turmion uhkaa vähennettiin hajautumalla useihin kolonniin, joiden välille jätettiin pitkät välimatkat. Klo 10,30 ap. saavuttiin Pengonpohjaan.

Tänne oli Ylisen komppanian pääjoukko kokoontunut ja joukoille oli valmistettu ateria. Osaston levätessä ja aterioidessa lähetettiin adjutantti Åström edeltäpäin Viljakkalaan yrittämään päästä yhteyteen eversti Linderin kanssa. Åström ei kuitenkaan ehtinyt ratsastaa pitkälle, ennenkuin jo vihollisen partiot olivat estämässä matkan jatkamista. Hänen täytyi keskeyttää matkansa Koivistossa saamatta tehtäväänsä suoritetuksi.

Hjalmarson lähti Pengonpohjasta, Ylisen komppanian pääosan liityttyä osastoon keskipäivän tienoissa. Pieni osasto jätettiin vartioimaan yhteyslinjaa. Heti Koiviston sivuutettuaan joutui Snellmanin pataljoona, joka marssi etumaisena, taisteluun. Etenemistä päästiin sentään aluksi jatkamaan, sillä vihollinen peräytyi asemasta asemaan ryhtymättä vakavaan vastarintaan. Kun Snellman klo 4 ajoissa pääsi Rantalaan, ei hän enää, vaikka molemmat komppaniat kehittyivät taistelurintamaan, päässyt etenemään. Vihollinen, jolla oli käytettävissään lukuisia konekivääreitä, oli sijoittautunut vahvoihin asemiin Mattilan kahden puolen. Syntyi kiivas taistelu, ja kun pääjoukko kurjalla tiellä oli jäänyt kauas etujoukosta, täytyi Snellmanin piankin poistaa taistelusta pieniä osia komppanioistaan, jotta ei apua odotellessaan jäisi aivan reservittä.

Niin pian kuin olosuhteet sallivat, lähetti Hjalmarson yhden komppanian sekä konekiväärin Hallströmin pataljoonasta Snellmanin tueksi. Tämä tapahtui viime tingassa, sillä punaiset, joita nähtävästi ahdistettiin Ylöjärven tieltä käsin, olivat jo kiertämässä etujoukon vasenta sivustaa. Komppania sijoitettiin se vuoksi etujoukon vasemmalle puolelle, rintama lounaiseen päin. Täten vältettiin välitön vaara, ja taistelu kiteytyi klo 7 ajoissa yhteen paikkaan.

Hallström oli sillävälin etulinjan tueksi miehittänyt harjun Rantalasta itään yhdellä komppanialla ja kahdella konekiväärillä, antaen samalla pataljoonansa suorittaa eteenmarssin tien varrella.

Tilanne tuntui osaston päälliköstä erittäin epäselvältä. Kaikki yritykset päästä suoranaiseen yhteyteen eversti Linderin kanssa olivat epäonnistuneet, ja hänen oli tultava toimeen vain eversti Wetzerin [Hämeen ryhmä – jpu] antamin ohjein. Tämä oli annettu 24 tuntia sitten ja sen mukaan piti Linderin vasemman sivustan olla Viljakkalan luona, missä ohjetta annettaessa ratkaisemattomia taisteluja vielä oli jatkunut. Edettäessä oli lännestä kuulunut taistelunmelskettä, mutta suunnasta ei päästy yksimielisyyteen. Hjalmarson itse arveli melun kuuluvan Viljakkalan pohjoispuolelta Inkulan tienoilta, mutta toiset väittivät sen kuuluvan Kyröskosken taholta. Sen verran voitiin kuitenkin käsittää, ettei valkoisia joukkoja nyt voinut olla Viljakkalassa, koska vihollinen näin asettui osaston tielle.

Tästä päätteli Hjalmarson, ymmärrettävästi kyllä, mutta silti erehtyen, että Linderin joukot oli pakotettu peräytymään viimeisen ohjeen antamisen jälkeen.

Jo tämä vähensi osaston päällikön halua ryhtyä näin myöhään päivällä ratkaisevaan taisteluun taholla, joka lähemmin tutkittaessa ehkä osoittautuisi hyvinkin epäedulliseksi. Sen lisäksi uhkasi Ylöjärveltä, missä vihollisella täytyi otaksua olevan suuria voimia, saartovaara. Tältä suunnalta oli jo uhattu, ja vihollinen saattoi varsin hyvin tuottaa avukseen täydennysmiehistöä. Lisäksi joukotkin alkoivat jo saada kyllikseen päivän rasituksista.

