En ole viime aikoina kirjoitellut enkä kommentoinut tänne enkä muuallekaan. Sanat ovat jättäneet minut, joko väliaikaisesti tai lopullisesti, en tiedä.
Yksi viidestä lapsistamme, 47-vuotias poika jätti meidät 26.1. tänä vuonna.
Viime lauantaina oli hautajaiset. Ismo siunattiin Kittilän kappelissa. Hänen kaksi aikuista tytärtään ja Ismon ex-vaimo laskivat kukat arkun viereen ja Ismon ex-vaimo lausui muutaman sanan, sen mitä itkultaan pystyi.
Sitten oli meidän vanhempien vuoro, nuorimmaisemme, tytär, oli tukenamme.
Olin ajatellut sanoa muutaman sanan, jos pystyn. Sanoin:
– Rakas poikani, niinkuin sanoin sinulle silloin, kun sinut siirrettiin terveyskeskuksesta kappeliin, ettei se tämmöinen puhe ollut että sinä lähdet ennen minua. Mutta kun niin oli säädetty, minkäs siinä auttoi.- Kun lähdit luotamme, minun ja äitisi sydämestä lähti pala sinun mukaasi. Se pala tulee puuttumaan meidän kummankin sydämestä niin kauan kuin elämme. Kosketin hyväillen arkkua ja sanoin lopuksi: – Lepää rauhassa.
Jälkeenpäin ihmettelin että olin pystynyt puhumaan mitään järkevää.
Hautajaiset ja koko päivä tuntuu kun unennäöltä. – Ismo oli pidetty ihminen, niin sisarustensa kuin muidenkin parissa. Hän oli eloisa ja elämänmyönteinen, auttavainen ja käsistään osaava.
Nyt hän on poissa. Olen enemmänkin tyrmistynyt kuin mitään muuta. Ismo ei ole minulle kuollut, koska en usko kuolemaan.
Tuhkasta nousee uusi maa, on pakko.
Ismo nukkui pois yöllä, uniasussaan, ilmeisesti sairauskohtaus. Hänelle oli tehty sydämen pallolaajennus vähän ennen hänen 40-vuotispäiväänsä.
Tästä sydänjutusta huolimatta hän oli edelleen täynnä virtaa ja tarmoa niin kuin ennenkin. Vauhti oli vähän hidastunut mutta kuitenkin.
Olisiko isän pitänyt huomata jotain mitä hän paremminkin aavisteli kuin huomasi, en tiedä.
Tästä tulee vahvoja muistoja taannoisiin hautajaisiin myös. Ihminen kaipaa vastauksia, kuinka joku lähtee niin varhain, niin yllättäen. Mitä tein väärin?
Sanomme ”Herran huomaan”. Sanat tuntuvat helpoilta, mutta niihin voi pysähtyä. Ne ovat vain kaksi sanaa, mutta eivät turhia sanoja. Ne ovat vain sanoja, koska runoilijat, laulat, maalarit ja monet muut ovat vuosituhansien ajan koittaneet löytää jonkun tavan sitä kuvata.
Takertelemme sanoissa, mutta uskomme että niiden takana on voimista korkein.
Sananparsi ”usko siirtää vuoria” on oikeastaan vähän huono, sillä vuorten siirto on se mihin usko pystyy ennen aamupalaa. Vahvimmillaan se pystyy johonkin paljon suurempaan.
Oman jälkeläisen menetys on se vaikein.
Useimmilla asioilla on alku ja loppu, kuten elämälläkin, kumpa vain muistaisimme sen!
Voimia ja siunausta sinulle ja perheellesi!
Kiitos!
Osanottoni Lasse sinulle ja perheellesi.
Kiitos!
Ismo kävi vapaaehtoisena armeijapalveluksen. Sen jälkeen hänestä tuli maansiirtokoneen kuljettaja. Hän sanoi nyt löytäneensä oman alansa. Sillä alalla hän sitten töitä painoikin Oulun perällä. Leipätyön ohessa hän tuunasi koneita ja autoja, aina hänellä oli joku projekti menossa kun soitin ja kyselin kuulumisia.
Hän osti perheelleen omakotitalon maaseudulta liki parikymmentä vuotta sitten. Veimme tupaantuliaisiksi sembramännyn taimen ja istutimme sen maahan. Vitsailin että siinä on leipäpuu, jos niinkuin tulisi jostain syystä nälkävuodet . Wikipedia tiesi, että sembramännyn siemenet ovat pähkinämäisiä ja myös ihmisravinnoksi kelpaavia. Semmoista.
Sydänjutun jälkeen hän lopetti tupakoinnin kuin seinään ja käsittääkseni hiljensi hieman vauhtia. Ehkä ei kuitenkaan tarpeeksi. Tai mistä minä tiedän; kun aika on tullakseen, se tulee.
Jälleennäkemisen uskossa.
Naapurin sembramännyn siemenillä tuli lapsena herkuteltua. Harmi, ettei tullut kasvatettua. Siemen vaatii kylmäkäsittelyä ja kasvu on hidasta. Puu suostuu kasvamaan monen tyyppisissä paikoissa. Kasvu on hidasta, mutta puu on mäntyjen tapaan pitkäikäinen.
”Hei! Suomen vanhoilla rautatieasemilla kasvaa Sembramäntyjä. Onkohan totta tarina, että Venäjän tsaari määräsi rautatieasemille kasvatettaviksi Sembramäntyjä nälänhädän uhkaa vastaan, sillä sembramäntyjen siemenet ovat ravitsevaa ruokaa..Tällaista olen kuullut väitettävän. Mitenkähän on?
10.7.2019
Risto Sarvaksen Havupuut (WSOY, 1964) vahvistaa sen, että sembramäntyjä on meillä kasvatettu hallintoviranomaisten määräyksestä ja nimenomaan niiden ravinteikkaiden siementen vuoksi: ”Niin suureksi arvostettiin vielä 1800-luvun lopulla Venäjän valtakunnassa ja Suomessakin sembran siementen ravintotaloudellinen merkitys, että valtiovalta ryhtyi toimenpiteisiin sembran levittämiseksi maahamme, ei niinkään paljon metsätaloudellisessa merkityksessä kuin turvaksi nälkävuosien varalle.” -Sivusto ”Kysy kirjastosta”.
Kalorien lisäksi siemenissä lienee arvokkaita rasvoja ja valkuaisaineita.
Tsaari varmaankin ajatteli, että sembra leviäisi asemilta joka kotiin. Vaan aika harvinaisia tuntuvat olevan.
Pähkinäpensaskin olisi arvokas ja satoisakin, eteläisessä Suomessa, mutta eräät ovat allergisia sen siitepölylle.