Tekijä: EliasT

Viime viikolla eräs oppilas tuli kouluun ontuen. Nilkassa oli komea idealside. Poika oli ollut jossain hyppimässä ja tuli sitten nilkka väärässä asennossa alas. No eihän siinä mitään, kipeähän tuo varmasti oli. Vaikea oli löytää sellaista työskentelyasentoa, jossa ei kipeä nilkka häiritsisi. Myötätuntoni ja sympatiani olivat hänen puolellaan –  ja siinä olikin sitten kaikki, mitä opettaja saa tuossa tilanteessa oppilaalle tarjota.

Kaksoistunnin jälkeen tuli sitten ruokatunnin vuoro. Meidän luokan väistötiloista Sajoksesta on reilu puoli kilometriä koulun ruokalaan. Meinasin tarjota oppilaalle kyydin autolla, mutta sitten muistin, etteihän sellaista saanut tehdä. Olisin voinut antaa särkylääkkeenkin, mutta eihän sellaistakaan saa tehdä.

On tämä kumma maailma. Jos tulen kännissä töihin, minut tulee ohjata jatkotoimenpiteisiin, kuten työterveyslääkärille tai päihdekuntoutukseen. Jos tarjoan kivusta kärsivälle oppilaalle särkylääkkeen tai autokyydin, minut saatetaan ohjata työkkäriin uutta työtä kysymään. Missä tämä homma meni näin radikaalisti päin hel…sinkiä?

Viimeaikaiseen työelämään on muuten kuulunut myös koulumme sisäilmaraportin jonkun osan valmistuminen.  Koulu ei kuulemma ole käyttökiellossa, mutta silti sitä voidaan maksimissaan käyttää viisi vuotta. Väistötilojen lisärakentaminen on jo päätetty. Ensi viikolla jälleen yksi luokka lisää siirtyy vuokrattaviin väistötiloihin lähes kilometrin päähän koululta. Se onkin sitten jo niin kaukana, että oppilaat on kuljetettava taksilla päivittäin syömään koululle ja takaisin väistötiloihin. Kolmannessa väistötilassa ruokailuvälineitä suunnitellaan korvattaviksi kertakäyttöisillä, koska astioiden pesu siellä ei onnistu. Mutta mitään vikaahan koulurakennuksessa ei ole – siis mitään sellaista, joka estäisi sen käyttämisen. Haloo? Viattomista ja puhtaista tiloista ilmeisesti ihan siis muuten vaan siirrellään ryhmiä pitkin kylää. Kuntien välinen etäshakkiottelu?

Ja kun nyt koulumaailman purppaisuissa vauhtiin pääsin, niin kerrottakoon vielä Tampereen suunnalta maailmalle naurun – ja raivonkin – aiheeksi levinnyt juttu sivistysjohtajasta, joka vertasi opettajia kokkeihin ja oppikirjoja eineksiin, joita siis hyvä opettaja ei työssään tarvitse. Ihanko oikeasti tämä suuri päällikkö ajattelee, että jokaisen opettajan yliopistollisen opettajakokkikoulun suoritukset ovat siinä määrin tasalaatuisia, että jokainen meistä on yhtä pätevä laatimaan kullekin ikäkaudelle sopivat matikan laskut, kirjoittamaan vierailla kielillä oppilaille sopivat materiaalit, valikoimaan opetettavat ainekset luonnontieteissä, historiassa ja katsomusaineissa sekä kirjoittamaan niistä oppilaan tasoista lähdemateriaalia, tietenkin samaan aikaan, kun laatii käsityömalleja ja säveltää, sanoittaa&sovittaa laulua seuraavalle musiikkitunnille?

Jokainen päättävä taho katsoo asiaa omasta pienestä tirkistysreiästään eikä suostu luovuttamaan valta-asemaansa niille, jotka tilanteissa kantavat seuraukset virastopäätöksistä. Terveen järjen, vapaan harkinnan ja luovuuden käyttö kun nyt vaan on kertakaikkiaan näille ihmisille kauhistus ja paha vaiva.  Vai lieneekö kyse samasta ilmiöstä, mistä Sherlock Holmes nuhteli aisapariaan: ”Näet samat asiat kuin minäkin, Watson, mutta sinulta puuttuu kyky vetää niistä johtopäätökset”?