Eversti Hjalmarson päätti kaiken tämän vuoksi koettaa keskeyttää taistelun ja antoi siitä klo 7,30 ip. määräyksensä. Snellmanin oli jäätävä valtaamalleen linjalle varmistukseksi tärkeimpään suuntaan, muitten joukkojen vetäytyessä Koivistoon. Upseeripartioita lähetettiin pohjoiseen johtaville teille ottamaan selkoa tieverkosta ja pyrkiäkseen Linderin kanssa yhteyteen. Ratsumestari Rantzau lähetettiin takaisin Pengonpohjaan yrittämään yhteyttä päämajan kanssa ja vihdoinkin saamaan selkoa tilanteesta. Hjalmarson otti huomioon, että seuraavana päivänä mahdollisesti olisi peräydyttävä pohjoisemmille teille, jotta päästäisiin yhteyteen Linderin kanssa.

Irroittautuminen vihollisesta ja majoittuminen ei kuitenkaan sujunut laskelmien mukaisesti. Sekä Snellman että Hallström olivat siksi tiukalla, ettei heitä ilman muuta voitu poistaa taistelusta. Kummastakin pataljoonankomentajasta näytti sitäpaitsi liian vaaralliselta jättää uupunutta etujoukkoa yksin vastustamaan vihollista, joka koko ajan oli osoittanut mitä suurinta aktiivisuutta ja jonka tuli koko ajan oli ollut ylivoimaista. Kun Hallström lisäksi oli vakuutettu siitä, että päivällä todettu taistelun ryske oli kuulunut Kyröskoskelta, päätti hän omalla vastuullaan jäädä paikalleen liittyneenä Snellmaniin, semminkin kun katsoi, että osaston olisi seuraavana päivänä jatkettava seuraamaansa suuntaan. Jo tulessa oleva komppania sai jäädä taistelulinjalle; muu osa sijoitettiin Rantalan itäpuolelle.

Ammunta jatkui kiihkeänä suurimman osan yötä. Mitään sanottavaa vahinkoa se tosin ei aikaansaanut, mutta joukoissa vallitsi hermostunut jännittyneisyys, eivätkä toisessakaan linjassa olevat komppaniat saaneet levätä. Lopulta, klo 2 seuduissa, taukosi taistelu ja pataljoonankomentajat saattoivat vuorottelemalla vetää taistelulinjoista pois osia komppanioista.

Vihollinen paiskataan takaisin ja Viljakkala vallataan (23. III)

Ne osaston joukot, jotka eivät olleet joutuneet mukaan taisteluun, oli jotenkuten majoitettu Koivistoon ja sen ympäristöllä oleviin taloihin. Ne pääsivät myöhään levolle ja saivat nousta jo varhain jalkeille. Eversti Hjalmarson, joka yhä edelleen kuvitteli Satakunnan ryhmän taistelevan hyvän matkan päässä pohjoiseen Viljakkalasta ja joka katsoi osaston joutuneen vaaralliseen umpikujaan, antoi klo 5 ap. käskyn palata Pengonpohjaa kohden.

Tämän käskyn täyttäminen tuotti kuitenkin vaikeuksia. Taistelu Rantalassa oli aamulla uudelleen kiihtynyt ja Hallström ilmoitti, että hän oli jälleen katsonut tarpeen vaatimaksi asettaa yhden komppanioistaan Snellmania tukemaan. Osaston päällikkö oli kylläkin tyytymätön tällaiseen itsevaltaisuuteen, mutta kun Rantzau vähän ennen klo 6 ap. palasi tuoden ohjeen ja määräyksiä, osoittautui, että Hallström oli ollut oikeassa. Esikuntapäällikön oli onnistunut päästä puhelinyhteyteen päämajan operatiivisen osaston kanssa, ja nyt hän toi mukanaan ohjeen, jonka eversti Linder oli pyytänyt toimittamaan perille. Satakunnan ryhmän päällikkö oli anonut, että Hjalmarsonille annettaisiin käsky vallata Viljakkala tunkeutuakseen sieltä edelleen Kyröskoskelle. Itse hän aikoi samalla työntyä tätä seutua kohti luoteesta käsin. Oli siis ilmeistä, että Linderin joukot olivat Kyrösjärven länsipuolella ja että Hjalmarsonin ensi tehtävä oli Viljakkalan valtaaminen.

Tästä aiheutuvat uudet määräykset annettiin nyt nopeasti. Patteri liittyi tuotapikaa taisteluun ja kuormastokolonnat käännettiin Ylisen ja Pelanderin komppaniain turvissa sekä jätettiin Koivistoon. Heti sen jälkeen sai Hallström käskyn kahdella vielä käyttämättömällä komppanialla lähteä hyökkäämään Viljakkalaan Mattilan pohjoispuolella olevan lahden yli.

Sillävälin kuin Hallström sijoitti Rannanjärven ja Pollarin komppaniat metsäiselle niemelle Mattilan pohjoispuolelle, asettui tykistö Rantalaan avaten tulen vihollisen tienhaarassa olevia ampumalinjoja vastaan. Tulen vaikutus oli tehokas ja punaiset alkoivat peräytyä. Osaston päällikön käskystä lähetti Hallström silloin kummankin aiemmin taisteluun panemansa komppanian hyökkäämään. Tykki- ja konekivääritulen suojassa edistyi hyökkäys nopeasti. Komppania Dahlman pääsi vaikeuksitta tienhaaraan ja vihollinen pakeni kirkonkylää kohden.

