On aivan sama haluanko Venäjän naapuriksemme vai en. Siinä se on huomenna missä eilenkin. Sen sijaan oma mieleni voi kehittyä tästä päivästä huomiseen, jos sen sille suon.
En ole lainkaan sokea Venäjän julmalle hyökkäykselle Ukrainaan. En ole sokea Georgialle, Tsetsenialle, Afghanistanille, Tsekkoslovakialle, Unkarille, Virolle, Latvialle, Liettualle, Puolalle, Armenialle tai Azerbaidzanille, enkä maamme historialle, en sodalle jonka myötä isäni joutui sotalapsena pakenemaan, samalla kun hänen isänsä haavoittui rintamalla.
En myöskään ole sokea tuttavilleni, joiden ainoa synti on omata venäläiset sukujuuret. Keskivertosuomalainen itkee ja suuttuu Ukrainan tilanteelle samalla kun hän ei tiedä mitä tekisi. Pyytääkö anteeksi sitä että on olemassa? Piilottaako olemassaolonsa? Vaimentaako surunsa rajan toiselle puolelle jääneille sukulaisille, joita ei juuri pääse näkemään ja kun pääsee, kohtaaminen on vain vihaa, vuosikausien propagandan räjähtämistä illallispöydän ääreen?
Minä kaipaan, niin syvästi kaipaan Venäjää, joka olisi ratkaisu tähän. Venäjää, joka olisi vihdoin sinut historiansa kanssa ja yhtä valmis katsomaan tulevaisuuteen kirkkain silmin. Venäjää, joka olisi vahva tieteellä, taiteella, ihmisillä ja luonnonvaroillaan eikä vain vihalla. Venäjää, josta ihminen voisi ylpeästi kertoa olevansa kotoisin kenelle vaan. Venäjää, josta keskustelu päätyisi musiikkiin, ruoanlaittoon ja luontoon.
Minä kaipaan Venäjää, joka esiintyisi useimmissa uutisissa lähinnä sääennusteen sivulauseessa.
Minä kaipaan Venäjää, jonka taiteesta saisi nauttia julkisesti, joutumatta viharyöpyn kohteeksi.
Minä kaipaan Venäjää, josta tuttavani voisi kertoa mukavia tarinoita ja iloisia kohtaamisia.
Minä kaipaan Venäjää, josta saa pitää tai olla pitämättä perustein, joihin ei liity sota ja kärsimys.
Minä kaipaan Venäjää, josta tullaan rajojen yli naapurimaihin viihtymään, oppimaan ja kohtaamaan, ei tappamaan.
Minä kaipaan.
En ole ensimmäinen joka tätä kaipaa. Tiedän monen odottaneen sitä syntymästä hautaan, turhaan. Ehkä minunkin on turha odottaa.
Vaan jos en kaipaa, toivo ja usko, miksi edes elää huomiseen jos se on jo kirjoitettu?
Kaipuu voi olla turhaa, mutta siitä huolimatta niin tärkeää.
Kun pimeys on suurimmillaan, pieninkin toivon kipinä on kirkas kuin aurinko.
Vaan kun sen kipinän joskus näemme, uskallammeko suojella sitä?
Tuleeko se päivä, jolloin toivon voitosta päätetäänkin tällä puolen rajaa?
Sitä päivää ja sitä oikeaa valintaa minä kaipaan.
Sitä venäjää minä kaipaan.
Venäjä on yhtä monien mahdollisuuksien maa, kuin moni muukin, mutta toivoisin Venäjältä että hyödyntäisivät paremmin niitä hyviä asioita ja mahdollisuuksia mitä heillä on.
Venäjä olisi rikas maa ilman valloitussotaansa.
Venäjä voisi edelleen myydä kaasua ja öljyä ja
rikastuttaa omaa kansaansa.
Oikea venäjä voisi olla jopa EU-jäsen
ja koko eurooppa voisi yhdessä vaurastua.
– Niin miksi sikäläinen kansa sietää nykymenoa?
Kyllähän junamatkat Pietariin tai Moskovaan ovat olleet elämyksiä, ei enää.
Saati siellä kiertely, kaartelu, ravintolat ja nähtäävyydet, ei enää.
Enemmän saa, jos ymmärtää tai osaa hiukankin perusvenäjää.
Luottaa siellä ei voi edes kivisenään, sekin kuulee.
Vanhaan hyvään aikaan pietarissa taskuvaras vei lompakkoni. Onneksi varautuneena siinä oli vain sen illan rahatarve.
Aikoinaan Roomassa äitiltäni vietiin ovelasti lompakko ja passi. Käsilaukku oli ihmisruuhkassa viilletty pohjasta auki.
Putin on ilmoittanut tiedottajansa välityksellä lopettavansa sodan ja ryhtyvänsä kaikkien naapurimaiden ystäväksi. Edellytyksenä on että kaikki käyvät allekirjoittamassa täydellisen antautumisen.
– Tämä tarina on aprillipilaa…
Venäjälle mahtuu vain yksi seuraavista: putin tai toivo.
Mahdetaankohan Topille myöntää viisumia Venäjälle!?
Toveri häiritsee lentoliikennettä GPS Itämeren yllä? Vaikeinta on todistaa mikä taho?
Hieno kirjoitus! Omatkin isovanhempani ovat Karjalan evakkoja, mutta en minä venäläisiä vihaa. Silti olen aina ollut myös sitä mieltä ettei pidä olla sinisilmäinen vaan pitää keppi varalla, valitettavasti olin hyvin oikeassa. Venäjän, kuten monen muunkin maan politiikan pilaa yksi valtaan takertunut ihminen. Ja ne miljoonat joiden mielestä se on hieno juttu oikeaa patriotismia.
Hulluille on aina seuraajia. Yksi ongelma on se, mitä heille tapahtuu kun johtaja kaatuu. Muutoksen ja omien virheiden kohtaaminen on vaikeaa, moni takertuu menneisyyden haamuun.