”Eduskunnan täysistuntoon tuli 63 000 kansalaisen allekirjoittama kansalaisaloite termien ”isä” ja ”äiti” palauttamisesta lainsäädäntöön, palveluihin ja yhteiskuntaan. Aloitteen tarkoituksena on korjata viime hallituskauden päätös poistaa kyseiset termit käytöstä. Perussuomalaisten kansanedustaja Jaana Strandman pitää termien ”isä” ja ”äiti” poistamista hyökkäyksenä yhteiskunnan tukipilareita vastaan.” – Suomen uutiset 8.11.2024.
Allekirjoitan. Poliittiseen aivopesuun tarkoitettua orwellilaista uuskieltä ei saa päästää raiskaamaan kaunista äidinkieltämme.
Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia.
Viime hallituskauden aikana vihervasemmisto keskustan tuella sai vapaasti tehdä omannäköistään politiikkaa. Termejä “isä” ja “äiti” muun muassa korvattiin termeillä ”synnyttäjä” ja ”siittäjä”. Lisäksi vaihdettiin sana ”äitiyspäiväraha” ”vanhempainrahaan”.
– On maamme kulttuuri-identiteetin vastaista lähteä poistamaan sanoja, jotka ovat aina olleet osa suomen kieltä ja historiaa. Esimerkiksi perusopetuksessa meillä on oppiaineena äidinkieli, ja Suomea kutsutaan isänmaaksi. Lisäksi sana “äiti” on valittu suomen kauneimmaksi sanaksi. Pitäisikö nämäkin sanat hävittää vain, koska marginaalinen osa kansasta ei koe niitä omakseen? kysyy kansanedustaja Jaana Strandman.
https://www.suomenuutiset.fi/kansalaisaloite-termien-isa-ja-aiti-palauttamisesta-lainsaadantoon-saapui-eduskuntaan-kansanedustaja-jaana-strandman-pidetaan-i
Eräs entisten ystävien lokeroon kauniisti viikkaamani entinen tuttava (meillä oli erilaiset käsitykset ystävyydestä) julisti minulle joskus siitä, miten perintöoikeus tulisi poistaa, sillä kenenkään lapseksi syntymisen ei hänen mukaansa tulisi olla mikään etuoikeus.
Itse ajattelen asiasta erilailla niin, ettei meistä kukaan pyydä syntyä tähän maailmaan, vaan olemme enemmän ja vähemmän maailmaan heitettyjä tai jopa tuotettuja, eikä vanhemmuuden (varsinkaan holtittoman) tulisi olla mikään etuoikeus kaikille.
Näin ollen en pidä lisääntymiskykyä syynä juhlia sen enempää isää kuin äitiäkään, mutta kiitän blogaajaa kalenterimuistutuksesta, joka voi antaa syyn muistaa vaikka kasvatti-vanhempia tai kaikkia heitä, jotka kantavat vanhemmuuden etuoikeutensa lämmöllä ja/ tai vastuullisesti tai joihin ”isyyden” tai isoisyyden titteli sopii.
Itselläni oli kelpo isoisä, jota muistaisin, jos hän vielä olisi keskuudessamme.
Elämä on.
Milloin sitä, milloin tätä.
Meillä on vaimon kanssa viisi lasta. Yksi on kuollut, viime tammikuussa 47-vuotiaana.(Akuutti sydäninfarkti. Ismolle oli tehty sydämeen pallolaajennus 7 vuotta sitten.)
Yksi on laitoshoidossa, wernicken tauti.
Itse en muista omaa isääni. Olin toisella vuodella, kun hän ampui itsensä avioliittonsa mentyä karille äitini kanssa. Hän oli kovasti nuori, 22-vuotias. Jos hän olisi ollut vähän vanhempi, hän olisi ehkä valinnut toisin. Mies raavastuu henkisesti 23-24-vuotiaana, nainen pari vuotta aikaisemmin.
Olin reilusti päälle kolmenkymmenen, ennen kuin pystyin antamaan isälleni anteeksi (jos olen antanut).
Elämä on.
