🥴Parvet-elokuva, kotimaisen draamaelokuvan ensi-ilta oli lokakuussa 2024. Kyseinen elokuva on saanut elokuvasäätiöltä tukea 477 000 euroa. Elokuvan tekemistä on tukenut myös Koneen säätiö 72 000 eurolla sekä Työsuojelurahasto. Yleisradio on ostanut tulevan elokuvan ohjelmistoonsa jo ennakkoon.
Elokuva keräsi kolmessa päivässä 88 katsojaa 13 eri teatterisalissa.
Odotan mielenkiinnolla ko. elokuvan Yle-ensi-iltaa, koska: pakkotuen Yleveron muodossa ko. filmiä ja sen sanomaa, Yleveron vastineeksi tulen näkemään elokuvassa (jos tulen) valkoisia ja ruskeita suomalaisia sekä saamelaisia unohtamatta myöskään eri sukupuoli-identiteettejä. (ja tiedä mitä muuta minä kultturelli ihmisriepu tulen näkemään!). – Elokuvan ovat ohjanneet Hannaleena Hauru ja Katja Gauriloff.
Ohjaajakaksikko on kuulemmaa saanut aikaisemmista elokuvistaan runsaasti Jussi-ehdokkuuksia.
Annan aplodit jo etukäteen.
Lähteet: Ilta-Sanomat, Yle, Elokuvauutiset.fi, Wikipedia, Suomen Kuvalehti.
Vähemmistösatujen kaikenlaisesta puuhastelusta saa tukia ilman suurempaa selitystä.
Sellaisen arvostelusta luultavasti saisi syytteen rasismista…
juhak
Fennot on pieni eu:n vähemmistökansa, jota vähä-älyiset ilkkuvat työkseen. Ja toiset käyttävät röyhkeästi hyväkseen.
Kuka tekisi woke-filmin?
https://youtu.be/tXJQpKuvngM?feature=shared
Katsoin äsken YleTeemalta Aki Kaurismäen ohjaaman elokuvan ”Kuolleet lehdet”. Osan siitä, koska olin autuaasti unohtanut että kyseinen, mainetta niittänyt filmi tulee teeveestä tänään. En päässyt filmiin enää kiinni, mutta tuttua Kaurismäkeä se oli. Työläistrilogian jatkoa. Romantiikkaa haalareissa, toivoa ja pessimismiä samassa paketissa. Niukkaa replikointia (onko se suomalaista smalltalkieta?) . Alma Pöystillä oli hymy tiukassa, mutta luja ote rooliinsa. Jussi Vatanen oli myös roolissaan uskottava puolijuoppo, mutta tarviko silti olla kuin mies, joka on menossa omiin hautajaisiinsa?
Täytyy ehdottomasti katsoa filmi alusta lähtien. ”Mies ilman menneisyyttä” on minusta Aki Kaurismäen paras filmi, ehkä tästä tulee kakkonen.
Spede aikoinaan kiitteli auliisti elokuvasäätiötä, jossa hieman yllätyttiin syystä, että Spede ei saanut elokuvasäätiön tukia.
Spede kiittikin juuri siksi, koska se pakotti tekemään elokuvia joille on katsojia.
Kyllähän tässä tuen ja katsojamäärän suhde tavallisen pulliaisen hiljaiseksi vetää. Näitä apurahoja kuitenkin myöntävät ymmärtääkseni taiteen ammattilaiset, tuntee itsensä tyhmäksi jos ei tuen arvoiseksi katsottu lopputulos mahdu oman ymmärryksen piiriin, ei saa kiksejä, ei saa pohdiskelemaan syntyjä syviä.
Omalla kohdallani pinnallisuuteni aivan erityisesti piinaa kuvanveistotaiteen ja uuden, varsinkin atonaalisen musiikin alueilla.
Esimerkiksi viime aikaisten presidenttiemme muistopatsaat, niiden sanoma, kuinka ne kertovat edesmenneiden valtiomiesten elontaipaleista ja elämäntyöstä, merkityksestä Suomen kansalle ovat jääneet minulle arvoituksiksi.
Erikoisempia sisältöjä katsoessa ja yleisemmin absurdin äärellä oleillessa on mahdollista kokea yllättäviä oivalluksia elämästä, jos ei muuta, niin niinkin banaalin hupsuja ahaa-hetkiä kuin mitä itse Miki Liukkosen sarjaa uudelleen katsellessa, jolloin aivan yhtäkkiä tajusin, miksei Liukkosella ole lampun varjostinta hänen kotona itsereflektiivisten pohdintojen kuvaamisensa taustalla näkyvässä lattiavalaisimessa.
Eli jos ei oma kulturelli (vai ”kulttuurikommunistinen”?) vastaanottavuus salli uusista asioista kiinnostumista, voi aina löytää jotakin lisäkerrosta niinkin banaaliin ilmiöön kuin oma stereotypistyvä ajatusmaailma.
On hienoa että ihmisille tarjotaan mahdollisuuksia kokea yllättäviä oivalluksia mutta hinnalla millä hyvänsäkö?
En ole, Matti, kiinnostunut vajoamaan talouskeskustelun ankeuksiin.
Menetin yleisellä tasolla mielenkiinnon elokuvataidetta kohtaan jo kauan aikaa sitten väkertäessäni ennakkotehtäviä taideteollisen korkeakoulun TV-ja elokuvakäsikirjoittamisen koulutusohjelmaan. Tehtävien teon jälkeen minulle aiemmin kiinnostavat ja hauskat elokuvat menettivät tyystin hohtonsa ja näin niissä vain rakenteet ja teorian sovittamisen tiettyyn formaattiin. Kaurismäen nimi voisi olla kiinnostava, jos kyseessä olisi Mika Kaurismäki, jonka dokumentaarisemmat tekeleet antavat minulle enemmän.
