Tekijä: Helsingin heppu

Helsingin Sanomat julkaisi tänään jouluaattona uusintapainoksena F.E. Sillanpään Suomen Sosialidemokraatissa jouluaattona 1938 julkaistun Joulukirjeen diktaattoreille. Tässä kirje:

 

”Joulukirje diktaattoreille

H y v ä t   h e r r a t,

niin puhuttelen tietä vaistomaisesti, vaikka heti huomaankin, ettei siinä ole oikeata tyyliä.  Arvelen hyvällä syyllä, että te itsekään ette tuosta herra-tittelistä oikein pidä – vaikkapa sitä käyttääkin ainoana tittelinään maapallon ehkä mahtavin mies.

Mahtavin teistä haluaa – anteeksi: käskee – itseään kutsuttavan toveriksi ja kun hän myös on teistä verisin, niin on tuossa toveri-nimityksessä hyvä annos sitä senpuoleista huumoria.

Toinen teistä haluaa olla johtaja – tai suomeksi oikeammin johdattaja – ja kolmas suorastaan il duce.  – No, Napoleon Bonaparte halusi olla keisari, ja teidän diktaattorien asema ja asenteet muistuttavat suuresti tuota miestä, joka on ihmiskunnan historian suurimpia paradokseja.

Hän oli – nyt puhun vain Napoleonista, en teistä – yksi Euroopan suurimpia pahantekijöitä, jonka ”elämäntyöstä” ei ole jäljellä muuta kuin hänen rikoksensa muisto historian lehdillä.  Muuten hän oli aivan vähäpätöinen mies, raskaan hermotaudin runtelema, joka helposti menetti malttinsa ja konseptinsa ja tällöin teki itsensä naurettavaksi.

Sekä hän että te olette erikoislaatuisen ajan esiintyöntämiä yksilöitymiä.

Kun teidän suurten ja lahjakkaiden kansojenne hämärä unissakävijäkausi on ohi, olette tekin ohi.

Esiin tulevat ne, jotka eivät ole antaneet itseään hämätä, vaan ovat säilyttäneet puhtaana korkean inhimillisyyden kipinän.  Se on vaatinut taistelua ja monet ovat kaatuneet ja menehtyneet teidän ”valtanne” käsiin.  Tai oikeamminkin vain heidän maallinen tomunsa on menehtynyt.

Sillä teidän valtanne ei ylety maan tomua korkeammalle.

*

Mutta jos jotkut ovat kaatuneet, niin aina joku pääsee perillekin, siihen hetkeen, jolloin pilvet repeävät ja inhimillisyyden aurinko ylenee siunaten painajaisunesta heräävien päälle.

Silloin on riemu suuri, kun juutalaiset ja kreikkalaiset voivat syleillä toisiaan sen opin mukaisesti, joka on läpäissyt vuosituhansien synkät kaudet, joina erinimiset suuruudet ovat kuvitelleet tukahuttaneensa sen siihen pölyyn, jonka he marssillaan ovat maasta nostattaneet.

Silloin on riemu niin suuri, että me hetkeksi unohdamme tuon äsken kestetyn.

Vasta joskus myöhemmin me epämääräisin tuntein katselemme teidän maallisia aikaansaannoksianne, joitakin teitä ja kanavia, joitakin suonkuivauksia – jotka viimemainitut meidän suomalaisten silmissä ovat perin vaatimattomia.

Me katselemme niitä, niin kuin katsellaan hautausmaata.

Me aavistamme – ja tiedämmekin  että ne eivät ole syntyneet kansan iloisesta aherruksesta, vaan on paljon verta ja kyyneliä vuotanut piiskaniskujen alla.  On enemmän kuin todennäköistä, että noiden teidän laitteittenne käytännöllinenkin merkitys silloin on sama kuin Egyptin pyramidien.

Mutta vielä tuolloinkin ovat ikituoreita teidän suurten – todella suurten – kansalaistenne elämäntyöt, sillä ne ovat olleet säilössä korkeammalla kuin minne teidän hurjimmatkaan surmankylväjänne ovat voineet koneillaan kohota.

