Nyt tulee taas porvarillista hapatusta, joten kärsikää. Olen nähkääs niitä ihmisiä, joka hakee ruokaa ravintolasta mukaan hyvinkin kerran-pari viikossa. Kotiinkuljetuksella en koskaan tilaa, vaan vierailen itse. Olen pohtinut syitä, mitkä saavat valitsemaan tietyn paikan.
Hyvistarina: Nina Pizza, Peltolammi
Nina Pizza on pintapuolisesti katsoen perinteinen lähiökebabbila Peltolammin kaupunginosassa Etelä-Tampereella. Se toimii pienessä mökissä joka ei näytä erityisen korealta. Sisustus on kiltisti sanoen kliseistä ja hätäistä, mutta vilkaisu lattialle ja hyllyille osoittaa, että siivoukseen suhtaudutaan vakavasti. Tämän vahvistaa myös paikan Oiva-raportti. Ruoka on luokassaan melko tyypillistä, joskin annoskoot ovat kautta linjan hieman suurempia kuin muualla ja pizzassa on täytteitä reilummin. Ratkaisevaa on kuitenkin palvelu, joka on aina poikkeuksellisen ystävällistä ja asiallista. Vaikka henkilökunnan taustoista saattaa arvata löytyvän tarinoita Suomen rajojen ulkopuolelta, en ole edes vaikeissa kysymyksissä törmännyt kielimuriin palaseenkaan. Vaikkei mieli tekisi pizzaa, täällä haluaa käydä vain siksi että siitä tulee hyvä mieli.
Pahistarinat: Punjab kebab ja Fire wok
Yksi Tampereen vanhoja kebabbiloita eli Punjab, Kirkkokadulla Keskustorin lähellä, oli pitkään vakiopaikkojani. Palvelu oli useimmiten sujuvaa ja ruoka maukasta. Vierailut kuitenkin päättyivät muutama vuosi kuin seinään, kun maksun kanssa tuli vaikeuksia. En katso tarpeelliseksi mennä yksityiskohtiin, mutta maksuvälinepetos voisi olla ratkaiseva termi ja meinasin joutua sen uhriksi. Myöhempi selvitys osoitti, että pientä kikkailua todellakin oli harrastettu. Tuosta vain meni maku, vaikka ruoan maku olisi edelleenkin epäilemättä hyvää. Tapa, jolla he käsittelivät ongelmaa hyvin ilkeämielisesti, ei auttanut lainkaan. Uteliaille mainittakoon, että uudeksi vakiopaikakseni tuli Tammelantorilta löytyvä Nile.
Toinen pahistarina on myöskin paikka, jossa on maukasta ruokaa ja hyvää palvelua, Pirkkalan Fire Wok. Paikka oli niin hyvä, että suostuin käymään siellä vaikka se sijaitsi kauppakeskus Veskassa, joka on surullisen kuuluisa ei-ihan-pienestä-määrästä ongelmia. Arvostin ennen kaikkea sitä, että paikka yhdistää pikaruoan ja suht. terveellisen vaihtoehdon. Lisäpisteitä saa myös siitä, että kasvisoptiot ovat maukkaita. Siihen tiivistyykin ongelma: kun tilaus sisältää kasvisannoksen, mutta kotona huomaakin annoksen olevan possua, sitä vaan ei oikein pääse siitä yli. Toki sen syödä voi, ei se pilalla ole, mutta liharuoan myyminen kasvisruokana on vain niin paha virhe ettei siitä helposti pääse yli. Tai voisi päästä, jos paikka reagoisi asiasta annettuun palautteeseen, mitä se ei tehnyt.
Kiintoisa tarina: Fizza
Nostan vielä jokerina esille pizza-automaattifirman Fizza, jolta löytyy noutopisteitä eri puolin Tampereen seutua. Pizzat on selkeästi tehty ihan vakaalla taidolla, oikeassa keittiössä, oikeiden ihmisten toimesta ja valmistusaineiden osalta laadusta välittäen. Sitten ne on laitettu automaattikoppiin, josta nappia painamalla valmis pizza siirtyy kylmiöstä uuniin kolmeksi minuutiksi, ja sieltä ostajalle. Konsepti on tuotu maailmalta, mutta Suomessa sitä on koristeltu laatutietoisuudella. Miinuksiksi voi lukea groteskin hirveän kännykkäsovelluksen, jota ei onneksi tarvitse käyttää. Muilta osin olen utelias näkemään miten homma toimii tällaisessa automaation luvatussa maassa. Palvelua ei voi kehua tai haukkua, koska ihmistä ei koskaan kohtaa.
Entäpä sinä – missä sinä saat niin hyvää palvelua, että se nousee jopa itse tuotetta tärkeämmäksi valintakriteeriksi?
