Kreikan mytologia jaksaa, vaikka on nähnyt jokusenkin sivilisaation nousun ja tuhon. Uudet ajat tuovat uusia tarinoita, mutta tuttuja moraalisia pohdintoja. Uusi tarina ei ole vanhaa huonompi.
Paljon on nähty ja näkemättä
Kiitos Gutenberg-projektin, olen lukenut jokusenkin kirjallisuusklassikon em. kreikkalaisesta mytologiasta Macchiavelliin ja Dostoyevskiin. Olen katsonut ja kuunnellut musikaaleja ja teatterinäytöksiä. Elokuvasuosikeistani löytyy vanhaa mustavalkoista ja tämän vuosituhannen modernia. Joka vuosi tulee listalle jotain uutta joka vakuuttaa. Yle-veron maksajalle laji on verrattain helppoa. Vaikka laitoksen journalistista laatua ajoin haastetaan, sitä ei voi kiistää etteikö Areenan puolelta löytyisi lähes rajaton kokoelma sisältöä.
Toki kunnon riistoporvarina kulutan sisältöä laajemminkin. Olen aiemminkin kehunut Netflix-palvelua sen kansainvälisestä otteesta. Väitän, että on helpompi ymmärtää keskivertokiinalaisen mielenmaisemaa ja moraalista kompassia, kun on katsonut heidän paikallisia elokuviaan. On myös ilo havaita laadukkaan – ja toki myös laaduttoman – viihteen löytyvän USA:n lisäksi sieltä, täältä, tuolta ja vielä sieltäkin. En olisi jokunen hetki sitten uskonut katselevani brasilialaista scifisarjaa viihteekseni. Sarja on uusi, maa on toinen, mutta moraaliset pohdiskelut löytävät tiensä vuosituhansien taakse.
Isoveljeni piti kymmenisen vuotta sitten luennon, jossa hän listasi yksi toisensa jälkeen modernien elokuvien tarinoiden alkuperiä raamatun kertomuksiin. Hän on puoli ikäänsä opiskellut teologiaa, joten ei ollut juurikaan vaaraa että yleisö olisi onnistunut kysymyksillään häntä puhumaan pöydän alle. Jälleen yksi muistutus siitä, miten vanha on uutta ja uusi vanhaa.
Moderneja ilmaisuja
Tietokonepelit ovat viime aikojen tapa kertoa näitä samoja tarinoita uusin keinoin. Aivan kuten en hyväksy hetkeäkään ajatusta ”korkea” ja ”matala” kulttuurista, en myöskään purematta niele ajatusta että yksi tarinankerronnan keino on toista parempi. Aikanaan kaikki pääsivät teatteriin, paljon myöhemmin kirjoista tuli joka kodin tuote, sitten radio, elokuva ja televisio. Nyt ovat tietokonepelit mukana paketissa, eikä kirjastoja tai teattereja ole kukaan sulkemassa.
Nostanpa esille vaikkapa Hollannista kotoisin olevan Horizon-pelisarjan, joka iski minuun melkoisesti. Tarina on ajaton: ihmisen ahneus, pelko ja sokea käpertyminen uskoon ovat tuttuja aiheita, mutta selvästikään emme tarpeeksi ole näistä oppineet. Voin sanoa suoraan että tarinan edetessä tuli parissakin kohtaa pala kurkkuun. Uskottavuutta lisäsi merkittävästi se, että hollantilaisilla oli selvästi pää paljon amerikkalaisia tai japanilaisia paremmin paikallaan hahmojen suunnittelussa. Päähenkilö on nainen, ei seksisymboli ja sivuhahmot ovat erilaisia, eivät kiintiövähemmistöjen edustajia.
Epäilemättä tästäkin pelisarjasta joku vielä jokin päivä tekee elokuvan tai tv-sarjan, ja epäilemättä se tulee olemaan ala-arvoinen. Se tuppaa olemaan niin, että harva teos kestää komeasti muunnoksen muodosta toiseen. Toki se joskus onnistuu, ja harvat onnistumiset pääsevät parrasvaloihin. Liian usein kuitenkin elokuva on vain varjo kirjasta tai näytelmästä, tai tv-sarja vain varjo pelistä.