On se helppoa itselle olla rasittamasta itseään taiteen kustannuksilla, eihän niihin edes voi mitenkään pieni ihminen vaikuttaa, mielensä vain pahoittaa kun rahoja väärin kohdistetaan.
Mahda omalle maanläheisyydelleni mitään, rupean vaan automaattisesti ajattelemaan että mitä muuta johonkin hankkeeseen käytetyllä rahalla voisi myös tehdä, jotain mikä antaisi vielä enemmän virikkeitä, stimuloisi arkeen härmettyneen ihmisen mielikuvitusta.
Elokuvataide on minulle vierasta, olen liian hidas ymmärtämään kun ei voi välillä pysähtyä miettimään näkemäänsä. Edvin Laineen Tuntemattoman katsoin aikanaan, nyt emännän mieliksi Mielensäpahoittajan rakkautta sen kai aika kaupallisestikin oli ohjannut se kiltimpi Kaurismäki.
Tänä iltana tulee subilta westerni ”7 rohkeaa miestä”. Vanha kunnon länkkäri, jonka katsoisin jos voisin. Mutta kun ne veivät meiltä Subin ja Avan, mutta jäihän meille katsottavaksi viisi kanavaa, josta kuulee sekä englantia että ruotsia ja varmaan suomeakin.
Nou sinänsä hätä, koska osapäiväkultturellina (ainakin) olen varannut kirjastosta iltalukemista. Simo Rantalaisen viime vuonna julkaisema omaelämäkerta on luettu, ei paha.
Nyt on menossa Tolstoin klassikko ”Anna Karenina” (mies pystyy pureutumaan naisen sielunelämään, mutta onnistuuko sama toisinpäin?). Olen lukenut romaanin aikaisemminkin, mutta klassikothan eivät tyhjene.
Nykykirjailijoista suurin osa kulkee ohitseni, mutta he eivät edes vilkaisen minuun päin. Eipä haittaa ei, koska hyviä kirjoittajia on vaikka hyry mykke, hyviä kertojia paljon vähemmän.
Itse asiassa yksi lyhäri nauratti poikkeuksellisesti hiljattain, nimittäin Sebastian Granskogin ohjaama ”Hius”, joka on nähtävillä Ylen Areenassa, ja jossa mieshahmo kykenee aivan itse avaamaan omaa sielunelämäänsä.
(Eksälläni oli aika pitkät hiukset, ja samastuin tuossa miespääosan esittäjään)
”Parvet-elokuvan toinen ohjaaja Hannaleena Hauru on kertonut, että Parvet-elokuvassa kokeiltiin yhteisöllistä tekotapaa, joka antoi vähemmistöjen edustajille tilaa sekä sisällön että tekotapojen suhteen. Elokuva käsittelee ”suomalaista kansallisidentiteettiä osana koloniaalista historiaa ja perintöä”. – Ilta-Sanomat 23.10.2024 artikkelissaan ”Poikkeuksellinen kotimainen elokuva rohmusi tukea yli puoli miljoonaa euroa – kolmessa päivässä katsojia 88.”
Kyseisen elokuvan saamilla tukirahoituksella oli siis tarkoitus tuottaa pesunkestävää kulttuurimädätystä koko rahan edestä. Mutta mutta… Ohjaajakaksikon aikaansaama pläjäys sai jopa Helsingin Sanomilta haukut.☹
Mielipide | Parvet-elokuva: wokeismin kliimaksi vai farssi?
Hämeen Sanomat. 29.10.2024.
Suomen elokuvateollisuus on tuottanut monenlaista sisältöä vuosien saatossa, mutta on harvinaista, että jokin elokuva herättää näin vahvoja tunteita ja keskustelua kuin Parvet, joka sai yli puoli miljoonaa euroa verovaroja.
Elokuvan teemojen herättämä poliittinen keskustelu ja katsojaluvut, jotka jäivät ensimmäisenä esitysviikonloppuna vaivaiseen 88 henkilöön, tekevät tästä tapauksesta erityisen merkittävän.
Elokuvan ytimessä tuntuu olevan vahva poliittinen viesti, jonka mukaan valkoinen heteromies on syypää yhteiskunnan ongelmiin tekemättä varsinaisesti mitään. Tämä ajatus ei ole uusi, mutta sen esittäminen näin karrikoidussa muodossa on herättänyt ärtymystä monessa katsojassa.
Onko tämä veronmaksajien rahojen järkevää käyttöä?
Tuntuu siltä, että tällainen näkökulma pyrkii yksinkertaistamaan monimutkaisia yhteiskunnallisia ongelmia ja syyllistämään kokonaista ihmisryhmää – mikä ironisesti on juuri sitä, mistä wokeismi usein pyrkii varoittamaan.
Parvet on erinomainen esimerkki siitä, miten pitkälle wokeismi on mennyt. Yksipuolinen maailmankuva ja vastakkainasettelu leimaavat tätä elokuvaa, ja sen sijaan, että se loisi rakentavaa keskustelua, se tuntuisi vain syventävän jakolinjoja.
Suurin kysymys ei ole elokuvan sanoma, vaan sen rahoitus. Onko tämä veronmaksajien rahojen järkevää käyttöä?
Suomalaisen elokuvan ja kulttuurin tukeminen on tärkeää, mutta onko julkinen rahoitus oikea paikka ideologisille kokeiluille?
Kari Aaltonen
Hauho