Punaiset eivät kuitenkaan ilman muuta hellittäneet otettaan, vaan asettuivat kerran toisensa jälkeen sopiviin leikkauksiin. Mainiossa yhteistoiminnassa tykistön ja Mattilasta pohjoiseen sijoitettujen konekiväärien kanssa tunkeutuivat nyt Dahlmanin ja Ahtiaisen komppaniat eteenpäin pitkin maantietä ja siitä vasemmalle. Niitä seurasi yksi Kauppisen konekiväärijoukkueista, joka täyttä vauhtia eteni tietä myöten. Lopulta määräsi Hallström myöskin Rannanjärven ja Pollarin liikkeelle niemestä, suoraan jään yli kirkkoa kohden.

Urhoollinen Virtain pataljoona eteni kuin harjoituskentällä, kokeneen komentajansa suureksi tyydytykseksi ja ihastukseksi. Tämä oli pataljoonan uljain taistelu vapaussodan aikana. Kirkonkylän eteläpuolella pysähtyi vihollinen viimeisen kerran, eikä etumaisena oleva Dahlman voinut tunkeutua edemmäksi. Silloin lähetettiin Ahtiaisen komppania rynnäkköön ja yhdellä ainoalla reippaalla otteella vallattiin vihollisen asema kylän syrjässä pistimin ja käsikranaatein. Yksi konekivääri saatiin saaliiksi ja vihollinen viskattiin suuria tappioita kärsittyään suinpäin länttä kohti. Tämä tapahtui n. klo ½ 12 aikaan.

Juuri ennen tätä viimeistä menestyksellistä hyökkäystä oli Hjalmarson saanut ensimmäisen tiedotuksen suoraan Satakunnan ryhmän päälliköltä. Se sisälsi selonteon tilanteesta Kyrösjärvestä länteen olevalla alueella sekä käskyn vallata Viljakkala ja sen jälkeen aikaansaada yhteys Osaran kautta.

Kun siis Hjalmarson tästä alkaen oli välittömästi Satakunnan ryhmän alainen, kerromme seuraavassa hänen osastonsa vaiheista Satakunnan ryhmän toiminnan yhteydessä.”[i]

Satakunnan ryhmän toimintaosuudesta: Viljakkalan seutu puhdistetaan.

”Tilanne Kyrösjärven itäpuolella oli nimittäin kaikkea muuta kuin selvä Hallströmin komppanian hyökätessä Viljakkalaan.

Punaiset joukot, jotka oli voitu arvioida 700 mieheksi lukuisine konekivääreineen tyhjensivät tosin itse kirkonkylän, mutta jäivät sen ympäristöille. Vaikka Hjalmarson heti valloitettuun kylään saavuttuaan oli vetänyt sinne tykistön, pataljoona Snellmanin ja kuormastokolonnansa, sekä alkanut järjestellä majoitusta, viipyi sentähden vielä monta tuntia, ennenkuin taistelu taukosi. Osa Snellmanin pataljoonaa lähetettiin pohjoiseen päin puhdistamaan Inkulaa, ja suurin osa pataljoona Hallströmiä oli pantava uudelleen hyökkäämään länteen- ja etelään päin tarkoituksenaan karkoittaa vihollisen voimat Kyrösjärven itärannan metsämaastosta. Vielä kun vahdit oli järjestetty, jatkui ammunta. Se seikka, että suhteellisen voimakkaita vihollisvoimia oli jäänyt Linderin päävoimien ja Hjalmarsonin osaston väliin, sekä samana päivänä vallinnut hirmumyrskyn voimainen kaakkoistuuli selittävät sen tosiseikan, että niin hyvin Linder kuin Hjalmarsonkin olivat aina iltaan asti suurin piirtein katsoen epätietoisia tilanteesta toistensa rintamalohkoissa.

Vastarinta Kyröskoskella murretaan.

5 ajoissa ip. alkoi [kapteeni – jpu] Pellin hyökkäys Järvenkylän järven eteläpuolella ilmetä kiivaasti yltyvänä ammuntana ja selvästi huomattavana levottomuutena vihollisen asemissa Nuutista lounaiseen.

Ryhmän päällikkö [eversti Linder – jpu] asetti silloin Oulun pataljoonan, paitsi yhtä komppaniaa, majuri von Gerichin käytettäväksi ja antoi hänelle määräyksen vallata vihollisen asemat Nuutin kukkulalla. Hyvin valmistettuna ammunnalla vallitsevalta Mannamäen kukkulalta ja Turun pataljoonan reippaasti suorittamana saavutti tämä hyökkäys välittömän menestyksen.