Danten, Goethen ja Tolstoin, Bachin ja Beethovenin elämäntyöt eivät ole rahtuakaan kalvennet – pikemminkin niitten henki vapautuksen hetkellä tuntuu entistä kirkkaampana.

*

Ja ennen kaikkea loistaa silloin entistä kirkkaampana sen suuren juutalaisen perusoppi, jonka syntymistä me täällä pohjolassa ja jossakin muuallakin voimme ainakin vielä tällä kertaa vapaina ihmisinä pelottomasti juhlia.

Se on suuren, epäitsekkään rakkauden oppi, jota te sanotte heikkoudeksi ja hymähdätte sille pilkallisesti.  Mutta se on, kuten sanottu, kestänyt kauemmin kuin ihmiskunnan tähän ikään ehtiessä kenenkään teidänlaisenne opit ja sovellutukset.

Meidän on joskus vaikea hillitä siveellistä raivoamme teidän tekojenne edessä, vaikka meidän pitäisi omistaa joku hiljainen hetki teidänkin puolestanne, rakkaat poloiset ihmislapset; lukemattomia sellaisia rukoushetkiä on varmasti teidän puolestanne pidettykin.

Kun me joulujuhlan hetkenä erikoisesti keskitymme muistamaan sitä miestä, joka todella rakasti niitäkin, jotka mitä kauhistuttavammalla tavalla raiskasivat ja kuoliaaksi kiduttivat hänen maallisen olemuksensa, niin silloin me ainakin hetkiseksi unohdamme teidät, ja parhaat meistä omistavat teille hyväntahdon ajatuksen.

Näen silmissäni teidän pilkalliset ilmeenne; meidän jouluhymnimme on teidän mielestänne hyttysen ääntä teidän oman pauhinanne rinnalla.

Mutta me puolestamme tiedämme, että meidän kantaa korkeammalle kuin teidän ja me vahvistamme itsessämme sitä vakaumusta, että voitto kerran on meidän.

Meidän, joiden tunnuslauseen suuri saksalainen  omasta puolestaan kerran on kiteyttänyt sanoiksi:

J a l o   i h m i n e n   o l k o o n,  a v u l i a s   j a   h y v ä.

F.E. Sillanpää, 24.12.1938.”

Ansaittua kiitosta saa F.E. Sillanpää tänäkin päivänä ajankohtaisesta vuoden 1938 joulukirjeestään. Jos elokuvateollisuuden tapaan tänä päivänä julkaistaisiin uusi tuotantokausi Danten Divina Commediasta siellä alimmassa helvetissä viruisivat Cassiuksen, Brutuksen ja Juudas Iskariotin asemesta joulukirjeen vastaanottajat Hitler, Mussolini ja Stalin oikeutetusti täydennettynä Vladimir Putinilla.

Kiitoksen saa myös Helsingin Sanomat joulukirjeen uusintajulkaisemisesta. HS tuskin olisi sitä vuonna 1938 uskaltanut tai tohtinut julkaista, vaikka olikin mediana paljon Ajan Suuntaa ja Uutta Suomea moniarvoisempi.

Mutta Suomen Sosialidemokraatti sen julkaisi. Lehti joka 30-luvulla oli poliittisen tendenssisinsä, puoluelehti kun oli, ohella ajan suomalaisessa ilmapiirissä virkistävän sananvapauden esitaistelija. Lehti julkaisi koko mediakentästä poiketen mm. Hasekin Svejkiä ja Haanpään novelleja tuomioistuimen painokanneuhka aina niskassaan. Sillanpään joulukirjettä ei varmaankaan kukaan muu olisi julkaissutkaan.

Maalaisliitto on edelleen Suomen suurin puolue. Se on koko olemassaolonsa ajan ollut jakautuneena ryhmäkuntiin ja kilpaileviin poliitikoihin. Nykyinen maalaisliitto muodostuu kahdesta pääosasta keskustasta ja perussuomalaisista. Kuten on aina ollut maalaisliiton laita ei kummallakaan sen nykyisistä pääryhmäkunnista ole yksiselitteisen selvää taustaryhmää, Ennen oli maataloustuottajat, nykyisin ehkä haja-asutusalueet contra keskitys taajamiin. Siinä missä toisilla mahtipuolueilla, kokoomuksella ja sosialidemokraateilla on selvät yhteiskunnalliset funktionsa, ei maalaisliitolla ryhmäkuntineen ole.

