Kun näin ns.suurten ikäluokkien yhtenä edustajana katson aikaa kun olin nuori ja vertaan sitä nykynuorten aikaan, niin kyllä täytyy sanoa että oli meillä helppoa…( henkisesti )
No, miksi näin sanon, sanon sen kokemuksen syvällä rintaäänellä monestakin syystä.
Lähdetään nyt ensiksi siitä, että kolunpenkiltä polku työelämään oli hyvin matala. Kansakolusta/kansalaiskoulusta kun pääsi 15-16 vuotiaana, niin töihin mentiin ja sitä riitti eikä varmasti kieltäydytty tarjotusta työstä sitä paskaduuniksi nimittelemällä.
Ja kyllä se silloin oli vähän kuin pakko tehdä pitkää päivää, kun ei ollut Kelan tapaisia ottoautomaatteja vaihtoehtona työnteolle kuten nykyään on.
Työstä saadulla palkalla elettiin ja vaikka ei ollutkaan muuta kolutusta kuin se kansakoulun päästötodistus, niin hyvin tultiin toimeen kunhan muistettiin, että ensin työ ja sitten huvit.
En tiedä sitten olisiko itselläni ollut ”lukupäätä”, mutta vaikka olisikin ollut, niin en yhtään kyllä kadu sitä että lopetin kolun penkin hinkkaamisen kansakouluun ja olen SAANUT olla ja tehdä työtä monen moisissa yrityksissä ja monenlaisten työkavereiden kanssa. Ja vaikka itse sanonkin, niin yhteiskunta olisi minussa menettänyt helvetin hyvän sekatyömiehen minut kouluttamalla.
Ja jos nyt taloudellisesti asiaa ajattelee, että kun on lähtenyt palkkatyöhön suoraan kansakoulusta ja toiset jotka koulutusta jatkoivat aina tuonne yli parkymppiseksi asti, niin kauan saa koulutettukin puurtaa ennenkuin saavutti minun viivan alle jäävän summan.
Mutta on se nykyään toista nuorilla, kun ei edes akateeminen saatikka ammatillinen koulutus takaa työpaikkaa kenellekkään automaattina, vaan kilpailu on kovaa paikoista yhteiskunnan hierarkiseen oravanpyörään. Siinä on henkinen kestävyys koetuksella ja kuten nähdään ja vaikka minulla ei olekkaan mitään kättäpidempää väitteelleni eikä muutakaan dataa esittää, niin entisajan nuoret olivat henkiseltä kapasiteetiltaan, taloudellisista puutteista huolimatta nykyisiä nuoria terveempiä.
Saattaa olla että blogini väitteet eivät vastaa todellisuutta silloin eikä vastaa sitä nyt ja varmasti nämäkin pystyy monet kumoamaan omiin kokemuksiinsa peilaten.
Tietoyhteiskunta helvetinkoneineen ja masiinoineen sekä automatisointeineen on helpottanut fyysistä kuormaa työnteosta, mutta sitä mukaa kun se on helpottunut, niin henkin kantokyky on romahtanut ja kun näin tapahtuu, niin nuppineulankin nostaminen maasta on ylivoimainen tehtävä.
Firmat ja yritykset kilpailivat hyvistä työtekijöistä ja sen tiedän kokemuksesta, että silloin oli vallalla ns. työntekijöiden markkinat,
Ja kun lähes ainoa harrastus mitä oli tarjolla oli liikunta ja urheilu, niin siinä syntyi kuin huomaamattaan yhteiskunnalle sellaista tövoima joka teki työtä kun sitä oli ja koska se oli ja on yhäkin kaikesta huolimatta toimivan yhteiskunnan ja yksilön ainoa koossapitävä voima.
Otsasi hiessä sinun tulee leipäsi ansaitseman.
Nyt on kuntosalit hikareille.
Ja lehti uutisoi Valkeakoskelle rakennettavan kuntoportaan,
– Niin ne hyvät työntekijät entä hyvät työnantajat?
Oppilaita ammattiin valmistaviin oppilaitoksiin valittaessa soisin enemmän kiinnitettävän huomiota valittavien luontaisiin taipumuksiin alalle. Oikeat ihmiset oikeille aloille, siinä voittavat kaikki, työntekijä, työnantajat ja valtio.
Lienee kuitenkin hankala toteuttaa koska kai yhä enemmän tuijotetaan peruskouluista saatuihin numeroihin.
Pari sanaa omasta historiastani esimerkkinä väärälle alalle hakeutumisesta. Pitkän matematiikan jotenkin kunniallisesti kahlasin koulussa, kuvittelin että pidän siitä ja hämärästi kuvittelin että minusta voisi tulla paremman idean puuttuessa matikan opettaja. Vuoden Helsingissä opiskelin ja sinä aikana minulle tuli hyvin selväksi että olin tehnyt väärän valinnan. Vähän aikaa sitten geologiaa, se olisi kiinnostanut mutta silloin ei alalla juuri työpaikkoja ollut.
Aloin tutkia lehdistä avoimia työpaikkoja, aivan pokkana taas kerran ymmärtämättä onko minun alaani hain ja pääsin VRlle ATK oppiin ja siitä se ura urkeni, sattumien kautta ja hyvällä onnella löysin oman alani, työn josta pidin ja siinä pärjäsin.
Niin Matti, harvapa sitä on toiveammatissaan mitä lapsenmielessään on kuvitellut ja sattumien kautta kuten sinullekkin löytyi se oma polku ”onneen”.
Ja pitää lähteä siitä, että kaikki työ on tärkeää, olipa se vaikka sonnan levittämistä pellolle ja se sonta kuitenkin antaa sen leivän leivättömällekkin.
Ja sen voin sanoa ihan vilpittömästi omasta puolestani, että työssä käyminen ei ollut minulle omaisuuden ja materian haalimista, riitti kun sai normaalit, elämiseen tarkoitetu välttämättömyydet hoidettua ilman turvautumista velkavekseleiden ja pikavippien ihmeelliseen voimaan.
Ja jos sitä omaisuutta onkin kertynyt vuosien saatossa, niin se on tullut sen jälkeen kun tärkeimmät asiat on hoidettu.
Oliko Veikko Vaikkinen pomosi VR:llä ?
Huvi ensin sitten pakkotyö. No valitsin konepajainssin, voimistelunopettajan, pianonvirittäjän, urkurin ja musiikkikauppiaan lisäksi ihan muutakin mukavaa, kun sain matkustaa pitkin maailmaa seminaareissa opiskelemassa kaikkea, millä voi muita elättää. Visaisinta oli olla hollantilaisen mr. Doornveerdin oppilas oppimassa exponenthial smoothing- matematiikan ennustekaavoja jukolan jussina.
Omaisuudella nyt koskaan ei niin väliä, mitä jotain liiviin tarttui, kun vanhat tavarat ja asunnot ovat niin kauniita. niitä on tullut ja mennyt. Ja, kun on levottomat urkurin jalat, asuinpaikat ovat vaihtuneet täysoktaavin verran.
Tärkeintä omaisuutta on karttunut melkoisesti, hyvää terveyttä, ilman dopingeja.
Kyllä huvi aina pakkotyön voittaa, se tuli lapsuudessa opittua.