Sillä välin Pell oli joutunut vakavaan ja tappioita tuottavaan taisteluun kyeten vain askel askeleelta taistellen etenemään. Mutta hänen kaarrostamisensa alkoi pian tehota, ja niinpä von Gerichin voimakkaan krenatöörikomppaniojen vahvistaman rintamahyökkäyksen painostuksen alaisena vihollinen tungettiin hitaasti mutta varmasti takaisin. Yltyvässä pimeydessä syntyi paikotellen erehdyksiä, niin että valkoisten eri taisteluryhmät ampuivat toisiaan, mistä aiheutui pysähdyksiä. Kun erehdys – joka kaikeksi onneksi ei vaatinut suurempia tappioita – oli korjattu, jatkui hyökkäys edelleen. Viimeisen vastarintayrityksen jälkeen, mikä tapahtui itse Kyröskoskella, pakotettiin vihollinen Turun- ja Oulunpataljoonien yhtyneillä hyökkäyksillä peräytymään. 1 ajoissa yöllä oli Kyröskoski valkeitten joukkojen hallussa.

Hyökkäyksen onnellisesti kehityttyä oli eversti Linder, saadakseen Hjalmarsonin yhteistoimintaan, määrännyt tämän jatkamaan hyökkäystään etelään ja silloin ensi sijassa valtaamaan Särkän. Tämä määräys saavutti Hjalmarsonin vasta klo 8 illalla, eikä kernaasti voinut aiheuttaa joukkojen hälyyttämistä öiseen marssiin. Ne olivat sillä haavaa juuri asettuneet levolle uudistuneen taistelukohtauksen jälkeen. 7 ajoissa oli nimittäin pari sataa punakaartilaista hyökännyt etuvartioiden kimppuun päätien varrella, ja vasta kun kaksi Hallströmin komppaniaa oli asetettu niitä vastaan, oli ne voitu karkoittaa.

Kun eversti Linder maaliskuun 24 p:nä voi luoda yleissilmäyksen tilanteeseen, kävi ilmi, että oli saavutettu todella huomattava menestys. Vihollinen oli, lukuunottamatta hajallisia partioita, jotka siellä täällä ryhtyivät vastarintaan, täydelleen tyhjentänyt koko Kyrösjärven seudun, ja pian tiedotettiin myöskin Hämeenkyrön olevan vapaan. Kaikesta päättäen oli peräytyminen tapahtunut täyden pakokauhun vallassa. Punaisten veriset tappiot olivat hyvin vakavia. Joskin heidän oli onnistunut pelastaa tykistönsä, olivat toiselta puolen melkein kaikki heidän konekiväärinsä, kaikkiaan 11 kappaletta, joutuneet valkoisten haltuun. Muutenkin saatiin kokoon suuri saalis. Oikea katastrofi oli kohdannut noin 3000 miehen vahvuisen voiman, joka oli saanut tehtäväkseen suojella Tampereen länsisivua. Tie Porinradalle ja Tampereelle näytti olevan avoinna.”[ii]

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 312-313

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 303-307

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 311-313

Julkaistu

22.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Wilkmanin hyökkäys Kangasala-Luopioisten linjalle, Vääksyn taistelu.

”Saamansa tehtävän mukaisesti ja päivän kuluessa suoritettujen liikkeiden perusteella päätti eversti Wilkman 21 p:n illalla hyökätä seuraavana aamuna Vääksyn kannaksella olevaa vihollisasemaa vastaan ja valloittaa Kangasalan ja sen monilukuiset tienristeykset.

Ollen epätietoisena Tervaniemellä vallitsevasta tilanteesta – siellä käydyn taistelun odottamattoman onnekkaasta päätöksestä tuli tiedotus vasta yöllä – voi ryhmän päällikkö tämäniltaisessa taistelukäskyssään kuitenkin ainoastaan lyhyesti selostaa asemaa ja aikeitaan sekä määrätä lähtöajat ja käskyjen toimittamisen. Joukkojen tuli olla marssivalmiit majoituspaikoillaan klo 9 ap. ja käskynsaajien saapua esikuntamajaan Pispalaan klo 8 ap.

Kun aamulla sitten kokoonnuttiin esikuntaan vastaanottamaan toimintakäskyt, oli jo ennätetty saada täysi varmuus Ahrenbergin osaston asemasta. Koska Ahrenberg oli Tervaniemen taistelusta tiedottaessaan maininnut vihollisen perääntyneen Sahalahdelle, oli välttämätöntä, että Vääksyyn hyökättäessä pidettiin tätäkin suuntaa silmällä. Otettaessa huomioon Vääksyn puolustusaseman luonnollinen vahvuus ei voitu olettaakaan, että sen läpi päästäisiin murtautumaan pelkällä rintamahyökkäyksellä. kaartoliikettä tuli sen vuoksi yrittää. Vihollisen edullinen tykistöasema Kangasalan Kirkolla, josta voitiin ampua miltei suoraa sivustatulta, pakotti samanaikaisesti valmistelemaan hyökkäystä huolellisella tykistötulella, ennenkuin jalkaväki pantiin ryntäämään. Näihin näkökantoihin pohjautui siis alkavan päivän taistelukäsky, joka annettiin Pispalassa kohta klo 8 ap. jälkeen. Se kuului seuraavasti:

Minun komentooni kuuluvat joukot etenevät tänään valtaamaan Kangasalan kirkon-Vääksyn-Leipin välisen maaston.