Viime helmikuussa seisoin vaimoni kanssa poikamme arkun ääressä Kittilän kappelissa. Sanoin:
”Rakas poikani, ei se tämmöinen puhe ollut, että sinä lähdet ennen minua. Mutta koska niin oli säädetty, minkäs sille tekee. Sanoin vielä muutaman sanan kedon ruohosta, joka kukoistaa päivällä ja kun tuuli käy hänen ylitseen ei häntä enää ole. Semmoista. Jälkeenpäin ihmettelin että olin pystynyt puhumaan mitään järkevää.
———————————————————–
Katselin äsken Aki Kaurismäen elokuvaa ”Kuolleet lehdet”. Jätin elokuvan kesken, koska katsoin siitä loppuosan jokin aika sitten. Kaunis tarina, hymyä kyynelten läpi.
Maailma ei ole tasapuolinen kaikille,
mutta yhteiskunnan perusta on
isä ja äiti ja heidän vastuu lapsistaan
ja se pitää koko yhteiskuntaa pystyssä.
Suvaitsevaisuus tai liberalismi on sitä, että annetaan tilaa monenlaisille mielipiteille.
Suvaitsevaisuus tai liberalismi ei tarkoita, että toisten oikeus poistetaan.
Isä ja äiti ovat hyviä sanoja. Se, että joku haluaa käyttää myös muita termejä, ei ole mitään tästä pois – kunhan sitä ei ajeta kielloilla.
Jos rakkaalla lapsella on monta nimeä, miksei rakkaalla vanhemmallakin?
Orwellilainen uuskieli on kulttuurimarxilaisten yksi tehokeino pitkässä marssissa läpi instituutioiden.
”Perussuomalaisten kansanedustaja Jaana Strandman pitää termien ”isä” ja ”äiti” poistamista hyökkäyksenä yhteiskunnan tukipilareita vastaan.” – Suomen uutiset 8.11.2024.”- Lainaus avauksesta.
Kun poliittisiin tarkoituksiin muokattua uuskieltä ruvetaan ujuttamaan lainsäädäntöön, on syytä huolestua.
Kieli kehittyy jatkuvasti. Myös täällä mikä nykyään Suomena tunnetaan, on paikallinen kieli kehittynyt vuosituhansia. Jos joku käyttää uusia sanoja, se ei ole keneltäkään pois.
Jos joku kieltää vanhoja sanoja, se taas on pois. Se on väärin.
Maailmanlaajuiseen julkisuuteen Peterson nousi vuonna 2016 julkaistessaan viisi videota, joilla hän vastusti Kanadan uutta C-16 -lakia, joka sisällytti sukupuolipronominit ja -identiteetin Kanadan ihmisoikeuslakiin. 18.7.2017 voimaan tulleen lain tulkinta on niin outo, että se tuntuu jopa vitsiltä: lain nojalla on vaadittu ihmisiä käyttämään ns. muunsukupuolisista tuttujen ”he” ja ”she” persoonapronominien sijasta uusia keksittyjä pronomineja ”zie”, ”sie”, ”ey”, ”ve”, ”tey” tai ”e”.
Lakia rikkova ja uuskielestä kieltäytyvä voidaan tuomita sakkoihin, velvoittaa muuttamaan käytöstään tai vaihtoehtoisesti osallistumaan uudelleenkasvatusleirille.
Kuulostaako totalitarismilta? Niin Petersonistakin. Nyt hän käyttää osaamistaan avatakseen ihmisten silmiä sille, millaista pakkoihin perustuvaa ja mielipiteenvapauden hylkäävää yhteiskuntaa niin sanottu suvaitsevaisto on todellisuudessa rakentamassa.
https://paivanbyrokraatti.com/2018/04/15/jordanpeterson/
—————————————————-
Suvaitsevaisuutta keppihevosenaan käyttäen liberaalivasemmisto on hivuttanut maailmaa kohti orwellilaista dystopiaa (kommunismi), mutta kiitos Jordan Petersonin kaltaisten moraalisten ”saarnamiesten” konservatiivinen korjausliike on totta.
