Suomen Armeijan järjestelyistä ennen ”loppusotaa” ja ensimmäisestä kenraali Löfströmin johtaman Itäarmeijan operaatiosta voi lukea täältä. Siinä operaatiossa eversti Ausfeldin ryhmä katkaisi Suomen ja Venäjän välisen maayhteyden, että Venäjä ei voisi enää lähettää Suomen puolelle joukkojaan, eikä materiaalista apua punakapinallisille – eikä toisaalta punakapinalliset ja venäläiset voisi maitse paeta Venäjälle ”loppusodan” kuluessa.
Seuraava tärkeä operaatio oli vapauttaa Viipuri venäläisistä joukoista ja punakapinallisista. Mielellään jo samalla vapautettaisiin myös Lappeenranta, jos voimat siihen riittävät. Riittääkö voimat myös Lappeenrannan vapauttamiseen riippui siitä hyökkääkö Venäjä vielä suurin joukoin Suomen ja Venäjän välisen rajan ylitse eversti Ausfeldin joukkojen kimppuun, vai häviääkö Venäjä suosiolla Suomen ja Venäjän välillä käynnissä olevan Vapaussodan. Jos Venäjä ei enää hyökkää, niin sitten eversti Sihvon ryhmälle riittää lisää resursseja Lappeenrannan suunnalla.
Ryhmitys
Itäarmeijan länsipuolella oli Länsiarmeijaan kuuluva kenraalimajuri Linderin johtama Savon ryhmä. Itäarmeijan ja Länsiarmeijan rajana oli Saimaan vesistö. Kenraalimajuri Linderin päätehtävänä oli vapauttaa Kotka ja Hamina. Mahdollisuuksien mukaan avustaa Lappeenrannan vapauttamisessa.
Itäarmeijan vasen siipi oli eversti Sihvon ryhmä – kenraalimajuri Linderin naapurina. Keskellä oli kenraalimajuri Wilkmanin vahva ryhmä, jonka päähyökkäyssuunta oli Heinjoen seudulta länteen Viipuriin. Oikea siipi oli eversti Ausfeldin ryhmä sulkemassa Laatokan ja Suomenlanden välillä Karjalan kannaksen Taipale-Metsäpirtti-Valkeasaari-Terijoki-Raivola.
Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä puolestaan oli jaettu kolmeen rivistöön:
”Eversti von Colerin rivistön – käsittäen 2. jääkäriprikaatin (paitsi VIII pataljoona), ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta, 2. haupitsipatterin (kaksi haupitsia), 5. ja 6. kanuunapatterin (kummassakin 4 tykkiä), sekä ryhmän 2. kenttälennätinosastosta – oli yöllisellä hyökkäyksellä vallattava vihollisen Lyykylässä olevat varustukset, tunkeuduttava pikamarssissa Taliin, vallattava se ja siten eristettävä Kavantsaarella ja Näätälässä olevat viholliset Viipurista.
Everstiluutnantti Jernströmin rivistön – käsittäen 1. jääkärirykmentin, yhden pataljoonan 6. jääkärirykmentistä, yhden ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta, 1. haupitsipatterin (4 haupitsia), puolet 4. kanuunapatterista (2 tykkiä) sekä yhden ryhmän 2. kenttälennätinosastosta – oli hyökättävä Suurperon, Vääräkosken ja Pienperon kautta rautatielle ja valloitettava Viipuri idästä ja kaakosta käsin.
Majuri Savoniuksen rivistön – käsittäen 5. jääkärirykmentin paitsi kahta pataljoonaa, yhden ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta ja puolet 4. kanuunapatterista (2 tykkiä) – oli vallattava Ilveksen ja Hotakan tienristeykset ja sen jälkeen edettävä Galitsinaan.
Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonan, paitsi kolmea ryhmää, oli suojeltava ev.luutn. Jernströmin vasenta sivustaa ja tiedusteltava Rokkalanjoelle päin ja Vitikkalan tiehaaraa kohti Kaukjärven pohjoisrannalle.
