Suomi oli jo ennen koronaakin mielenterveydellisten ongelmien kärkimaita ja nyt ihan ymmärrettävästi ongelmat ovat entisestään korostuneet, kun huoli huomisesta koettelee joko suoraan tai välillisesti suurta osaa väestöä.
Erityisesti nuorten mielenterveys järkkyy, kun elämän nälkä tukahtuu rajoitusten ja kieltojen sekamelskassa.
Meille, joilla perälauta on lähempänä ja joiden parasta ennen päiväys on jo aikaa sitten mennyt umpeen, niin meille tämä korona rajoituksineen ei ole suurempia ”purujen kastelemisia” aiheuttanut.
Itse en ole mielen harmitukseeni turvautumassa pilleripurkin kaikkivoipaisuuteen ja en suinkaan ketään arvostele jos niistä avun saavat, sitä vartenhan ne on kehitelty, että ihminen ”koppansa” saisi palautettua takaisin normaaliin ”dataansa”.
Minulle metsä toimii saman aikaisesti sekä apteekkina että kirkkona ja se on minun hoitokeinoni, kun ahistaa tai muuten tuntuu seinät kaatuvan päälle tai muuten, vaikka melankoliaan olenkin taipuvainen, niin se ei pääse vallitsevaksi, kun metsä antaa ja armahtaa pientä kulkijaa.
Väitän, vaikka en mikään tietäjä iän ikuinen olekkaan, niin ei varmasti olisi kenellekkään pahitteeksi, että heille suositeltaisiin päivittäistä oleskelua ja samoilua metsässä aluksi pieninä annoksina ja sitten pidempiä yön yli muodostuvia ”hoitokertoja”.
Meille vanhemmille ikäluokille metsä koetaan turvapaikaksi, mutta erityisesti nuorillemme tätä suosittelen, sillä he ovat suurelta osin irtautuneet luonnosta ja metsä ja hiljausuus koetaan pelottavana elementtinä, mutta takaan, että kun he vähä vähältä pääsevät kokemaan metsän parantavan vaikutuksen mielensä ja ”kielensä” hyvinvoinnissa, niin sen jälkeen heitä ei saa sieltä pois pysymäänkään ja kirkot ja apteekit voivat pitää tunkkinsa ja pilleripurkkinsa hyllyissään.