Aamulla herkuttelin aurajuustolla jäpikkä-saaristolaisleivän päällä ja myöhemmin eilen tein torvisienikastikkeen keitettyjen perunoiden kanssa.
Nyt minun tekee kovasti mieli kanaa, mutta katsotaan kun kohta lähden kävelemään kauppaan mitä tarttuu ostoskoriin.
Jos perinteitä katsotaan, kyllä lihattomia päiviä oli historiallisesti aikas usein. Lihaa ei ollut määrättömästi. Kuullut kertomuksia sodan jälkeisistä vuosista ja mitä peltotyöläisille saatiin – perunaa, sipulia, sen semmoista.
Juu, kyllä. Mutta sillä harvinaisuudella tarkoitin itseäni, eli harvoin pidän päivän että ruoassani ei ole minkäänlaista lihaa. Jossei sikaa, nautaa tai kanaa niin ainakin kalaa.
Juu ennen perunaa ja leipää…
Perunaa omasta takaa ja leipäjäuhot edullisia…
Janne oli 1900-luvun alkupuolella syntyneitä. Oli ollut talvisodassa, haavoittunut. Elätti ison perheen kirvesvarresta. Janne kertoi ettei silloin ennen ollut makkaroita, eikä muuta pikaruokaa kenttätöissä,. Metsätöissä oli eväänä etupäässä leipää ja läskiä. Läskiä käristettiin tikun nokassa. Ei sapso tärissyt. Talvisodassa oli väliin ruoan kanssa tiukkaa, Janne kertoi: huolto ei pelannut. Silloin näki unta läskistä. Vesi melkein tirisi leukapielistä.
Janne kertoi: ” Talvisota. Silloin kerrankin olin vartiossa. Oli nälkä ja väsy, mutta ei sitä osannut purnata koska muutkin.
Silmiini ilmaantui ryssän kirkkoja. Ne kelluivat ilmassa ja olivat kauniita. Sitten näin silmänurkastani ryssän upseerin. Se istui ratsun selässä nagani-pistooli kädessään ja lähti ratsastamaan minua kohti. Mietin että mistä tuo äijä tuohon kerkesi, oikaisin kiväärini sitä kohti että pudotan sen. En ehtinyt ampua kun vihollisen upseeri ratsasti täyttä laukkaa kohti revolveri kädessään – kumarruin ja ratsu hyppäsi ylitseni. Ryssä käänsi ratsun ja valmistautui taas tulemaan kohti. Otin äijän taas jyvälle ja mietin että tällä kertaa kyllä putoat. En ehtinyt nytkään ampua, kun ratsu hyppäytti pääni yli. Tulin tolkkuihini kun saman porukan mies koputti olkapäähän sanoen ”Vaihdetaan Keskitalo vuoroa.”
Isoisäni oli samaa kaartia Jannen kanssa, talvisotaa ja muita elämänkokemuksia myöten. Olivat myös langoksia. Olivat myös olleet talvisodassa samalla lohkolla , puolustamassa Suomenlahden saaristoa.
”Monesti oli nälkä, kun huolto ei pelannut. Kerrankin kun kiipesin torniin tähystämään, oli niin nälkä että jalat hutisivat. Kun sitten vihollinen hyökkäsi ei ollut nälkä eikä kylmä. Pakkasta oli jotain neljäkymmentä astetta mutta melkein hikeä pukkasi. Vihollinen yritti tulla väkivoiman turvin saareen. Venäläisiä kaatui jäälle kuin luokoa. Aivan kuin olisi valtava halkopino hyllännyt jäälle , mutta eikun uusia piippalakkeja hyppeli ruumiiden yli. Mielessä kävi että on siellä kova kuri, vastapuolella. Ajetaan miehet avotuleen.
Haavoituin sitten helmikuussa kranaatista. Lääkäri antoi kuolemantuomion. Ei se sitä sanonut, mutta näin sen sen silmistä. Mie mietin etten jouda kuolemaan, purin hammasta ja päätin etten kuole. Niinpä en sitten kuollut.
Ensimmäiset siviilihautajaiset jäivät mieleen. Se kun veisattiin ja pidettiin puheita yhdelle kuolleelle. Se tuntui aivan hullulta. Ajan mittaan siihen kuitenkin tottui.