Yhden pataljoonan 6. rykmentistä oli edettävä Pilppulaan ja sijoituttava ryhmänreserviksi.”[i]
Kuten edellä olevasta huomaatte kenraalimajuri Wilkman liikutteli rykmenttien, pataljoonien ja pattereiden lisäksi myös puolikkaita kanuunapattereita ja ratsujääkärieskadroonan yksittäisiä ryhmiä. Ei ollut Suomen Armeijan Itäarmeijalla liikaa resursseja käytettävänään tässä Suomen Vapaussodan ”loppusodassa”.
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 193-194
Kävin pyöräilemässä yhden vakioreittini edestakaisin. Menomatkalla odotin kiinnostuneena yhtä paikkaa, jossa olen useana keväänä nähnyt muuttolintuja lepäämässä ja ruokailemassa.
Sielläpä olikin tällä kertaa tien laidassa luultavasti lintubongari auton ja suuren kolmijalan kanssa – eikä yhtään kiinnostavaa lintua.
Takaisin tullessa lintubongari oli kadonnut ja hänen sijastaan oli kurkia ja joutsenia lepäämässä ja ruokailemassa. Minä en tietenkään pysähtynyt häiritsemään lintuja vaan ajoin tyytyväisenä näkemääni edelleen.
Suomen hyvin pitkä, syvä ja synkkä suomettumisen kausi on vaikuttanut suomalaisten tietoisuuteen Suomen historiasta aivan murskaavasti. Suurella osalla suomalaisia on täysin virheellinen käsitys Suomen historiasta.
Suomettumisen aikana kehitettiin esimerkiksi valheellinen tarina kiltistä Leninistä, joka lahjoitti Suomelle itsenäisyyden ”hopeatarjottimella”. Kun sen valheellisen tarinan kanssa ei sopinut yhteen historiallinen totuus Suomen ja Venäjän välillä käydystä voitokkaasta Vapaussodasta (1918), niin sitä pahempi historialliselle totuudelle. Totuus piti unohtaa ja tosiasioista kertovat kirjat pistettiin kiellettyjen kirjojen luetteloon – niitä ei saanut olla luettavissa mm. kirjastoissa.
Kun Leninin Venäjä yllytti osan suomalaisista punaisista nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista Hallitusta vastaan Vapaussodan aikana ja aseisti kapinalliset, sekä pisti venäläiset sotilaat taistelemaan kapinallisten rinnalle Suomea vastaan – niin sekin punakapina piti sitten unohtaa ja kirjoittaa tapahtunut historia uusiksi (väärennetyksi).
Niinpä vielä nytkin yli neljännesvuosisata neukkulan kemahtamisesta ja 100 vuotta Vapaussodasta kirjoitetaan yleisesti jostakin kummallisesta kuvitteellisesta ”sisällissodasta”. Miettikääpä tarkkaan – jos olisi ollut sisällissota Suomessa, niin miksi ihmeessä piti solmia sen sodan rauhansopimus pitkien ja vaikeitten rauhanneuvottelujen jälkeen Suomen ja Venäjän välillä?
Miksi ihmeessä jotkut yrittävät kaikkensa, että estettäisiin minua kirjoittamasta kylmiä tosiasioita Suomen Vapaussodasta (Suomen ja Venäjän välisestä sodasta 1918-1920)? Mikä on motiivi heillä jotka yrittävät estää tuomasta esiin historiallisia tosiasioita?
Jotkut asiat historiasta voivat olla kipeitä joillekin henkilöille – mutta eikö kuitenkin olisi parasta tuoda tosiasiat esiin kuin jurnuttaa niitä vielä 1000 vuotta eteenkin päin?
Minun kirjahyllyssäni on 250 hyllymillimetriä (melkoisen monta sivua) faktaa toteutuneesta Suomen Vapaussodan historiasta yhdessä kirjasarjassa Suomen Vapaussota I – VIII (1-8). Erittäin yksityiskohtaista historiaa. Sinä päivämääränä, joskus myös kelloaikana, se henkilö antoi sellaisen käskyn, sille joukko-osastolle. Seurasi sellainen taistelu sillä paikkakunnalla, sellaisin seurauksin. Kylmää faktaa – kuitenkin useilta tahoilta halutaan, että lopettaisin kirjoittamisen tosiasioista – miksi?
