Tekijä: htiainen

 

En olisi uskonut vielä puolivuotta sitten, kuinka perussuomalaiset, vihreät ja Vasemmistoliitto käyvät käsikädessä politiikan tantereilla. Niin kaukana heidän arvo – ja aatemaailmansa piti olla.

Kun vanhaksi elää, kaikki on mahdollista. Jo muinoin nykyinen presidentti Sauli Niinistö vakuutteli vastakkainasettelun olevan ohi. Ei ollut, sen näytti perussuomalaisten ”jytkyt”.

Mitä tehdä, kun Suomi alkoi pahasti jakaantua kahtia yhä nopeammin? Murinaa kuului sieltä ja täältä. Oli monen kerroksen väkeä, jossa vain rikkaat ja vauraat voivat hyvin.

Alistetuille ei ollut parempaa tiedossa. Ilmiselvästi heidän niskaansa aiottiin kaataa esim. ilmastomuutoksen kustannukset, vaikka muuta väitettiin. Alkoi olla valtapuolueilla hikiset paikat. Kansa alkaa kapinoida pian.

No mutta, onhan meillä naapuri Venäjä. Luokkasota 1918 oli jakanut kansan kahtia. Työväenluokalle ja köyhälistölle 1920 ja 1930 luvut olivat karmeaa aikaa. Heitä lyötiin todenteolla polvilleen ja nöyräksi esivallalle. Eivät he nöyrtyneet.

Onneksi löydettiin yhteinen uhka – Venäjä. Jos ei sillä saada kansaa peloteltua yhtenäiseksi, niin millä? Natsi – Saksalla kenties? Ei tietenkään. Valtavalla propagandalla Natsi – Saksasta saatiin ylin ystävä. Ja kas, yhdessä käymme päin vihollista.

Ja tänään, mitä sitä uusia keinoja kansan yhdistämiseen keksimään kun on vanha ja taattu keino. – pelottelu sodalla. Mutta uskooko kansa, että Venäjä uhkaa meitä? Olemmehan eläneet jo yli 70 vuotta sovussa. Mitä parhaat ystävät, joilla ei ole ollut ristiriitoja.

No, eihän ole keino eikä mikään saada aikaan riitaa. Onhan meillä Nato? Aletaan pikkuhiljaa eri keinoin ärsyttää naapuria. Härnätään yhteisillä sotaharjoituksilla Naton kanssa. Tehdään isäntämaasopimus USA: n kanssa. Eiköhän Vennään päässä ala pinna kiristyä?

Jos nuo keinot eivät tepsi, pistetään oikeistolainen Mediapooli asialle. Se kun alkaa vyöryttää täydellä teholla ja samaan aikaan poliittinen johtomme tekee hajurakoa Venäjään, pyllistää sen ehdotuksille ja ylistää USA: n ja Naton rauhantahtoa, niin onhan se kumma, jos Kremlissä ei reagoida.

Ja pian on pöytä katettu. Perussuomalaiset, Vihreät, Vasemmistoliitto, demarit, ja muut syleilevät toisiaan, ylistäen Kokoomuksen kaukonäköisyyttä Natoon liittymisessä. Kansa on saatu yhdistettyä ja valtakunnassa kaikki hyvin.

Vai onko? Laskun aika tulee. Kuka sen maksaa, on aina maksanut – miettikääpä sitä.

 

Onko vajaa vuosi kun kiivaasti otettiin yhteen pitääkö AL-Holin leiriltä tuoda suomalaiset äidit ja lapset turvaan. Vuosia on väännetty kättä täytyykö pakolaisleireillä viruvia ihmisiä auttaa. Osa käänsi tylysti selkänsä Välimerellä hukkuneille turvaa hakemaan lähteneille pakolaisille.

Nyt kun Ukrainan sota on tuonut hädän ja kurjuuden omalle ”takapihallemme”, on herätty todellisuuteen, mitä on olla sodan jaloissa, pommitusten ja kranaattitulituksien, pelon ja toivottomuuden keskellä.

On ymmärrettävää kun hätä ja tuska on käsinkosketeltavan lähellä, ihmisten huoli itsestä, läheisistä ja keskelle kriisiä joutuneista kasvaa. Senkin vielä olen jotenkin ymmärtänyt, ettei ole jaksettu kantaa koko maailman tuskaa harteillaan.

Sitä en koskaan ole voinut hyväksyä kuinka tunteettomasti ja härskisti, omien etujen ja tavoitteiden saavuttamiseksi ihmisten auttaminen lajitellaan, rodun, uskonnon, sukupuolen perusteella. On jo vuosia ollut surullista seurata, miten pitkin Eurooppaa on käyty kauppaa äärimmäisessä hädässä olevilla ihmisillä.

Nyt kun kriisi on aivan silmiemme edessä, josta kerrotaan 24 tuntia vuorokaudessa, ovat ihmisten auttamishalut heränneet. Kerrotaan avustuspatoihin laitettavan kolikkojen sijaan seteleitä. Olen iloinen, mutta toisaalta allapäin, että tarvitaan hirvittävä tragedia, kärsimyksiä, pelkoa ja huolta, jotta solidaarisuuden ja auttamisen sylit aukeavat.