Tarvitsemme tarinoita
Varmaa on vain se, että tarvitsemme tarinoita, kertomuksia, opetuksia, ajatusten herättäjiä. Milloin tarinat toimitti kylästä toiseen matkaava tarinankertoja, milloin bittiviidakossa vaeltavat peli. Ajat muuttuvat ja pysyvät samoina. Tarinoissa on ihmiskunnan rikkaus ja rakkaus. Niistä opimme itseämme ja parhaina päivinä opimme pohtimaan mitä kaikkea emme vielä tiedä.
Kauan eläköön tarinat!
Gutenberg keksi irtokirjakkeen ja vauhditti painetun kirjan kulkua koteihin.
Nyt sijaa valtaa äänikirjat.
Gutenbergiläisenä en kuuntele äänikirjoja, mutta olen jo ajat veikkaillut paperisen kirjan ja sanomalehden loppumista. Olen toki tilaillut tarjouspätkiä jälkikasvulle, mutta he itse eivät niitä tilaa.
Heräsi mielenkiinto pelien maailmaan, nuoremmalta iältä tuttuja vain miinan poljenta ja Tetris. Nyt joskus sanaristikoita tai Älypään Mahjongia, niiden avulla saa ajatukset hetkeksi irti arjen harmaudesta
Kyllä kirjan kertomuksen voi kääntää onnistuneesti elokuvaksi. Elokuva noin formaattina voi kertoa joitakin kohtia kirjaa paremmin. Se ei toki tarkoita, että kirja olisi huonompi kuin elokuva. Kirjalla on ehdottomasti oma paikkansa myös tulevaisuudessa. Molempia tarvitaan.
Peliformaattia en ole kokeillut ja tuskin tässä elämässä kokeilenkaan.
Esimerkki hyvästä Suomen historiaa käsittelevästä elokuvasta on Parikan Talvisota.
John Fordin ohjaamassa länkkärissä ”Mies joka ampui Liberty Valancen” (1962) on hyvä tarina ja hyvä kertoja (John Ford).
Idästä saapuu kesyttömään villin lännen kaupunkiin nuori lakimies (James Stewar), joka kaupunkilaisten mielestä on kylläkin rohkea mutta nyhverö mies, joka uskoo enemmän sivistykseen ja lakikirjaan kuin revolveriin ja oman käden oikeuteen. Tapahtumat etenevät nopeassa tahdissa. Nyhverö lakimies hurmaa tahtomattaan klassisen lännen sankarin (John Wayne) havitteleman tytön. Tämän lisäksi hän joutuu vastakkain rääväsuisen ja pahan lainsuojattoman kanssa (Lee Marvin). Niinpä nyhverö lakimies joutuu pakon edessä ottamaan käteensä revolverin ja kohtaamaan kadulla pistoolimiehen, joka ampuu nopeasti ja tarkasti ja tappaakseen. Kaupunkilaisten ja omaksikin ällistyksekseen idän mies, joka ensi kertaa elämässään pitelee kädessään revolveria, kaataa lainsuojattoman yhdellä laukauksella. Se on laaki ja vainaa . Lakimies ei ole ylpeä teostaan. Savuava revolveri kädessään hän miettii kohtalon oikkuja: hän, sivistynyt mies, on tappanut kylmäverisesti toisen miehen. Olkoonkin että tämä oli pahis ja konna. Ei tämä näin pitänyt mennä.
Eikä se niin mennytkään.
”Jos vastakkain ovat myytti ja todellisuus, kertokaa ihmisille myytti.”
Siinä on hyvä tarina – edistettiin demokratiaa, sivistystä, jne.
Naispääosassa kaunis Vera Miles (vieläkin kauniimpi ja äksympi elokuvassa Etsijät).
Hyviä muistoja kaivoitte tässä, noinhan se on että hyvä tarina opettaa tärkeistä asioista.
Kukin löytäköön oman tarinansa muodon. Niin se menee.