Kävin kyläilemässä Uuden Suomen blogistaniassa.
Ei suurempaa uutta auringon alla.
Hyvää siittäjänpäivän jatkoa!
Suomen kielessä on sanottu olevan erityistä sanojen kuvaavuus/selittävyys siten, että kuka hyvänsä pystyisi kielestä välittömästi ymmärtämään asian, eikä tarvitsisi tuntea vaikeita (akateemisia) käsitteitä kuten ”arvopohjainen realismi”.
Itse en ole elänyt sellaista aikaa, jossa oma äidinkieleni olisi avautunut minulle ihanteellisesti, vaan monin paikoin olen kokenut englannin helpompana ja kuvaavampana ja minun on ollut vaikea seurata suomenkielisiä uutisia tai lukea kaunokirjallisuutta, jonka vanhakantaiset/ oudot sanat ovat sammuttaneet lukuintoa ja hankin nuorena kaunokirjallisuuteni englanniksi, koska sitä pystyin helpommin lukemaan.
Vasta vanhempana olen miettinyt että ehkä vielä joskus syvennyn itseni sivistämiseen myös omalla äidinkielellä paremmin, jotta oppisin myös vanhempaa sanastoa ja kielikuvia. Yhtä lailla uusien muotisanojen käyttö ei itselleni tunnu luontevalta, enkä edelleenkään ymmärrä seksuaalisiin suuntauksiin liittyvää termistöä, joilla kovasti signaloidaan someissa ja deittimaailmassa, joissa ”uuskieli” tuntuu minusta samaan tapaan epämukavalta kuin muoti-/ rihkamakorujen käyttö. Joidenkin yllä se saattaa hetkellisesti inspiroidakin, vaikkei saisikaan minua ostamaan sitä.
Eksessiivinen hyvesignalointi muotisanoilla on minulle ventovieraiden taholla lievästi ärsyttävää, mutta hyvin ahdistavaksi se voi muuttua jos tajuaa joutuneensa vieraaksi veneeseen sellaisen keskelle, jossa lämpö, empatia, tunneyhteys ja persoonallisuus osoittautuvat täysin poissaoleviksi ja korvatuiksi kylmällä persoonattomuudella. Se on minulle vähän outo laakso sitten jo.
Mutta useimmiten riittävän etäältä kaikessa on oma viehätyksensä ja toisten vierautta helpompaa kunnioittaa. Siihen varmaan pitkälti normit ja perinteet/ normivuorovaikutus nojaakin: ettei oikeastaan tarvitsekaan stressata ihmisiin tutustumisesta tai minkään tuntemisesta tietoisesti. Akateemiset käsitteet ja uudet sanat vaativat perehtymään uusiin asioihin ja itsensä sivistäminen on kuulemma usein hyvin tuskallinen prosessi. Ja ”tietorikkaat” nöyriä, luin tänään hyvin vanhasta aforismikirjasta.
Kussakin ajassa on muoti-ilmiönsä, joihin heittäydytään ja jotka myöhemmin palaavat ”konservatiivisina korjausliikkeinä” takaisin muotiaallon harjalle, ja vanhahtavat nimet vaikka vauvoilla tulevat uudelleen muotiin jne.
Minulla ja monilla on varmasti outoja tunneyhteyksiä tai assosiaatioita kieleen ja nimiin, joista voisi helposti saada riidan aikaan esimerkiksi jos avautuisin etten vastaisi deittisivulla tai ainakaan haluaisi keskustella miesten kanssa, joiden nimi olisi vaikka Jani (vaikken ole koskaan elämässäni tuntenut yhtäkään Jania), koska koen jopa jotkin nimet perusteettoman vahvasti jonkun linssin läpi, joka ei toki tarkoita sitä, että asia olisi niin tai etteivät Janit saisi myönteisesti yllättää/ laajentaa linssiä.
Psykoterapia on yksi hyvä paikka turvalliseen ennakkoasetustensa ja tunnelukkojen availulle ja/ tai omaan itseen tutustumiselle, jos sattuu löytämään oikean terapeutin. Hyvä mentori voi olla parempi kuin yksikään terapeutti. Jne.