Yleismaailmallisesti kaikki parlamentaariset maat ovat joko kaksipuolue- tai monipuoluejärjestelmiä. Meillä edellisen siementä edustavat kokoomus ja sosialidemokraatit, jälkimmäisen juuret ovat maalaisliitossa. Siksi se onkin usein ollut maan suurin puolue ja samalla myös hajanaisin jonka kannatus ja koko ovat vaihdelleet. Maalaisliitossa ryhmäkuntineen  ei oikein olla koskaan oltu täysin selvillä mitä kannatetaan ja mitä vastustetaan puhumattakaan että mihin pyritään. Siksikin se on niin suuri, kestävä ja pysyvä ryhmäkuntiin jakautuneena. 

Pro-ohjelman puuttuessa maalaisliitto ja sen eri ryhmäkunnat turvaa hyvällä menestyksellä anti-ohjelmaan  –  anti-sosialismiin ja anti-kapitalismiin. Maalaisliitto itse on nimittänyt tätä poliittiseksi keskustalaisuudeksi.

Kaikkialla länsimaisen markkinatalouden maissa pyritään – on aina pyritty – kamppailemaan yritystoiminnan häiriötä, kartellisoitumista, vastaan mutta ei sitä kokonaan koskaan pystytä nujertamaan. Muutenhan kyseessä ei olisikaan vapaa markkinatalous.

Kartelli on yritysten välinen sopimus tai tosiasiallinen yhteistoiminta hintatason pitämiseksi korkeampana kuin miksi se muodostuisi keskinäisen kilpailun vaikuttaessa. Kartellisoitumista esiintyy monissa muodoissa. Eräs muoto on kulutustavaroiden (mm. kodinkoneet) laadun tietoinen heikentäminen yhteisymmärryksessä tai jopa sopimuksin uusien tuotteiden myynnin lisäämiseksi käyttöiän lyhentyessä.

Meillä Suomessa elintarvikealan kartelli muotoutuu ilman että siitä olisi mitään muodollisesti sovittu, koska alan yritystoiminta on äärimmäisen keskittynyt puoleen tusinaan jättiläismäisiä (Suomen mittakaavassa) toimijoita. Näiden johtomiehet ja naiset tuntevat toisensa läheisesti, omaavat saman koulutuksen, istuvat samoissa seminaareissa, bilettävät ja bailaavat yhdessä. Näissä sulkeutuneissa olosuhteissa syntyy helposti Lapin hiihtomajalla ääneen lausumaton yhteisymmärrys nostaa hinnat jokaista hyödyttävälle tasolle kiusallisen kilpailun häiritsemättä aina kun ilmaantuu sopiva veruke kuten nytkin Ukrainan sota ja energiakriisi.

Joidenkin näiden yhden käden sormilla laskettavien ,vaivihkaa kartellisoituvien hintojen vedättäjien, alkuperäinen tausta on ollut kuluttajien etua ajava yhteistoiminta, mutta nämä muistot häipyvät kabinettien konjakintuoksuisessa ilmapiirissä. Osana suomalaista kartellisoitumista nämä määräävässä asemassa olevat suurliikkeet pystyvät estämään todellisten kilpailijoiden tulon markkinoille käyttäen tähän vahvaa vaikutusvaltaansa poliittisiin puolueisiin – yksi yhteen ja toinen toiseen.  Suurliike on itse asiassa poliittisen puolueen jatke  –  tai päin vastoin.  Puolueella ja suurliikkeellä on oma erillinen kassansa ja kirjanpitonsa, mutta tulokertymien suunnittelussa on yhtäläisyyttä.

Tästä etupäässä johtuu elintarvikkeiden todellisuuteen perustumaton voimakas hinnannousu Suomessa.

Helsingin Sanomat julkaisi laajan Jussi Halla-ahon Ukraina-analyysin ja haastattelun.