Ei kai vaan siksi, että haluavat, että imperialistinen roistovaltio Venäjä viimeinkin saisi valloitettua Suomen ”takaisin” orjuuteensa, vaikka Venäjä epäonnistui yrityksissään Vapaussodassa, Talvisodassa ja Jatkosodassa?
Venäjä on valitettavasti erinomaisen hyvä informaatiosodassa demokraattisia maita vastaan.
Suomen Armeijan Ylipäällikön kenraali Mannerheimin joukot oli jaettu kahteen eri armeijaan. Armeijoihin kuului perusyhtyminä rykmenttejä. Jääkärirykmentit oli sijoitettu periaatteessa jääkäriprikaateihin á kaksi rykmenttiä, mutta käytännössä siirreltiin rykmenttejä ja pataljoonia. 20.4.1918 mennessä myös suojeluskuntajoukoista piti olla muodostettu rykmenttejä. Lisäksi oli jalkaväkeä kaksi alunalkaen värvättyä krenatöörirykmenttiä, mutta niistäkin tuli täydennysten myötä vastaavia jalkaväkirykmenttejä.
Kenttätykistö oli ollut hyvin hajanainen ja heikkokin koko Vapaussodan ajan yksittäisiä neljän tai kahden tykin pattereita, jopa yksittäisiä tykkejä siellä sun täällä. Tampereen vapauduttua punaisten vallan alta siellä muodostettiin Jääkäritykistöprikaati melkoisen yhtenäisellä kalustolla kun Raudussa ja Tampereella saavutettujen voittojen kautta oli saatu vihollisilta sotasaaliina runsaasti hyvää tykkikalustoa. Jääkäritykistöprikaati jakautui esikuntaan ja kolmeen osastoon. Yhdessä osastossa oli kaksi nelitykkistä haupitsipatteria ja kahdessa osastossa molemmissa kaksi nelitykkistä 76 mm pikatykkipatteria. Jääkäritykistöprikaati lähti Tampereelta viimein 19.4.1918 Karjalaan[i]. Muutenkin tykistö pyrittiin järjestämään pääsääntöisesti nelitykkisiksi pattereiksi – järjestely sodan aikana, taistelujen kuluessa, ei kuitenkaan ollut helppoa.
Savon ja Karjalan ryhmistä (rintamista) muodostettiin Itäarmeija kenraali Löfströmin komentoon.
Itäarmeijan tehtävä
Itäarmeijan tehtäväksi tuli katkaista Laatokan lounaispuolella yhteys Suomen ja Venäjän välillä, sekä valloittaa Viipuri.[ii]
Suomen ja Venäjän välinen maayhteys piti saada katkaistua ihan ensimmäisenä toimena ”loppusodassa”, että Venäjä ei voi lähettää Suomen puolelle lisää joukkoja, eikä Suomen puolella olevat punaiset joukot pääse pakenemaan maitse Venäjälle. Silloin 100 vuotta sitten rautatiet olivat ehdottomasti varmin kuljetustapa – varsinkin jouduttaessa toimimaan kelirikon aikana – kuten nyt tapahtui.
Karjalan kannaksella oli kaksi rautatietä yhdistämässä Suomea ja Venäjää. Pohjoisempi Raudun kautta Käkisalmeen oli tiukasti suomalaisten hallussa Raudun eteläpuolelta. Eteläisempi rata Valkeasaari-Terijoki-Raivola-Viipuri taas oli tiukasti venäläisten ja punaisten hallussa – ja nämä tiesivät toki miten elintärkeä tämä Pietarin-Viipurin rata heille oli.
Ryhmä Ausfeld hyökkää rajalla
1. Jääkäriprikaatin komentaja eversti Ausfeld sai tehtäväkseen sulkea maayhteys Karjalan kannaksella välillä Laatokka-Suomenlahti. Eversti Ausfeldin joukot eivät kuitenkaan olleet hänen oma prikaatinsa, vaan erilaisia pataljoonia sieltä sun täältä.
Laatokan rannalla Metsäpirtin, Raudun ja Taipaleen hujakoilla oli puolustauduttava yhdellä pataljoonalla ja suojeluskuntajoukoilla siltä varalta, että Venäjä hyökkää.