 

 

 

Kuten siis viime viikon bloggauksessa mainitsin, tämä työviikko meni tiistaista perjantaihin viidesluokkalaisten kanssa leirikoulussa Lemmenjoen maisemissa. Reissussa oli kymmenen oppilasta, kaksi muuta opettajaa ja kaksi omaa koiraa. Olen edelleen a)fiiliksissä ja b)väsynyt, niin intensiivinen viikko oli.

Tiistaina odottelimme malttamattomina koululla ruokailuun pääsyä. Oli järkevää syödä kouluruoka ennen matkaa, vaikkakaan ei varmasti oppilaiden mielestä kovin motivoivaa… ruokailun jälkeen taksi vei meidät Njurgalahteen, josta jatkoimme Lemmenjoen jokiveneillä matkaa Kultahaminaan. Kahdesti piti nousta pois veneestä ja vaeltaa maitse matalimpien koskien ohitse ja kerran pysähdyimme ihailemaan Ravadaskönkään putousta.

Ainakin se pysähdys kannatti.

Veneretki päättyi Kultahaminaan, josta aloitimme vaelluksen kohti määränpäätämme. Reitin alku vei kyllä kaikki mehut ja luulot. Venekuski lohdutti lähtiessäni, että ”ei siitä ole kuin kaksi kilometriä pelkkää nousua”. Silti tuntui siltä, että ensimmäinen etäisyyskyltti valehteli ihan pelkkää ilkeyttään. Ikään kuin olisin vaeltanut vasta 700 metriä, vaikka jalkani olivat ehdottomasti sitä mieltä, että tuohon olisi pitänyt lisätä vähintään ”kilo” tuon lukeman eteen. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun todellisuus pilaa sankarimaineeni.

Liki viiden kilometrin vaelluksen jälkeen pidimme pidemmän makkaranpaisto- ja kahvinkeittotauon Morgamojalla. Wanhan tamperelaisen mieltä lämmitti kullanhuuhdonnasta kertovista opastetauluista löytyvät sanat ”rivinteeri” ja ”moreeni”. Täytyy tunnustaa, että muutamassa aiemmassakin kohdassa vaellusta mieleen tulivat Pyynikin harjut ja sen hongikot – tosin hieman tamperelaisvastaavaansa suurempina.

Minua oli kyllä informoitu siitä, että maisema muuttuisi Morgamojan jälkeen. Silti täytyy myöntää, että puurajan noin selkeä ilmaantuminen yllätti. Maisema todella vaihtui.

Loppuvaellus olikin sitten leppoisaa vaellusta kairassa.  Huomasin muuten, että oppilaat eivät tätä nimitystä tunteneet. Heille ’kaira’ oli vain se, jolla porataan jäähän pilkkireikiä. 

Yöpaikkamme oli poropaliskunnan huoltorakennus. SIinä oli kaksi pienempää huonetta ja yksi tupakeittiöhuone, jossa oli myös makuulaverit. Paikassa ei juuri ollut moittimista, paitsi huonosti toimiva kaasuhella ja hankala, kivinen polku uimapaikalle. No, kämppähän oli toisten työpaikka, eikä mikään etelän vetelille vuokrattava lomamökki. Upea paikka joka tapauksessa.

Keskiviikon ja torstain ohjelmassa olivat käynnit

kullankaivajien kaivoksilla. Oli muuten mielenkiintoista, varsinkin Mullisaukon käsikaivuulla, jossa pääsi itsekin osallistumaan. Eräs paikalla ollut opettajakin (en tunnusta, mutta en tee toiste) sai moitteita, kun lapiollinen ei osunut kokonaan ränniin. Kullankaivuun historiasta ja tulevaisuudesta voidaan olla montaa mieltä ja perustellusti. Konekaivuuhan pitää ensi vuoden kesään mennessä lopettaa, joten sen asian tiimoilta täytynee blogata ihan erikseen.