Viime sotien jälkeen kun meilläkin oli kaikesta pulaa, tuhottuja koteja, maa raunioina, karjalaisväestö piti asuttaa, rintamiehille asuntoja ja töitä, silloin nousi yhteisöllisyys, talkoohenki. Sitä jatkui pitkälle omaankin lapsuuteeni, eli aivan -60 luvun lopulle.

Hyvinvoinnin kasvaessa myös itsekkyys alkoi nostaa päätään. ”jokainen on oman onnensa seppä”, ”heikot sortuu elon tiellä” ja vastaavat saivat elintilaa ajatuksissa enemmän ja vähemmän. Auttamisen halu ja yhteisöllisyys oli vahvana sentään varsinkin työväenliikkeessä. Oikeiston piirissä taas ihmisiä alettiin jaotella. Työttömyys ja vähäosaisuus nähtiin paljolti omana syynä.

Entä nyt kun ihmisillä on pelkoja ja huolia, kuinka tässä oikein tulee käymään? Varoittelin korona pandemian alkuaikoina, kuinka äkkiä tuttu ja turvallinen tilanteemme voi yhtäkkiä muuttua. Kirjoitin omavaraisuudestamme. Kovin helposti maatalousväkeä on lyöty, ajettu alas. Lääke – ja rokotusteollisuus on lähes kokonaan ulkomaiden varassa. Miten tulemme ruokkimaan väkemme, hoitaa sairaat?

Kriisit päättyvät aikanaan. Jo nyt täytyy alkaa varautua tulevaan. Meillä on valtava pula ”hoitavista käsistä”. Mielenterveysongelmat ovat kasvaneet, voisi melkein sanoa vitsaukseksi. Varmaa on, että nyt Euroopassa käytävä sota, lisää entisestään mielen ongelmia. Mikä tulee olemaan pakolaisten määrä? Sitä emme vielä tiedä. Mistä löydämme heille riittävästi avustajia, hoitajia, kunnollisia turvapaikkoja.

Ovatko yltäkylläisyyden ajat ohitse? Toivottavasti ovat kerskakulutuksen ja kaikenlaisen krääsän osalta. Meiltä ei edelleenkään ole kadonneet ruokajonot, vähäosaisten heikko asema. Ilmastonmuutos on yhä vakavana uhkana. Panin ilolla merkille kuinka tähän asti kiivaasti hyviä ilmastotekoja vastustanut perussuomalaisten Jussi Halla-aho totesi kuinka fossiilisesta energiasta on päästävä nopeasti eroon. Ei sanaakaan enää kiiluvasilmäisistä ilmastoöyhöttäjistä. Hyvä niin.

Olkoon kaikkien meidän yhteinen tavoite vaikeiden aikojen hetkellä ja vastedeskin: Rauha, ystävyys, solidaarisuus, yhdenvertaisuus ja humaanit arvot kanssakulkijoidemme kesken.

 

 

Ukrainan kriisi on ajautunut pisteeseen jossa vitsit ovat vähissä. Sodan uhka leijuu Euroopan yllä. On tärkeää monin eri keinon taistella rauhan puolesta. 24.2 rauhanjärjestöt järjestävät mielenosoituksia ainakin Helsingissä ja Tampereella, joissa vaaditaan sopimaan – ei sotimaan. Kannatan lämpimästi.

Hämmästyneenä olen seurannut kuinka nyt eri tahoilta halutaan maamme aloittavan pikaiset neuvottelut liittymisestä Natoon. Siis mitä? Ovatko näillä Nato intoilijoilla silmät ja korvat ummessa? Ukrainan kriisin yksi suuri syy on nimenomaan Naton laajenemispyrkimykset Venäjän rajoille. Venäjä on kertonut hyvin tomerasti, ettei se sitä hyvällä katso.

Meillä on yhteistä rajaa Venäjän kanssa 1300 kilometriä. Ovatko jotkut todella niin sinisilmäisiä, että kuvittelevat ison karhun pelästyvän ja paskovan housuihin jos tänne perustetaan Naton sotilastukikohtia aivan Venäjän rajan pintaan? On satavarma asia, että rajan toisella puolen kohta tykin piiput sojottavat kohti maatamme.

Ei ole neuvostonostalgiaa tai ”putinismia” ottaa käyttöön vanhat hyvät keinot, eli Paasikiven – Kekkosen rauhanomaisen rinnakkainelon ulkopolitiikka. Se ei ole nöyrtymistä tai takapuolen nuolemista, vaan viisasta puolueettomuuspolitiikkaa.

Viisautta on jättää liika ”kukkoilu” naapurille, koska elämässä vain on niin, että sitä saa mitä tilaa. Uhoamisella tai toisen osapuolen puolelle asettautuminen vaikka aseapuna tai muuna ei jää huomioitta. Jos suhteemme vaurioituvat, ei siitä kunnian kukko laula.

Rauhaa minä kaipaan – en aseita kummankaan puolen itärajaa. Äitini teki kaksi evakkoreissua. En halua, että poikansa joutuu kokemaan saman. Ja mihin menisinkään? Hyväkuntoisen näköisenä minut katsottaisiin elintasopakolaiseksi ja rajat laittettaisiin nenäni edestä kiinni.