Raudun-Valkjärven hujakoilta piti sen sijaan hyökätä railakkaasti Kivennavan suuntaan ja sieltä Raivolaan sekä Suomenlahden rannalle jättäen varmistusjoukkoja matkan varrelle niin että rajaseutu tulee tiukasti suljettua.
Kenraali Löfströmin käskyn 19.4.1918 klo 9 ap. mukaan Ausfeldin piti aloittaa hyökkäyksensä lounaaseen 20.4.1918, mutta Ausfeld otti ”varaslähdön” ja hyökkäsi jo 19.4.[iii]
”Kuitenkin oli eversti Ausfeld aloittanut hyökkäyksensä jo 19 p:nä. Karjalan 1. rykmentin komentajan majuri Elfvengrenin johtaman ryhmän, johon kuului mainitun rykmentin ohella 2. jääkärirykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsurykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsujääkärirykmentin 1. eskadroona, oli 19 p:n aamulla osittain hyökättävä vihollisen kimppuun Valkjärven eteläpuolella, osittain edettävä Kauksamon kautta Vuottaata kohti, Karjalan 1. rykmentin I pataljoonan puolustaessa asemia Valkjärvellä ja Kopolassa. Rajan turvaaminen Raasulin-Metsäpirtin kohdalla annettiin 4. jääkärirykmentin VIII pataljoonalle ja siellä oleville suojeluskunnille. Yksi pataljoona 2. jääkärirykmentistä oli ryhmänreservinä.
Valkjärven eteläpuolella olevaa aluetta vastaan asetettiin kaksi pataljoonaa, yksi kumpaisestakin rykmentistä, jotka kapteeni Hanellin komennossa huhtik. 19 p. etenivät Valkjärven (järven) eteläpuolella Valkjärven-Tarpilan maantietä kohti, jolle seuraavana päivänä taistelun jälkeen päästiin.
Aikaisin huhtik. 20 p:n aamuna hyökkäsi kaksi pataljoonaa kapteeni Kumlinin komennossa Lipolan seudulta Kauksamoon, missä punaiset kärsivät suuria tappioita, menettäen 4 konekivääriä varusteineen ja lähtien pakoon. Takaa-ajoon ryhdyttiin heti. Vuottaassa otettiin n. 30 vankia ja illalla saavutettiin Ahijärvelle Kivennavan kirkonkylästä pohjoiseen.
Majuri Elfvengrenillä, joka heikoin voimin seisoi rintamassa punaisia vastaan Valkiamatkassa (5 km. kaakkoon Valkjärven kylästä), oli aikomuksena 21 p. sitten kun Tarpila olisi vallattu, antaa Hanellin ryhmän hyökätä vastassaan olevan vihollisen selkään.
Kun kenraali Löfström sai ilmoituksen tästä, lähetettiin mainittuna päivänä klo 11,40 a.p. eversti Ausfeldille seuraava sähkösanoma: »Edetkää Raivolaan odottamatta Valkjärven taistelujen tulosta.» Armeijan komentajasta oli tärkeätä, että Ausfeldin ryhmä ei pysähtyisi – hyvin ymmärrettävistä syistä – suojaamaan yhteyksiään, vaan että se häikäilemättä, kootuin voimin veisi hyökkäyksensä päämaaliin, Raivolaan saakka. Kun kerran rautatie olisi valkoisten hallussa, voitaisiin rintamavastus molemmin puolin murtokohtaa, jollei vihollinen jo aikaisemmin olisi siitä luopunut, murtaa vaikeuksitta. Kuten Ausfeldin ryhmän toiminnan kuvauksesta (kts. edemp.) ilmenee, oli ryhmän komentaja jo omasta aloitteestaan ryhtynyt armeijan komentajan tarkoittamiin toimenpiteisiin.
Aikaisin aamulla huhtik. 21 p:nä valtasi kapteeni Hanell Tarpilan kiivaiden taistelujen jälkeen, joissa vihollinen menetti jokseenkin tarkoin koko elävän voimansa sekä 2 konekivääriä, ja pääsi etujoukkoineen illalla Kivennavan pohjoispuolelle. Tästä tärkeästä tienristeyksestä oli vihollisen aikaisemmin päivällä karkoittanut Kumlinin ryhmä, jolloin m.m. 7 konekivääriä joutui valkoisten käsiin.