”Entäpä sinä – missä sinä saat niin hyvää palvelua, että se nousee jopa itse tuotetta tärkeämmäksi valintakriteeriksi?”
Kotona 😂
Vakavasti puhuen, siitä on vuosia ja vielä vähän päälle, kun olen viimeksi käynyt minkäänlaisessa ravintolan/kebab-pizzerian tapauksessa ostamassa mukaan tai syömässä.
Ei sillä, että minulla olisi niitä jotain vastaan tai, että tykkäisi tarjonnasta, ei vaan kiinnosta, eikä huvita.
Emäntä taasen käy työnsä puolesta viikoittain jossain työlounaalla pääsääntöisesti täällä Porissa, mutta toisinaan myös Rauma, Turku, Tampere, mutta vapaalla hän haluaa syödä kotona itse tehtyä kotiruokaa.
Yksinäisyys ei ole hyväksi ja sitä lisää kaupan itsepalvelukassa nyt vielä ropotti joka kuskaa ruuan kotiovelle + se etätyö kotisohvalla.
– Katoaako työmaalla työyhteisö ja siellä tauot työkaverien kesken. Kaupan palvelutiskillä on mukava poiketa saa vaihtaa muutaman sanan ja kassajonossa odotellaan kun yksinäinen vaihtaa jonkun sanan…
– Jo -60-luvulla hesassa kanssakäyminen oli aika suppea.
– Ruoka tulee nauttia hyvässä seurassa silloin se maistuu…
Oleellista tarinoissa on nauraminen: että kaikilla on hyvä pössis. Ja se kunnon miehinen huumori, ai että kun se voimaannuttaa kun saa yhdessä nauraa jollekulle toiselle ja jonkun toisen kustannuksella, joka ei selvästikään osaa, ei tiedä, ei tajua.
Jolloin itse voi kokea ainakin osaavansa ja olevansa fiksu, vaikkei olisikaan riittävän älykäs ymmärtääkseen kyseenalaistaa omaa tietoutta.
Eli miehinen huumori on tärkeää ja myös huumorin edullisuus, jotta nauruun on varaa mahdollisimman monilla (vertaa Jukka Lindström ja ”kovan viikon ilta”: yllättävän halpaa huvia koko kansalle tupeeratun mäyrän oloisen kaverin taholta täällä metsien Suomessa sankareiden jylhäin kuusistojen).
[Ruokin joskus metsäsikaa perheineen erään maalaistalon tontin reunalla, joten osasin yhdistää tutut kasvonpiirteet]
Jk. Mielestäni mäyrät ovat söpöjä samaan tapaan kuin ruokaa kaupasta kotiin kuljettavat robotit.
Eivät toki seksikkäitä, enkä ole myöskään kokeillut käyttää kumpaisiakaan. Varmistettakoon se nyt ihan omalta taholta.
Mitä ruokahöninään yleisellä tasolla tulee, kysyisin vielä feministisestä näkökulmasta vaikkapa radio Helsingin ”kotibileet”-ohjelman sekä ”musamusaa”-ohjelman tekijöiltä, että kun tekee ohjelmaa lapsille ja lapsenmielisille, niin vaatiiko se ohjelman tekijältä miehen kaltaiseksi muuttumisen?
Väittäisin että monia muitakin vaihtoehtoja on, esimerkiksi kun kuuntelen Laura Frimanin ohjelmaa, ei minun tarvitse käydä tarkistamassa että ohjelman tekijä todella on nainen.
Kaikenlaisia ajatuksia (itsensä) ravitseminen nostattaa.
Se juttu pizza-automaatista toi mieleen noin vuoden 1992.
Minulla oli silloin idea rakentaa hampurilaisautomaatti. Perustin yrityksen, jolla oli jopa aputoiminimi ”Jussin Automaattikitka”, tms.
Tuotekehitykseen, jne. olisi kulunut melkoisesti rahaa, jota minulla ei ollut ylenmäärin. Siten haalin yritykseen osakasehdokkaita. Yksi lupautunut oli Saarioinen, joka olisi toimittanut ”raakahampurilaiset”, eli hampurilaisaihiot.
Hahmotelma oli varsin pitkällä ja olisin ilmeisesti saanut osalle kitkaa myös patentin.
Sitten yksi rahoittajiksi jo lupautuneista lähti käpykaartiin, joten lopetin sen hampurilaisautomaatin kehittämisen ja yritykseni tuotteet ja palvelut olivat sitten ihan erilaisia, en myöskään ottanut muita osakkaita mukaan, vaan sijoitin ihan itse melkoisen osakepääoman.
Olen jälkikäteen kuullut harmin ilmaisuja, että en hommannut toista rahoittajaa, vaan lopetin homman siihen.