Nyt tarvitaan malttia ja osapuolet täytyy saada saman pöydän ääreen. Suomella puolueettomana maana olisi edellytykset sovittelijaksi, mutta se tarkoittaa olla sotkeentumatta liian kärkkäästi puolesta ja vastaan asetelmaan.

8.2 klo. 7.00

Leikkauksen jälkeiseen aamuun heräsin toivoa täynnä. Yön sain hyvin nukuttua. Hoitajat toivat aamun toivottelujen myötä lääkkeet ja myös verikokeita otettiin. Haava ei ollut yön aikana vuotanut. Sekös hyvää tuultani vain paransi.

Aamupäivällä tuli fysioterapeutti. Käytiin käytävällä kävelemässä, harjoiteltiin kyynärsauvojen oikeaa käyttöä. Hyvältä näytti ja sain ohjeita polven harjoituksiin kotona. Ei muuta kuin petille loikoilemaan ja ruokaa odottamaan ja ei kuin kotiin.

Ennen ruokailua hoitaja vielä tuli kysymään tuntoja ja tarkastaan polven kunnon. Eikö mitä! Side oli aivan verinen. Nyt oli otettava myönteiset asiat käyttöön, vaikka teki mieli kihistä kiukusta. Totesimme hyväksi kun vuotaa sairaalassa, eikä kotimatkalla tai kotona. Vastakkain siis koti-ikävä tai hyvä hoito ja parantuminen. Jälkimmäinen voitti.

Tätä se tuli olemaan seuraavat päivät aina torstaihin 9.2 saakka, jolloin kotiutuspäivä koitti. Puhuin hoitajalle lähtöaamuna, kuinka helposti sitä ihminen laitostuu. Aloin jo nimittäin tottua noihin tiettyihin rutiineihin joita sairaalassa tehdään. Herätyksineen, pesulla käynteihin, ruokailuihin ym. Hän oli samaa mieltä.

Jännitti tulla kotiin, kun mietin miten Vilma kisu ottaa vastaan. Kai arvaatte kuinka matot oli hetkessä rutussa ja piti hyvänä kaikella tapaa. Vahti tarkkaan liikkeitäni, etten enää pääse karkaamaan. Kyllä eläimien vilpittömyys ja aito välittäminen ja sen näyttäminen on jotain, josta meillä ihmisillä olisi paljon opittavaa.

Tiesin nyt vasta koittavan totuuden hetket uuden tekonivelen kanssa. Ja voin kertoa, että työsarkaa riittää, ennen kuin meistä tulee kumppanit jotka olemme yhdestä puusta veistettyjä. Reiteni ja pohkeeni eivät millään meinaa tulla toimeen uuden tulokkaan kanssa.

Mutta kipulääkkeillä ja erilaisilla harjoituksilla olen saanut jänteet ja lihakset pienin erin ymmärtämään tekonivelen merkityksen. Vaatii sitkeää työtä jotta pojasta polvi paranee. Liikettä, lääkettä ja lepoa, siinä se.

Haava on mainiossa kunnossa ja maanantaina käyn hakaset poistattamassa. Mitä sitten ajattelen tässä ja nyt? Hieman ehkä kaksijakoiset ajatukset, riippuen päivästä. Yhtään ei kaduta leikkaus. Mielialat vain heittelevät, johtuen ehkä lääkkeistä. Tai sitten eläväinen mies ei vaan tahdo malttaa pysyä neljän seinän sisällä.

Sitten taas ajattelen, kun on ollut viime vuodet menoa ja meininkiä, että nyt saa hyvällä syyllä, ilman huonoa omaatuntoa ottaa sohvan käyttöön vaikka aamusta iltaan. Vielä kun Kiinasta ropisee mitaleja, niin mikä on katsoessa kisoja. Jopa niin, ettei meinaa ehtiä tätä päiväkirjaa kirjoittaa.

Mutta näillä ja toisella kyynärsauvalla mennään.

Niin, meinasi unohtua kuinka sairaanhoitaja soitti jo toissapäivänä Coxasta. Kyllä vaan meistä hyvää huolta pidetään. Kehotetaan heti soittamaan jos vähänkään joku/jotkut asiat askarruttavat tai painavat mieltä.

Kiitos lukijani ja ystävät rakkaat myötäelämisestä ja kommenteista joita olen saanut. Palaan päiväkirjaan kun aihetta ilmenee ja tiedetään joko valssin askeleet onnistuvat.

 

7.2 klo. 5.00

Piti herätä ajoissa tekemään viimeisiä aamutoimia ennen lähtöä Coxaan. Kaverini Antti oli jo hyvissä ajoin kahdeksan aikaan pihassa. Matka meni hyvin ja olimme perillä puolitoistatuntia etuajassa – hyvä niin.

10.45 alkoi sitten tapahtua. Ensin vaatteidenvaihtoa. Seuraavaksi odotushuoneeseen josta tultiin hakemaan anestesia lääkärille. Rentoutuslääkettä ja sen jälkeen puudutus. Koko alkuajan toimien turvallisuuden tuntu kasvoi osaavissa ja ystävällisissä käsissä.