  1. Seinäjoen pataljoona ja 2. patteri pysyvät majuri Aminoffin johdolla nykyisissä asemissaan tunnustellen edelleen vihollisen vahvuutta ja sen konekiväärien asemapaikkoja, joista heti selon saatua on tiedotettava haupitsidivisionalle [Wegeliuksen patteri].
  2. Haupitsidivisiona käy heti asemaan vaimentaakseen tulellaan Kangasalan kirkon seudulle sijoitetun vihollistykistön sekä pakottaakseen Vihtiälässä olevan jalkaväen peräytymään.
  3. Wingen pataljoona ryhmitetään salaa maantien eteläpuolelle Suomatkan kohdalle.
  4. Wilkmanin pataljoona ynnä yksi joukkue ratsuväkeä etenevät klo 10 ap. Vahterpään-Kerppolan kautta sekä jäiden yli 3 km Heponiemen eteläpuolella olevaan tienhaaraan, tiedustellen seutua Heponiemen, Pälkäneen ja Kuhmalahden suuntaan sekä ollen valmiit etenemään Roineen poikki Tiihalaan.
  5. Vaasan pataljoona ynnä yksi joukkue ratsuväkeä etenevät klo 10 ap. Pispalan-Tohkalan linjalta Sahalahden kautta Pakkalan tienhaaraan ratsumestari von Bornstedtin antamien lähempien määräysten mukaisesti.
  6. Eskadroonan loppuosa tiedustelee alkaen klo 10 ap. Mutikosta lähtien Kangasalan kirkon pohjoispuolella olevaa maastoa sekä ylläpitää yhteyttä eversti Wetzerin läntisen kolonnan kanssa.
  7. Sairaat ja haavoittuneet lähetetään Orivedelle, missä sijaitsee sairasjuna tai muunlainen etappisairaala.
  8. Minä oleskelen alkaen klo 10 ap. Suomatkan kohdalla olevalla maantiellä.

Wilkman, osaston päällikkö.

Grafström.

 

– – [jätin välistä kappaleen pois – jpu]

Taistelu tuli siten saamaan täysin normaalin ja suunnitelman mukaisen kulun. Ensin kehittäytyi Aminoffin johtama vanha etujoukko ketjuun ja karkoitti lyhyen taistelun jälkeen vihollisen heikot vartio-osastot Vihtiälästä ja Vääksystä. Sen jälkeen kävi Palmen patteri tuliasemaan Vihtiälän talon pohjoispuolelle ja aloitti ampumisen puolustajan jalkaväkeä vastaan, samalla kuin Seinäjoen pataljoona ryhmitettiin hyökkäämään saman talon koillissivulla olevaan metsänreunaan. Samaan aikaan oli Hamiltonin ankarasti ponnistellen onnistunut saada puolet haupitsipatteria asemaan Suomatkan seudulle. Kapteeni Nordenfeltin johtaman tarmokkaan tiedustelun avulla – hän nelisti Vesijärven jäitten yli suoraan Kangasalan kirkonkylään – päästiin piankin selville kirkolle sijoitetun vihollistykistön asemasta, ja haupitsit voivat sitten kohta ruveta purkamaan tehokasta tulta pakottaakseen vihollisen tulikidat vaikenemaan. Kun tämä ensimmäinen tehtävä oli parituntisen taistelun jälkeen saatu ratkaistuksi – punainen patteri taukosi ampumasta ja vetäytyi taaksepäin – suunnattiin myöskin haupitsien tuli kannasta puolustavaa jalkaväkeä kohti. Samassa yhteydessä komennettiin myös Wingen pataljoona etenemään, ja sen ryhmityttyä Vihtiälän talon molemmille puolille pantiin jalkaväki hyökkäämään. Tykistön pitäessä vastustajaa aloillaan pääsivät ampumaketjut etenemään komeasti niinkuin harjoituskentällä vaihtelevin rynnäkkösyöksyin. Niiden kintereillä seurasi tiukasti Palmen patteri, joka siirtyi tykki tykiltä asemasta toiseen. Pianpa olivat molemmat pataljoonat päässeet purolle saakka. Punaiset eivät silloin jääneet enää odottelemaan rynnäkköä, vaan suoriutuivat kiireen vilkkaa pakoon osittain kirkonkylään, osittain Jokioisten kautta suoraan etelään. Kerroksittain järjestettyihin vihollisen puolustusasemiin jäi jäljelle kasoittain kaatuneita. Winge oli tuottanut rekensä rintamalle – hänen pataljoonallaan oli näitä ajoneuvoja edelleenkin puolta miehistöä varten – ja antoi karauttaa täyttä nelistä harjua pitkin kirkonkylään toivoen siellä tavoittavansa pakenijat, mutta turhaan. Kylä oli tyhjillään ja ainoa saalis oli kenttäkeittiö ja siinä poriseva hernerokka. Klo puoli 4 ip. oli Kangasalan kirkonkylä sitten kokonaisuudessaan Wilkmanin ryhmän hallussa, joka oli hyökkäyksessä kärsinyt vain aivan lievää mieshukkaa.