Kun Valkiamatkassa olevat punaiset saivat tiedon valkoisten etenemisestä, lähtivät he pakokauhun valtaamina pakenemaan Perkjärvelle päin.
Kivennavan seudulle kokoontui huhtik. 21 p:n kuluessa koko Ausfeldin ryhmä lukuunottamatta yhtä (Sihvosen) pataljoonaa, joka yhä puolusti rintamaa Punnusjärven länsipuolella, ja pitkin rajaa Lipolan itäpuolella ryhmitettyjä joukkoja sekä osaa tykistöstä, joka kelirikon vuoksi ei ennättänyt perille. Voimat jaettiin kolmeksi rivistöksi, joista kukin käsitti kaksi pataljoonaa varusteineen. Yhden rivistön oli määrä hyökätä päävoimillaan Uudellekirkolle ja pienemmällä osastolla Kuuterselkää vastaan, toisen rivistön oli edettävä Raivolaan ja Puhtilaan sekä kolmannen Jäppilän kautta Terijoelle ja siitä itään rajalle. Ratsuväen pääosan oli edettävä Inoon päin ja yhden pataljoonan oli jäätävä Kivennavalle ryhmänreserviksi. Lisäksi jäi yksi pataljoona Orjatsaareen. Aikaisin huhtik. 23 p:nä oli hyökkäys pantava käyntiin.
Oikeanpuoleinen rivistö saapui päivän kuluessa ainoastaan Liikolaan, keskimmäinen majuri Stahelin komennossa valtasi verisen taistelun jälkeen Raivolan ja vasemmanpuoleinen rivistö majuri von Bonsdorffin komennossa valloitti Kuokkalan.
Eversti Ausfeld oli siis voimalla ja tarmolla ja määräaikana suorittanut saamansa tehtävän.”[iv]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927
Lisätietoja
Ausfeldin ryhmän vahvuus oli operaation alkaessa noin 4000 miestä.[v]
”Saatujen tietojen mukaan – niitä tuli m.m. Pietarista, jonka kanssa salaisia teitä pitkin oltiin jokapäiväisessä yhteydessä – olivat vastustajan voimat muutamia päiviä aikaisemmin ryhmitetyt seuraavalla tavalla. Inossa oli 800 venäläistä, Härkölässä 100 ja Puumalassa sekä Humaljoella suunnilleen yhtä monta miestä, nekin venäläisiä. Koivistossa oli n. 400 miestä sekä konekiväärejä. Paitsi rataa pitkin huvilapaikkoihin sijoittuneita pienempiä punakaartilaisosastoja oli Raivolan Sahakylän sillan luona 40 miestä sekä 2 konekivääriä ja Perkjärvellä 2 tykkiä ja jonkun verran enemmän miehiä. Pitkin rintamaa oli Hotakassa ja Muolaassa 350 m, 3 konekivääriä, 1 tykki, Ilveksestä-Kangaspeltoon 200m., 1 kk., Kyyrölässä 50 m., 1 kk., Kuusassa 400 m., 2 tykkiä, 4 kk., Punnuksessa 100 m, 1 tykki, 1 kk., Saavolassa 100 m., Valkiamatkan-Suontaan seuduilla 700 m., 8 konekivääriä, 5 tykkiä ja Kauksamossa 500 m. konekivääreineen. Lisäksi oli raasulin eteläpuolella yli 2000 venäläistä, joilla oli kymmenittäin konekiväärejä sekä muutamia tykkejä ja Metsäpirtin eteläpuolella samoin verrattain paljon väkeä. Lisäksi oli eversti Svetshnikovin toimesta koottu Lempolovon aseman luo 3000 venäläistä, joiden aikomuksena kerrottiin olevan ryhtyä punaisia tukemaan, ja Toksovossa väitettiin olevan yhtä paljon venäläisiä. Kaiken lisäksi tiedettiin, että lähempänä Suomenlahden rannikkoa oli huomattavia venäläisiä sotavoimia ja lopuksi oli vastustajalla panssarijunia Rajajoen-Viipurin rataosalla.”[vi]