Leikkaussalissa hoitajat peittelivät niin, etten harmikseni nähnyt polven operaatiota – sekin ihan turvallisuuden tähden. Kuulin ja koin kyllä miten sahattiin, hiottiin ja vasaroitiin. Välillä koko keho liikahteli. Ja mitäs minä? Minä poika nukahtelin ja heräsin omaan kuorsaukseen.

Kirurgi kävi sanomassa hyvin menneen leikkauksen. Ja niin oli heräämöön viennin aika. Siellä oli jännää kun anestesialääkäri näytti ultran kautta kuinka hän laittaa puudutuspiikin reiden isoon hermoon. Siellä se piikki sukelsi lihasten seassa enkä tuntenut yhtään, mutta näin. Kyllä maailma on ihmeellinen. Heräämössä odottelua alavartalon toiminnan palautumisesta.

Ja kohta taas kärryiltiin. Nyt kohti osastoa. Osastolla ensimmäisenä puhelin käteen ja soitto armaalleni. Huolten taakka tippui harteiltaan kerrottuani leikkauksen onnistuneen hyvin ja potilaan olevan elossa.

Iltaruokailua, lääkkeiden ottoa, siteiden vaihtamista ja lupausta seuraavana päivänä poispääsemisestä. Ei vain käynyt kaikki kuin tanssi. Sain nousta jaloilleni ja sellaisella tukiteline apuna pääsin vessaan. Mutta miten kävikään? Haava polven alapuolelta ei tykännyt kävelystäni ja alkoi vuotaa.

Ja minä voivottelemaan taas kerran huonoa tuuriani. Miksi miksi, kun kaikki oli mennyt ihan nappiin tähän asti? Hoitaja naureskeli ja lohdutteli tämän olevan aivan normaalia. Mukavan helsinkiläisen huonekaverin kanssa vaihdoimme kuulumisia, juttua riittäen, kunnes yöhoitaja toi lääkkeet ja sammutteli valoja. Ei muuta kuin unta kaaliin ja odottamaan aamua, jolloin saan siviilit pukea päälle. Näin vielä hyväuskoisena oletin.

Mitä ajatuksia jäi mieleen? Ihmeellistä on lääketiede ja uskomatonta on se kaikki hyörinä ja pyörinä mitä yhden polven tekonivelen laiton ympärillä tapahtuu. Jos olette joskus katselleet formuloita tai ralleja, joissa asentajat tukat putkella hetkessä laittavat autoja kuntoon ja koko ajan tietävät jokaikisen liikkeen, niin aivan samalla lailla hommat ovat ns. hanskassa.

Jotenkin tuntui hämmentävältä, että minä, olematon maalaispoika olen kaiken keskipisteenä ja tärkeimpänä asiana jokaiselle henkilökuntaan kuuluvalle. Huolta kannettiin niin, että aloin jo melkein tuntea olevani kuninkaallinen.

Tarina jatkuu huomenna, jolloin käyn läpi päiviä tähän päivään saakka. Kuitenkin pieni episodi kun seuraavana päivänä huonetoverini vaihtui. Iltapäivällä meitä kaverin kanssa nauratti, kun hoitaja tuli huoneeseen ja kertoi, että nyt teille kohta tulee noutaja. Ensin kaverin aataminomena nielaisi tyhjää ja sitten me kaikki nauroimme, ettei onneksi vielä lopullinen sellainen.

 

Huomenta kullannuput. Uusi tekonivel kolkuttelee oven takana. Leikkauspäivä aikastui päivällä. 7.2 klo. 10.45 täytyy olla Coxassa. Mitkä ovat tunnelmani? Kuten kaikissa asioissa, odottavan aika on pitkä. Voi kun kaikki olisi jo ohi tunnelma.

Kerron kaikesta leikkaukseen liityvistä asioista avoimesti. Näin lukijat voivat samaistua kokekmuksiini ja todeta, etteivät omat tuntemukset ole vieraita. Omituisesti minulla jos kellä on kyky maalata niin sanotusti piruja seinälle.

Muutamia päiviä olen sänkyyn rojahdettua alkanut miettiä mitä kaikkea voi tapahtua. Aloitetaan synkimmistä ajatuksista.

– entä hieman yli vuosi sitten saamani laskimotukos? Jos se onkin muhimassa uudestaan eikä sitä nytkään huomata? Jospa se irtoaakin, lähtee salakavalasti liikkeelle kohti sydäntä ja sieltä aivoihin?

– Mirjam parka jää leskeksi ja pikku Vilma orvoksi jo toisen kerran. Siellä Vilma odottaa levottomana ikkunasta ulos pälyillen, milloin saavun kotiin.

– laitan valot, katselen kotiani, viimeisiä kertojako. Näinkö tässä kävi? Olkoon sitten niin.

Huolehtija kun olen, ajatukseni pyörivät jo lähtöaamussa.

– vasemman jalan pikkuvarpaan väli ja alapuoli olivat auenneet. Sitä hoidettu ja voideltu. Pitäisi olla kunnossa, mutta onko?