Tässä on tämän viisaan miehen viisaan haastattelun viisain lause: ”Ajatus siitä, että jonkinlainen rauhanoppositio tai älyllinen oppositio pääsisi valtaan Venäjällä, on hyvin sinisilmäinen ja naiivi.”

Se mitä Rudyard Kipling sanoi idästä ja lännestä Intiaa ja Eurooppaa tarkoittaen: “Itä on itä ja länsi on länsi, eikä kohtaa ne toisiaan” pätee myös länsimaisen kulttuuripiirin ja Venäjän suhteen. 

Venäläiset oli eristetty Euroopasta jo kauan ennen Ukrainan sotaa. Eristämisen alkusanat lausuttiin v. 395 jkr jolloin Rooman valtakunta jakautui Länsi- ja Itä-Roomaksi. Jälkimmäisestä muotoutui Bysantin keisarikunta, jonka vaikutus- ja kulttuuripiiriin syntyi sittemmin Venäjänä tunnettu valtakunta. Hyvin ratkaiseva ero lännen ja idän roomalaisvaltakuntien välille kehittyi niiden valtiomuodoista. Itää hallitsi ehdottoman yksinvaltainen jumalakeisari. Lännessä alun pitäen valta jakautui maalliseen keisarin ja uskonnollis-kirkolliseen paavin valtaan. Tälle jännitteiselle ja hedelmälliselle vallan jakautumiselle perustui lännen myöhempi kehitys skolastiikan, renessanssin ja valistuksen kautta parlamentarismiin. Itä, joka oli ensimmäiset tuhat vuotta joka suhteessa länttä kehittyneempi ja vahvempi kunnes länsi pyyhälsi vauhdilla ohi,  jäi kokonaan vaille tätä kehitystä – sen sijaan se sai kokea pitkän lamauttavan mongolimiehityksen yhä kulttuurissa ja nykyhallinnossa  jatkuvine piirteineen ja seurauksineen. Siellä vakiintui jumalallisuuteen rinnastuva despoottinen yksinvalta, mikä hallitsee tämän päivän Venäjällä yhä. Itse asiassa eurooppalaisten Leninin ja Trotskin  raaka bolsevismi oli yritys ravistaa tämä lamaannuttava paino maan yltä ja niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, lieventää Venäjän eristäytyneisyyttä lännestä, mutta yritys ei onnistunut paljolti aasialaisvaikutteisen, Leniniä ja Trotskia venäläisemmän Stalinin vuoksi. Venäjällä, Venäjän kansalla, oli etsikkoaikansa lähestyä länttä ja sen sivilisaatiota Neuvostoliiton hajotessa. Mutta venäläiset eivät halunneet omaksua lännen tunnustamia arvoja Liberté, Égalité, Fraternité vaan antoivat tilaisuuden mennä ja valitsivat tutun perinteisen despotian fasistisen putinismin muodossa 

Samoin valitsee Venäjän kansa Putinin jälkeenkin koska haluaa näin tehdä pitäessään itseään ja omia arvojaan läntisiä arvoja parempina. Lännen tehtäväksi jää Putinin kaaduttua ja Ukrainan tilanteen rauhoituttua kärsivällisesti ja kiirehtimättä  vaikuttaa venäläisiin kaupan ja kulttuurisuhteiden muodossa ja ohjata heitä esimerkkien ja -kuvien voimalla ymmärtämään hieman paremmin länsimaisia arvoja. Tässä suhteessa päämäärää ei voida koskaan (näkyvissä olevassa tulevaisuudessa) saavuttaa mutta pyrkiminen sitä kohti on jo arvo ja saavutus.

 

 

 

 

Karjalan palautus haaveet ovat Suomessa lopullisesti ehtyneet ja kuolleet. Viimeinen niitä aktiivisesti esillä pitänyt Heikki A. Reenpää (Prokarelia r.y.), viimeinen elossa ollut AKS:n valajäsen,  menehtyi hyvin korkeassa iässä ja hänen myötään konkreettiset  revanssihankkeet hiipuivat. Toki riittää niitä joiden sukujen sukupolvien takainen omaisuus (manttaalit, sahat ja myllyt) jäivät sinne ja sukulaiset eivät ole lakanneet jupinoissaan vaatimasta korvauksia (keneltä vaativat, siinä kysymys). Mutta tämä on vain voimatonta nyrkin puristelua taskussa, Suomessa palautuskysymys on loppuun katsottu.