”Peräytyvä vihollisosasto, suurimmaksi osaksi venäläisiä, saavutettiin Sudenojalla ja pakoitettiin taistelun jälkeen hurjaan pakoon Kangaspeltoa kohti. Kauempana sulkivat perääntymistien kuitenkin jääkärimajuri Savoniuksen joukot (Wilkmanin ryhmän vasen sivusta), jotka 24 p:nä iltapäivällä valtasivat Hotakan. Karikosken ahdistaessa selkäpuolelta ajautui perääntyväin pääjoukko, turhaan yritettyään murtaa Savoniuksen rintamaa, huhtik. 25 p:nä Muolaanjärven jäälle, missä se suurimmalta osaltaan tuhoutui.”[vii]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 87
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 172
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 191
[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 191-192
[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 227
[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 227-228
[vii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 241
”Valkeakoskella he [punakaartilaiset – jpu] vangitsivat maanantaina 15. huhtikuuta kolmisenkymmentä henkilöä, joista suurin osa oli paperitehtaan virkailijoita. Vangittujen joukossa olivat myös Valkeakosken tehtaan tekninen johtaja, vapaaherra Jarl Gunnar Carpelan ja insinööri Johan Sebastian Niska. Heidät punaiset veivät suoraa päätä Viialan asemalle ja sieltä edelleen Riihimäelle »eturiville» menemistä varten. Riihimäen punakaartin esikunta kuitenkin määräsi heidät ammuttaviksi. Silloin oli keskiviikko huhtikuun 17. päivä. Kuolemantuomion vangeille julisti muuan helsinkiläinen vakuutusasiamies. Hän määräsi myös tuomion täytäntöönpanijat, joihin kuului muun muassa työläisnainen Liisa Laurén Valkeakoskelta.
Tuomio pantiin täytäntöön siten, että punaiset lähettivät etukäteen kaksi miestä kaivamaan hautaa noin puolen kilometrin päässä asemalta sijaitsevaan Patastenmäkeen. Saattue, jota johti punakaartin päällikkö, marssitti tuomitut juuri kaivetun, matalan kuopan reunalle. Hän kysyi heiltä, kuinka monta he tulisivat tappamaan, elleivät itse tulisi tapetuiksi. Niska vastasi: »Ei ketään.» Tämän jälkeen päällikkö käski teloitusryhmän ampua, kun hän on laskenut kolmeen. Surmanlaukausten kajahdettua teloittajat kävivät maahan suistuneiden uhrien kimppuun ryöstäen näiden rahat, vaatteet ja arvoesineet, jotka he jakoivat keskenään. Laurén sai 50 markkaa rahaa sekä Carpelanin sormuksen ja kengät, jotka hän veti heti jalkaansa. Lopuksi punaiset heittivät ruumiit kuoppaan ja peittivät ne kivillä ja sammalilla.
Muut valkeakoskelaiset vangit punaiset kävelyttivät noin 25 kilometrin päähän Valkeakoskelta Metsäkansan kylässä sijaitsevaan Nuuttilan taloon, jossa sijaitsi punaisten esikunta. Vangeista vanhimmat, tehtaan kasööri Adolf Ferdinand Pehrman ja konttoristi Gustaf Gabrien Nyqvist, uupuivat pitkällä ja rasittavalla matkalla. Tämän todettuaan punaisten päälliköt Nuotio ja Vainio antoivat käskyn hyvinkääläiselle plutoonanpäällikkö Väinö Lehtiselle ja tykkimies Jokiselle lopettaa heidät hyödyttöminä. Niinpä nämä veivät heidät Yläjoen takana kohoavaan Leppälän mäkeen »ketjuun» ja ampuivat heidät sinne huhtikuun 17. päivän aamuna.