– tavaan yhtenään Coxan vihkoa mitä pitää ottaa mukaan ja mitä jättää kotiin. Sauvat, aamulääkkeet, ei turhaa rahaa jne.

– huomaan mahani kyllästyneen hermoiluuni ja myös näyttää sen. Ei muuta kuin kiireellä ulkohuussiin. Viikonloppuna otan vihdoin käyttöön kuivakäymälän. Kuinkahan siinäkin vain käy?

– avaan vähän väliä jääkaapin ja pakastimen oven ja katselen, onko nyt kaikkea ruokaa riittävästi?

-kahvia olen varannut.

– entä jos matkalla on kolari ja joudumme ajamaan kiertotietä? Hotellia en huolinut, haluan olla kotona viimeiseen asti.

– kaduttaakin, että piti suostua leikkaukseen. Kyllä näillä polvilla lääkkeiden voimalla olisi muutaman vuoden vielä mennyt.

– ai jai. Kohta pääsisi puuntekohommiin, mutta niin vain joudun linkkaamaan uuden tekonivelen kanssa.

Tuossa pieni pala tunnelmista jotka aivonystyröissä ovat tilaa saaneet. Onneksi minulla on Mirjam, joka tyyneydellä osaa rauhoittaa. Valitettavasti olen hänenkin huoltenreppua hiukan kasvattanut.

Perimmältään olen koti-ihminen. Lähteminen, vaikka mihin on aina ollut minulle vaikeaa. Oli sitten kyse tansseihin, teatteriin tai mihin tahansa matkoille lähtemisistä, olen aina hermona. Tykkään käydä ja osallistua, mutta kun lähtöpäivä lähenee, yritän kiemurella irti – onko ihan pakko. Kotiin palatessa tuumailen: Olipa hyvä kun tuli lähdettyä.

Mutta näin. Lumityöt ovat saaneet lihakseni oivaan kuntoon. Oletan siitä olevan apua kuntoutuksessa. Huomaatteko? Nyt olen jo kovaa vauhtia palaamassa kotiin ja synkät ajatukset ovat tipotiessään. Ja saavat luvan ollakin.

PS.

Otan muistivihkon mukaan ja kirjoittelen tunnelmia ja operaation vaiheita. Kotiin saavuttuani alan heti kirjoittaa jos tekovivel antaa siihen luvan. Hyvää viikonloppua ja palataan asiaan polvi turvoksissa.

 

Vai ei aluevaalit kiinnosta? Mitä vielä. Sain eilen maakunnasta pari puhelua, joissa jouduin tenttiin. Olin otettu ja mielissäni kuinka äänestäjät haluavat tietää ajatuksiani. Tietysti otanta on pieni, mutta toisaalta kynnys tarttua puhelimeen ja alkaa tentata, kertoo minun olevan varteenotettava ehdokas ja ihmisiä kiinnostavan aluevaalit.

Kun lisäksi Tampereelta tuli viesti, jossa kerrottiin antaneen äänensä minulle, oli päiväni pelastettu. Siitäkin huolimatta, että illansuussa tuli hieman mutkia matkaan ja jouduin perumaan erään etäkokouksen.

No, mitä kerroin? Puhuinko ummet ja lammet, kuin ruuneberi ikään, vai miten sitä sanotaan? Kerroin ajatuksistani joita olen lukuisissa kirjoituksissani tuonut esille. Korostin kuinka uudet valtuutetut ovat koko hyvinvointialueen edustajia. Tetenkin myös omien alueidensa esilletuojia ja puolestapuhujia.

Pienten – ja keskisuurten kuntien valtuutettujen yhteistyön merkitystä korostin. Kuitenkaan ei pidä vääntää vastakkainasettelua Tampereen ja kehyskuntien välille. On vain pidettävä huoli, ettei reuna-alueilla olevien kuntien yli kävellä. Se vaatii kykyä neuvotella pitkäjänteisesti ja hyvässä hengessä ja väitän itselläni näitä ominaisuuksia olevan. Räyhäämisen ja riitelyn lopputuloksena yleensä peli on menetetty.

Otin esille myös aktiivisuuteni viime valtuustokaudella ja nimenomaan sosiaali – ja terveydenhuollon kysymyksissä, muun muassa kun kotihoitoa alettiin rukata uuteen uskoon, uuden toimijan myötä. Tein valtuustoaloitteita ja toistuvasti otin kantaa terveyskeskuksemme tulevaisuuden puolesta sekä sairaalamme alasajosta. Tein myös äskettäin kuntalaisaloitteen oman sairaalamme uudenlaisesta käyttöönotosta.

Soittajat olivat huolissaan kun monet ehdokkaat ovat laittaneet pitkät listat missä kaikessa he ovat mukana – miten he muka ehtivät hoitaa kunnialla aluevaltuutetun tehtäviä? Kerroin kuinka yhdellä äänellä tippuminen valtuustosta kuudenneksi suurimmalla äänimäärällä lopetti kaikki kunnan luottamustehtäväni. Nyt sitten kaikki energiavarastot ovat käytössä, jos äänestäjät haluavat minut aluevaltuustoon.