Minulla on ehkä ”uuskielen” vastustamista vastaava suhde erilaisiin populistisiin hokemiin, kuten ”ei se väärin ole” tai painokkaaseen joka lauseen päättävään ”just näin”-muotihokemaan, jotka vaivaannuttavat.
Myös hiljattain aakkostoon ja symboleihin liittyen koin vahvan negatiivisena ja absurdina ajatuksen ilmavoimienkin käyttämän hakaristin puhdistamisesta siihen liittyvästä ”kielteisyydestä” jota pidän käsittämättömänä ajatuksena kumittaa historiaa. Toisaalta suhtaudun yhtä kielteisesti ja tuomitsevasti rasististen sanojen käyttöön, enkä pidä rasistista kieltä mielekkäänä lukea edes vanhemmasta kirjallisuudesta.
”Myös hiljattain aakkostoon ja symboleihin liittyen koin vahvan negatiivisena ja absurdina ajatuksen ilmavoimienkin käyttämän hakaristin puhdistamisesta siihen liittyvästä ”kielteisyydestä” jota pidän käsittämättömänä ajatuksena kumittaa historiaa. ”
Ja mistähän sinä sen kieltisyyspaskan olet kaivanut?
Suomen ilmavoimien natseista erilainen hakasristi oli kreivi on Rosenin oma onnentunnus, mikä otettiin Suomen ilmaoimissa tunukseksipaljon ennen natsien eleiyä.
Sillä ei todellakaan ole mitään kielteisyyttä muualla, kuin punahysteerikkojen ja mitään tietämättömien korvien välissä.
Sydämellä usein tunnen asioita mieluummin kuin eri päissä — ja päissäänkin on joskus hauskaa tunnustella elon rattoa, tosin siitä on kauan kun itse olen ollut, enkä erityisemmin ikävöi krapulaa.
En väitä enkä luule tuntevani hyvin Suomen historiaa, mutta hakaristin symboliin liittyvät merkitykset kiinnostivat yhtä vähän tai paljon kuin vaikkapa kaskiviljely ja vaskitalous.
Hakaristi symbolin käyttöä vaikkapa:
”Jainalaisuus on kaiken elävän kunnioittamista korostava intialainen uskonto. Jainalaisuus on dharmalainen uskonto, jossa kaikella elollisella uskotaan olevan sielu, mutta palkitsevan ja rankaisevan luojajumalan olemassaoloon ei uskota. Siveellisten periaatteiden ja askeettisen elämäntavan noudattamisen katsotaan vapauttavan ihmisen jälleensyntymisen ketjusta. Keskeistä on elämän loukkaamattomuuden periaate, mikä ilmenee muun muassa kasvissyöntinä.”
(Wikipedia)
” Jainalaisuus on pienimpiä maailmanuskonnoista, ja sen kannattajia on yli neljä miljoonaa, joista suurin osa asuu Intiassa. Jainalaisuus perustuu suurelta osin Mahaviran (599–527 eaa.) opetuksiin. ”
(https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Jainalaisuus#/media/Tiedosto%3AJain_Prateek_Chihna.svg)
Nuorempana olin kiinnostunut hindulaistyyppisestä uskontomeiningistä, mutta jälleensyntymisoppi, se ei minua ole juurikaan puhutellut. Eniten minua kiehtoi New Age- tyyppinen suuntaus; Paul Brunton, Deepak Chobra ja kumppanit olen lukenut.
Jos taas puhutaan maallisemmista mentoreista, yksi nimi minun on ehdottomasti mainittava – Wayne W. Dyer (edesmennyt).
Uskon Jumalaan, Luojaan, Universaaliin Älyyn, millä nimellä vain. Moraali on Jumalan edusmies maan päällä. Sen kummemmin uskonnollinen en osaa olla. Tulevaisuus on kuitenkin auki. Ei, en ole kohtaloon uskoja.