Muu leiriohjelma oli sitä perinteistä: pihaleikkejä, saunaa (erinomaiset löylyt), ruoanlaittoa, löhöilyjä ja huonoja vitsejä. En nyt kuitenkaan tässä kerro sitä Pikku-Kalle ja lihapullia paistava äiti – vitsiä, joka leirin aikana kerrottiin noin miljoona kertaa.

Mukana seitsemättä kertaa ollut kollega, joka oli, kuten arvata saattaa, hommassa ihan omassa guru/pro – levelillään; osasi ja hallitsi kaiken ja vähän yli, oli moneen kertaan vakuutellut, että paluumatka olisi huomattavasti tulomatkaa helpompi, vaikka matka olikin sama kuin tiistaina. Totta se oli.

Asiaa varmaan helpotti huomattavasti sen viimeisen kah

den kilometrin muuttuminen alamäeksi. Ja Lemmenjoen maisemat olivat yhtä upeita kuin menomatkallakin.

Silti valehtelisin, jos väittäisin, etteikö kotiin tuleminen ja unet omassa sängyssä olleet enemmän kuin tervetulleita. Ihania olivat lapset ja työkaverit ja komeita maisemat, mutta ehkä näiden hienous piilee juuri näiden erikoislaatuisuudessa. Näin sunnuntai-iltana mietityttää vielä, millä fiiliksellä oppilaat tulevat kouluun maanantaina. Ollaanko kuin ei olisikaan vai näkyykö se, että on koettu jotain poikkeuksellista yhdessä? Ja tietysti oma ulkopuolisuuden tunne vain korostuu tällaisissa tilanteissa. Sillä kun on  muutenkin paha tapa pullahdella esiin sopivissa ja sopimattomissa tilanteissa. 

 

Kenellä on kotinsa kaukana, ei vastaa kun kysytään mistä on poissa.

Sillä kuinka selittäisi, että on syntyisin monilta tuntemattomilta seuduilta, paikoista joissa ei ole koskaan käynyt, joissa kukaan ei ole, joita kaikkia kantaa sydämessään.  (Helinä Siikala)

Mun liim Elias, máttááttijjee.  Mun aasam Avvilist.

Ja nyt, kun olen kirjoittanut kaiken, mitä inarinsaameksi osaan, palaan äidinkielen pariin. Ensimmäinen viikko työntekoa Inarissa takana. Loppuviikon tapahtumia ja aikatauluja muokkasi Ijaris Idha; saamelaisten festari, johon perjantaina osallistuimme oppilaiden kanssa ja johon lauantai-iltana lupauduin narikkahemmoksi. Meidän perjantain osallistumistamme ei edes kauheasti kyselty, koska luokkahuoneenamme toimiva tila tarvittiin esiintyjien backstageksi.

Viikko alkoi perinteiseen koulumaailman tapaan kokouksella. Ilahduin erityisesti siitä, että kaikkiin vinkattuihin ja ehdotettuihin projekteihin, tiimeihin ja kehittämishankkeisiin ei lähdetty, vaan niistä käytiin kriittistä ja avointa keskustelua. Siltä ainakin porukan sisäisiä jengoja sen paremmin tuntemattomalta tuntui. Puhuttiin myös paljon perustehtävään, opettamiseen ja kasvattamiseen, keskittymisestä. Tällaista puhetta kaipasin kaikkina Joensuun vuosinani. Jostain syystä siellä piti olla intopiukassa sanomassa jaa ja aamen kaikkiin tarjottuihin palkattomiin lisätöihin, olkoon kyseessä sitten vaikka hyönteisharrastajien tarvitsema kärpästilasto.

Lapset ovat ihania. Tiedän, että jonkinlaista testausta tai muuta jumpittelua on ihan varmasti luvassa, mutta ensivaikutelma on niin positiivinen, että sillä jaksaa pitkälle. Yläkoululaisetkin lapa pystyssä moikkaavat töistä lähtiessä. Kukaan ei niille ole ilmeisesti vielä kertonut, että teiniangstia kuuluu harrastaa mulkoilemalla asfalttia ja pälyilemällä alta kulmain. Mainittakoon vielä, että heidän kyydinodottamisdiskurssiinsa kuuluu näköjään jalkapallon pelailu – ei notkuminen.