Toki kolmannen sektorin työ Virtain Mielenterveysyhdistyksessä ottaa jonkun verran aikaa, mutta meillä on erinomainen sihteeri ja hallitus, joten olen ollut viimeajat lähinnä ”keulakuvana”. Kolmannesta sektorista aion vielä kirjoittaa, koska siitä puhutaan ja puheissa arvostetaan, mutta oikeasti siitä työstä on tehty todella hankalaa ja vaikeaa.

Kaksi puhelua kertoi, kuinka tärkeää on päästä vuoropuheluun ihmisten kesken ja pariin. Harmittaa kovasti tämä lyhyt vaaliaika ja olosuhteet jossa ei ollut kovin suuria mahdollisuuksia ihmisten tapaamisiin.

Ystävät rakkaat, ottakaa edelleen yhteyttä jos jokin asia mieltä painaa tai haluatte kysyä vaaleja askarruttavia kysymyksiä. Aluevaltuusto tarvitsee ruohonjuuritason ihmisiä, pitkin maakuntaa. Teidän kanssa yhdessä voidaan ja rakennetaan hyvät ja toimivat sosiaali – ja terveyspalvelut.

Hannu Tiainen

Kihniö

Pirkanmaan aluevaaliehdokas (vas)

 

Näin se aika vierähtää. Onko siis juhlavuosi kun läträäminen alkoholilla loppui 20 vuotta sitten? Jaa, mutta 10 vuoden tienoilla kävi pieni hama yhtenä viikonloppuna, jota en halua muistella, eihän sitä lasketa, eihän?

Mikä sai aikanaan ottamaan ensikännit? Tietysti tuo tuttu syy. Ujous ja kun teki mieli tutustua tyttöihin, niin rohkeutta ja itsetunnon kohotusta sai pullosta. Nuorena ja kovakuntoisena urheilua harrastavana, ei yhden illan kännit tuntuneet missään. Ja kieltämättä hauskaa oli – ainakin omasta mielestä.

Niinhän siinä kävi, että todella raskaat epäonnistumiset ihmissuhteissa tai muut pettymykset johtivat lohdun hakemiseen juomisesta. Töitä painoin viikot ja treenasin pitkiä juoksulenkkejä. Viikonloppuisin kavereiden kanssa viihteelle ja hakemaan seuraa.

Näin ne vuosikymmenet soljuivat. Parisuhteita oli aina kahteen kihlaukseen saakka, mutta en ollut koskaan onnellinen. Piti olla joku, kun kaikilla muillakin oli ja sukulaiset aina kyselivät seurusteluistani.

Hyvin herkkänä ja haavoittuvana ihmisenä kärsin kovin. Mikä sen helpompaa karistaa murheet kuin humalan tuomaan hetken unohdukseen. Vaan kuten aina käy, ongelmat siirtyvät, omatunto kolkuttaa ja on paha olla.

Ikä alkoi painaa ja huomasin juomisesta tulleen tapa. Perjantaina vedettiin henkeä rankan viikon jälkeen korkkaamalla pullo. Ilo ja hauskuus olivat poissa. Pullon avattuani oli hetken hyvä olo. Sen jälkeen viikonloppu meni sumussa.

Kaksi kertaa pidin vuoden tauon ja kesällä päätin irroitella. Ne irroittelut meni rajusti överiksi. Oli aika ottaa se ratkaiseva askel. Herkkänä poikana surin äitiäni, jonka näin kärsivän. Halusin antaa hänelle loppuelämän lahjan. Viettää raittiina ja antaa äidin olla ylpeä pojastaan.

Alle viisikymppisenä halusin myös nauttia elämästä, kesistä, luonnosta ja ystävistä. En koskaan pitänyt alkoholista, kaljasta tai muista aineista. Olin vain perisuomalainen mies – känni tai ei mitään. Välimuotoja ei ollut. Muutama saunakalja oli mielestäni viinan väärinkäyttöä.

Oli oikeastaan helpotus lopettaa. En tuntenut tuskaa, viinan himoa. Ei minkäälaisia vaikeuksia tullut eteen. Komerossa oli alkoholia noin kymmenen vuotta, eikä kertaakaan ollut hinkua tarttua pulloon. Se mikä oli jännää oli se, että vielä vuosien jälkeen saattoi suuhun tulla koskenkorvan maku.

Ainoa mikä epäillytti oli, että nyt jouduin maailman tuskaa, elämän eteen tulevia kolhuja kantamaan selvinpäin. Tuo siksi, koska tiesin, ettei koira karvoistaan pääse. Olin ollut yhteiskunnallisissa asioissa mukana vuosikymmeniä. Taistellut ja kamppaillut, itkenyt ja surrut muiden syrjäytettyjen ja heikoimmassa asemassa olevien puolesta.

Jotka minut hyvin tuntevat, eivät millään voi uskoa olevani syrjäänvetäytyjä, epäsosiaalinenkin, arka ja ujo. Mutta kun yhteiskunnalliset asiat nousevat esiin, muutun. Nousen vaikka kuinka korkealle barrikadeille jos asiat vaativat vääryksien korjaamisia.