Ampumista teon suorittajien ei tarvinnut ottaa omaan »piikkiinsä», sillä punaisten ylipäällikkö Eino Rahja oli käynyt juuri sitä ennen, huhtikuun 14.-15. päivän tienoilla Nuuttilan esikunnassa antamassa vankien käsittelyä koskevia ohjeita. Esikunnan lähetin Sulo Lahden todistuksen mukaan hän oli sanonut: »Mitä perkelettä te vankeja minulle raastatte, minä ne kuitenkin tapan, niin että toimikaa vankeja kohtaan tästä lähtien oman päänne mukaan, tappakaa ne pois. »275 – –
[Vankeja oli vielä 22 – jpu] Ei mennyt kuin pari päivää, kun punaiset rupesivat teloittamaan heitä. Ensimmäiset uhrit olivat insinööri Torsten Robert von Wendt, joka oli ystävällisyydellään ja leikkimielisyydellään saanut vartijoittensa myötätunnon puolelleen sekä kanavarahastonhoitaja Johan Erik Ohlsson. Heidät vietiin lauantaina 20. huhtikuuta punaisten esikuntaan, jonka määräyksestä Sulo Lahti ja virolainen Taho-niminen punakaartilainen ampuivat heidät Yläjoen takana sijaitsevaan Vahteriston mäkeen.
Punaiset saivat perääntymiskäskyn tiistaina 23. huhtikuuta. Vankien osalta tämä merkitsi sitä, että heidät oli Rahjan antaman määräyksen mukaisesti ammuttava. Niinpä J. Harju, josta oli tullut ylipäällikkö, antoi apulaiselleen J. V. Eslinille tehtäväksi huolehtia kaikkien mobilisoitujen henkilöiden surmaamisesta. – –
Seuraavana aamuna, 24. huhtikuuta esikunta määräsi, että kymmenen vankia on ammuttava. – –
Vangit marssitettiin salmen eteläpuolella sijaitsevan mutahaudan reunalle, johon heidät asetettiin riviin. Ennen punaisten ampumaa yhteislaukausta vangit puristivat vierustovereittensa kättä jäähyväisiksi. Jotkut heistä peittivät kasvonsa, jotkut paljastivat rintansa. Yksi vangeista pyysi armoa köyhän perheensä tähden, turhaan. Muitten kanssa rivissä seissyt Mustala käytti ampumisen alussa syntynyttä hämminkiä hyväkseen ja ryntäsi viime hetkellä pakoon. Punaiset ampuivat hänen peräänsä, mutta eivät osuneet. Yhdeksän uhria suistui mutakuoppaan punaisten ampumien luotien lävistäminä. Heidän ruumiinsa ryöstettiin. Jotkut kaartilaiset pukeutuivat heti ruumiitten yltä riisumiinsa vaatteisiin.
Samana päivänä punaiset murhasivat jäljellä olevista kuudesta vangista viisi. Yksi vanki pääsi pakenemaan. Päivän tapahtumista tyrmistyneet vangit käskettiin tuoda iltahämärissä esikuntaan. Tulipalojen liekit loimusivat Metsäkansassa, kun vankisaattue lähestyi esikuntaa. Konhon ja Metsäkansan rajalla vartijat pysähtyivät hetkeksi juttelemaan muutaman vastaantulevan henkilön kanssa, jolloin yksi vangeista, komisario Saukko, pääsi pakenemaan metsään. Matka jatkui. Tultuaan palavan Nuutin riihen kohdalle kohtasi saattue esikunnan lähetin, joka ilmoitti, että vangit on ammuttava siinä. Tulenlieskojen loimutessa ja kiväärien paukkuessa vangit suistuivat maahan.
Punaisten uhreja oli Metsäkansassa kaikkiaan 23.276
Riihimäellä (Hausjärvellä) 17. huhtikuuta murhatut:
Oheisesta kuvasta näkyy millainen oli Suomen aurinkovoimaloiden sähköntuotanto todellisuudessa 1.1.2018.
Siis koko Suomen aurinkovoimaloiden tuotanto, skaala on teho megawatteina yhteensä. Kuinka ollakaan kello 00 aurinkovoimaloiden tuotantoteho oli silloin 0,0 MW.
Ei voi mitään, minua häiritsee se, että toimittajat kirjoittavat juttuja asioista, joista eivät ymmärrä yhtään mitään. Jos ei ymmärrä jostakin asiasta yhtään mitään, niin olisi syytä kysyä tietäviltä, käyttää googlea – tai jättää juttu kirjoittamatta.