Molemmat erikseen lähetetyt pataljoonat eivät yhdyttäneet vihollisia missään. Punaisia joukkoja oli aamulla ollut Sahalahdella, mutta ne olivat lähteneet pakosalle Vaasan pataljoonan lähestyessä. Klo 1 ip. saapuivat vaasalaiset Pekkalaan, lepäilivät siellä klo puoli 4 ip. ja jatkoivat sitten matkaa Monikkalan tienoille, minne myöhään illalla yövyttiin. Ratsumestari Wilkmanin pataljoona kerkisi Heponiemeen klo puoli 2 ip. ja rupesi sieltä käsin tunnustelemaan seutua Pälkäneelle ja Tiihalaan päin. On mahdollista, että tämän pataljoonan eteneminen punaisten oikeaa siipeä vastaan joudutti näitä päästämään Vääksyn aseman käsistään. Varsinaiseen taisteluun ei pataljoona joutunut ottamaan osaa, ja se majoitettiin yöksi Heponiemeen.

Muut osat Wilkmanin ryhmästä leiriytyivät taistelun jälkeen Vääksyn kannaksen-Kangasalan kirkonkylän-Liuksialan-Joutsiniemen väliselle alueelle; Wingen pataljoona työnnettiin Ohtolaan saakka toimittamaan etuvartiopalvelusta Lempäälän suuntaan.

Luopioinen miehitetään.

Ahrenbergin osasto jatkoi tänä päivänä etenemistään ja pääsi iltapäivällä Luopioisiin kohtaamatta matkalla ollenkaan vihollisia. Paikkakuntalaisten kertoman mukaan olivat punaiset jo edellisenä yönä päätäpahkaisessa paossa hajonneet pitkin teitä ja tiukanneet itselleen vereksiä hevosia päästäkseen livistämään vieläkin joutuisammin. Luopioisten halki he olivat laskettaneet kertaakaan pysähtymättä. Kalmin osaston taholla ei ollut tapahtunut mainittavia. Osaston selkäpuolella siirrettiin päivän kuluessa Längelmäeltä Linsénin reservipataljoona ja luutnantti Bromanin komppaniat, edellinen Pohjaan, jälkimmäinen Orivedelle. Nämä joukot olivat kapteeni Ingelbergin toimesta saaneet edellisinä päivinä tarvitsemansa kuormaston, ja muussakin suhteessa oli niiden taisteluarvoa lisätty harjoituksilla, uudestijärjestelyillä ja varusteiden parannuksilla.”[i]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 293-298

Julkaistu

21.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Hjalmarsonin joukot etenevät Sorilaan – pettymys kun ei saanut jatkaa eteenpäin, vaikka tie Tampereelle tuntui olevan auki.

”Maaliskuun 21 p:nä oli Hjalmarsonin tehtävänä vallata sillat Kämmenniemen ja Värmälän luona. Mitään muita määräyksiä ei hän vielä 20 p:n iltana ollut saanut, ja kaikesta päättäen ei eversti Wetzerin määräys Nurmin valtaamisesta ylipäänsä koskaan tullut perille.

Tampereelta tulleiden pakolaisten kautta oli Hjalmason 20 p:n iltana saanut varsin selvän käsityksen siellä vallitsevista olosuhteista, ja osastossa oli pyritty lisäämään vastustajan leirissä vallitsevaa hermostuneisuutta puolittain leikillä sytyttämällä suuria tulia Näsijärven jäälle Teiskosta lounaaseen. Näiden toimenpiteiden kautta myös todella eneni jo ennestäänkin ankara levottomuus kaupungissa.

Maaliskuun 21 p:ksi annetut määräykset tähtäsivät Kämmenniemen ja Värmälän kannaksien valtaamisen, jotka saapuneiden tiedotusten mukaan olivat vihollisten miehittämät. Sen oli määrä tapahtua Heiskasen pataljoonan Kämmennientä vastaan kohdistuvan yöllisen hyökkäyksen kautta; muiden joukkojen oli oltava valmiina tukemaan tätä hyökkäystä.