Toisin on asian laita Unkarissa. Siellä ensimmäisen maailmansodan lopputulos, Trianonin rauhansopimus, iski todella syvän haavan koko kansan sieluun. Unkari menetti kaksi kolmannesta alueestaan syntyneille uusille valtioille. Jäljelle jäi tynkävaltio, jolla on suhteettoman suuri pääkaupunki, suuren Unkarin tarpeisiin ja voimavaroihin kasvanut Budapest.  Sama on tilanne Itävallan ja Wienin suhteen. Asiaa symbolisoi kuvaavasti Tonavan rannalla sijaitseva komea ylisuuri parlamenttitalo Unkarin mahdin päiviltä. Unkari yritti paluuta entiseen lähtemällä toisessa maailmansodassa Saksan kelkkaan samalla pyrkien pitämään Saksan etäällä sisäisistä asioistaan (onnistui vuoteen 1944 saakka, jolloin vasta alkoivat mm. juutalaisvainot maassa). Sitten Unkari sai kokea saksalaismiehityksen, joutumisen sodan jalkoihin, venäläismiehityksen, stalinistisen hallinnon terrorin, epäonnistuneen 1956 kapinoinnin.

Toisin kuin Suomessa revanssihenki elää Unkarissa. Siellä on katkeruutta naapurimaita ja samalla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioita kohtaan sadan vuoden takaisista aluemenetyksistä. Kansallinen mentaliteetti ei ole parhaalla tavalla sopeutunut yhteistyöhön näiden kanssa EU:ssa ja Nato:ssa, esimerkkinä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden jarrutus, joka suuntautuu hakijoita enemmän kiukutteluna  itse Nato-järjestöä vastaan  –  paljolti tiedostamattomastikin ensimmäisen maailmansodan ympärysvaltojen kansallisuuspolitiikkaa vastaan.

Näistä Unkarin mentaalisen statuksen aineksista Orban taitavasti punoo autoritaarisen yksinvaltansa perustan. Kansallismielisyyden korostaminen on kansoille tuhoisaa.

Nuoruuteni voimakkaimpia elokuvaelämyksiä oli joskus 60-70 lukujen vaihteessa näkemäni Constantin Costa-Gavrasin ohjaama ranskalainen elokuva Z-hän elää. Elokuva kertoo silloisesta Kreikan sotilasjuntan vallankaappauksesta ja diktatuurista. Oikeastaan se kertoo kaappausta edeltävistä hetkistä kun maassa kuohuu ja vasemmistopoliitikko murhataan juntan toimesta ja yläluokkainen virkamies, korkea syyttäjä, käy jaakobinpainia omantuntonsa ja oikeuskäsityksensä kanssa siitä syyttääkö säätyveljiään everstejä. Hän empii mutta taipuu sitten lukemaan syytteet. Tästä vasta alkaa everstien vallankaappaus mikä varsinaisesti jää elokuvan tapahtumien ulkopuolelle. Elokuvassa oli vaikuttavana tekijänä Mikis Theodorakisin musiikki. Elokuva jäi siitäkin mieleeni että se on ollut ainoa kerta kun olen nähnyt elokuvateatterin yleisön aplodeeraavan seisaalleen nousten filmin päätyttyä.Elettiin taistolaisuuden loistoaikoja ja yleisössä oli varmaankin runsaasti tämän aatteen puraisemia, tuskin kuitenkaan enemmistöä. Minä en kylläkään ollut minkään värinen kommunisti – olin kiivas antifasisti.

Tuo tämän päiväinen Tv-ohjelma ei siis ole tässä kuvailemani elokuva vaan elokuvalle aiheen antaneen Kreikan sotiladiktatuurin esittelevä fakta-dokumentti.