Katolisen kirkon ehkä merkittävin henkilö, Tuomas Akvinolainen, sai kuulemma messussa mystisen kokemuksen. Sen jälkeen hän piti kirjoituksiaan (joita oli valtava määrä) pelkkänä silppuna ja olkina vaan.
Kirjailija Leo Tolstoi tultuaan uskoon, olisi hävittänyt koko kirjallisen tuotantonsa, jos olisi pystynyt. Olisi myös lahjoittanut koko omaisuutensa (joka ei ollut vähäinen) köyhille, ellei hänen vaimonsa Sofia olisi estänyt hanketta.
Avilan Teresa on minulle arvoitus. Minua oppineemmat olettavat, ettei Pyhän Teresan sielunelämä avautunut edes Suurelle William Shakespearelle.
Muistan lukeneeni, että ateisti ja kuuluisa tieteen popularisoija Esko Valtaoja on sanonut: Jos hän tulee tulee uskoon, hänet pitää julistaa hulluksi ja pöpipääksi.
Punaproffana ja ateistina tunnettu Antti Eskola (Eskola on lähtenyt 2018) kirjoitti eläkkeelle jäätyään kirjoja, joista selvisi että hän oli tullut uskoon. Kuultuaan Eskolan uskoon tulemisesta toinen proffa, Esko Valtaoja, sanoi julkisesti Eskolaa tarkoittaen, siihen suuntaan, että kahjo mikä kahjo. Toimittaja kysyi oliko Valtaoja lukenut Eskolan uskosta kertovia kirjoja. Ei eikä kuulemma aikonutkaan lukea.
Yli kymmenen vuotta sitten sattui käteeni Antti Eskolan muistelmateos (2009) ”Mikä henki meitä kantaa, katselen työni hedelmiä”, kun kävin paikallisessa kirjastossa (jos sattumaa on olemassa). Sitä ennen en ollut tiennyt Antti Eskolasta juurikaan muuta kuin nimen.
Lukaisin kirjan takakannen tekstin ja opus lähti mukaani. Ihan hyvä teos se oli.
Siis 1500-luvulta lähtien kirjapainotaidon synty varhaismodernissa Euroopassa johti siihen, että eri tahoilla asuvat ihmiset pystyivät lukemaan samoja painettuja tekstejä ja saavuttamaan yhteneväisen käsityksen asioista.
Kirjapainotaidon seurauksena avautui myös uusi kirjo mahdollisuuksia ansaita elantoaan erilaisissa tiedon tuottamiseen liittyvissä tehtävissä, kuten hakemistojen tai bibliografioiden laadinnan parissa, eikä näin ollen enää pelkkä papisto tuottanut yhtä yhteneväistä tietoa, vaan yliopistoista muodostui myös kirkolle koulutus-laitoksia, joissa seurakuntapappeja koulutettiin.
Yliopistojen opiskelijamäärät kasvoivatkin 1600-luvun alkupuoliskolla ja koulutetuille avautui myös muita elantamahdollisuuksia ns. ”Sihteerivallan” aikana, kun tiedeakatemiat, hallitsijat, suurlähettiläät ja muut oppineet haalivat itselleen koulutettuja sihteereitä eli oppineita miehiä poliittisiksi neuvonantajiksi tai tutkimustöihin.
Myös yliopistojen määrä kasvoi etenkin saksaa puhuvalla kielialueella, kun kaikista koulutetuista ei valmistunut pelkkiä pappeja — vaikkakin vielä tuona aikana suurin osa oppineistoa olikin papistoa.
Oppineisto pystyi silti elättämään itseään yhä riippumattomammin mesenaateistaan, vaikkapa sekatöitä tehden ja myös hallitsijat tarjosivat eläkettä valitsemilleen runoilijoille, filosofeille, tieteilijoille jne.
Erilaisen uuden tuotetun erityistiedon määrän kasvu (kuten vaikkapa sihteerien omalla alalla) johti myös uusiin ansaintamahdollisuuksiin paperitöiden parissa, ja näin erilaiset sosiaaliset ryhmät myös erityivät toisistaan vaikkapa kirjailijoiksi, tiedon keräilijöiksi ja levittäjiksi tai yliopistoprofessoreiksi, joille kehittyi yhä suurempaa tietoisuutta itsestä ja näin myös kokemus omasta erillisestä identiteetistä, josta kertoo kiinnostus vaikkapa akateemiseen pukeutumiseen ja oman alan erityissanojen käyttöön.