Jo ennenkuin hyökkäys vielä oli alkanut, saatiin kuitenkin klo 2 ap. tieto, että vihollinen oli luopunut Kämmenniemestä ja peräytynyt. Odottamatta määräystä etenivät tällöin sekä Hallström että Heiskanen. Edellinen miehitti taistelutta Kämmenniemen jälkimmäisen jatkaessa matkaa ja vähäpätöisen laukausten vaihdon jälkeen miehittäessä Värmälän.

Saatuaan tästä tiedon lähti Hjalmarson tykistön upseerien ja tiedusteluhenkilökunnan seuraamana aikaisin aamulla Värmälään ja antoi siellä Heiskaselle määräyksen lähettää osaston valtaamaan Nurmin tärkeän tienhaaran. Mukana seurasi tykistöupseeripartio tarkoituksenaan tutkia, mitä mahdollisuuksia olisi Hirviniemen seudulta ampua Tamperetta.

Samalla kun muut joukot jo aikaisin illalla majoittuivat vasta vallatulle seudulle, lähetettiin näin ollen Vöyrin pataljoonasta kaksi komppaniaa jääkäriluutnantti Petreliuksen johdolla Nurmia kohti. Tätä joukkoa seurasi haupitsipatterin päällikkö jääkärikapteeni Lesch.

Kohtaamatta ainoatakaan vihollista saapui Petrelius 2 aikaan Sorilaan. Lähestyttäessä tätä kylää joutuivat hänen varmistusosastonsa venäläisen jalkaväen tulen alaisiksi. Sinne oli juuri Tampereelta saapunut komppania ryssiä turvaamaan Teiskon suuntaa, ja se ei vielä ollut ennättänyt järjestäytyä. Pikaisesti kehitti komppaniansa jääkäriluutnantti Kohonen ja hänen asiaan reippaasti tarttuessa paiskattiin vihollinen lähitaloista takaisin. Kun myöskin Holmqvistin komppania oli kehittäytynyt ja taistelua jatkunut muutamia tunteja, hellitti vihollinen otteensa ja peräytyi Nurmia kohden. Petrelius ei ajanut takaa, vaan sijoitti joukkonsa Sorilaan, missä venäläisten kokoomat elintarvikevarastot joutuivat hänen käsiinsä. Taistelun aiheuttamat tappiot olivat vähäiset; haavoittuneiden joukossa oli kapteeni Lesch.

[Osaston pitää muuttaa suuntaa – pettymys – väliotsikko – jpu]

Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli asemassa osaston esikunnassa Teiskossa kuitenkin tapahtunut huomattava muutos. Sinne oli saatu suotuisia tietoja Näsijärven läntiseltä rannalta, missä Ylisen komppania oli karkoittaen tiehensä verrattain voimakkaita vihollisjoukkoja päässyt Pengonpohjaan ja kärsimättömänä odotettiin määräystä marssia Tamperetta kohti, minne tie näytti olevan avoinna. Silloin saapui sen sijasta klo 2 ip. eversti Wetzerin aamulla aikaisin lähettämä käsky marssia kohti Viljakkalaa ja lähettää Vöyrin koulu takaisin.

Helppo on käsittää, että tämä käsky otettiin vastaan varsin sekavin tuntein sekä päällystön että miehistön taholla. Sen, jonka tarkattavana oli yksinomaan vain paikallinen asema, oli vaikea ymmärtää, mihin perustui päätös, johonka näytti sisältyvän jo käsin kosketeltavasta päämäärästä luopuminen. Näin oli laita erittäinkin Vöyrin pataljoonan. Sen riveissä ei nyt ollut huomattavissa jälkiäkään Kurun päivien väsymyksestä ja alakuloisuudesta, tiedettiin, että osasto oli Tampereen suunnalla ensimmäisenä, ja vallitsevana oli voitonvarman päättäväisyyden tunnelma. Pettymys oli se vuoksi suuri, kun saatiin tietää, että rintamapalvelus vaihtuisi koulunpenkkiin. Hjalmarsonin osasto ei voinut olla uskomatta, että päätös osaston siirtämisestä Näsijärven läntiselle puolelle perustui riittämättömään tietoon todellisesta asemasta näillä seuduilla, ja niinpä osaston päällikkö, ryhdyttyään kaikkiin välttämättömiin valmistelutoimiin voidakseen joka tapauksessa noudattaa vastaan ottamaansa käskyä, lähetti illalla adjutantti luutnantti Gyllenbergin Orivedelle selvittämään johdolle todellista asemaa ja koettamaan saada muutosta aikaan. Joka tapauksessa oli Gyllenbergin otettava tarkemmat tiedot eversti Linderin joukoista, joista siihen asti saadut tiedot näyttivät olevan liian horjuvia pantavaksi seuraavan päivän sotaliikkeiden perustaksi.