 

 

Kun amerikkalaiset sotavoimat valtasivat ja miehittivät Saksan alueita vuonna 1945 ne pakottivat (länsimaisen sivistyneesti) erään suuren tuhoamisleirin lähellä olleen kaupungin tavallisia asukkaita kiertokäynnille leirin tiloihin joissa siellä harjoitetut hirveydet avoimesti olivat tuoreeltaan todettavissa. Kiertokäynneistä on elokuvamateriaalia. Näkyy miten asukkaat vaieten kohtaavat näkemänsä, järkytystäkin on nähtävissä. Mutta hieman myöhemmin sanovat ei uskovansa kauheuksien aitouteen. Syyttävät amerikkalaisia propagandalavastuksesta. Nämä kansalaiset olivat aivan tavallisia arkipäivän saksalaisia useimmat ilman natsitaustaa. Eivät varmasti olleet tienneet leirin hirmuisuuksista tarkemmin. Eivät suostuneet uskomaan mitä heille oli omin silmin näytetty. Pitivät tätä vihollispropagandana. Nämä kelpo saksalaiset samoin kuin tämän päivän putinismiin uskovat kelpo moskovalaiset ja pietarilaiset ovat todistamassa kirjaimellisesti paikkansa pitäväksi ja yleispäteväksi suuruuden ja imperialismin ajan englantilaista sanontaa ”Right or wrong, my country”. Muu maailma tekee pahan ja korjaamattoman virheen jos antaa heidän pysyä uskomuksessaan naiiviuttaan kuvitellen että ihmisten silmät avautuvat kunhan heille vain kertoo ja näyttää totuuden.

SDP:ssa  oli aikaisemmin vankka perusta puolueen paikallisissa perusjärjestöissä. Ne pitivät puolueen pystyssä  –  itse asiassa ne olivat puolue. Niiden merkitys ilmeni mm. siten että puolueen ylempien elimien toiminta rahoitettiin perusjärjestötasolta tulevilla pienillä rahavirroilla. Koska sillä joka pitelee kukkaron nyörejä on aina kaikissa organisaatiossa todellinen määräysvalta, oli se SDP:ssa menneinä vuosikymmeninä perusjärjestöillä. Asiat muuttuivat. SDP:ssa muutos ajoittui vuosiin 1970-luvulta alkaen, jolloin puolue nousi rakettimaisesti maan mahtavimmaksi. Tätä henki puoluejohtaja Sorsan mahtipontinen leukailu puoluekokouksessa jossa valittiin Urho Kekkonen (taktisista syistä) SDP:n ehdokkaaksi vuoden 1978 presidentinvaaliin. Puolueella oli olemassa aiempi puoluepäätös siitä että tähän vaaliin nimetään ehdokkaaksi sosialidemokraatti. Sorsa viittasi tähän puoluepäätökseen sanoen että siksipä nimeämme ehdokkaaksemme sosialidemokraatti Urho Kekkosen. Kekkonen kuunteli tätä vaieten, vaan mitä lienee miettinyt.

Asema valtakunnan mahtipuolueena mahdollisti järjestää puolueen toiminnan rahoitus muutenkin  kuin perusjärjestöjen pennosten virralla. Täst edes rahoituksen kulku puolueen sisällä muuttui päinvastaiseksi. Nyt puoluetoimisto rahoitti perusjärjestöt kun se ennen oli tapahtunut toisin päin. Samalla vaikutus- ja määräysvalta puolueessa siirtyi perusjärjestöiltä puoluetoimistolle joka rahoitusta säätelemällä vähitellen kuihdutti ja sitten käytännössä tuhosi niiden toiminnan.

Tämän kehityskulun viimeisin vaihe on ollut panna kaikki munat samaan koriin  –  perustaa puolueen kannatus vankan perustason asemesta yhden taitavan ja valovoimaisen huippujohtajan varaan. Tähän on tultu välivaiheen kautta jossa puolue-elimet, puoluetoimistoa ja puoluesihteerin istuinta myöten on ulkoistettu alan  arvoja noudattavalle mainostoimistolle  tehokkuutta tavoitellen.

Täydestä syystä puolueessa pelätään yhden superkeulakuvan romahtamista jolloin ei ole enää perusjärjestöjä tukena.

 

Ennen vanhaan oli virkamieslainsäädännössä pykälä että virkamiehen tulee virassa ja sen ulkopuolella käyttäytyä asemansa mukaisesti.  No, ehkä tuo pykälä ei enää ole voimassa, vai onko sittenkin. Ja ministerit eivät ole virkamiehiä, vai ovatko sittenkin.