Kadunko läträämisen aikoja? Mitä se katumisesta paranisi. Ajattelen elämäni olleen tie kohti sitä suurta unelmaa jota etsin ja hain – rakkautta. Yhdeksän vuotta sitten minusta tuli maailman onnellisin mies tavatessani suurimman rakkauteni Mirjamin. Vuodet hänen kanssaan ovat olleet elämäni parhainta aikaa. Vaikeuksien ja monien mutkien kautta löysin onneni Virtain Ohtolasta. Ehkä elämän vain kuului mennä, kuten se meni.

Jälkikirjoitus: Miksi avauduin ja kerroin elämäni ikävät käännekohdat, lyhyesti selviytymistarinani? Olen noin kahdeksan vuotta ollut Virtain Mielenterveysyhdistyksen puheenjohtaja. Kohtaan päivittäin mielenterveys – ja päihdeongelmista kärsiviä. Jotta saan yhteyden ihmisiin, täytyy minun olla avoin. Joillekin vertaistuki on äärimmäisen tärkeää. Se ei onnistu, jos itse salaa tai peittelee omat kokemukset. On surullista kolmannen sektorin vapaaehtoisena nähdä kuinka mielenterveys ja – päihdeongelmat ovat räjähtämässä käsiin. On vain jaksettava ja puskettava eteenpäin, viestiä vieden kuinka ihmiset oikeasti voivat huonosti.

Mietin pitkään kirjoitustani. Miten siihen suhtaudutaan. Soittelin ystävilleni, kysyin Mirjamilta, kirjoitanko. Vedänkö maton itseni alta näin vaalien alla? Ystävät yllyttivät ja olisin varmaan muutenkin kirjoittanut, mutta halusin vahvistuksen.

Mutta tällainen olen, lähti matto alta tai ei, mitä sitten. Ja mitä siitä vapaaehtoistyöstä tulee jos itse häpeää menneisyyttään, häpeästä joka on edelleen yksi suurimmista, ellei suurin syy päihde – ja mielenterveysongelmista kärsiville.

 

Olen viikon verran tavannut äänestäjiä pitkin Pirkanmaata. Millaisen vastaanoton olen saanut? Tietynlainen yllätys on ollut kuinka nuoret ottavat mainokseni asiallisesti ja ovat olleet kiinnostuneita aluevaaleista.

Sitten on niitä perinteisiä myönteisiä ja kielteisiä. Osa kielteisistä on vasemmistoon nyrseästi suhtautuvia, muutamat jopa vihamielisesti. Tyyliin: punikit pitäisi upottaa järven syvimpään kohtaan. Myönteisesti suhtautuvien kanssa on aina miellyttävä keskustella ja vaihtaa ajatuksia.

Entä nämä politiikkaan pettyneet? Kovasti ihmetellään kansanedustajien ja ministerien osallistumista vaaleihin. Vallanhimoisia ja itselle kaikki haalijoita. Miten he kykenevät hoitamaan kaikki tehtävät edes kohtuullisesti? Äänten kalastelijoita puolueilleen. Missä välissä he ehtivät kansan pariin, kuulemaan heidän tuntojaan?

Politiikan arvostelijat ovat oma lukunsa. ”kaikki ne ovat samanalaisia, ennen vaaleja luvataan taivaat ja maat, mutta annas olla kun päästään lihapatojen ääreen)?

Jokainen puolue ja heidän ehdokkaansa ovat niin huolta kantavia mielenterveyden tilasta, vanhuksista, pienituloisten syrjinnästä, lasten ja perheiden hyvinvoinneista, hoitoon pääsyistä ynnä muista.

Samat puolueet ovat istuneet vuosikymmeniä hallituksissa ja eduskunnassa, mutta aina vaan rahat riittävät kaikkeen muuhun, mutta ei niihin joihin eniten tarvittaisiin. Selitä tässä nyt sitten äänestämisen tärkeyttä?

Toisaalta tässä se politiikan hohto on, päästä tavallisten ihmisen kanssa vuoropuheluun. Olen kertonut kuinka valtuustokaudellani laitoin kaiken peliin. Luin, tutkin, perehdyin, otin selvää. Kaikki tuo omalla vapaa-ajallani. Olin yhteydessä kuntalaisiin. Sain vinkkejä, joiden pohjalta tein valtuustoaloitteita. Käytin puheenvuoroja saamistani kuntalaisten tai sosiaali ja terveydenhuollossa työskentelevien esille tuomista epäkohdista jne.

Politiikassa edelleen tärkeintä on avoimuus. Se on ollut ohjenuorani. Politiikassa tehdään yhteistyötä. On pakko tehdä yhteiskunnan pyörittämiseksi. Miten sitä tehdään, onkin toinen asia. On vain asioita joista ei voi ”takkia kääntää”.

Sitten vastaan tulee eteen päätöksiä joissa vaan on valittava se pienempi paha. Kun tällainen tilanne tulee valtuutetun eteen, mitä tehdä? On avoimesti tuota kansalaiskeskusteluun jossa käydään läpi mitä on tarjolla.