Ijahis Idhasta: Kyseessä on Saamelaiskäräjien masinoima tapahtuma, joka toteutetaan kulttuurikeskus Sajoksen välittömässä läheisyydessä. Perjantaina päivällä paikalle tuli meidän koulun lisäksi oppilaita ainakin Sevettijärveltä, Vuotsosta ja Karigasniemeltä. Oppilaille oli monenlaisia saamenkielisiä pajoja, joihin olivat saaneet etukäteen ilmoittautua. Iltapäivän ensimmäinen ulkokonsertti oli myös kasvavalle kansalle tarkoitettu.

Tapahtuman erottaa muista festareista se, että esiintymiset tapahtuivat jollain saamenkielistä. Lisäksi yleisöstä melkein puolet näytti pukeutuneen saamenpukuihin tai niiden muunnelmiin. Niihin liittyy kaikkea tietoa kotipaikasta, suvusta ja vaikka mistä, jota ei lantalainen (Läddilâs) huomaa tai ymmärrä. Teen, kuten Luther kehottaa vaikean raamatunkohdan vastaan tullessa; nostan virtuaalista hattuani ja jatkan matkaa. Musiikki sinänsä oli kivan kuuloista, vaikkakin lauantain viimeinen bändi kuulosti purkkapopilta, jota ei vain laulettu englanniksi. Kulttuurinen omiminen taas on teema, johon täytynee palata ja jota täytyy tarkkailla. Onneksi olen opiskellut tarkkailuluokan opettajaksi.

Ensi viikko onkin jälleen mielenkiintoinen, etten sanoisi odotettu. Olemme lähdössä viidesluokkalaisten kanssa leirikouluun Lemmenjoelle. Pääsemme tutustumaan kullanhuuhdontaan.  Valehtelisin, jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan leirikoulua, mutta täysin huolettomana en lähde. Pitää vielä ottaa mukaan nuo kaksi karvaista kämppäkaveria. Toisaalta leirikoulut ovat selkeästi tämän työn parasta osuutta. Sanoisin ’parhautta’, mutta en ole varma, onko sana vielä riittävän hyväksyttävä. Katselen kirjoittaessani Rillit Huurussa- sarjaa ja huomaan näköjään kirjoitukseeni tarttuvan vaikutteita Sheldonilta ja hänen hypervarautumisestaan kaikkeen mahdolliseen. Ellen palaa pellolleni, touot tehkööt joku muu.

 

Olen nyt muutaman tunnin kuluttua tullut asuneeksi kuusi päivää Inarissa, Ivalon Pikku-Petsamossa. Monet pyysivät blogia, jossa kertoisin kuulumisia ja mietteitä siitä, millaista on päätyä Tampereelta Pohjois-Karjalan kautta Lappiin, joten härifrån tvättas.

Ensimmäinen viikko alkoi heräämisellä Joensuussa ennen sianpieremää. jotta ehdittäisiin pakkaamaan ja päästäisiin vielä yöksi sisätiloihin tänne Ivaloon. Muutin siis yksin, tosin kahden lapinkoiran kanssa, mutta muuttoapuna oli kaikkinensa neljä muuta miestä, kolme muuta autoa ja yksi peräkärry. Toivottavasti kiitokset muuttoavusta saavuttavat talkooporukan myös tätä kautta.

Matka meni sinänsä ihan mukavasti. Kontiomäessä pysähdyttiin juomien ostolla ja Kuusamossa SUBista evästä mukaan. Olen muuten ennenkin törmännyt sellaiseen kummalliseen ilmiöön pohjoiseen matkatessa, että Kuusamon kohdilla on aina eniten poroja teiden varsilla. Eihän se ole edes Lappia?!

Yön hiljaisina hetkinä kämppään roudattin vain välttämätön, jotta yöpyminen mahdollistuisi. Tätä oli edeltänyt pitkä ja monipolvinen keskustelu huoltomiehen kanssa matkalla: oli ilmeisesti ennen kuulumatonta, että joku muuttaisi niin myöhään eikä ainakaan minkäänlainen tavaroiden roudaaminen tulisi kysymykseenkään. Lopulta sain sen verran ymmärrystä, että huoltomies suostui piilottamaan avaimet ja saimme luvan roudata patjat sisälle.