Odotellessaan vastausta näihin esityksiinsä antoi Hjalmarson vain valmiusmääräyksen joukoilleen. Niiden oli oltava marssivalmiina majapaikoissaan klo 5 ap. Minne sitten oli suunnattava kulku, oli vielä epävarmaa.

Myöhään illalla saapuivat Orivedeltä Väinönheimon pataljoona ja Snellmanin jääkäripuolipatteri vaivaloisen marssin jälkeen metsä- ja talviteitä. Patteri oli viimeksi kuluneiden 36 tunnin kuluessa katkaissut taivalta pyörein luvuin 90 km, suoritus, joka puhuu puolestansa.”[i]

Tykistön ammuspula karjuva

Jo Vapaussodassa oli valtava pula tykistön ammuksista – kuten sittemmin Talvisodassa. Ryssä hyökkäsi Karjalassa ja Tampereen vapautustaisteluihinkin olisi tarvittu ammuksia.

”Suuremman huomion vaativat Savosta ja Karjalasta tulleet tiedot. Ne eivät olleet ilahduttavia. Vihollinen kävi ilmeisellä tarmolla hyökkäykseen majuri Sihvon koko rintamalla [Karjala – jpu], ja vahvoja joukkoja tiedotettiin koottavan erikoisesti Savon ryhmän oikeata siipeä vastaan. Savossa oli yritys Heinolan kirkonkylää vastaan epäonnistunut ja Kalkkinen täytynyt luovuttaa. Molempien ryhmien päälliköt ilmoittivat ampumatarpeita puuttuvan; tämä puute oli Karjalan tykistössä täydellinen. Sihvo sanoi, ettei hän voi enää vastata rintamastaan, jos ei lisävoimia ja ampumatarpeita asetettaisi hänen käytettäväkseen.”[ii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 268-271

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 263

Julkaistu

20.3.1918 – 100 vuotta sitten Pakolaisten joukkomurha

Punakaartilaiset raiskasivat ja murhasivat 100 vuotta sitten.

Joukko nuoria yritti paeta punakaartien hirmutekoja kapinallisten hallussa olevalta alueelta Suomen hallituksen valvomalle alueelle. He jäivät pakoreissullaan kiinni.

Joukossa olleet kaksi nuorta naista raiskattiin, kidutettiin ja murhattiin punakaartilaisten toimesta. Kahdeksan miestä kidutettiin ja murhattiin samoin punakaartilaisten toimesta. Jostakin syystä punakaartilaiset jakoivat vangit kahteen ryhmään, joista kaksi murhattiin 20.3.1918 ja loput kahdeksan 21.3.1918.

Nämä rikokset on kuvattu erittäin tarkasti kahdeksalla kirjan sivulla viitetietoineen. On kerrottu niin murhamiesten kuin murhattujen nimet ja samoin punapäällikön nimi, joka käski tappaa vangit.

Siis kylmiä faktoja, eikä kuten punaisten kertomat sepitykset.

20.3. murhatut olivat:

Jaakkola Antti, 21-vuotias ylioppilas Vehkalahdelta,

Makonin Eugen, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta.

21.3. murhatut olivat:

Hauhio Eino, 18-vuotias kirjanpainon oppilas Haminasta,

Husgafvel Helmi, 25-vuotias tuomiokunnan kirjuri Haminasta,

Jaffe Nikolai, 17-vuotias yhteiskoulun oppilas Haminasta,

Kattelus Einar, 18-vuotias talollisen poika Sippolasta,

Lainio Aino, 24-vuotias lakitieteen ylioppilas Haminasta,

Pukki Matti, 30-vuotias talollisen poika Luumäeltä,

Purho Hugo, 21-vuotias talollisen poika Sippolasta,

Tynys Matti, 21-vuotias hevosmies Vehkalahdelta.[i]

 

Lainaan pätkiä kirjasta:

”Takaa-ajajistaan tietämättä he ajoivat Savitaipaletta kohti. Ylitettyään Lennusjärven he tulivat Kaulion kylään, jossa väijyksiin asettuneet punaiset vangitsivat heidät ja veivät heidät Taavettin asemalle punakaartin esikunnan kuulusteltaviksi. Kuulustelun jälkeen punakaartilaiset ottivat heidän rahansa ja kellonsa ja kertoivat, että heidät viedään Savitaipaleelle. He telkesivät vankinsa kylmään rautatievaunuun odottamaan kuljetusta. Heille ei kerrottu, että punakaartin esikunta oli määrännyt heidät murhattavaksi matkalla.”[ii]

Väinö Uski oli kehunut, että ”hän yhdessä useamman muun punakaartilaisen kanssa oli kuljettanut yllämainitussa joukkueessa olleen Neiti Helmi Husgafvelin erääseen lehmäläävään, jossa olivat hänet raiskanneet ja kuumilla raudoilla polttaneet sekä sitten kiduttamalla tappaneet.”[iii]

——

[i] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 116

[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 110-111

[iii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 114