Miten kansalaisten pariin eri asioiden vieminen onnistuu? Meillä on netti, lehdet, yleisötilaisuudet, ihmisten tapaamiset. Avoimuudella on tuotava politiikka ihmisten keskuuteen. Paljon on asioita jotka eivät kuulu salassapidon taakse.

Olen hokenut olevani valtuutettuna myös viestinviejä. Kansalaisilta päättäjille ja myös toisinpäin. Luottamus politiikkaan palautetaan vain olemalla ihmisten kanssa tiivissä vuorovaikutuksessa. Sitä työtä aion jatkaa tinkimättä aluevaltuustossa, jos portit sinne aukeavat äänestäjien toimesta.

Hannu Tiainen Kihniö

Pirkanmaan aluevaaliehdokas (vas)

 

Kello on puoliviisi aamulla. Ulkona rapea pakkaskeli, hieman vaille 20 astetta. Yön aikana huoneet jäähtyneet, joten tuli hellassa loimuaa. Kahvia hörpin ja kirjoitan ajatuksiani ylös. Vielä ei ole se päivä kun Coxassa oikealle polvelle näytettäisiin puukkoa tai mikä lie kirurgiveitsi se sitten tulee olemaan.

On tulotarkastuspäivä klo. 10.00. Aikainen herätys siksi, että täytyy ennen lähtöä järjestellä erilaisia toimia. Vaikka onkin kasvomaski niin kait tuo parta paholainen on ajettava, ettei kirurgi ja hoitajat vallan pelästy.

Olen jännittäjä. Kumppani Mirjam aina naureskelee, jota lähden kohta Virroilta hakemaan, kuinka jo edellispäivänä alan huolestua, ettei vaan myöhästytä. Entä jos auto ei aamulla lähde käyntiin? Jos rengas puhkeaa matkalla? Mitä sitten jos on ruuhkaa tai vaikka kolari ja täytyy kiertää muualta? On lähdettävä hyvissä ajoin. Yleensä olemme Taysin alueella jo ainakin tuntia ennen sovittua aikaa. Vasta isuessani odotushuoneessa vuoronumero hikisessä kädessä, rauhoitun.

Ja taas hermoilen. Entä jos koronan takia Mirjam ei pääse sisälle Coxaan, vain potilas itse? Joutuu raukka odottamaan kylmässä autossa? Nyt kello on varttia vaille kuusi ja pohdin kuumeisesti, joko kohta ampaisen autoon? Mitä vielä? Hellassa on tuli, ei saa peltiä kiinni. Pään raapimiseksi menee.

Kirjoittaminen loppuu just nyt. Pakko alkaa pukea ja touhuta. Takaraivossa takoo äidin sanat vuosien takaa: Ei pie myöhästyä. Siispä kone sulkeutuu ja illalla suollan loput päivän tapahtumista.

Tarina jatkuu kellon ollessa 17.08. Jännä miten pakkanen laski lähtiessä 13 asteeseen, mutta Orivedellä olikin 25 astetta. Jännittänyt olin turhaan. Ei ongelmia matkan teossa ja olimme puolituntia aikasemmin perillä.

Taas oli Coxassa kaikki huippua. On mahtavaa kuinka asiakas otetaan hienosti vastaan. Pidetään alusta loppuun kuin kukkaa kämmenellä. Sairaanhoitajan kanssa kävimme läpi leikkausta edeltävät asiat ja miehen kuntotarkastuksen. Oli niin leppoisan mukavaa, että olisi voinut pitempäänkin höpötellä.

Seuraavana vuorossa oli anestesiasairaanhoitaja (meniköhän ihan oikein titteli). Ja kas, hommat luistivat myös ohjeiden antamisen merkeissä. Sitten vain tervetulotoivotukset ja ei kun takkia niskaan.

Coxan jälkeen tapasimme ystäväni Markun. Juttua olisi riittänyt mutta pakkanen ja tuuli saivat meidät omille tahoillemme. Markku sai ison nipun vaalikuviani. Täytyyhän tamperelaisten myös päästä niistä nauttimaan.

Tulomatkalla teimme itsekin tovin materiaalin jakoa akselilla Orivesi – Ruovesi – Virrat. Ei siitä sen enempää. Tiet olivat oivassa kunnossa. Skoda ei vikuroinut, eikä lyönyt kampoihin.

Huoneet olivat viilenneet ja taas on hellassa tuli. Vilma tyttö katseli ikkunasta pihaantuloni, sisällä nuoli sormia ja paineli ulos. Vilmasta tuli mieleen, että tarjosivat Coxasta hotellihuonetta, johon voi majoittua edellisenä päivänä ennen leikkausta. Tästä täytyy pikkukisun kanssa neuvotella, mitä hän tuumaa, jos olen pois hieman pidempää. Vai vaatiiko hän lähtöni alkavaksi vasta leikkausaamuna? Eikö se niin ole, että kissa tekee mitä huvittaa ja minä teen mitä kissa haluaa:))

PS: Seuraava päiväkirja ilmestyy varmaan leikkausta edeltävänä päivänä. Sen jälkeen kirjoitan kun kykenen ja nähdään kuinka äijän kävi ja miten kuntoutus etenee.