Pääministerilläkin on juridinen oikeus tehdä mitä tahansa mikä ei ole laitonta. Voi tietenkin osallistua vaikka epämääräisiin ”bileisiin”. Toinen asia on onko mikä tahansa sinänsä sallittu sopivaa.

Voi myös kysyä onko tällainen omalta kannalta poliittisesti viisasta. Ehkäpä hyvinkin on. Voi olla että SDP, joka on ulkoistanut jokapäiväiset käytännön poliittiset linjanvetonsa  mainostoimistolle huolestuneena nuorempien sukupolvien kannattajien hiipumisesta laskeskelee olevan nuoria ”bilettäjiä” houkuttelevaa luoda pääministerille tällaista imagoa. Samuel Oinoa tai Valte Mäkistä tämä tällainen ei olisi houkutellut. Juurakon Huldakin sanoi tuomari Soratien asiaa tiedustellessa että hän ei käy tanssimassa. 

Seuraavan hallituksen pohja muovautuu. Kaksi suurinta ja neljänneksi suurin koska kolmanneksi suurin on tehtävään kypsymätön ja epävakaa. Se on enemmistöhallitus, vahvasti porvarillisen maan ja eduskunnan mukaisesti porvarienemmistöinen jossa vasemmiston edustus on voimakkaasti mukana. Ideaalikoostumus ei automaattisesti takaa ideaalista toimintakykyä – hyvin paljon jää riippumaan henkilöratkaisuista.

 

Kokoomuksen erämaavaellus oppositiossa päättyy. Toisaalta muistetaan Johannes Virolaisen ivalliset sanat kokoomukselle sen saatua suuren vaalivoiton 1970 eduskuntavaalissa ”mitä aiotte tehdä voitollanne”. Ja niin tapahtui että kokoomus ei tehnyt voitollaan mitään kun presidentti Kekkonen ei päästänyt sitä seuraavinakaan vuosina hallitukseen. Toisaalta nykyisen perustuslain mukaan presidentti ei enää päätä hallituksesta vaan eduskunta. Kuitenkaan missään ei ole säädetty että suurimman puolueen edustaja muodostaisi hallituksen pääministerinä. Olisi jo korkea aika tervehdyttää kansanvaltaa siten että eduskunta politikoimalla päättäisi pääministerin tuijottamatta automaattiseti ja mukavuudenhaluisesti puolueiden suuruusjärjestykseen. Luonnollisesti tällöinkin pääministeri voisi tulla suurimmasta puolueesta.

 

Suomen valtiollinen järjestelmä on edustuksellinen demokratia. Korkein valta kuuluu Suomen kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Kansa valitsee eduskunnan jäsenet eduskuntavaalissa. Vaalissa valitaan siis edustajat käyttämään kansan puolesta korkeinta valtaa maassa edustuksellisesti. Minkään yksittäisen nimetyn kysymyksen ratkaisemiseksi ei eduskuntaa valita vaan käyttämään valittujen edustajien oman harkinnan mukaista valtaa. Äänestäessään edustajansa eduskuntaan kansa ei samalla äänestä mm. eduskunnan nimeämän pääministerin henkilöstä tai puolueesta, vaan äänestää edustajansa päättämään tästä harkintansa mukaan. Eduskuntavaali ei voi olla mikään suora pääministerin vaali. jollaiseksi se käytännössä muodostuu jos politiikan toimijjat eduskunnassa ja puolueissa asennoituvat “on sovittu”-hengessä siten että pääministeri valitaan automaattisesti suurimmasta puolueesta. Terve kansanvalta edellyttää tässä kuten kaikessa muussakin politiikkaan enemmän politikointia. Eduskunnan suorittamassa pääministerin nimeämisessä ryskäköön eduskunnan saleissa ja vallan kamareissa raikas politikoinnin meno sen sijaan että asia katsottaisiin suoraan eduskunnan kokoonpanoa  –  vaan ei tulevan pääministeri henkilöä  –   koskeneiden vaalien tilastotiedoista