”Myös hiljattain aakkostoon ja symboleihin liittyen koin vahvan negatiivisena ja absurdina ajatuksen ilmavoimienkin käyttämän hakaristin puhdistamisesta siihen liittyvästä ”kielteisyydestä” jota pidän käsittämättömänä ajatuksena kumittaa historiaa. Toisaalta suhtaudun yhtä kielteisesti ja tuomitsevasti rasististen sanojen käyttöön, enkä pidä rasistista kieltä mielekkäänä lukea edes vanhemmasta kirjallisuudesta.”
Jos ei tunne historiaa ei voi ymmärtää nykyisyyttä.
Lieneväthän kaikki muoti-ilmiöt ja perinteet ja rituaalit sellaisia, ettei niissä tarvitse (toki voi) tutustua edes itseensä, kun kaikki tietävät melkein vaistomaisesti miten kuuluu toimia. Sellainen voi olla hyvää elämää, viatonta ja ehjääkin, hyvin onnistuvaa parhaimmillaan, kun kaikki tekevät kuten kuuluu ja suorittavat velvollisuutensa miettimättä muodin tai perinteen mukana.
Sitten joillekin tulee kriisi, putoaa kelkasta, lukee kirjan tai kehkeytyy muu solmu tai mytty tai tyhjiö, joka useimmiten pakottaa kipuilemaan ja raivoamaan netissä tai jopa perustamaan poliittisen puolueen. Semmoista se.
Pieni kevennys siittäjäinpäivän iltapiristeeksi.
Brunette keskusteli ystävänsä blondin kanssa miesasioista.
Brunette:” Minun ihannemieheni on pitkä, komea ja rikas!”
Blondi:” Minun ihannemieheni on varakas toiminnan mies. Sellainen, joka katsoo minua syvälle silmiin ja sanoo: ”Nainen!”
Valokuva ja valokuva kävivät keskustelua bensiinipyörykän kanssa, joka halusi leikkiä jumalaa, joka osaisi haluta leikkiä.
Isä, äiti, isoisä, isoäiti, ukki, mummi, jne. ovat hyviä sanoja.
Sukupuolia on tasan kaksi: mies ja nainen. Ne selviävät syntyessä kurkistamalla millaiset vehkeet on jalkojen välissä.
Ihminen syntyy joko mieheksi tai naiseksi, ympäristö suorittaa hienosäädön.
Hypoteettisesti ajateltuna olisi sellainen mielestäni ihan okei, jos joku haluaisi kokea yhteyttä omaan isäänsä vaikkapa kirjallisuuden avulla luomalla oman isänsä ikäisen hahmon, jonka kautta tutkisi tuon sukupolven miehiä sekä miehuutta vaikkapa kirjoittelemalla verkossa vanhempien miesten kanssa kuin itsekin olisi yksi heistä.
Tämä ei nähdäkseni vaatisi tai edellyttäisi poliittista kapinaa nykypäivän naisia tai feminismiä vastaan, puhumattakaan mistään suhteettomasta henkilökohtaisesta kostosta sellaisen ihmisen puolesta, jolle ei olisi antanut anteeksi ja jota ei olisi itse halunnut/ pystynyt/ saanut tuntea.
Jokainen isäsuhde tai suhteettomuus taitaa kuitenkin olla omanlaisensa.
Mitä kieleen ja kirjallisuuteen, tarinoihin sekä fiktiivisten hahmojen luomiseen tulee, on kuitenkin syytä muistaa, että nämä ovat mielikuvituksen tuotetta ja pohjaavat kirjoittajan oman subjektiivisen mielen kapasiteettiin, eivät tiedemies Kari Enqvistinkin kuvaamaan todellisuuden monimutkaisuuteen tai tuon monimutkaisuuden mahdottomaan vaativuuteen.