Seuraavat pari päivää kuluivatkin sitten muuttolaatikoita purkaessa ja tavaroita asetellessa. En ole koskaan ennen asunut näin hienossa ja uudessa talossa. Vallan hirvittää. Esimerkiksi taulujen ja kellojen seinille kiinnitys on yllättävän monimutkaista. Pitkän aikaa kun on tätä ennen tullut asuttua puurakenteisissa ja itse omistetuissa asunnoissa, joissa naulan on saanut lyödä siihen, mihin huvittaa.

Torstai oli työhönperehdytyspäivä. Sain siis työtilan Sajos-keskuksesta. Sinne tulee kanssani oppilaita, jotka eivät kosteusvaurioiden aiheuttamien ongelmien vuoksi voi pääkoululla opiskella. Tämäkin muuten yksi huomio lisää siihen listaan, jossa on asioita, jotka eivät Lapissa mitenkään poikkea muusta Suomesta…

Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina teimme joka päivä koirien kanssa metsäretkiä Eedenistä.. eikun Pikku-Petsamosta itään. Ensin Nangujärvelle, sitten Menesvaaralle ja tänään Jänislahden suuntaan. Yritimme mennä Nellimin Tikkiniemeen, mutta tieremontti, joka ilmeisesti on paikallinen Iisakin kirkon kaltainen rakennusprojekti, hankaloitti aietta sen verran, että suuntasimme takaisin tuonne Menesvaaran/Nanguniemen suuntaan. Yritän retkikartta.fi:n avulla käydä ihmettelemässä luonnon keskelle unhoittuneita historiallisia paikkoja, erityisesti metsäkämppäkulttuuriin liittyviä.

Jos vain jaksan, kirjoittelen tarkemmin noista työkuvioista sekä metsäretkistä vaikka erillisiä postauksia, mutta vielä yksi ekan viikon episodi: kirkkoretki. Tänään oli Ivalon kirkossa päiväjumiksen yhteydessä ensin brunssi alakerrassa ja varsinaisen jumalanpalveluksen aikana kouluunlähtevien siunaaminen. Näytti muuten koskevan vain oppilaita, vaikka sitä ei missään erikseen sanottu… 😉 Olisi varmaan ollut liian esilletunkevaa mennä sinne pienten eskareiden ja ekaluokkalaisten joukkoon, vaikka hyväähän se siunaus olisi aloittelevalle ja uutta lukuvuotta jännittävälle opettajallekin tehnyt.

Jumalanpalvelus oli hyvä ja taidokas, äänentoisto vähän takkuili, mutta niinhän se aina. Erityisesti kanttorin uruilla soittamat alkusoitot tuttuihin lastenvirsiin kiinnittivät positiivisesti huomiota.  Positiivisesti yllätyin muuten myös lasten määrästä. Mietin, olisiko ollut lestadiolaisia liikkeellä, koska monissa perheissä näytti olevan lapsia tilastollista määrää enemmän. Toisaalta, kaikki toimittajat (pappi,nuorisotyönohjaaja, kanttori) olivat  naisia, joten joko täällä on muitakin runsaslapsisia perheitä paljon tai sitten liberaalimmin ajattelevia lestadiolaisperheitä. Molempia vaihtoehtoja pidän ihan positiivisina.

Mutta kyllä siellä yksin sai olla ja istua. Yksi mies sanoi ”moi”, kun seisoimme peräkkäin vessajonossa. Pappia kävin erikseen ihan asiakseen kättelemässä ja kiittämässä (olisin kiitellyt myös kanttoria alkusoitoista, jos olisin nähnyt), mutta hänkin näytti keskittyvän jutusteluun tuttujen kanssa.  Ehkä seurakunta täällä ei tarvitse uusia potentiaalisia aktiivijäseniä. Tai sitten minut laskettiin kirkossa ohikulkumatkalla poikkeaviin turisteihin, mene tiedä.

Tämä sosiaalisten suhteiden syntyminen ja luominen on muuten vielä yksi teema, jonka jätän tulevien bloggausten aiheeksi ja tämän ekan tekstin cliffhangeriksi. Pysykää kanavalla!